Koska olen itseäni täynnä oleva elitistipaska, hankin itselleni Parempaa Luettavaa ja tartuin länsimaiseen sarjakuvaan. Kuten kaikki varmasti ovat kuulleet, länsimainen sarjakuva on huomattavasti taiteellisempaa, syvällisempää ja älykkäämpää kuin kaukoidässä liukuhihnatuotettu harmaa viihdemassa, jota myös mangaksi kutsutaan. Toisin sanoen lainasin siis kaverilta rannekellomiessarjakuvan eli Watchmenin, Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vaatimattomasti “maailman parhaaksi sarjakuvaksi” tituleerattu teos.
Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että kyseessä on pintapuolisesti katsottuna tavallinen supersankarisarjakuva. Tällä ei tietenkään pitkälle pötkitä, koska maailmassa on niin paljon muitakin supersankarisarjakuvia. Mikä sitten tekee Watchmenistä niin ihmeellisen, että se on “maailman paras”? Vitsi on siinä, että Watchmenin maailmassa “supersankarit” ovat itse asiassa (yhtä lukuunottamatta) tavallisia ihmisiä, jotka ovat supersankarisarjakuvia lukemalla saaneet idean puolustaa Laillista Yhteiskuntajärjestystä pahiksia vastaan. Yksi heistä murhataan, ja jäljelläolevien on tietysti saatava tietää, kuka oli kaiken takana, koska ketään muuta ei kiinnosta. Kullakin “sankarilla” on omat ongelmansa, jopa siihen pisteeseen asti, että kyseessä on lähinnä superantisankarisarjakuva. Asiaan tietysti sotkeutuu vielä salaliitto ja ydinsodan uhka.
En ole varsinaisesti koskaan harrastanut länsimaista sarjakuvaa, jos Aku Ankan ja Korkeajännityksien (sekä serkkupojan satunnaisia Hämähäkkimiehiä) lukemista joskus ala-asteikäisenä ei lasketa. Tätä taustaa vasten Watchmenin lukeminen oli mielenkiintoinen kokemus. Länsimainen sarjakuva on tunnetusti käsikirjoittajavetoista, manga piirtäjävetoista ja Watchmenia lukiessa tämän huomaa – siinä, missä mangan lukeminen on suureksi osaksi kuvien katsomista tekstin tukemana, Watchmen on tekstin lukemista. Kuvat ovat useimmiten “turhia” eikä niihin kiinnitä juurikaan huomiota, poislukien ne muutamat kohdat, joissa kukaan ei puhu mitään.
Länsimaiseen sarjakuvaan vihkiytymättömänä ja em. tekstipainotteisuuden huomioonottaen minua otti päähän tapa boldata noin joka toinen sana (joka ilmeisesti on länsimaisissa sarjakuvissa melko yleinen). Kun sitä on hetken lukenut, se alkaa ärsyttää. Ilmeisesti jokainen sana, jolle tulee ollenkaan painoa, on nähty tarpeelliseksi korostaa ja tästä johtuen hahmot tuntuvat huutavan tai puhuvan todella painokkaasti koko ajan. Onneksi siihenkin tottuu.
Mangan lukijaa hämmentää myös ruutujaon staattisuus. Siinä, missä mangassa käytetään sivun vaihtoa tehokkaasti esimerkiksi shokkiefektinä tai ruutujen epätasaisuutta rytmittämään tapahtumia, Watchmenissä tuntuu olevan noin 3 erilaista ruutujakoa – joko koko sivun kuva (kappaleen alussa), kaksi riviä, joilla molemmilla 3 samankokoista kuvaa ja sivun alareunan viimeinen rivi kokonaisena kuvana, tai kolme kertaa kolme kuvaa per sivu. Kaikki saman kokoisia. Mangaharrastajaa hämää, kun joidenkin rivien kuvat kuuluvat selvästi samaan kuvaan – miksi piirtäjä ei sitten ole piirtänyt kuvaa yhtenäiseksi vaan pilkkonut kuvan kolmeen osaan ruutujaoilla? Tämä tosin on Watchmenin kohdalla ilmeisesti ihan tietoinen ratkaisu, mutta hämmentää silti.
Tunnetusti manga sopii hyvin kauniiden ihmisten piirtämiseen paremmin kuin hyvin – jopa niin hyvin, että jopa ihmiset, joita ei ole tarkoitettu erityisen kauniiksi, näyttävät sellaisilta joka tapauksessa. Tätä taustaa vasten Watchmen, vaikka onkin sangen tyylikkäästi piirretty, on rumaa sarjakuvaa. Jopa sarjakuvan uuhbeibeiksi tarkoitetut naishahmot näyttävät koko ajan siltä kuin purskahtaisivat itkuun hetkellä millä hyvänsä tai niin happamilta, että sitruunan maun lähestulkoon tuntee suussaan.
Aaaaaaaa nuo boldaukset. Huomatkaa myös susiruma eukko vasemassa yläkulmassa. Sen pitäisi olla kuuma.
Watchmenin tituleeraaminen maailman parhaaksi sarjakuvaksi on [länsimaisen sarjakuvan 40-vuotiaaseen harrastajaan verrattuna] nuoren mangamangaharrastajan näkökulmasta hieman liikaa. On toisaalta selvää, että Watchmen ei näytä mangaharrastajalle yhtä hienolta kuin länsimaista supersankarisarjakuvaa (ja varmaan muutakin kuin supersankarisarjakuvaa) lukeneelle, koska Watchmen on selkeästi supersankarisarjakuvan antiteesi: supersankarit eivät olekaan supersankareita, vaan tavallisia ihmisiä, joilla heilläkin on omat ongelmansa, eikä kellään (mainittua poikkeusta lukuunottamatta) ole supervoimia. Myös Watchmenin tapa suhtautua seksiin ja seksuaalisuuteen aiheuttaa suupielien vääntymistä virneeseen: on ihan okei näyttää koiran auki hakattua päätä, mutta paljasta pintaa ei. Comics code, ah. Watchmenin yksi valttikortti on myös sen synkkyys ja tietynlainen inhorealismi – mutta ajan hammas on armoton, ja aikoinaan mullistavilta tuntuneet dystooppiset visiot eivät enää olekaan mitään ihmeellistä, koska niitä on nähty niin monessa sarjassa.
Watchmen on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Tarinan kuljetus on siinä nimittäin aivan eri tasolla kuin mangassa yleensä ja useat henkilöt vaikuttavat jopa siltä, että heillä on luonne – mangassa kun hahmot ovat – hahmokeskeisyydestään huolimatta – hyvin usein yhteen luonteenpiirteen karikatyyrejä. Watchmenissä myös uskalletaan käsitellä asioita vähän syvällisemmin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA (Translator’s note: nakama is Japanese and means friends) -tason latteuksilla, mihin manga usein jää.
Lopuksi voisi siteerata Janne Kemppiä: “Manga on ihan jees, mutta ei kannata rajoittaa itseään vain siihen, vaan lukea kaikenlaista sarjakuvaa”.
Disclaimer: tämän tekstin kirjoittaja ei ole lukenut länsimaista sarjakuvaa lähestulkoon ollenkaan. Tästä johtuen kaikki havainnot ovat vaillinnaisia siinä mielessä, että antiteesiksi tarkoitettua teosta on puolittain mahdoton tulkita, ellei tunne sitä materiaalia, mikä on ko. vastareaktion aiheuttanut.
Aijoo. Watchmenissa mainitaan eräs tuttu kaveri pariinkin otteeseen. Kaverista kuva alla. :3
Disclaimereilla voi onneksi pelastaa paljonkin =D
Mutta joo, vakavasti puhuen, kun on vuosien saatossa tottunut kuulemaan kuola suusta valuen tehtyjä psykologiaan, pedagogiikkaan, sosiologiaan ynnämuuhun okkultismiin ja wiccailuun perustuvia, suorastaan timanttisiksi hiottuja, useiden vuosien henkisen masturboinnin päätteeksi kynäiltyjä näkemyksiä, miksi watchmen on tosiaan maailman #100 parhaan kirja joukossa, on äärimmäisen mielenkiintoista lukea tällaisiakin mielipiteitä. Vaikkakaan en siis sinänsä käytännössä (edes teoriassakaan) mihinkään kannanottoosi voi yhtyä, saati edes yrittää myötäillä =D
Kuitenkin tekstillisesti mielenkiintoinen valinta lähteä tulkitsemaan ja vertaamaan sarjakuvaa, ja sen tyyli-, rakenne- että muotoseikkoja mangan pohjalta. Nyt sitten voidaankin palata takaisin sorvin ääreen miettimään, kuinka kaukana manga ja ”oikea sarjakuva” vielä toisistaan onkaan, ja onko kaikki se mikä lentää lintuja. Jos ei muuta, niin ainakin näkökulma oli uusi, ehkä tämä ei uusia lukijoita valitettavasti teokselle tuo, mutta ainakin jokseenkin erottelee myös sitä, miksi kuitenkin yleisö on näillä sarjakuvan tyypeillä niin eri (niin kuin se ei olisi itsestäänselvyys sinänsä). Harmi ehkä vain, että juuri tuon osalta olisi voinut kehittää arvostelua itsessään, nyt kun vain käytännössä listattiin asiat mitkä mangassa toimivat paremmin. (Samoin kriteerein kun on muutenkin mahdotonta vertailla näinkin erilaisia näkemyksiä eräästä länsisarjakuvan tukipilarista ja yksittäisestä teoksesta, kuin sitten tyylistä kokonaisuudessaan, ellei tämä sitten ollut jonkinasteinen provokaatio bedefiilejä kohtaan)
Mutta mutta, pahoillani negatiivisista siniaalloista joita tekstistä leijui, enkä tiedä sainko itsekään ilmaistua ylläolevassa sitä mitä halusin, mutta mukava kuitenkin oikeasti lukea välillä erilaisia tekstejä eikä aina sitä samaa egon pumppausta. Lisäksi kun seuraavan kerran aloittaa joululomalla jokavuotisen Taru Sormusten Herrasta/Vartijat -session, voi taas nähdä senkin vähän ehkä kriittisemmin.
Ja todellakin, toivottavasti ei länsimaisten rumien kuvien lukeminen tähän jäänyt. Esim. tämä Mooren kynäilemä League of ext. gentl. sitten taas ammentaa Brittiläisestä kirjallisuudesta, joka nyt jo lukiossa/yläasteella opetetun kirjallisen sivistyksen ansiosta saattaa olla helpommin – jos ei ymmärrettävä – niin ainakin sitten lähestyttävä. Ja Watchmeniahan on täysi mahdollisuus tulkita ilman mitään tietämystä henkilöhahmoista – tulkinnat kun ovat todennäköisesti yhtä vääriä riippumatta oli aiempaa tietopohjaa eli ei…
Vastalause! Watchmenissä ensimmäiset ”naamioseikkailijat” keksivät supersankareilun kokonaan omasta päästään; supersankarisarjakuvia kun ei heidän maailmassaan ole, vaan niiden tilalla on piraattisarjakuvia. Yarr.
vrykyli: Joo ei, kyllä minä olen hyvin tietoinen siitä, että oma näkökantani on tietyllä tavalla rajoittunut, koska, kuten sanottua, en ole erityisemmin harrastanut länsimaisia sarjakuvia. Mutta onko ihme, että mangaan ja animeen keskittynyt blogi arvostelee länsimaisenkin sarjakuvan siltä pohjalta, miten se suhtautuu mangaan ja animeen? :P Sin City on kuitenkin kaverilta tulossa lainaan, eli siltä pohjalta.
Tsubasa – olet väärässä. Luepa Watchmenistä ne Under The Hood -jutut (Alkaa sivulta 27 ainakin tässä painoksessa) ja sieltä sivut 5 – 6. ”For me, it all started in 1938, the year when they invented the super-hero – – but from the moment I set eyes on it I only had eyes for the Superman story.” Watchmenin maailmassa on OLLUT supersankarisarjakuvia, mutta ne ovat vähän niinkuin jääneet syrjään kaikenmaailman merirosvosarjakuvien tieltä, koska ihmiset ovat vittuuntuneet ns. oikeisiin supersankareihin.
Lyhyenä huomautuksena Ozymandias ja Legend of the Galactic Heroesin Reinhard von Lohengramm voitaisiin pienin muokkauksin vaihtaa keskenään, tosin Galactic Heroesissa Reinhard ei täysin ole itse vastuussa eräästä isosta päätöksestä vaan Paul von Oberstein.
Tarinan kuljetuksesta ja hahmoista sen verran, että Watchmen on aikuisille suunnattu sarjakuva toisin kuin I MUST PROTECT MY NAKAMA-sarjat, johon ilmeisesti sitä vertaat.
Onko Japanissa mitään Watchmeniin verrattavissa olevaa sarjaa?
Ja kiva kun blogi on aktiivisempi taas.
Hei jes :D En olekaan ainoa, jota noi länsimaisen sarjakuvan boldaukset ärsyttää ihan helvetisti. En oo koskaan tajunnu niihen pointtia, kun niiltä menee ikään kuin teho kun joka toinen sana on boldattu.
Jos joku osaa valottaa tota touhua niin kertokaa ihmeessä.
Ramika: Joo, ei kyllä mitenkään erityisen hyvä tehokeino, nimenomaan juuri tuosta syystä että tarjontainflaatio iskee.
J. Jalava: Toki kohderyhmä on erilainen. Silti hämää, kuinka usein mangassa kuitenkin moraalis-filosofiset pohdinnat jäävät tuolle tasolle. Vielä jos miettii, että mangassa pahikset muutoin esitetään kuitenkin sillä tavalla inhimillisinä, että heilläkin osoitetaan olevan jonkinlaisia motiiveja teoilleen, kun taas länsimaisessa lapsille suunnatuissa teoksissa pahikset ovat pahoja vain siksi, että he ovat pahoja, ts. lännessä hyvä – paha on lähes aina täysin mustavalkoinen, kun taas mangassa (ja muussakin itämaisessa?) on enemmän harmaan sävyjä. Tietysti moraalis-filosofista pohdintaa tulee enemmän jos lukee tosiaan Aikuisten kamaa.
Solo: Täytyy esittää vastakysymys: missä mielessä Watchmeniin verrattavaa sarjaa? Naamio(super)sankarisarjakuvallahan Japanissa ei juuri hirveästi perinteitä ole, vaikka niitäkin löytyy. Vai tarkoitatko ennemminkin yleisesti arvostettua teosta? Vai genren dekonstruoivaa?
Hauska juttu sinällään, että Japanin vapaammasta sarjakuvasääntelystä johtuen Japanissa ei sinällään ole noussut samanlaista ”messiassarjakuvaa” kuin Watchmen, juuri siksi, ettei dekonstruoimiselle ja antiteesinä olemiselle ole ollut tarvetta. Animepuolella kyllä löytyy noita dekonstruointeja, esimerkiksi nyt Neon Genesis Evangelion ja sittemmin Tengen-Toppa Gurren Lagann :-P
Todellakaan ei ole ihmeellistä, että arvostelu tehdään tällaisessa blogissa mangan pohjalta, mutta se että sellaista ylipäätään tehdään, onkin se aplodien paikka. Original content – ja yllätys oli suuri kun ensimmäiseksi tulee vastaan tuttu ketsuppismiley. Mutta joo, ircissä käydyissä keskusteluissa miettittiinkin jo sitä, kuinka sopiva Watchmen on aloittelijalle pistää ensimmäiseksi kokemukseksi länsisarjakuvan (ja sarjakuvan yleensä) pariin, ja ehkä se todellakin niin on, että Aku Ankoilla ja Luupäillä se kannattaa ensiksi lähteä sitä siltaa ”Parempaan Maailmaan” rakentamaan. Itsekin olen tosin Watchmeniä aikanaan silmät vaahdossa kädet täristen muille tyrkyttänyt, ja onnistumistulos kahdesta, jotka se on suostuivat edes lukemaan, on tasan puolet. Toinen tykkäsi (tai ainakin esitti tykkäävänsä) ja toinen ei koskaan tainnut sitä edes ihan loppuun saada.
Toki tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi niitä marvel/dc sankaritarinoita vältellä, mutta totuushan kyllä on, että ne saattaisivat edes vähäisen mielenkiinnon vielä pahemmin tappaa; hassua sinänsä miten nykyään tuntuu (tai sitten se olen vain minä), että se eräs menneiden aikojen genren perustuotteista on nykyään, varsinkin suomessa, vain pienten elitistipiirien näpertelyä. Kuitenkin jos sitten mietitään sitä sarjakuvaa mikä kannattaisi aloittelijalle käteen lykätä, ei vaihtoehdoiksi taitane juuri jäädä kuin näiden uusien leffojen vanavedessä hiljaa markkinoidut teokset. Millerin DK returns uppoaa varmasti paremmin nyt kun Why So Serious? on rikkonut kaikki ennätykset – tai vaikkapa sitten hieman pienemmän profiilin Hellboyta. Vaikkakin em. mainittuja sarjoja nyt sitten voisikin melko bulkkiviihteenä jo pitää, on niissä kuitenkin eniten ehkä sitä viihteellisyyden tarttumapintaa, jos niitä lähtee siihen pohjaan mitä mangakin edustaa, vertaamaan. Myös mainittu Sin City kelvannee toki.
Ja niin, onko sitten mangoissa mitään vastaavaa tarjolla? Tietysti kuten jo itsekin hyvin totesit, kysymys on täysin näkökulmapohjainen, eikä suoraa vastausta luonnollisesti voi antaa, ihmisten kokiessa asiat niin eri tavoin, mutta ainakaan lukijan älyllisessä haastamisessa ei Vartijoille ole mielestäni vielä vertaa kuin puhtaassa kirjallisuudessa. Nyt tietysti joku asiaan paremmin perehtynyt kuin minä älähtää, että tokihan niitä klassikoita löytyy, mutta huomioonottaen julkisen mielipiteen että tunnettavuuden, suhteutettuna sen itse sarjan luomaan kansainväliseen ilmöön, en usko että Watchmenin kaltaista kirjaa ainakaan mainstream markkinoilla (joilla siis watchmenkin erittäin vahvasti on), tulee ikinä olemaan. Ei auta tärkeimmät vientituotteet kuten Tezuka saati sitten mikään Taniguchi, ei päästä edes lähelle, ja otollinen aika sen tulemiselle on tainnut mennä jo ohitse.
Vielä lopuksi, mielestäni on väärin sanoa tulkintaasi millään tavalla rajoittuneiseksi – au contraire – sillä allekirjoittanuthan tässä sitä on. Se että tarinan tulkitsee pelkästään mangaan suhteutettuna olisi kyllä jo toki sabotage, mutta unohdettakoon se välineenä itse blogikirjoituksen tuottamiseen, koska ainakin uskon kuitenkin, että teoksen luit itsenäisenä kirjana, etkä lajityyppiä määrittävänä ohjeena ja trampoliinina, eräänlaisena ponnahduslautana kahden eri tyylisuunnan vertailuun. Näin siis näkisin, että paremmat mahdollisuudet objektiiviseen arviontiin (mikä sinänsä on hassua mielipiteistä puhuttaessa), on kuitekin täysin tuoreella mielipiteellä jota tässä edustaa. Vaikka kuten sanottua, en pysty missään suhteessa olemaan samaa mieltä kanssasi kuvallisen ilmaisun turhuudesta ja rumuudesta, ruutujaon kankeudesta, siitä että teemat olisivat jotenkin vanhentuneet tai vaikuttaako se edes kerronnan tenhoon jne. on negatiivinen kritiikki kun on yleensä teosta kohtaan tullut, joko täysin _sarjakuvaa_ taiteenlajina ymmärtämättömän ihmisen suusta (”no lol tää oli ihan paska, jotain pellejä ei kiinnosta”), tai sitten sarjakuvaan liiankin syvälle uponneeen elitistin näkökulmasta (”Nyanssit ovat vähintäänkin puuttelisen reflektoivasti ilmaistu kuvakeronnallisella ja metafiktiivisellä tasolla”). Tiivistettynähän kysymys on kuitenkin vain näkökulmasta – ja uudesta sellaisesta.
Jenkkisarjakuvan boldauksessa on ilmeisesti se idea, että teksti saadaan sillä vaikuttamaan enemmän puhutulta dialogilta – boldauksella ei niinkään korosteta tärkeitä sanoja vaan vihjataan, mihin kohtaan virkettä painotus kuuluu. Englanti ei ole kovin monotoninen kieli kun johonkin Japaniin vertaa.
Miksi tuollaiseen ratkaisuun sitten törmää yksinomaan sarjakuvissa eikä esim. romaaneissa on vähän mysteeri :p Pahinta on kyllä mangat joiden käännöksissä on tuota boldaussyöpää, muistan ainakin Excel Sagassa nähneeni.
Tulikin tästä mieleen, että itse tutustuin alunperin parhaassa weeaboo-vaiheessani Sandmaniin lukemalla Jill Thompsonin mangaversiota siitä. Oli oikeastaan aika täydellinen siirtymä 14-vuotiaalle kun ilmaisu oli tuttua ja piirrosjälki riittävän nättiä, ja samalla tutustui vähän hahmoihin ja siihen maailmaan joka kaiken kukkuraksi vaikutti vielä tosi kiinnostavalta. Sen jälkeen ei ollutkaan enää kauhean iso kynnys tarttua siihen alkuperäiseen Sandmaniin, joka sitäpaitsi osottautui noin n. kertaa paremmaksi. Itse en ole Watchmeniä lukenut, mutta väittäisin silti että Nukkumatti tarjoaa huomattavasti paljon enemmän niillekin, jotka eivät muuten länsisarjakuvaa tunne – juuri siitä syystä että sitä lukiessa ei tarvitse tuntea länsimaisten sarjakuven konventioita (vaikka ei siitä haittaakaan ole), riittää että tuntee länsimaista kulttuuria ylipäätään. Toisaalta se on myös noin kymmenen kertaa Watchmeniä pidempi, että joo.
Sellaista genreä dekonstruktoivaa tunnettua sarjaa tarkoitin. Mutta minulle kelpaa NGE ja TTGL esimerkiksi anime-puolelta. Kiitos. : )
Kysyit tekstissäsi: ”-miksi piirtäjä ei sitten ole piirtänyt kuvaa yhtenäiseksi vaan pilkkonut kuvan kolmeen osaan ruutujaoilla?”
Tämä efekti kuuluu länsimaisen sarjakuvan kielioppiin siinä missä hikitipat tai pullistelevat suonet mangaan. En nyt jaksa tarkistaa miten Gibbons tuota efektiä käyttää mutta yleensä se kuuluu lukea niin että jokainen ruutuväli vastaa kuluvaa aikaa. Siis sen sijaan että piirretään yksi ruutu (joka menee ohi hetkessä) se jaetaan kahteen ja saadaan ”aikaa” näin venytettyä. Mangassa piirretään lisää ruutuja eri kuvakulmista, mutta länkkäripiirtäjät eivät yleensä ole yhtä viitseliäitä.
Watchmenialukiessa kannattaa muistaa että se on jo yli 20 vuotta vanha teos. Siis suurin piirtein samalta ajalta kuin Rumiko Takahashin tai Akira Toriyaman ekat sarjat. Watchmenin jälkeen samaa ideaa, sankareiden pudottamista jalustalta on käytetty paljonkin.
Sanoisin että tuohon aikaan mangassa vastaavaa perinteen uustulkintaa oli nähty lähinnä samuraisrjoissa. Uudemmista esimerkeistä tulee mieleen juuri mainittu NGE ja Urasawan Pluto. Eli pitää olla perinne että sitä voi lähteä varioimaan.
Mangassahan lehtien toimitukset usein estävät liian rankat uustulkinnat ja sankarit eivät siellä esim. shonen -lehdissä ole kokeneet yhtä radikaalia käsittelyä, vaikka sabluunaa onkin aikojen saatossa viilattu.
Mangan ja länkkärikaman vertailussa kannatta huomata myös se miten erilaista aikuiskama on lännessä. Mausin tai Epilepticin kaltaisia teoksia löytyy Japanistakin, mutta niitä ei ole pahemmin käännetty länsimaisille kielille. Watchmen on klassikko, ja monen muun klassikon tapaan se ansaitsee paikkansa sarjakuvan all time top 100:ssa.
Huomasin että pyrit lukemaan sitä lähinnä viihdesarjakuvana. Teos pyrkii kuitenkin viihdyttämään vähän muulla tavalla kuin esittelemällä kuumia kissoja (niitä, joita fanipojille suunnattu perussupersankarisarjakuva yhä edelleen korostaa). Ehkä on vain luonnollista että keski-ikäinen nainen ei enää ole kovin hottis. Yhtä lailla perusmangaa voisi kritisoida siitä hahmot näyttävät liian nuorilta ja liian kauniilta.
Vaatii hieman ponnistelua löytää erilaisista (eri puolilla maailmaa tehdyistä) sarjoista niiden parhaat puolet.
Kuitenkin noin äärettömät plussat mutkattomasta suhtautumisesta.
Reima: Koo, epäilemättä tuo ruutujakohommeli menee niin enkä sitä epäile :) Se vaan näin mangataustaisesta henkilöstä hassulta.
Ja toki Watchmenissä alkaa aika painaa; niinhän se on kaikissa teoksissa. Vähän siihen koetin viitata tällä: ”- – aikoinaan mullistavilta tuntuneet dystooppiset visiot eivät enää olekaan mitään ihmeellistä, koska niitä on nähty niin monessa sarjassa.”
Tuo ”Tätä ei Japanin ulkopuolella näy”-juttu on kyllä varsin harmillinen; voi vain miettiä, kuinka paljon todellisia helmiä siellä on, joista kukaan ei tiedä, koska ne ovat ”liian outoja” käännettäväksi muille kielille, koska kustantajat tietysti toimivat liiketaloudellisista lähtökohdista käsin. Onneksi on mangajouhou.com, mangaupdates.com ja skanlaatiot ;)
Mitä naisiin tulee, en odottanutkaan mitään megabeibejä – mutta myös ne sarjan naiset, jotka olivat 16 ja joista kerrottiin että ”olivat tosi kuumia”, näyttivät… ei-kuumilta. Mutta varmasti nämä ovat taas niitä koulukuntaeroja, tuohan se on melkein se ensimmäinen asia mihin mangaan tutustuvat sarjakuvaharrastajat kiinnittävät huomionsa. ”Kaikki ovat liian kauniita! Eikö kukaan ole ruma tai edes tavallisen näköinen!?”
Maailman parashan Kellottajat ei missään nimessä ole sarjakuvista yleisesti, ei länsimaisista sarjakuvista, ei amerikkalaisista, eikä edes supersankarisarjakuvista. Tarina on sinänsä taidokkaasta ristiinviittaussarjatulesta huolimatta reikäinen ja varsinkin loppuratkaisu on lähinnä hölmö. Se enemmänkin osui oikeaan saumaan – oli tod. monelle ensimmäinen vakava, ajatuksella kirjoitettu viittapelleilyn dekonstruointi. Vähän kuin Final Fantasy 7 tai NGE. Moore kyllä osaa kirjoittaa ja Rorscach on äijien äijä, mutta ei se nyt niin hyvä ole.
Amerikkalaisssa sarjakuvissa on aika yleinen ongelma tuo että hoteiksikin tarkoitetut ihmiset ovat itse asiassa hyvinkin arkisen tai jopa groteskin näköisiä. Se kuuluu sikäläiseen kuvakieleen ja toivottavasti siirtyy menneisyyteen ajan mittaan.
PS. Minkä helkkarin takia se merirosvosarjakuva oli edes mukana?