Pöytä oli tehty puulajista, jota ei kasvanut enää. Viimeiset lajin puut oli hakattu sademetsistä jo vuosikymmeniä sitten. Huonekalu oli koristeltu pyörteilevin kullatuin maalauksin, joissa oli tunnistettavissa luonnonkukkia. Mieleen tulivat lapsuuden kesät ja niityt, se kun juoksin vailla huolen häivää mummolan nurmikolla. Muistojeni nurmikon tuoksu sekottui vahan, puhdistusaineen ja kahvin tuoksuun nykyisyydessä.
Päämajan kokoushuoneen puitteet olivat kuitenkin vain puitteita. Seisoin paikallani ja odotin raportointivuoroani. Päkiöihini sattui. Kaikki nämä vuodet ja tieteen kehitys eivät olleet pystynyt vieläkään mukaviin korkokenkiin.
”Etenemmekö suunnitelman mukaan?”
”Kyllä. Opistotehtävämme on onnistunut. Olemme löytäneet sopivia henkilöitä, jotka taivutella mukaan toimintaan.”
”Hyvä. Liian ilmiselvä toiminta herttää epäilyksiä ja huomiota. Meidän on oltava varovaisia. Kertomasi perusteella joillain oppilailla on aavistus. He eivät tiedä todellista tarkoitusperäämme, mutta emme halua kenenkään nuuskivan.”
”En aio toistaa aiempaa virhettä. Olemme varovaisia, kunnes tilanne on sopiva.”
”Arvasin, että sinuun voi luottaa.”
Puristin käsiäni nyrkkeihin. Pelkkää harhaa. Ihan kuin tällä, tai millään muullakaan, olisi lopulta mitään väliä. En sanonut mitään. Kalliin persialaisen maton punaiset, siniset ja keltaiset kuviot olivat hieman fraktaalimaisia. Isosta kiehkurasta lähti pienempiä kiehkuroita, ikuisuuteen asti. Olin vain yksi kiehkura muiden kutomassa kuviossa, joka epätoivoisesti yritti löytää merkitystä olemassaololleen.
”Muistathan, että me autamme sinua. Olemme oikealla asialla. Ainoalla mahdollisella asialla. Jos emme ole varovaisia, koko ihmiskunnan kohtalo on tästä kiinni.”
”Tiedän. Järjestän tämän niin, että voitte olla ylpeitä.”
Hymy.
”Olen siitä varma. Ja niin on Melissakin.”