Olin oudolla tavalla epätasapainossa. Piti hakea asentoa, painopisteeni oli erilainen. Avaruuden painottomassa tilassa luulisi olevan melko vähän merkitystä olin sitten katkaissut jalkani jostain polven kohdilta tai en, mutta niinpä vain pyörähtäminen oikeaan suuntaan kohti Jake Rosselloa oli haastavaa. Jalka on kuitenkin iso osa ihmiskehoa.
Siisti kiiltävä leikkauspinta ei paljastanut mitään. Se oli vain kuin tasainen musta peili, eikä minulla ollut aikaa jäädä tuijottamaan, oliko minussa vielä jokin osa, joka toimi kuten koulussa oli opetettu.
Jossain selkäni tienoilla kummitteli ikävä puristava tunne siitä, että miten ikinä tilanne päättyisikin, minä en ikinä palaisi kotiin. Lapsuudenkotini Maassa oli kadonnut näköpiiristäni jo aiemmin, nyt Maa tuntui erkanevan myös jollain paljon hankalammin sanoitettavalla tavalla.
Jos en ollut enää ihan kokonaan tavallinen ihminen, ehkä Maa ei ollut enää minua varten.
Mutta olin ainakin vapaa. Vapaa tekemään uusia valintoja.
Ärjäisin ja yrittäen miettiä jotain aivan muuta kuin puuttuvia vartalonosia mätkäisin herra ex-puheenjohtajaa savulonkerolla suoraan otsaan. Tämä kurkotti kätensä otsalleen ja mutristi suutaan, oikein teatraalisesti.
”Au.”
”Meidän on pakko voittaa. Minun on pakko voittaa. Minun on pakko korjata tämä, eikä kukaan muu sivullinen saa enää kuolla”, murisin.
Mätkäisin lonkerolla uudelleen. Ja uudelleen. Puheenjohtaja kurkotti omallaan, mutta tämän liikkeet olivat auttamattoman hitaita. Ne olivat epätäsmällisiä, hankalia, kaikenkaikkiaan tehottomia.
Herra Rossello oli varmaankin kuluttanut paljon omaa synkronointikapasiteettiaan siihen, että oli liikuttanut laivastonsa pimeässä avaruudessa tänne asti jäämättä kiinni. Helkkari, meidän laivastommehan lensi nopeammin kuin mikään Koalition alus oli tehnyt vuosikymmeniin. En osannut edes ajatella, millaista synkronointia vauhdissa pysyminen vaati.
Millaista kipua sellainen vaati.
Mätkäisin uudestaan. Minäkin olin tehoton. En ollut vieläkään tosissani. Tai olin, osasin kyllä hokea vakaumustani itselleni ja herra Jakelle, mutta osasinko olla todella sellainen kuin väitin olevani? Mitä edes olin?
Koko homma toimi paljon paremmin, kun ei ajatellut mitään. Otti vain ja toimi.
”Sinä pääsit minua pidemmälle”, ex-puheenjohtaja sanoi.
”Niin pääsin. Niin minä pääsin. Niin minä helvetti soikoon pääsin!”
”Vaikuttavaa.”
Mies edessäni oli ehkä viimeinen henkilö, jonka halusin olevan minusta ylpeä.
En kyllä ollut ihan varma, kannattiko kenenkään olla minusta ylpeä juuri sillä hetkellä. En haluaisi Joshin näkevän tätä, vanhemmista ja ystävistä puhumattakaan. Minä olin vain jotain, joku, jonka oli pakko tehdä tämä, ja ikävällä tavalla minusta tuntui, että pelasin sillä lailla jonkun toisen laariin. Minä olin avain ja tie, ja toivoin kovasti, että oikeaan eikä ihmiskunnan kannalta väärään osoitteeseen.
Todennäköisesti olin yhä osa puheenjohtajan peliä. Jokin outo, kieroutunut ja kummallinen osa varasuunnitelmaa, jos kaikki menisikin pieleen. Jos ukko ei pääsisi Marsiin itse tällä laivastollaan, Jake Rossellolla olisi vielä joku tapa hankaloittaa elämääni.
Joku ottaisi saman taakan kantaakseen ja minä tekisin… mitä?
”Miksi?” kiljuin.
”Minun pitää päästä Marsiin. Ihan kuten sinunkin.”
”Vastaa kysymykseen!”
Lonkeroni työntyivät läpi mustan avaruuspuvun pinnasta ja tunsin niiden kautta, kuinka hauras ihmiskeho lopulta oli. Miten pehmeitä kaikki kudokset olivat. Miten helposti lihakset antoivat periksi, miten luut sai katkeamaan. Veri virtasi pyöreiden ja kiiltävien pisaroiden täydellisenä norona tyhjiöön.
Kuvittelin, miltä tuntuisi, kun lonkeroni löytäisi perille. Tai kenties tavoittaisi herra Jaken niskan.
”Minun tehtäväni tässä maailmassa oli tehdä Koalition rikoksista näkyviä. Tehdä maailmasta hieman parempi paikka, vaikka sinne päästäkseni pitää liittoutua pahojen ihmisten kanssa. Niitä aikuisia pelejä, katsos.”
Levitin käteni ja vedin savun takaisin, muuttaen sen muotoa, tähdäten sen paremmin. Niin tehdessäni tila välissämme täyttyi tummanpunaisista helmistä ja savuvanoista. Puheenjohtajan yritykset tarttua omilla lonkeroillaan minuun menivät ohitse. Savussa ei enää ollut voimaa.
”Sinä… olit hieman kuin hän”, puheenjohtaja sanoi.
Savupyörteet ympärillämme hidastuivat hetkisen ajaksi.
”Ye-Seo?”
Ajattelin, että arvasin oikein. Kuka muukaan? Se nainen tuntui olevan lopullinen arvoitus ja salaisuus, ratkaisu kaikkeen.
Kenties nainen oli herra Jaken varasuunnitelma. Tai ei kai sentään.
”Ei niin kuin sinä luulet”, puheenjohtaja hymyili.
Annoin oman voimani kasvaa ja nopeutua, savusta muodostuvien lisäraajojeni täyttää kaikki mahdollinen tila.
Olinko minä oikeasti murhaaja?
Liike pysähtyi, yritin kurkottaa ajatuksillani ja synkronoinnillani vielä kerran. Eikö toinen artefakti ymmärtänyt, miten tässä voisi käydä? Eikö se ymmärtänyt olevansa väärällä puolella? Eikö herra Jaken tähti vain voisi olla minun?
Eikö tämän voisi vain lopettaa? Herra Jake menisi aluksillaan pois ja me Marsiin.
Ei kipua kenellekään.
”Ole kiltti”, mutisin ja ojensin molemmat käteni suoriksi, kuin valmiina halaamaan.
Se oli taktisesti typerää.
Anteeksi Josh, oli ihan mahdollista, että minä häviäisin koko homman, koska minusta sekä oli että ei ollut tähän.
Minä en halunnut, että minusta olisi tähän, vaikka järjellä tiesin, että voisin kyllä hoidella herra Jaken.
Loppuun asti.
Päätin olla ajattelematta mitään, huminan ja kohinan täyttäessä tajuntani.
Ikävä kyllä en oikein osannut antaa pääni olla täysin hiljaa. Maanittelin, rukoilin ja ajatuksissani pyysin toista artefaktia tajuamaan. Ehkä yritin vielä pyytää herra Jakeakin ymmärtämään minua ja sen, että en vain voinut lähteä Koalition kanssa kotiin ja jättää Marsin kohtaloa jonkun satunnaisen uhkaavan ukon harteille.
Jostain sinkoutui nopeita nuolia, molemmin puolin, ylhäältä ja alhaalta. Mustia kuin oma savuni ja kaikki ympärilläni. Ajatukseni syöttivät pelkkää itseinhoa ja ikävää. Tällainenko minä olin? Tätäkö oli olla hyvien puolella?
Vannon, että en tehnyt niitä itse, en ainakaan tietoisesti.
Mutta enhän minä tarkkaan tiennyt, miten tietoisuus toimi. Miten minä tai artefakti toimin.
Minun nuoleni näyttivät yleensä erilaisilta. Minun olivat kuin neuloja. Näissä toisissa nuolissa oli kärki, outo muoto, jotain vierasta. Väkäsiä ja ohdakkeita, kuin ruusun varsia, piikikkäitä ja vaarallisen näköisiä.
Sen oli pakko olla toinen artefakti. Tai toinen artefakti ja minä. Tai kaksi artefaktia ja minä, mutta en pelkästään minä – olinhan itse päättänyt vielä yrittää jotain muuta kuin väkivaltaa. Epätoivoisesti voisin vaikka puhua lisää, vaikka se ei koskaan auttanut mitään. Olin täynnä ristiriitoja, ja kenties artefakti heijasti juuri sitä.
Minun epätoivoani ja kipuani tilanteessa, jossa ei ollut kuin huonoja ratkaisuja.
Kolme pitkää ja kiiltävää mustasta usvasta tehtyä väkäsnuolta lävisti puheenjohtajan rinnan.
Verta purskahti avaruuteen nopeasti jäätyvinä kiiloina, joissa auringon säteet kimmelsivät.
Kuusitoistasakarainen tähti kierähti irti miehen otteesta, jääden leijumaan juuri ja juuri tämän sormien ulottuviin.
Jake Rossello ei sanonut enää mitään, ei korahtanut, ei edes katsonut minuun päin.
Noukin artefaktin talteen hyvin varovaisella ja tarkalla kiehkuralla omaa savuani. Pehmeällä ja usvaisella, tutulla ja omalla, ei uhkaavan oloisena.
Minäkö voitin?
Ehdin ajatella noin kaksi ajatusta, kun päässäni tuntui valonvälähdys.
Välittömästi tunsin siirtyväni muualle. Näky oli vahva, läpitunkematon, sellainen, mikä oli vaikea jättää huomiotta.
Artefakti syötti minulle kuvan pienestä tytöstä, leikkimässä matolla vailla huolen häivää, pilvisen suurkaupungin korkeiden talojen piirtyessä näkymän taustalle. Tunsin, miten pehmeä matto oli, miten ilmassa tuoksui valmistuva ruoka. Kaikki oli kerrassaan hyvin, taustalla soi leppoisa musiikki.
Sivummalla kuvajainen näytti kaksi miestä ja yhden naisen, juttelemassa rennosti keskenään, kädessään korkeat ja tyylikkäät lasit. Kivisellä tasolla oli pullo, joka paljasti juoman erittäin kalliiksi mutta alkoholittomaksi. Tasolla oli ruuanvalmistusvälineitä hujan hajan.
Kolmikolla vaikutti olevan hauskaa.
Tiesin myös, että artefakti huijasi.
Oikea elämä oli aina monimutkaisempaa. Onnen hetkelläkin sitä saattaa ajatella jotain muuta. Tekemätöntä tehtävää, mokattua asiaa. Tulevaisuudessa odottavaa tenttiä. Mitään täydellisestä kaikki aistit kattavaa idylliä ei ole missään, paitsi tällaisissa petkuttavissa haavekuvissa.
Annoin silti harhanäyn pyöriä ympärillämme, kasvaa ja nousta, kunnes ympäröivä avaruus peittyi rajoiltaan värisevään kuvajaiseen jostain, mikä ei koskaan ollut totta.
”On olemassa enemmän. Tuo voisi olla siellä totta”, puheenjohtaja sanoi, äkkiä hymyillen, katsoen jonnekin aivan muualle kuin minuun.
En ollut varma, olimmeko siinä oikeasti. Miehen kasvoilla ei näkynyt verta, ei tuskaa. Lävistetty keho oli jossain, missä me emme tällä hetkellä olleet.
”Se olisi voinut olla totta”, sanoin, enkä uskonut sanoihini itsekään. Sellaisessa maailmassa, jossa kaikki meni hyvin ja täydellisesti, eikä todellisuutta ollut olemassa. Mutta jos kuolevan miehen piti ajatella, että maailma olisi voinut olla parempi, kuka minä olin kieltämään?
Eikö kuoleville valehtelu ole ihan sallittua?
Tähden muotoisen artefaktin pysyessä tiukasti minun savulonkerossani olin varma, että tämä oli tässä. Minä todella olin voittanut.
Ukon voima ei enää riittänyt nykäisemään artefaktia takaisin, mikään tunne, ei kipu tai muukaan inhimillinen voima, mikään ei saanut herran Jaken hiipuvaa synkronointia toimimaan paremmin.
Mies edessäni oli saanut puolelleen suuria ja tärkeitä, vakuuttanut ne, joita minä en olisi osannut koskaan vakuuttaa ja hurmata, mutta niin vain ukko kuolisi tässä yksin, keskellä tyhjää avaruutta. Niistä tärkeistä tyypeistä, vaikutusvallasta ja muusta, sellaisesta ei ollut jäänyt jäljelle ketään eikä mitään.
Vain yksi sentimentaalinen kuvitelma.
Ja jotenkin minusta tuntui, että Jake Rossello oli valinnut juuri näin: valinnut tämän itse, yhtenä mahdollisena lopputulemana kaikkiin suunnitelmiinsa: tämän tyhjyyden ja sen, miten tarina päättyisi.
Hiipuvan näyn keskellä näin avaruuden tyhjyydessä nopeasti huurtuvan ja jäätyvän ruumiin. Sitä ei tehnyt mieli vilkaista toiste.
Oma ajatteluni tuntui käyvän sumeaksi harhakuvan himmetessä. Jostain jalkani tienoilta alkoi tihkua jotain, joka oli kenties omaa vertani. Vai oliko tihkuva aine mustaa? Tässä avaruuden kelmeässä valossa sitä oli vaikea nähdä.
Minähän olin aina oikeastaan pitänyt avaruuden valosta, sen puhtaudesta, sen tarkoista varjoista, sen anteeksiantamattomuudesta. Siitä asti kun näin sen ensimmäisen kerran omin silmin.
Nyt pitäisi päättää, mitä tekisin seuraavaksi, mutta ajattelu oli hankalaa. Haparoin kohti omaa synkronointiani, eikä se tuntunut enää yhtään samalta.
Olin unohtanut todella pelätä, ja tunne vyöryi niskaani kuin suuri hyökyaalto. Sellainen luihin ja ytimiin hiipivä olotila, jossa tietää tehneensä virheen, jota ei voi korjata, ja josta eteenpäin kaikki luisuisi pahemmaksi, kunnes… niin, kunnes. Kunnes menettäisin kaiken, mikä oli koskaan ollut minulle tärkeää. Uppoaisin samanlaiseen haavekuvaan kuin herra Jake, jos oikein surkeasti kävisi.
Ei. Minä pystyin muuttamaan todellisuutta. Sen piti taipua minun tahtooni.
”Hei”, kuiskasin toiselle artefaktille näpeissäni.
”Minä tarvitsen sinun apuasi nyt.”