Huolehdin naurettavan paljon siitä, näyttikö kaikki jälkikäteen normaalilta. Hytissä siis, lakanat ja muu. Vaihdoin puhtaat liinavaatteet, kiikutin likaiset pyykkiin ja yritin vaikuttaa erittäin tavalliselta. Olin ihan varma, että pyykki- ja siivousvuorossa oleva tyyppi arvasi. Ei kuitenkaan uskaltanut muuta kuin hymyillä tietävästi.

Linn taisi tietää ainakin. Sain taas älylaitteeseeni ison pinon vihjailevia tarroja sekä efektejä. Osassa oli pakotettu äänet päälle, ja melkein viskasin laitteen seinään nolon saksofonisoolon alkaessa soida.

Thealta en kehdannut kysyä, enkä ollut edes tainnut koskaan mainita, että minä ja Josh olimme pari. Kaipa se oli joka tapauksessa ilmiselvää. Onneksi Koalition säännöstö ei kieltänyt seurustelua, jos se ei mutkistanut tehtävien suorittamista.

Minulla ja Thealla oli nyt jotain, jota pystyi kai kutsumaan varovaiseksi ystävyydeksi. Jos uskaltaisin, minun pitäisi kiittää Theaa uskoutumisesta. Se ei varmasti ollut helppoa, vaikka olinkin ollut käytännössä vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kissanjahtaaminen oli myös lähentänyt meitä. Yhteisillä salaisuuksilla oli toki se taipumus, oli sitten kyseessä kissat tai salaseurat.

Reed oli vaihtanut yösijansa tekniseen tilaan lähelle ilmalukkoa, päätin käydä moikkaamassa pyykki- ja siivoustilasta palatessani. Ainakin saisin muuta ajateltavaa kuin oman nolosteluni.

Avasin hansikkaallani oven ja löysin paikalta sekä pojan että kissan. Lattialla oli patja, jolla lojui pussillinen sipsejä ja jonkinlainen improvisoitu kissan lelu. Se oli tehty tikusta ja tupsusta.

”Täällä on vähän meluisaa nukkua”, totesin. Teknisessä tilassa ei oltu viitsitty äänieristää liiemmälti tai järjestää mitään vastameluhienouksia, koska aluksen suunnitellut insinöörijoukkio ei ollut tarkoittanut sitä ajanviettopaikaksi.

”En todellakaan nuku samassa hytissä minkään vanhojen tätien kanssa. Ne paapoo koko ajan eikä jätä rauhaan. Ja hyttikäytävä on täynnä toimittajia”, Reed vastasi.

”Kai sinulle sentään kerrottiin, että joudut antamaan noin miljoona haastattelua ja joutumaan olemaan esillä tästä lähtien koko ajan?”

”Joo. En ole idiootti. Mutta luulin, että edes avaruusaluksilla voisi olla rauhassa.”

Kissa tuntui olevan tyytyväinen siihen ruokaan, mitä olimme onnistuneet saljakuljettamaan sille. Sillä ei ollut mitään tunnistussirua, joten jäi ikuiseksi mysteeriksi, mitä koko katti teki aluksella, tai kuka oli kantanut sen alukseen alun perin.

Kävellessäni käytävää takaisin kohti ruokalaa, aluksen kapteeni tuli minua vastaan. Heike oli saanut jonkun muun tehtävän, eikä ollut enää meidän kapteenimme. Olin siitä surullinen, pidin Heikestä kovasti. Ensimmäisen kapteeninsa muistaisi joka tapauksessa varmaan aina.

Osasin kuitenkin jo päätellä, että yhdistelmä Heike ja alus täynnä siviilejä ei välttämättä ollut sellainen, jonka Avaruuskoalitio halusi ehdoin tahdoin järjestää. Siitä voisi seurata lähes mitä tahansa. Siviilien kaitsemiseen tarvittiin joku vähän normaalimpi ja määräyksiä noudattamaan taipuvainen henkilö.

”Huomenta, kapteeni!”

Heikeä en olisi enää tervehtinyt näin virallisesti. Tämän reissun kapteeni oli isääni vanhempi mies, jonka uurteiset kasvot ja ilmeettömyys saivat tämän vaikuttamaan melko ankaralta. Todellisuudessa kapteeni taisi enemmänkin olla vain niukkasanaisen jäyhä, uurteet tosin voimistivat kivikasvoista vaikutelmaa.

”Huomenta, kadetti. Kaikki hyvin?”

”Ei raportoitavaa, olemme aikataulussa.”

Kapteeni katsoi käytävän päähän, josta lähestyi kaksi keski-ikäistä rouvashenkilöä, rupatellen jotain. Siviilejä nämäkin. Toisella oli jakkupuku ja kopisevat korkokengät, mitkä olivat aivan väärässä paikassa maitovalaan käytävällä. Hätätilanteessa se olisi hankala asu liikkua.

”Huomenta”, toinen naisista tervehti. Nämä olivat sentään oppineet väistämään, sillä naiset jäivät odottamaan käytävän reunaan, kun eivät päässeet meistä ohi.

”Hei”, vastasin takaisin.

”Minulle tulee ehkä tätä vähän ikävä”, lyhythiuksinen nainen sanoi. ”En usko pääseväni toiselle avaruusmatkalle ihan heti.”

Nämä tädit vaikuttivat mukavammilta kuin suurin osa aluksen pöljistä matkustajista.

”Ehkä tästä tulee pian normaalimpaa. Tiede kuitenkin kehittyy koko ajan. Saadaan tehokkaampia moottoreita. Ehkä tarve kuljettaa mukana isot tankit ajoainetta poistuu jossain vaiheessa. Katsotaan nyt.”

Hankalaa tällaisissa keskusteluissa oli se, mitä niissä pystyi kertomaan. Pidin Avaruuskoalition harrastamaa jatkuvaa salailua ärsyttävänä. En ollut vieläkään osannut aukottomasti päätellä, johtuiko se vain Säätiöstä, halusta säilyttää vakaa yhteiskunta vai jostain muusta. Vallanhalusta? Kontrollista?

Molemmat naiset kuitenkin hymyilivät minulle.

”Sinä olet yksi onnekkaista”, toinen sanoi vilkaisten ohjaintani. Ohjainten olemassaolo ei ollut julkista tietoa, enhän minäkään ollut ennen Taivasopistoa tiennyt niistä mitään. Matkustajat eivät virallisesti tienneet, mitä niillä tehtiin. Siviilien näkökulmasta me pilotit käytimme hassuja hattuja muuten vain.

”Toivotaan”, huikkasin samalla kun ohitimme toisemme käytävässä.

Kapteeni jatkoi matkaa kanssani samaan suuntaan, ruokalan ovelle asti.

”Minun aikoinani noita ei ollut vielä keksitty, oletkin varmaan jo kuullut.”

”Joo. Kuulin Kleiolla yhdessä baarissa.”

”Rankka työ, rankat huvit?” kapteeni tuumasi ja hävetti vähän. Nyt tuo hyvin korrekti herrasmies piti minua jonain bilehileenä, mikä ei voisi olla kauempana totuudesta.

”Hauskaa, että ohjaimiin on tullut omanlaisensa kulttuuri. Olen nähnyt monta miehistöä ja varsin monenlaisia muotoja. Hatut ovat selkeä vähemmistö, osin koska materiaali ei riitä kovin isoon hattuun. Pantamuoto on usein myös kätevämpi. Erikoisin näkemäni on varmaan se yksi, jolla oli valtavat poronsarvet, joissa perhosia ja kukkia.” Kapteeni puhui tasaisen värittömällä äänellä, sellaisella, johon hätätilanteessa pystyisi luottamaan.

”Kaipa siinä on myös vähän näyttämisen halua”, vastasin ja mietin erästä tiettyä poikaa.

”Nuorilla on aina näyttämisen halua! Mutta erikoista, että juuri kukaan ei kehtaa tehdä mitään todella näyttävää – lepakonsiipiä, pirunsarvia, enkelin sädekehää… siipiä on muutenkin vähän. Ehkä kukaan ei halua käyttää niitä, kun se on jo valmiiksi pilottien tunnus.”

Teki mieli lyödä kämmenellä otsaan. Niin tietysti. Olisi pitänyt arvata, että Josh rikkoi jotain kirjoittamatonta etikettisääntöä, kaiken lisäksi.

Ruokalassa oli täyttä, joten sain rauhassa tarkistaa älylaitteen viestejä samalla kun odotin istumapaikkaa. Olisin kai voinut järjestää itselleni sellaisen käskemällä jotakuta siirtymään, mutta intoni käyttää komentorakennetta hyväksi ei ollut kovin suuri. Sellainen olisi ihan oikeasti sitä kuuluisaa aseman väärinkäyttöä.

Melissan kutsun sijaan olin saanut pyynnön saapua Kleiolla tutkimuslaitokseen. Lisäksi olin saanut viestin Tuurilta, joka ilmeisesti tunsi tiedetyyppi-Sebastianin jotenkin. Tuur ei ollut meidän kanssamme samalla aluksella, vaan oli pilottina joitain tunteja meidän jälkeemme Meleteltä lähteneellä maitovalaalla.

Ajatus kissankorvapäisestä Tuurista ohjaamon hämärässä huvitti minua naurettavan paljon. Tuuria oli muutenkin vaikea kuvitella ohjaamassa alusta, vielä vähemmän höpsön ohjaimensa kanssa. Onneksi muutkin näyttivät kroonisesti hassuilta, eikä ongelma koskenut vain minua.

Lisäksi, miksi ihmeessä kaikki liittyi juuri nyt kissoihin?

Toivottavasti jonkun ohjain jossain oli pari pupunkorvia, ihan jo kosmisen tasapainon vuoksi.

Odotellessani matkustajien poistumista maitovalaasta en voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta. Olin alkanut toivoa, etten koskaan joutuisi näkemään sitä, että avaruusmatkustamisesta tulisi jokapäiväistä lystiä kaikille. Tai ehkä siihen mennessä matkustajat pidettäisiin aluksissa omilla osastoillaan ihmettelemässä ja pällistelemässä kaikkea, ja oikea henkilökunta saisi olla rauhassa.

Toisin kuin aiemmin Meletellä, saapuminen piti hoitaa oikein ja protokollan mukaan. Toisin sanoen istuin ohjaamossa odottaen lennonjohdon lupaa alkaa ajaa loppujakin aluksen järjestelmiä alas. Olin jo pakannut vähät tavarani ennakolta.

Saavuimme aamuyöstä aseman standardiaikaa, enkä ollut nukkunut ennen lentovuoroa, joten minua väsytti aika lailla.

Lukitsin ohjaamon – se aukeaisi vain lennonjohdon antamalla koodilla seuraavalle tiimille. Tämä rajoitus oli astunut voimaan vain joitain kuukausia sitten. Koalitio yritti estää uudet aluskaappaukset.

Hiljainen käytävä oli aika mukava, vaikka se olikin aavemaisen äänetön. Avaruusalus ilman tavanomaisia ääniään oli pelottava, koska se olisi matkatilanteessa tarkoittanut sitä, että jokin oli pahasti vialla.

Linn, Thea ja Josh olivat luvanneet odottaa minua. Löysin kolmikon juuri aluksen ulkopuolelta, hangaarin henkilökunta yritti jo hätistellä näitä kauemmas.

”Väsyttää.” Thea irvisti.

”Joo. Onneksi ollaan ihan just siellä vierastalolla. Saadaankohan samat huoneet kuin viimeksi?”

Kävelimme rauhallisesti kohti itse asemaa. Kukaan meistä ei erityisesti enää halunnut törmätä lennon matkustajiin – paitsi yhteen.

Reed leikki kissan kanssa juuri ja juuri aseman siviilihallinnon puolella. Ilmeisestikin salakuljetustaktiikka oli toiminut. Panin merkille, että katin vieressä oli musta kassi ja tiuku oli kadonnut.

”Onko kissalla nimeä?” kysyin.

”Ei. Kissa? Miksei kissan nimi voi olla kissa?” Reed tuumasi.

Jätimme Reedille jokaisen älylaitteen ID:n ja Linn yritti pitää itsensä tasaisen asiallisena. Alahuuli väpätti kuitenkin siihen malliin, että Reed saisi myöhemmin lähettää Linnille ison kasan kissakuvia.

Emme olisi enää pojan kuljetusmiehistö poispäin täältä – aikataulut eivät oikein olleet soviteltavissa yhteen. Kyseessä olivat jonkinlaiset jäähyväiset, ainakin toistaiseksi.

Josh kätteli Reediä miehiseen sävyyn, Linn halasi pojan protestoinnista huolimatta. Tyydyin nyökkäämään ja toivottamaan onnea.

Harkitsin Kleion vierastalolla hetken, että olisin vain kantanut tavarani heti Joshin huoneeseen. En kuitenkaan olisi jaksanut sitä irvailua, ainakaan ihan heti. Linn ja Thea eivät tarkoittaneet sillä kai mitään pahaa, mutta oli parempi ainakin aloittaa siveästi tyttöjen huoneesta.

Olin jo tottunut avaruusasemien outoon maantieteeseen ja siihen, ettei niillä koskaan ollut täysin pimeää. Muistin sentään laittaa kellon soimaan, kun kaaduin petiin – edelleen täysissä pukeissa. Puvun riisuminen saisi odottaa seuraavaan aamuun.

Seuraavaksi säpsähdin älylaitteen hälytykseen kuin olisin nukahtanut muutama minuutti sitten. Olo oli epätodellinen. Tuntui siltä, kuin aikaa ei olisi kulunut ollenkaan. Huoneessa oli jo valoisaa.

Linn nousi viereisestä sängystä pyjama päällä katsoen minua epäuskoisesti.

”Mistä lähtien sä heräät ensimmäiseen kellonsoittoon?”

”Tänään. Pitää mennä taas käymään siellä labrassa.”

Tarkistin kellonajan ja iloisena tajusin, ettei olisi mikään kiire. Onneksi mukanani oli joitain normaaleja vaatteita. Kahden kilon matkatavarastani ne veivät hyvin vähän; olin oppinut ostamaan ultrakevyistä kankaista tehtyjä vaatteita. Vaihdoin mekkoon ja sukkahousuihin. Sukkahousut tuntuivat omituisen ohuilta pilottipuvun pitämisen jälkeen.

Sisäpuoltaan suurelta osin lasisessa tutkimusrakennuksessa ei ollut muuttunut juuri mikään sitten viime käynnin. Koin kuitenkin muuttuneeni itse, sillä minut valtasi epämääräinen epätodellisuuden tunne. Se Emmerie, joka oli käynyt täällä aiemmin, oli ollut huomattavasti epävarmempi kuin nykypäivän minä. Hassua, miten paljon muutama onnistunut lento saattoi tuoda itsevarmuutta.

En ehtinyt juuri aulaa pidemmälle, kun näin tutun hahmon selkäpuolen. Tumma lyhyt tukka ja pituus täsmäsi.

”Tuur!” juoksin perään ja vilkutin.

Tuur kääntyi vähän hämillään ja tunki jotain taskuunsa.

”Ai hei. Ai niin, sinä olit tulossa tänään Sebastiania katsomaan.”

”Joo. Ja jotain muutakin.”

Tuur hymyili minulle tuttuun tapaan, koko kasvojen leveydeltä.

”Niinpä. No, mennään vaikka yhdessä.”

Huone oli eri kuin viimeksi. Edellinen huone oli ollut jonkinlainen kokoushuone, nyt olimme labrassa. Joka puolella oli laitteita, jotka pitivät matalaa hurinaa. Osa niistä ajoi näytesarjaa ja piti välillä ratinan tai suhdahduksen, kun näytettä injektoitiin tai näytepulloja kuljettava robotti liikkui. Seurasin hetken katseellani yhden robottikouraa.

Pöydällä odotti tarjottimia täynnä näytepulloja, tyhjää tilaa oli vähän. Istuin johonkin ja laitoin reppuni niin, ettei se olisi minkään tiellä.

Sebastian saapui labratakki liehuen ja leiskautti Tuurille valloittavan hymyn. Sebastian oli sitten viime näkemän kasvattanut parransängen, se vei tämän ulkonäön huomattavasti miehisempään suuntaan.

”Hei, miten lentäminen meni?”

Ajattelin hetken, että kysymys oli tarkoitettu minulle, muttei tainnutkaan olla. Tuur oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

”Seb, kyllä sinä tiedät, että se menee aina… no, jotenkin. Sain kapteenilta satikutia, kun jäi yksi varoitusviesti huomaamatta ja unohdin kysyä lastivastaavalta erään asian… mutta ihan hyvin.”

”Hajamielisyyttä!”

”Ryhdyin jatko-opiskelijaksi, jotta voisin pysyä tutkimuksen puolella. Kaikista niistä ihmisistä vastuussa oleminen ei ole ehkä minun juttuni.”

Mukavaa, että joku muu sanoi sen ääneen, mitä olin aiemmin murehtinut.

”Voi teitä taivasopistolaisia! Isot puheet isot sanat, mutta lopulta te olette vähän kuin bussikuskeja. Tavaraa ja ihmisiä paikasta toiseen. Me täällä teemme oikeaa tiedettä! Maltan tuskin odottaa, että saan sinut siihen joukkoon!” Sebastian virnuili Tuurille, joka hymyili edelleen – nyt tosin enemmänkin siksi, että ilme tuntui vain jäävän tämän kasvoille.

Tiesin, että joidenkin mielestä Taivasopistoa ei laskettu oikeaksi tutkimusyliopistoksi tai että me opiskelijat olimme omahyväisiä. Minusta se oli kyllä lähinnä kateellisten höpinää.

”Tota, se artefakti? Tarvitaanko mua johonkin?” kysyin.

Sebastian lopetti Tuurille naljailun ja kiinnitti katseensa minuun.

”Kyllä tarvitaan. Sen edellisen käyntisi jälkeen, olemme analysoineet dataa ja käyttäneet useita koehenkilöitä. Tähän mennessä kaksi on onnistunut synkronoinnilla saamaan artefaktista ulos jotain, lähinnä aavistuksen mustaa savua.”

Jaa, en sitten ollutkaan täysin ainutkertainen tässä galaksissa.

”Kukaan ei kuitenkaan samanlaisia kiinteitä rakenteita kuin sinä”, Sebastian sanoi.

Tuur naputteli sormillaan pöytää ja ja työnsi sille lastattuja kertakäyttöisiä pipetinkärkiä kauemmas itsestään.

”Minulla on hypoteesi, mutta en voi todistaa sitä oikein millään.”

”Mikä?” kysyin.

”Että tuo on jonkinlainen ohje tai opas sen tehneen sivilisaation jälkeen tuleville. Koska emme ole vieläkään saaneet mistään mitään muuta vihjettä muiden älyllisten olentojen olemassaolosta, olen taipuvainen uskomaan, että olemme tällä hetkellä havaitussa tai havaittavissa olevassa maailmankaikkeudessa ensimmäinen tai ainut sivilisaatio. Toisin sanoen, me olemme tämänhetkiset prekursorit.”

”Ai että me olisimme tällä hetkellä kaikkein kehittyneimpiä?”

”Niin. Ja tuo sisältää apuja meille, että emme sotke koko juttua. Kuten muut aiemmin. Meinasimme tuhota koko Maapallon jo kerran.”

”Aika… isoa?” sanoin, kun en keksinyt parempaakaan sanaa.

Sebastian nauroi.

”Tuollainen se Tuur on, dramaattisten ja isojen juttujen mies!”

”Enkä ole, olen vain kiinnostunut sekä luonnontieteistä että kulttuureista, tämä tutkimusaihe on minulle se hyvä välimaasto.”

Mietin asiaa.

”Mitä jos kokeilisin yhtä juttua? Onko se artefakti täällä?”

”Onhan se”, Sebastian sanoi ja otti artefaktin pöydän laatikosta, jossa luki ’septumit ja ruiskut’. Varsinainen piilo siinäkin. Toisaalta, sieltä kukaan ei olisi osannut etsiä.

”Ei kai se normaalisti ole tuolla?” kysyin.

”Ei nyt sentään. Tänään vain lähes kaikki kokoushuoneet oli varattu, niin ollaan sitten täällä.”

Katsoin ympärilleni.

”Onkohan mun turvallista ruveta leikkimään tän kanssa tässä?”

”Ei välttämättä…”

Sebastian avasi seuraavan oven, jonkinlaiseen toimistotilaan. Se oli tyhjä.

Otin artefaktin käteeni. Se tuntui ei-miltään. Yritin olla katsomatta sen sisällä olevaa geometriaa, siitä meni pää pyörälle. Huomasin, että sen heittämä varjo seinälle ei todellakaan ollut pallon muotoinen.

Sitten kokeilin ajatustani. Mietin menneitä. Dinosauruksia. Mammutteja. Kaikkea, mikä oli ollut meitä ennen, ennen kuin ihmisiä oli ollut olemassakaan. Tähtiä ja historiaa, aurinkokunnan paikkaa kotigalaksissamme.

Koska olin sulkenut silmäni, en heti nähnyt sitä. Kuulin vain Tuurin päästämän hämmästyneen äännähdyksen.

Meidän ympärillämme näkyi – tai ehkä se oli vähän väärä sana, koska ne näkyivät myös mielessämme – välähdyksiä toisen sivilisaation historiasta. Käsittämättömät, vähän geometrisen kaltaiset olennot. Valtavia kaupunkeja planeetan pinnan alla. Kieli, joka tuntui raapaisuilta.

Ja sitten historiaa. Sivilisaation herääminen lämpimissä luolissa. Tuli. Pyörä. Tarinat. Jotain, mikä oli ehkä sotia, mutta en ollut varma, koska en ymmärtänyt miten noita olentoja vahingoitettiin tai mikä vahingoitti niitä.

Viimein luhistuvia luolia. Tähtiä, aluksia. Ne olivat yllättävän paljon samankaltaisia kuin omamme, avaruus nyt tietysti oli kaikille samanlainen, kuten luonnonlaitkin. Ja sitten… synkronointi. Tunsin sen enemmän kuin tiesin, sillä en saanut kiinni näkemässäni siitä, mikä oli taidetta, mikä teknologiaa ja mikä biologista, aivan alun jälkeen.

Näin samankaltaisia olentoja kuin näyn ensimmäiset, mutta ei kuitenkaan täysin. Näissä olennoissa oli erilaisia linjoja. Tunsin taas synkronoinnin ja jotain muutakin. Aivan kuin geometriset olennot ja niidenkaltaiset olennot olisivat käyneet taistelua tosiaan vastaan, mutta en saanut näkemästäni täysin selvää.

Oli pakko antaa artefaktin tiedon hälvetä, sillä en pystynyt pitämään tunteitani kiinni historian ajattelussa. Ne alkoivat siirtyä enemmän hämmästykseen ja epäuskoon.

Käteni oli ollut ojennettuna eteeni, annoin sen ja sitä pitelevän artefaktin laskeutua.

”Vau”, oli ainut, mitä Sebastian sai suustaan ulos.

”Pitäisikö tuosta päätellä, että olin oikeassa?” Tuur sanoi enemmän itselleen kuin meille.

Laskin artefaktin pöydälle ja istuin yhteen vapaaseen toimistotuoliin.

”Ainakin se on varmaa, että tuo ei ole pelkästään ase tai viesti. Se on tietopankki tai laite, mistä saa ulos sen mitä haluaa. Apu meille seuraaville, ehkä nuo tuon tehneet eivät selvinneet. Synkronoinnin avullakaan. Mutta me voisimme pärjätä. Jos siis Tuur on oikeilla jäljillä”, sanoin.

Tuur tyytyi nyökkäämään.

”Siinä on muutakin, mutta en ymmärtänyt siitä viimeisestä osuudesta vielä, mitä.”

Kävellessäni takaisin kohti vierastaloa muistin, että kun palaisimme pian takaisin Maahan, minun pitäisi samalla palata takaisin äidin ja isän luo asumaan. Koko ajatus tuntui harvinaisen luotaantyöntävältä nyt, kun olin päässyt elämään itsenäisemmin. Olihan avaruuskomennus toki kurinalaisempaa elämää ja tavallaan rajatumpaa kuin ihan omassa kodissa asuminen olisi – joku muu huolehti ruuasta ja pyykeistä ja aikatauluistakin, minun tarvitsi nyt vain olla paikalla kuin käskettiin.

Omassa kodissa pitäisi laittaa ruoka itse, siivota itse, miettiä itse, minkä väriset lakanat haluaisin. Monen monituisia valintoja, joihin vanhemmilla asuessa ei juuri voinut vaikuttaa. Edes niihin lakanoihin. Äitini mielestä vain valkoiset olivat hyviä ja kunnollisia, koska vain ne sai pestyä tarpeeksi puhtaiksi.

Pitäisi varmaan ottaa hyvissä ajoin puheeksi, jos haluaisin muuttaa asuntolaan. Äiti saisi pienen hermoromahduksen ja yrittäisi varmaan pitää minut kotona vielä koulun loppuun asti.

Kipusin portaat ylös tuttuun huoneeseen ja yllätyin, kun juuri oven takana odotti paperinen kirjekuori. Se vaikutti olevan todella väärässä paikassa, ilmeisesti se oli ujutettu oven ali.

Kuori oli sinetöity jollain vahamaisella asialla. Konsepti oli minulle tuttu ainoastaan vanhoista kirjoista ja elokuvista, en ollut koskaan nähnyt sellaista oikeasti. Uteliaana pyörittelin kirjettä kädessäni, mutta en avannut sitä. Sen sijaan työnsin sen reppuuni ja viestitin Joshille.

Josh odotti oman huoneensa ovella nojaten karmiin.

”No nytkö?”

”Ei voi olla mikään muukaan.”

Kirjeen oli pakko olla Melissalta, sen tiesimme molemmat.

Revin sinetin auki ja vedin paperin kuoresta. Se tuntui karhealta kättäni vasten. Kirje oli tyyliin sopien käsin kirjoitettu.

Josh luki kirjettä samaan aikaan selkäni takaa.

”Ei kai se syty tuleen kun ollaan luettu se?”

”Olet katsonut liikaa huonoja leffoja.”

Kirjeessä ei sinällään ollut mitään erikoista. Siinä puhuttiin kiertelevin sanakääntein tapaamisesta ja se sisälsi ohjeet, minne saapua ja milloin. Säätiöstä tai mistään muustakaan salaisesta ei mainittu halaistua sanaa.

Ajankohta osuisi koulun pääsiäislomalle, kuten Melissa oli aiemmin sanonut.

Kirjeen lopussa oli vielä ”Rakkaudella, M.”

”Rakkaudella?” Josh katsoi minuun epäillen.

”Älä huoli, en petä sinua kaverin kihlatun kanssa. Tuo on vissiin vain Melissan dramaattista tyyliä.”

”Et muuten mene sinne tapaamiseen, ainakaan yksin.”

”Eikä me käydä taas tätä keskustelua.”

Jätin kirjeen pöydälle ja istuin sängylle. Tämän aiheen käsittely uudelleen olisi turhaa. Puhumalla emme pääsisi yhteisymmärrykseen, vaan pitäisi yrittää luovia tilanne kerrallaan. Ristiriitaan ei voinut tehdä kaikenkattavaa sääntöä, vaikka olisin halunnut.

Josh yritti uudestaan.

”Sun ei tarvitse mennä yksin, onko se parempi?”

”Ehkä vähän. Tuntuu aavistuksen ikävältä kun kontrolloit, minne saan mennä.”

”En tarkoita sitä niin”, Josh mutisi ja katsoi kirjettä kuin toivoisi sen katoavan. ”Totta kai saat mennä ja tehdä. Olla yksin, jos haluat. Kommunikoinnissa voisi olla parannettavaa, mutta niin on näköjään mullakin. Haluaisin tehdä asioita sun kanssasi. Mä haluaisin tehdä ne vaarallisetkin jutut sun kanssa. Haluaisin pitää sut turvassa, mutta jos se ei käy, niin sitten hoidetaan homma yhdessä.”

”Se taitaa olla vaarallisinta, mitä ollaan tähän asti tehty. Suoraan Säätiön kitaan.”

”Joo.”

”En ole vielä itsekään varma, menenkö Kuuhun. Liian iso riski. Mutta Melissaa tapaamaan menen ainakin.”

Josh istui sängylle viereeni ja alkoi silittää hiuksiani.

”Jos tämä olisi sellainen huono leffa, niin sulle kävisi automaattisesti köpelösti.”

”Jaa?”

”Joo, aina jos parilla menee liian hyvin ja kaikki on tosi ruusuista, se toinen kuolee seuraavassa taistelussa.”

”No, kiva. En ajatellut kuolla.”

En halunnut raahata ketään minulle tärkeää mukaan mihinkään vaaralliseen. Teki mieli kieltää Joshia sotkeutumasta asiaan enempää. Toisaalta jos tämä itse halusi tulla, miksi kieltäisin vain, jotta saisin mielenrauhan? Tunne siitä taisi olla molemminpuolinen. En vain olisi itse osannut sanoa sitä ihan samalla tavalla kuin Josh.

”Tuu mukaan. Salaa”, sanoin.

”Mä voin yrittää onkia Melissalta, miten Säätiö viestii. En vanno, että saan sen kiinni mun synkronoinnilla, mutta voin yrittää.”

”Älä sitten pökrää, en aio pelastaa sua uudelleen.”

Hymyilimme molemmat. Kompromissien tekeminen onnistui jo vähän paremmin.

”On myös tietysti siskot, jolta kysyä apua, vaikka en kyllä haluaisi… Khadi… ehkä Lakshmi.”

”Mitä se muuten tekee? Tiedän vain, että se on Tuurin kanssa vanhoja tuttuja.”

”Jotain aivan käsittämättömän salaista, koska mä en tiedä. Mutta mitä salaisempaa, sitä todennäköisempää, että siltä voisi saada jotain vetoapua tähän juttuun. Ja ainakin joku tietäisi, missä olet, siis joku muukin kuin minä.”

”Mm…hmm. Ehkä olisi tosiaan hyvä, jos joku tietäisi missä olen. Ehkä voisi kertoa rehtorillekin.”

”Mummi pelaa kyllä poliittista peliä ihan yhtä lujaa kuin kuka tahansa muukin niissä piireissä.” Josh ei sanonut sitä katkeralla äänensävyllä, pikemminkin toteavasti.

”Joo, mutta kyllä se haluaa pelastaa pojanpoikansa tyttöystävän!”

”Yritetään tehdä suunnitelma, millä saadaan sut ulos sieltä, jos kaikki menee pieleen.”

”Kelpaa.”

”Mutta lupaa, että ei lähdetä, jos ei keksitä mitään varasuunnitelmaa tai Melissa vaikuttaa epäilyttävältä silloin keskiviikkona.”

Edellinen lukuSeuraava luku