Kesäsuunnitelmiimme tuli suunnanmuutos, kun harjoittelut eivät olleetkaan syksyllä, kuten olimme kaikki ajatelleet. Oma mielialani vaihteli päivästä toiseen. Joinain päivinä olin odottavalla tuulella, toisina en halunnut poistua kotoa minnekään. Vastailin Joshin ja Linnin viesteihin epämääräiseen, aavistuksen välttelevään sävyyn.
Josh varmaan tajuaisi pian, että jotain oli vialla. Minun pitäisi puhua siitä, mutta en osannut. Sanat eivät kerta kaikkiaan tulleet ulos.
Mitä useamman päivän istuin kotona pelaamassa, yksin omien kehää kiertävien ajatuksieni kanssa, sitä vaikeammaksi muuttui ajatella suoria linjoja pitkin. Pääni oli täynnä tukahduttavaa seittiä ja harsoa, joiden keskeltä ei enää saanut esiin varmuutta yhtään mistään.
Koalitio oli luvannut pitää meistä huolta, kaikesta sattuneesta huolimatta. Olin myös itse pyhästi päättynyt pitää vaivalla nyysityn artefaktini salassa Koalition tärkeiltä pampuilta. Artefaktilla tunnetusti pystyi pakenemaan jos jonkinlaisesta pinteestä, mutta aivoilleni mikään järkeily ei tuntunut riittävän vakuudeksi.
Tiesin, mitä Josh olisi sanonut minulle, jos olisin uskaltanut avata suuni aiheesta. Piti luottaa itseensä, piti luottaa ystäviin, piti luottaa Koalitioon ja erityisesti minun olisi pitänyt luottaa Joshiin. Tämä halusi pitää minut turvassa vähintään yhtä lujaa kuin muut maailman tahot yhteensä.
En halunnut myöntää sitä, mutta pelkäsin.
Jos puhuisin peloistani, Josh saattaisi ottaa sen epäluottamuslauseena. Halusin myös välttää mitä tahansa riitaa. Pelkäsin sitäkin, että alkaisin itkeä pillittää, jos siihen tilanteeseen jouduttaisiin – ja minä inhosin itkeä. Kerta Joshin edessä sai riittää tälle vuodelle.
Jännitin tenttejä, ihmisiä, uusia tilanteita, se oli tuttua. Tämä tunne oli erilainen. Yritin tutkiskella sitä, ja ainoa mitä kohtasin, oli jossain sisimmässäni vellova möykky, joka kielsi edes yrittämästä. Möykky lamaannutti ja teki passiiviseksi. Jos jäisin kotiin, en ainakaan voisi joutua mihinkään vaaralliseen ja liian monimutkaiseen tilanteeseen. Aloin pelätä jo älylaitteeni merkkiääniäkin, mitä jos Säätiö soittaisi uudestaan?
Rationaalisesti tässä ei ollut mitään järkeä.
Thea oli pysytellyt viisaasti sivussa mistään, mihin minä ja Josh ja Linn olimme sotkeentuneet. Ehkäpä se oli sitä aikuisuutta, mikä meiltä puuttui. En kyllä tarvinnut toista varaisosiskoakaan, Linn riitti toteuttamaan sitä funktiota. Joskin Thea oli luonteeltaan erilainen, vähemmän muiden asioihin sotkeentuva, enemmän varovainen ja tasapuolinen.
Säpsähdin, kun joku heitteli kiviä ikkunaani. Nostin verhonkulmaa ja kurkkasin alas pihalle. Thea, kiharat auringossa loistaen, vilkuttamassa minulle kuin pahanteossa oleva kymmenvuotias.
Kävelin alas pihalle. Mieleni täytti häpeä älylaitteen välttelystä. Thea oli varmasti lähettänyt useita viestejä, minä olin pyrkinyt eristäytymään huoneeseeni parhaani mukaan.
Aina reilu ja fiksu Thea ei sanonut asiasta yhtään mitään, moikkasi vain.
”Halusin jutella, onko sinulla aikaa?”
”Öö, joo. En mä tee mitään ihmeellistä. Pelasin pelejä.”
”Ajattelin pitää juhlat, ennen kuin lähdetään taas kuka minnekin”, Thea sanoi. Tällä oli päällään sitruunanvärinen mekko, ja auringonpaisteessa koko tyttö hohti niin keltaisena, että minulla oli vaikeuksia katsoa tätä suoraan. Siirryin vähän varjoon ja siristelin silmiäni oman huoneeni pimeyden jälkeen.
”Ai? Missä? Sun asuntolahuoneessa?”
”Ei kun mun lapsuudenkodissa. Isä on poissa, ja meillä on uima-allaskin. Ei se iso ole, mutta toimii. Ajattelin vain, jos sinulla on joku joka kutsua. Olen avoin ehdotuksille.” Thea kohautti olkiaan.
”Ei mulla…” sopersin.
”Kutsun meidän koko ryhmän tietysti, mutta ketä muita haluaisit?”
Päässäni löi tyhjää. Ei minulla ollut paljoakaan ystäviä. Melissa ja Sigridkin olivat jossain avaruudessa. Kaverit pystyi laskemaan nopeasti, ellen yrittänyt laajentaa käsitettä jotenkin, sellaisiin kaverinkaltaisiin tuttuihin.
”No… sellainen Tuur. Olen sille Joshin kanssa palveluksen velkaa muutenkin, olkoon bilekutsu sopiva lahjus. Sitten yksi Reed, mutta se on varmaan jossain avaruudessa. Ja joo, Alissa!”
Thea virnisti suuntaani.
”On siinä jo paljon enemmän kuin minulla. En aio kutsua yhtäkään niistä tyypeistä, jotka esittivät kaveriani mutta lopettivat yhteydenpidon, kun paljastui, että olen toisella kierroksella.”
”Ei hirveän hyviä kavereita.” Thean kanssa uskalsin olla juuri näin suora. Tiesin, että tämä arvostaisi sitä.
”Ei”, Thea tuumasi. ”Ihmiset ovat monet hurjan itsekkäitä. Haluavat ihmissuhteista lähinnä jotain hyötyä. Teidän kanssa on ollut mukava pyöriä, koska tunnutte kaikki olevan virkistävällä tavalla vilpittömiä. Jopa poikakaverisi, sen kaiken näsäviisastelun alla.”
Alkoi naurattaa, en ollut varmasti nauranut ainakaan viikkoon.
”Sellainen se on joo. Älä tosin kerro Joshille. Siitä tulee vain vielä itseriittoisempi.”
”Onko se mahdollista?”
Kikatimme molemmat. Hiton Säätiö, se pilasi pyrkimykseni elää opiskelijaelämää. Menisin sinne Thean kemuihin joka tapauksessa. Vaikka joka puskassa olisi kolme salamurhaajaa väijyksissä, aivan sama.
”Oletko ok? Et yleensä muutenkaan vastaa viesteihin monisanaisesti, mutta nyt en vastannut ollenkaan”, Thea kysyi.
”Olen mä. Olen vain pelannut taas koko päivän. Ei siinä mitään.”
En ollut varma uskoiko Thea, mutta tämä lupasi kutsua Tuurin, Reedin ja Alissankin. Kyllä se siitä. Olin edelleen kuin vähän liian täyteen puhallettu ilmapallo. Pelkäsin puhkeavani ja sisällä tuntui kummallisen tyhjältä samaan aikaan.
”Miten sä teet sen? Kuljet koulussa kuin millään pahoilla puheilla ja juoruilla ei olisi väliä. Me ei tietenkään välitetä niistä, mutta se sun vanha ryhmä… ja ne jotkut tyypit.”
Thea potkaisi pihan kiveyksellä lojuvaa kiveä, se vieri ja kieri keraamisten laattojen poikki ja osui kotitalon sokkeliin.
”Totta kai mä välitän. Joka aamu kun herään, ensimmäinen ajatus on, että olen epäonnistuja. Mokannut vaikka mitä. Mun koko sukuhaara on Lavoniusten mielestä yksi iso moka. Äitikin oli moka, kun ei jaksanut elää sen taakan alla. Mä mokasin koulun ekalla kerralla, ja niin edelleen. Totta kai se ajatus vainoaa mua suunnilleen aina.”
”Mutta sä tulet kouluun silti. Ja valmistut tällä kertaa.”
”Niin. Koska tiedätkö mikä oikeasti erottaa epäonnistujan onnistujasta?”
”Ööö… et varmaan tarkoita tenttituloksia.”
”En. Se, että mä nousen joka aamu sängystä ja menen kouluun, hoidan homman, käyn kurssit ja istun siellä luennolla, vaikka kuka kikattaisi ja osoittelisi taaemmalla rivillä. Mä en häviä tätä peliä, vaan lopulta voitan, koska en vaan luovuta.”
”Vau.”
”Älä sinäkään.”
”En. Kiitos.”
Ravattuani portaat takaisin ylös aloin repiä vanhoja tavaroitani kaapeista lattialle. Thean kanssa juttelu oli saanut minuun jonkinlaista sisua, joka oli tarpeen saada käyttöön. Halusin oikeastaan myös huutaa, mutta se ei oikein käynyt päinsä, ei vanhempien ollessa kotona.
Siivoamisessa tuntui viimeinkin olevan jotain järkeä. Se oli ainakin tapa, jolla pystyin tekemään elämästäni järkevää. Selkeää, sellaista, jossa oli sisäinen logiikka ja reittejä lopputulokseen. Ei jatkuvaa epämääräisyyttä, verkostoja, salaisia identiteettejä, kummallisia yhteensattumia.
Enkä ollut vieläkään puhunut Linnin kanssa Säätiön puheenjohtajasta. Tekisin sen heti tämän jälkeen.
Halusin ensin jotain konkreettista tekemistä, johon purkaa uudelleen löytynyttä energiaa. Kaappi oli sopivan kokoinen ja tarpeeksi selkeä haaste.
Hyllyltä luisui päälleni iso virta paperia. Vanhoja lapsuuden vesiväritöitä ja muita piirustuksia. Äidin mielestä oikeat vesivärit ja liidut olivat hyväksi kehittyvälle koordinaatiolle. Jos tulosta katseli, minun olisi pitänyt harjoitella maalaamista ja muita koordinaatiojuttuja paljon enemmän. Ehkä sitten en jatkuvasti kompastelisi omiin jalkoihinikin.
Lattialle tipahti myös vanha älypaperivihko. Tunnistin esineen, naamalleni karkasi pieni hymy. Se oli minun ja Linnin kirjevihko vuosien takaa, varmaan ajalta juuri ennen tämän poismuuttoa. Siinä oli muistaakseni hellyyttävän yksinkertainen salausavain, jonka olin luonut itse.
Minun ja Linnin ystävyys oli ehkä aina ollut karikkoinen, ikäeromme ja erilaisten temperamenttien rasittama. Silti päädyimme aina toistemme seuraan takaisin, koska jollain kummallisella tavalla sovimme yhteen, tasapainottaen ja mukautuen. Kiinnostuksen kohteetkin osuivat lomittain, minusta oli aina ollut mukavaa oppia Linniltä niistä jutuista, joista en yksin jaksanut ottaa selvää.
Siirsin vihon syrjään, voisin katsoa sitä Linnin kanssa myöhemmin ja muistella vanhoja aikoja. Kurkotin hyllyn perälle ja tunsin jotain kovaa. Pieni irtomuisti, kaulassa pidettävä. Minulla oli ollut useita sellaisia, yksi oli jostain käsittämättömästä syystä neonvärisen tutin muotoinen. Se oli ollut jonkinlainen trendi silloin aikoinaan. Olisin halunnut mieluummin tähden tai kuun muotoisen, mutta sellaisia ei ollut löytynyt mistään.
Roikutin tuttia siinä kiinni olevasta ketjusta. Ketju oli ajat sitten tummunut, se oli ehkä aitoa hopeaa. Hetken mielijohteesta nostin muistin sisällön yhä auki olevan tietokoneeni näytölle. Peli siirtyi syrjään ja näytöt täytti muistin sisältö, ikkunat leijuivat osin päällekkäin.
Kuvia minusta ja Linnistä, kirjeitä. Suurimmaksi osaksi kuitenkin lehtijuttuja. Olin näköjään jostain syystä ottanut talteen lähes jokaisen avaruusaiheisen uutisen, mikä oli tullut vastaan. Ne olivat siististi aikajärjestyksessä, tiedostot nimetty selkeän loogisesti. Yhdessä jutussa puhuttiin siitä, miten Souliin rakennettaisiin Koalition erityisalue.
Zoomasin juttuun lähemmäs, luin tekstiä puolihuolimattomasti. Lobbauksesta huolimatta Koalitio oli voittanut toisen vaihtoehdon eli luonnonsuojelunäkökulman, jota edusti Mats Westerlund.
Linnin isä. Ehkä siksikin olin ottanut jutun talteen. Vähän kömpelösti liikkuvassa kuvassa Linnin isä kätteli jähmeästi tummatukkaista miestä.
Katsoin toista kuvan miestä uudestaan.
Kirosin ääneen.
Lopetin tavaroiden heittelyn. Äiti saisi kysellä huoneeni lattian kaaoksesta myöhemmin, en välittänyt. Pakkasin reppuni ja käytännössä juoksin kohti Taivasopistoa. Tungin irtomuisti-tutin mukaan. Toivottavasti Linn olisi huoneessaan eikä jossain sosiaalisessa riennossa.
Tutut kadut eivät pitkään aikaan olleet tuntuneet niin venyviltä, jatkuvilta, ne eivät vaikuttaneet päättyvän koskaan. Jouduin muutaman kerran pysähtymään ja nojaamaan rakennusten seiniin, vetämään henkeä ja huohottamaan. Olisi pitänyt harrastaa sitä liikuntaa edes joskus.
Taivasopiston puutarhan muuri oli erittäin tervetullut ja mukava näky sen piirtyessä viimein esiin kulman takaa. Paikalla oli taas muutama mielenosoittaja, mutta kuohuksissa en jaksanut välittää. Jotain huudeltiin suuntaani, kun tukka liehuen hölkkäsin ohi ja kohti porttia.
Polku rahisi tutulla tavalla jalkojeni alla, kun ravasin kohti asuntolaa.
Juoksin portaat ylös, pitkin käytävää ja koputin oikeaan oveen. Olin aivan hiessä, en jaksanut välittää. Niskassa valui noro, samoin rintojeni välistä. Loistavaa, olin varmasti epäsiveellisen näköinenkin.
Linn tuli avaamaan, hiukset käärittynä pyyhkeen sisään ja kädessään puoliksi avattu kasvonaamiopaketti.
”Mitä nyt? Minulla oli hemmottelupäivä menossa. Minä-aikaa minulle. On minulla kyllä aikaa sinullekin. Et vaan yleensä koskaan ilmesty yllättäen.”
Törmäsin kutsumatta sisään ja oikaisin itseni Linnin sängylle, jolla ei tällä kertaa ollut virkattua päiväpeittoa. Sänky oli petaamatta ja sekaisin. Lakanoissa oli tyyliteltyjä kissoja, tyynyjä löytyi kaksin kappalein. Niskassani valui hikeä, teki mieli pyyhkiä sitä, nostella hiuksia ja tasaantua hetki. Mutta oli pakko mennä heti asiaan.
”Kun kerroit aiemmin, että sun isä olikin lavastettu korruptiosta jonkun sellaisen tyypin toimesta, mistä me ei oltu koskaan kuultukaan. Kuka se tyyppi oli? Mikä sen nimi on?”
”Ai kun sanoin, että se sun Koalitio-epäilys oli väärä?”
”Niin.”
”Onko tämä tärkeää?”
”On. Oikeasti aivan törkeän tärkeää. Mun olisi pitänyt jutella tästä jo paljon aiemmin. Ja kuunnella sua paremmin silloin, kun kerroit tästä sun isän tapaamisen jälkeen.”
”Ootas, mun pitää tarkistaa se.”
Linn tuijotti jonnekin, tämä kävi selvästi jotain läpi omalta älylaitteeltaan. Vapaa käsi piirsi ilmaan kuviota, Linn käytti usein pieniä eleitä apunaan synkronoidessaan. Kai ne auttoivat keskittymään.
”Jake Guozhi Rossello. Omaa sukua Zhang.”
”Voi helvetti.” Jätin huomiotta sen, että Linn lausui kiinaa paljon minua paremmin.
”Mitä?” Linn näytti hämmentyneeltä, koska olin niin selkeästi kiihdyksissä. Haroin hikistä tukkaani ja varmaan irvistelinkin.
”Tiedätkö kuka se on? Oikeasti on?”
”Diplomaattiukko? Kiristäjä? Isä sanoi, että ikävä tyyppi. Kantaa kaunaa.” Linn kohotteli kulmiaan, yrittäen päästä perille mielenliikkeistäni.
”Joo, ja Säätiön puheenjohtaja.”
”Täh?” Nyt Linninkin ilme alkoi vastata omaani.
”Joo. Se soitti minulle ja Joshille ja pisti parhaat uhkailunsa menemään, tietysti jollain megakryptatulla Koalition linjalla, mistä ei jäänyt edes ruutukaappausta käteen. Olen Säätiön puheenjohtajan listimislistalla arviolta top kympissä. Ja se kantaa kaunaa sun isällekin. Mutta mä tiedän, kuka se on. Kuka se oikeasti on. Tyhmä veto, äijä. Se varmaan luuli, etten pysty selvittämään pelkän etunimen ja muistikuvan kanssa, kuka se on. Väärässä oli, nyt mulla on sen henkilöllisyys. Hah.”
”Listimislistalla? Mikä juttu tämä on?” Linnin huoli-ilme, joka näytti aivan liikaa äitini vastaavalta.
”Anteeksi, en kertonut aiemmin, piti itsekin miettiä koko asiaa, ja siis, joo. Mä käräytän sen. Koko jutusta. Saat vielä nähdä.” Puin nyrkkiä ilmaan.
Linn laski kasvonaamion ja muut kosmetiikkatarpeet pöydälle ja tuijotti takaisin huolestuneilla lamppusilmillään.
”Älä tee mitään häitköityä ja vaarallista. Tuosta pitää puhua jollekulle.”
”Ajattelin Joshin mummia. Sille meidän piti puhua muutenkin.” Sain ääneni tasoittumaan. Takaisin järkeviin toimintasuunnitelmiin ja tekemään fiksuja rationaalisia ratkaisuja, osaisin ne parhaiten.
”Ensi alkuun vaikka se. Ja sun on pakko kertoa Koalitiolle Säätiön uhkailuista. Ei ne voi vaan jättää sitä huomiotta.”
”Joutuisin ehkä kertomaan, että mulla on artefakti.”
”Ei välttämättä. Ollaanhan me aiheutettu niille ongelmia ihan muutenkin. Mä ehkä vähän vähemmän, mutta kuitenkin.”
Hymyilin. Linn virnisti takaisin.
”Okei, aloitan rehtorista.”
—
Mummin tapaaminen ei ollutkaan aivan niin helppoa kuin olimme kuvitelleet. Osasimme tietysti arvata, että Taivasopiston rehtori olisi kiireinen. Oli kuitenkin kesä ja opiskelijatkin kaikonneet suurelta osin, ja Josh tietysti kuului sukuun, joten ajattelin, että menisimme vain työhuoneelle ja odottelisimme hetkisen. Sitten juttelisimme rauhassa ja kertoisimme kaiken, mikä vaivasi, ja mummilla olisi ratkaisu kaikkeen.
Kesti neljä pitkää päivää, ennen kuin rehtorilla oli meille tunnin kolo kalenterissaan.
Laitoin koulupuvun, ehkä tavan vuoksi. Ehkä myös, koska ajattelin sen olevan virallisempaa ja jotenkin hienompaa.
Josh tuli minua vastaan asuntolan portaille. Tälläkin oli koulupuku, ajatuksemme kulkivat usein samoja reittejä. Lopputulos saattoi olla piirun verran erilainen, tie vei kuitenkin samat mutkat ja polut.
”Kaikki kunnossa?” Josh kysyi.
”On joo.”
”Olet allapäin. Ollut jo hetken.”
”En vaan tykkää epävarmuudesta.”
Kuulin viereltäni hymähdyksen, Josh venytteli ja jokin nikama naksahti.
”Siedän sitä paremmin, mutta onhan tämä tilanne kummallinen.”
”Avaruudessa tässäkin on enemmän järkeä”, mutisin. ”Kaikessa on.”
En ollut kertonut Joshille mitään aiemmasta kohtaamisestani mielenosoittajien kanssa. Tänään olin tullut tarkoituksella sivuportista, vaikka jouduinkin kiertämään sitä varten melkein kilometrin verran. Jos olisin kertonut, Josh olisi vain vannonut saattavansa minut kotiin ja takaisin joka päivä. En halunnut sitäkään.
Taivasopiston sisäänkäynnin pylväät hohtivat valkoisina. Sää oli puolipilvinen – suorassa auringonvalossa pylväät olivat niin valkoiset, että niitä oli vaikea katsoa. Joku varmaan kuurasi niistä sammaleet ja muut säännöllisin väliajoin.
Marssimme aulasta suoraan portaat ylös ja kohti rehtorin huonetta. Kummallakaan meistä ei ollut intoa jäädä aulaan pyörimään. Siellä ei liikkunut yhtään ketään. Minulla oli melkein ikävä luentotaukojen puheensorinaa ja opiskelijamassaa – tyhjä koulu oli jotenkin surullinen.
Josh avasi työhuoneen oven koputtamatta tai vailla mitään seremonioita, tämä oli ilmeisesti lähettänyt viestin hieman etukäteen. Mummi istui työpöytänsä takana, punaiset hiukset siistillä kampauksella ja hymyillen. Vieressä oli kulunut kahvimuki, pöydällä muutama älymuistikirja.
”Hei Josh ja Emmerie. Viimeksi taisimme nähdäkin silloin, kun amiraalit halusivat jutella kanssanne.”
Lupaa kysymättä Josh istui alas, varsin ryhdittömään asentoon. Seurasin esimerkkiä, mutta en nojannut tuolin selkänojaan. Laitoin kädet piiloon jonnekin polvien alle. Niillä oli äkkiä kylmä.
”Teillä on ilmeisesti jotain kysyttävää? Aistin hermostumisen. Ei hätää”, rehtori sanoi.
”Joo”, puuskahdin. ”Missä meidän harjoittelu oikein on?”
Olin pyhästi luvannut itselleni olla kiertelemättä ja saada tästä käynnistä irti kaiken sen tiedon, jota ilman olimme olleet aivan liian kauan.
Rehtorin ilme ei muuttunut, tuskin oli siis kyse mistään oikeasti vakavasta. Katseeni harhaili seinille ripustetuissa kunniakirjoissa ja diplomeissa. Seinällä oli myös kuva, vähän syrjässä, jota en ollut katsonut aiemmin. Se oli hääkuva: naisella hopeanvaaleat hiukset ja kovin tutun oloinen virne, miehellä pörröinen punertavanvaalea tukka. Myös parta oli punertava.
Joshin vanhempien hääkuva! Joshin äidillä oli iso kukkakimppu täynnä neilikoita, jokaisessa sateenkaaren värissä. Söpöä.
”Kerron tämän sanallisesti, jotta vuodon mahdollisuus on mahdollisimman pieni. Laittakaa älylaitteenne kokonaan pois päältä”, rehtori totesi ja ajatukseni pomppasivat nykyhetkeen.
Yleensä riitti, että älylaitteen asetti tilaan, jossa minkäänlainen nauhoittaminen tai vastaava ei ollut mahdollista. Mitä, jos kyse olikin jostain vakavasta?
Noudatin käskyä ja kaivoin laitteen näkyville, painaen virtakytkintä sormella. Älylaite oli hiljaa, kuin tavallinen taskupeili. Tunsin itseni kummallisella tavalla aistittomaksi. Laite ja sen kautta synkronointi oli niin iso osa arkeani, että täysin ilman oleminen oli todella erikoista. Kuin joku olisi vetänyt pussin päähän.
Josh toimi samoin oman laitteensa kanssa, asettaen sen rehtorin pöydälle eteensä. Rehtori vilkaisi sitä nopeasti ennen kuin jatkoi puhettaan.
”Koalitio ajatteli lähettää teidät kaksi harjoittelulle erääseen erittäin salaiseen tutkimuslaitokseen. Kehitämme uutta alustyyppiä. Projektiin kaivataan koelentäjiä, ja teillä on kokemusta myös Koalition ulkopuolisten alusten lentämisestä, toisin kuin oikeastaan kenelläkään muulla. Olette siis erittäin hyviä kandidaatteja tehtävään.”
”Kiitos vaan”, Josh sanoi.
Rehtori katseli pojanpoikaansa arvioiden. ”Kun olit nuorempi, en ollut siitä niin varma, mutta sinusta saattaa tulla suvun paras. Kunhan vain jaksat tehdä kovasti töitä.”
”Joo, joo.” Josh luisui tuolilla alaspäin.
”Olen kuullut opettajilta, että kuulemma nukut luennoilla. Se ei anna hyvää kuvaa.”
”Mummi, mä saan jo tenteistä käytännössä täysiä, mitä vielä?”
Päätin keskeyttää tämän suunnan ennen kuin keskustelu päätyisi yhtään sen huonommille urille.
”Supersalainen tutkimuslaitos? Oletan, että se on avaruudessa. Ja oletan, että se on myös superturvallinen. Me ollaan turvassa siellä. Eikö?”
Rehtori jätti Joshin kurinpalautuksen sikseen ja käänsi katseensa taas minuun.
”Meillä on teistä vastuu. Koalitio on ylpeä siitä, miten turvallista avaruuslentäminen on. Paljon turvallisempaa kuin kadulla kävely. En aio antaa Säätiön tulla sotkemaan sitä. Se oli jo vaarallisen lähellä kerran, toista kertaa ei tule niin kauan kuin minä olen tämän koulun rehtori.”
”Säätiö jahtaa meitä henkilökohtaisesti”, sanoin.
”Olemme tietoisia.”
”Ei kun oikeasti. Se niiden puheenjohtaja soitti meille. Ja uhkaili suoraan.”
Josh vieressäni hätkähti. Ehkä tätä ei olisi pitänyt kertoa. Jos Säätiö aikoi olla meidän kanssamme tosissaan, totta kai halusin myös Koalition tietävän. En aikonut pelata peliä yksin, ja jos oli mahdollista saada Aurinkokunnan mahtavin organisaatio puolelleen, ajattelin tehdä kaikkeni sen eteen. En minä mitenkään tyhmä ollut.
Poikaystäväni mielestä oli hienompaa ja siistimpää hoitaa hommat yksin ja salassa tehden uhkarohkeita sankaritemppuja, mutta tästä osasta strategiaa emme ehkä koskaan tulisi olemaan täysin samaa mieltä.
”Jäikö siitä tallenne?” rehtori kysyi.
”Ei”, Josh vastasi. ”Mä en saanut sitä talteen. Signaaliin oli leivottu sisään jonkinlainen häirintä ja kryptaus, jos yritti tallentaa, sai vain sotkua ja häiriökuvaa. Ne soittivat käyttäen Koalition kaistaa.”
”Harmillista. Ei tosin yllätys sekään. Näinä aikoina on vaikea tietää, kehen luottaa. Vielä suurempi syy pitää teidät kaksi turvallisessa paikassa, kunnes saamme Säätiön kanssa jonkinlaisen välirauhan aikaan.”
”Aikooko Koalitio neuvotella?” kysyin.
”Aikoo.” Rehtori hörppäsi kahvikupistaan, juoman oli pakko olla jo kylmää.
Olin ajatellut, että Koalitio ei neuvottelisi kenenkään kanssa. Eihän se neuvotellut hallitustenkaan kanssa, eikä valtionpäämiesten, eikä maailman superrikkaiden. Koalitiolle oli annettu sekasorron vuosina täysi autonomia toimia, mitä se oli tottunut käyttämään seuranneet vuosikymmenet, täysin suvereenisti.
”Tiedän kuka Säätiön puheenjohtaja on. Ja tiedän, että se on aiemmin pilannut ainakin yhden tutun elämän. Se kaveri on vaarallinen.”
Joshin mummi naurahti ja hymyili. Punainen hiuskiehkura eksyi otsalle.
”Nimen ja henkilöllisyyden?”
”Joo.”
”Onko sinulla konkreettisia todisteita mistään rikoksista?”
”Ööö… no… ei.”
”Sitten on hyvin vähän, mitä voin tehdä. Koalitio ei ole poliisi. Edes avaruuspoliisi. Järjestöjen perustaminen ei ole rikollista. Osa siitä, mitä Säätiö tekee, on kansainvälisiä säädöksiä vastaan. Mutta lähes kaikki säätiöläiset ovat virallisesti yhä myös koalitiolaisia ja meidän on pakko saada toimiva neuvotteluyhteys aikaan. Käteni ovat sidotut.”
Nojasin tuolilla taaksepäin. Ilmeeni venähti.
”Eli emme voi tehdä mitään? Ei yhtään mitään?”
”Ei. Joskin, se nimi kyllä auttaisi minua. Voisin tehdä valmistautumista, laittaa parhaat tutkijat asialle. Selvittää lähteistä, miten tähän puheenjohtajaan voi vaikuttaa kaikkein parhaiten. Ehkä tälläkin on läheisiä…”
Rehtorin ajatuskulku oli kiusallisen samankaltainen kuin keskustelun kohteella. En enää ollut varma, halusinko kertoa puheenjohtajan nimeä. Koalition epäviralliset käytännöt olivat täysin samasta puusta veistetyt kuin Säätiöllä – oliko sillä nyt niin väliäkään, kumman kanssa olin tekemisissä enää.
”Mitä te haluatte Säätiön tekevän? Antautuvan?” Josh kysyi.
”Se nähdään sitten. Säätiön poistaminen kuvioista kokonaan olisi tässä vaiheessa haihattelua. Se on tullut jäädäkseen, Koalitio ei enää ole avaruuden kehittämisen yksinvaltias.”
”Kunhan valtiot pysyvät sieltä poissa? Ja mielellään myös raharikkaat? Tai oikeastaan kaikki, jotka eivät sovi muottiin ja suureen suunnitelmaan?” Josh jatkoi. Rehtori huitaisi kädellään ja jätti vastaamatta. Minulle jäi olo, että vastaava keskustelu oli käyty joskus aiemminkin, ilman minua.
”Ollaanko me tarinan hyviksiä?” kysyin.
Joshin mummia alkoi naurattaa jälleen.
”Ai, eikö meidän propagandamme enää purekaan?”
”Ei ole koskaan purrut”, Josh sanoi, vähän liian kovaa.
”Sinä oletkin kasvanut sisäpiiriin, nähnyt lapsesta asti, missä Koalitio menee sieltä, mistä aita on matalin. Määräilee, siirtelee ihmisiä kuin pelinappuloita. Ruohonjuuritasolla Koalitiossa ei ole aikaa etiikalle ja moraalille, vain tehokkuudelle.”
”Kysynkin teiltä vastakysymyksen: mitä hyvyys on? Onko se sitä, että yksittäinen ihminen pääsee toteuttamaan haaveitaan? Onko se sitä, että tietty ihmisjoukko saa elää mahdollisimman hyvää elämää? Vai onko se sitä, että pyritään takaamaan se, että koko ihmiskunnalla on tulevaisuus?”
Istuimme hiljaa. Edes Josh ei heittänyt mitään nasevaa kommenttia.
”Koalitio pyrkii noista vaihtoehdoista viimeiseen. Koalition tehtävä on varmistaa, että jos Maapalloa kohtaa uusi globaali katastrofi, koko ihmiskunta ei tuhoudu. Avaruussiirtokunnat ja Kuu jatkavat elämäänsä, ihmiskunta säilyy ja voi asuttaa Maapallon uudelleen. Kaukana tulevaisuudessa, ehkä muitakin planeettoja.”
Rehtori vilkaisi kahvimukiinsa mutta ei juonut, joko kuppi oli tyhjä tai juoma jo liian kylmä ja väljähtynyt.
”Koalition tavoitteeseen ei mahdu yhdenkään yksittäisen ihmisen kohtalo. Pitää aina ajatella suurempia linjoja.”
”Aika… julmaa. Yksinkertaistavaa”, päästin suustani.
”Koalitio on olemassa, jotta varmistetaan ihmiskunnan säilyminen historian halki. Siinä se, ja kaikki mitä teemme, tähtää ainoastaan siihen tavoitteeseen. Koalitio ei ole kiva ja hauska avaruusseikkailut mahdollistava kansainvälinen kerho – paitsi ehkä propagandassa.”