Keskityin mieleni syvyyteen siirtäen tietoiset ajatukseni kohti artefaktia, tunnustellen jokaista viileää ja tuttua pyramidin pintaa, tehden muodosta osan synkronointiani, joka oli yhtä myös aluksen muodon kanssa. Minä olin vain yksi osa ajatuksiini purskahtavaa ilotulitusta, josta muodostui tuttuja terälehtiä, aukeava kukka, sekä toinen, vieras äly. Artefakti oli minun, mutta minä en ollut sen: kaikki oli läsnä yhdessä hetkessä, joka jatkui tulevaan ja menneeseen, äärettömästi saman ajanhetken lukemattomiin mahdollisuuksiin, monilukuisten linjojen solmukohdat mielessäni välkkyen.
Ääni kuului kaikkialla minussa, ei korvissani, vaan siinä osassa, joka olin todella minä.
HEI TAAS, EMMERIE.
”Hei. Tajusin, että viime kerralla en tainnut kysyä ihan kaikkea. Oli vähän kiire, varsinkin silloin kesken avaruustaistelun. Niin ajattelin, että voisimme jutella taas.”
Pulputin artefaktille hermostuneesti kuin uudelle tuttavuudelle. Ainakin vuosimiljoonainen ufoäly sai vastaansa tasan saman sosiaalisen kyvyttömyyden kuin kaikki muutkin, joihin olin elämässäni törmännyt. Ei mitään erityiskohtelua ekstraterrestiaaleille.
KYSY. TIE ON SINUN.
”Öö, joo. Kuule, jos vaikka lähdetään siitä perusjutusta, jota tiedeyhteisö on yrittänyt ratkoa jo pienen ikuisuuden. Missä kaikki ovat? Miksi me ei löydetä muuta elämää, mistään? Te olette ensimmäiset, jotka me ihmiset ollaan tavattu, ja mikäli ymmärsin oikein, olette kuolleet. Se minkä kanssa juttelen, on oikeastaan todella hieno simulaatio.”
Toivottavasti artefakti ei suuttunut siitä, että noin vain totesin tosiasiat sen elollisuuden tilasta.
En sentään uskaltanut sanoa artefaktia tekoälyksi. Mistä sen tiesi, oliko termi ongelmallinen? Ainakin päätellen artefaktin aiemmin näyttämistä näyistä, tekoälyn ja biologisen elämän yhteenotto oli johtanut sotaan. En halunnut omaa privaattia sotaani keskelle avaruusaluksen ohjaamoa. Halusin pitää tietolähteeni ja erikoiskykyni.
Artefakti oli hiljaa pidempään kuin olin tottunut. Oliko siinä jäljellä sittenkin jotain inhimillistä? Jonkin inhimillisyyden odottaminen oli kyllä melkoisen hölmöä, sillä mikään osa artefaktia tai sen luonutta älyä ei ollut ollut ihminen alun perinkään.
Halusin kyllä myös tietää, mikä meissä oli yhteistä, jos mikään. Oliko inhimillisyys edes jollain lailla universaalia, kuten luonnonlait tai hiilen biokemia? Ainakin pystyimme kommunikoimaan, sekin oli jo saavutus, jonka puolesta en olisi veikannut, ellen olisi päässyt kokemaan sitä itse.
MUUT EIVÄT LÖYTÄNEET TIETÄ.
”Anteeksi, onko tuo yksityiskohtaisin selitys, johon pystyt? Haluaisin kuulla niistä muista. Tai vaikka teistä.”
Pyramidi sylissäni, joka ei nytkään ollut oikeastaan pyramidi vaan jonkinlainen useisiin käsittämättömiin ulottuvuuksiin nojaava konstruktio, ei vastannut sanoin. Ehkä se ei osannut selittää asiaansa ihmisjärkeen sopivaksi sanoja käyttäen.
Joka tapauksessa päässäni tuntui humahdus, ja olin taas keskellä outoa, lähes äänetöntä kuvaelmaa. Näin jälleen jo tutuksi tulleet, artefaktin rakentaneen kansan siluetit. Ne rakensivat kohti taivaita ja planeettansa maaperän sisään, jokaiseen käsitettävissä olevaan suuntaan, kunnes rakennettava tila loppui, eikä ollut enää muuta suuntaa kuin ihmiskunnallakaan oli oman katastrofinsa keskellä ollut: ylös, avaruuteen.
Poiketen minulle tutusta tarinasta koulun historiantunneilta, artefaktin luojien tarina eteni eri lailla. Olin jo nähnyt viitteet sodasta, siitä ketään säästämättömästä väkivallasta, joka oli lopulta johtanut yhden sivilisaation tuhoon. Nyt näin muutakin. Kuvat olivat jälleen minulle melkein pelkkää tajunnanvirtaa. Oudot esineet ja oudot muodot eivät olisi tehneet selkoa, ellei artefaktin mukanaan kantama tieto sekä minun synkronointini olisi tehneet niitä ymmärrettäviksi. Tapahtumajanasta nousi kukan välittämien tunteiden kautta logiikkaa ja sitä myöten ymmärrys.
Matkallaan tähtiin tuo kumma laji oli tehnyt eri tavalla kuin ihmiskunta: pyrkinyt luomaan keinotekoisella älyllä tai omalla älyllään varustettuja keinotekoisia kehoja, jotka toimisivat avaruudessa paremmin, ilman hankalia biologisia rajoitteita. Niin tehdessään ne olivat törmänneet päätä pahkaa konfliktiin luomansa älyn kanssa. Ilmeisesti laji ei ollut odottanut sitä.
Olisinpa vain saanut selkoa siitä, mitä konfliktissa todella oli käynyt. Oliko tekoäly voittanut, vai oliko voittaja ollut jokin biologisesta älystä pidemmälle kehitetty hybridi? Artefaktin näyttämä maailma oli minulle liian outo ja vailla mitään tuttua, josta olisin saanut kiinni ymmärtääkseni, mitä se todella halusi minulle näyttää. Tunteet sekoittuivat yhdeksi solmuksi, josta en enää erottanut, mikä kuului kenellekin.
Yritin kaivaa näkemääni, mielessäni kelata sitä edestakaisin.
Tiesin jo, että ihmiskunta oli valinnut melkein vahingossa toisin kuin sylissäni oleva sivilisaatio: synkronoinnin löytyminen, luonnonkatastrofit ja talousjärjestelmän romahdus olivat tehneet avaruuteen lähtemisestä sekä mahdollista että järkevää. Ihmiskunta tarvitsi varakoteja, jotta emme olisi olleet pelkän Maan varassa. Lajin oli säilyttävä ja matkattava tähtiin, ihmisinä, eikä jonain muuna. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut edes tarvinnut miettiä, koska Koalition tehtävä oli löytää ihmisille uusia asuttavia maailmoja, kuten Joshin mummi oli meille kertonut. Kukaan ei ollut vakavasti harkinnut, että ihmiskunta olisi matkannut tähtiin jonain muuna kuin itsenään. Katastrofinomaiset kokeet tekoälyllä ja synkronoinnin ylivertaisuus muuhun teknologiaan nähden olivat pitäneet siitä huolen.
Miksi rakentaa tekoäly, jos ihmisaivot suoriutuivat mistä tahansa tehtävästä paremmin ja nopeammin kuin mikään muu teknologia, joka meillä oli saatavilla?
”Sanoit jo ennen, siis sillä edellisellä kerralla, että tie on synkronointi. Mitä me ihmiset teimme toisin? Mitä ne kaikki muut tekivät?”
SYNKRONOINTI ON LAHJA, JOTA MUUT EIVÄT YMMÄRTÄNEET TIEKSI. MEKIN OLIMME PIMEÄSSÄ JA SOKEITA.
Artefaktit luonut laji tunsi synkronoinnin, siitä ei ollut epäilystäkään. Tunsin sanojen väleissä oudon hippusen synergiaa, tuttuuden, eräänlaisen jaetun aistikokemuksen siitä, miten teknologiaa luettiin vaistomaisesti. Synkronoinnin ytimen. Sen, minkä tunsin, kun katsoin valokatkaisijaa, se kutkutteleva ymmärrys, jonka olin huomannut olevan olemassa jo ihan pikkutyttönä. Silloinkin, kun en ollut vielä osannut todella käyttää kykyäni. Aivan kuten oli vaikea muistaa, millaista oli kun ei osannut lukea, oli vaikea muistaa millaista oli olla ilman synkronointia. Se oli minulle vain hataria muistoja ajasta, jolloin maailma oli ollut vähän suljetumpi, hankalampi ymmärtää.
Mitä nuo kauan kuolleet edeltäjämme eivät siis olleet muka ymmärtäneet? Kykyhän oli vaistonvarainen, aina olemassa. Mahdollinen kaikille, osa ihmisyyttä. Ehkä osa kaikkia älykkäitä olentoja. Meidän kielemme.
Minä pystyin keskustelemaan artefaktin kanssa sanoilla vain, kun synkronoin kaikella käytettävissä olevalla aivokapasiteetillani: avaruusaluksessa, ihmiskunnan tieteen kruununjalokivessä, kaikkien huippuunsa viritettyjen järjestelmien avulla, yhteyttä avustava lippa päässäni. Laite otsallani oli eräänlainen vahvistin, kokooja ja tiedon jäsentäjä. Käyttöliittymä.
Minkä ihmeen takia se oli yhteensopiva artefaktin kanssa? Oliko teknologia samanlainen? Ihmiskunnan tekniikkaa ei määrittänyt lajimme biologia, vain yleisemmät luonnonlait. Mutta synkronointi oli jotain, mikä ei ollut kumpaakaan. Kukaan ei oikein tiennyt, minkä tieteenalan alle synkronoinnin tutkiminen edes kuului.
Artefaktin biologiset luojat eivät olleet lentäneet ylös taivaisiin, vaan jääneet kotiplaneetalleen, ainakin biologisessa muodossaan.
Eihän siinä siis ollut mitään järkeä, että pystyin juttelemaan lajin jäänteille vain avaruusaluksessa. Ellei artefaktin laji yrittänyt korjata omia virheitään. Ehkä tämä oli ollut testi.
”Tunsitteko te muita?”
ELÄMÄ ON VAHINKO. EMERGENSSIN OIKKU. ERITTÄIN HARVINAINEN. SATTUMA KOSMOKSESSA.
Aloin jo kyllästyä tähän kiertelyyn, olinhan etsimässä suoria vastauksia. Artefakti oli luonnontieteellä luoduksi älyksi varsin runollinen.
”Eli siis tuo oli ei?”
Kenties muinainen mukaäly tajusi, että olin kyllästymässä, tai oli muuten vain puheliaalla tuulella. Sijoitin tapahtuneen muistiin aivojeni lokeroon, joka tilastoi saavutuksiani sosiaalisissa tilanteissa. Siellä ei ollut kovin täyttä.
MEIDÄN AIKANAMME EI OLLUT MUITA. UNIVERSUMI ON SUURI.
MINÄ OLEN VAIN KAIKU. JÄLKI. MENNEISYYS.
SINÄ OLET AVAIN.
”Kiitos vastuusta. Eli muut ovat liian kaukana? Galaksi on liian harva? Jos te nyt edes olette samasta galaksista… miten ihmeessä te saitte sitten levitettyä artefakteja pitkin poikin – meidän aurinkokuntamme ei varmasti ole ainoa paikka, eihän? Tuhansia ja miljoonia…”
Ensimmäistä kertaa kuulin jotain, jonka oli pakko olla artefaktin nauru. Se oli todella ollut ihmisten kanssa jo liian pitkään.
ME HAKEUDUMME KOHTI TIETÄ TYHJYYDEN YLI. MATKA ON MERKITYKSETÖN. MAAILMAN KUDOSTA VOI TAIVUTTAA.
Puristin polveani niin lujaa, että siihen alkoi sattua. Ärsytti, teki mieli paiskata koko artefakti seinään. Meidän vastuullamme oli vähintään koko Aurinkokunnan pelastaminen tai ainakin sen yrittäminen, ja kosminen superapurini ei jakanut minulle kuin kädenlämpimiä aforismeja ja mahdotonta fysiikkaa. Seuraavaksi saisin tällä menolla jonkin kuluneen sananlaskun, ohjeet johonkin kauan sitten kuopattuun ideaan kuten mustien aukkojen käyttämiseen avaruusmatkailuun – tai uusia näkyjä ties minne, maailmaan, jota en ymmärtänyt, pelkkiä kysymyksiä vastausten sijaan.
Saattoi olla niinkin, että vierasta älyä oli mahdoton tavoittaa. Olimme liian erilaisia, jotta syvempi yhteys olisi ollut mahdollinen.
Toisaalta minä en ymmärtänyt muita ihmisiäkään, joten: mitä tässä oli hävittävää? Ufo tuskin aloittaisi mielenosoituksellista mykkäkoulua, jos sanoisin jotain tyhmää. Todella väärin aseteltujen sanojen jälkeen se saattaisi kyllä aloittaa jonkinlaisen ihmiskunnan tuhoamissekvenssin. Tietysti toivoin, että olin jo turvassa miltään sellaiselta. Artefakti oli jo nähnyt tarpeeksi hölmöilyä, jotta se olisi voinut halutessaan todeta ihmiset täysin toivottomaksi lajiksi ja painaa kosmista deleteä. Sen sijaan me olimme TIE.
Isäni kaavoitussuunnitelmissa tiet olivat huomattavasti suorempia.
”Kuule – voitko olla yhtään selkeämpi? Joku oikea vinkki? Marsissa on joku kunnon katastrofisoppa pyörimässä. Jos se, mitä teistä on jäljellä, haluaa pelastaa elämän ja elämän säilymisen tässä maailmankaikkeudessa, nyt olisivat käytännön vinkit kalliit. Joku meinaa tuhota maailmankaikkeuden, ja yksi nainen aikoo olla tekoälypilvi, ja kaverinani on mahdollisesti tämän aurinkokunnan kunnianhimoisin ja punahiuksisin ihminen. Tarvittaisiin apua, miten ihmeessä taistellaan jonkinlaista puolisynteettistä elämää vastaan.”
VOIMA ON JO TEIDÄN.
ÄLÄ ANNA HEIDÄN OLLA YKSI.
”Kenen?”
TEIDÄN KAIKKIEN. OLKAA ENEMMÄN.
Artefakti vyörytti mieleeni ihmisiä, jonossa ja pinossa päällekkäin. Eri näköisiä ja kokoisia sikin sokin, kunnes ihmishahmoja kasvoi paikoissa, jossa niitä ei pitänyt olla. Katuvaloissa, avaruusalusten verkkorakenteissa, luentosalin penkeissä. Yritin keskittää katseeni vain yhteen kuvajaiseen, mutta sillä oli liikaa korvia ja ilme, joka ei tuntunut inhimilliseltä. Kaikkialla pyörteili terälehtiä, kukka käpristyi itseensä. Jossain värejä helisevän kuvajaisen takana näin lisää maailmojen osia, väärissä paikoissa ja vilahtelevan ohitseni kuin fraktaalimainen kukkakuvio aiemmin. Pohjapiirustuksia tai ehkä pikemminkin kaavoja.
Siinä oli logiikka, käsittämätön sekä tuttu, aivan sormenpäissäni jos vain olisin osannut katsoa sitä oikein, kääntää pääni oikeaan kulmaan, nähdä kuvan muuttuvan hetkessä syvemmäksi, ikuisesti jatkuvaksi.
Kuin vaikean laskutehtävän kohdalla, ymmärrykseni lipesi saavuttamattomiin. Hetken olin nähnyt värit kirkkaammin. Ne haalistuivat kuin auringonvalossa kauhtuva kangas, kuin hapertuva kudos, kuin elämänlanka, jota poltettiin molemmista päistä.
”Lopeta! Älä, se on liikaa! En ymmärrä.”
En tiedä, huusinko sen ääneen.
Kirskuva, ylimaallinen ja jokaisen aistini peittävä tuhansiksi väreiksi kertautuva raapiva ujellus peitti kaiken. Halusin peittää korvani. Halusin irti. En ollut pyytänyt tätä.
Irrotin artefaktista säpsähtäen.
Ympärilläni kiemurteli yhä savuisia rippeitä, silmäkulmastani erotin kukan ääriviivat sekä terälehtien hiipuvan matemaattisen siluetin. Ääni oli poissa.
Poissa kuin hetki unen ja heräämisen välillä, joka oli ollut olemassa vain juuri ja juuri, niin, että sen saattaisi unohtaa, jos tapahtunutta ei painanut mieleensä.
Minun piti yrittää muistaa joka sana ja muokata siitä jotain järkevää Joshin kanssa. Koska keskustelu artefaktin kanssa ei ollut olemassa sellaisella tasolla, jota ihmisten fysiikka olisi ymmärtänyt, ei sitä pystynyt myöskään tallentamaan. Olin muistini varassa, ja se oli ilman teknologian apua juuri niin heikko ja valikoiva kuin ihmislajille oli jossain savanneilla aikojen aamuhämärässä kehittynyt. Minulla ei ollut siinä suhteessa mitään erikoistaitoa.
Paperinen muistivihko kävi ajatuksissani aiemmin, mutta se oli kilpistynyt logistiikkaongelmaan: en ollut löytänyt Kuusta yhtäkään paperivihkoa. Kukapa sellaista olisi kanniskellut avaruuteen? Älylaitteeseen tallettaminen taas ei onnistunut samalla kun synkronoin artefaktin ja lipan suuntaan.
Olisipa Josh voinut kuulla artefaktin, eikä minun olisi tarvinnut selittää ja yrittää muistaa sen sanoja uudelleen. Minulta jäisi varmasti jotain oleellista ymmärtämättä, erityisesti, koska se ei pystynyt tai osannut sanoa mitään niin selkeästi kuin luonnontieteellinen mieleni olisi kaivannut.
Tutut hohtavat pinkit siivet keikkuivat edessäni, oikean maailman aikaa oli kulunut korkeintaan sekunteja. Tunsin oman lippani kautta Joshin varman ja tutun ohjaustyylin. Se oli joskus nopealiikkeinen, mutta silti siinä oli jatkuva varmuus, sellainen, joka yleensä tuli kokemuksen myötä. Toisilla se oli luonnostaan, Josh ei paljoa miettinyt heikkoja kohtiaan, jos niitä pilottihommien suhteen edes oli.
Miltähän minun ohjaamiseni tuntui toiseen suuntaan, Joshin lippaan?
”Loogiselta. Tosin painotat synkronointiasi vähän hassusti, tai pikemminkin epästandardisti. Mitä niin mielenkiintoista on aluksen perässä? Tai keulassa?”
Säpsähdin uudelleen, onneksi pilottituolin nahkajäljitelmä oli viimein hiljentynyt, eikä päästänyt uusia törkeitä ääniä.
”Luetko nykyisin ajatuksia?”
”En. Sinä synkronoit yhä pitkin kommunikaatiokanavaa. Minulle sitä kautta välittyi ensin vain kohinaa, kunnes äkkiä sain liudan mietteitäsi. Joko se artefakti on hiljaa?”
”Oho. On. Joo.”
Aina kun Josh pääsi yllättämään minut, muutuin hyvin lyhytsanaiseksi. Olin sentään saanut monta yksisanaista vastausta peräkkäin ulos, saavutus sekin. Enkä ollut myöskään karannut paikalta kuten tuttavuutemme alkuaikoina, joskin ohjatessa se ei oikeastaan ollut mahdollistakaan.
Parisuhteemme toimivuuden kannalta oli oleellista, että Josh osasi jatkaa keskustelua myös töksähtelevistä minivastauksistani.
”Kertoiko se ufomieli mitään mielenkiintoista?”
”Olisikin kertonut”, puuskahdin ja valuin tuolillani alemmas. ”Pelkkää kryptistä sanahelinää taas. ’Älä anna heidän olla yksi?’ Ei mitään järkeä, ja kysyin suoraan mahdollisimman selkeitä ohjeita.”
”Siis kieltääkö artefakti meitä harrastamasta seksiä?”
”Mitä?”
Minulta meni noin kolme sekuntia tajuta vitsi. Olin viettänyt huomattavasti lyhyemmän ajan artefaktin oudossa näkymaailmassa. Onneksi olimme kaksin, onneksi Josh osasi sentään olla heittämättä näitä juttujaan amiraalien edessä. Paitsi ehkä Melissan, jota oli yhä hyvin vaikea ajatella amiraalina.
Tunsin Joshin virneen päässäni yhtä lailla kuin näin sen, tutussa hämärässä ohjaamossa.
”Ei… ei kiellä. Se tarkoittaa jotain muuta”, onnistuin sanomaan yrittäen olla itsekin nauramatta. Nauroin ääneen varsin harvoin, mutta suunpieleni nyki kiusallisesti ylöspäin, saisin vielä naamani lihakset kipeiksi tällä menolla.
”Joo, jos tämä juttu ja artefakti muutenkin toimisi jollain poikuusneitsyysvoimilla, luulen, että mullakin olisi muutama sana sanottavana sen luojille ummehtuneiden asenteiden suhteen. Kuulostaisi todella muinaiselta. Eikös neitsyysvoimat ole todella vanha idea, jostain kivikaudelta? Ihmiskunta on kehittynyt jo pidemmälle, sori vaan.”
”No, ei se kyllä niin toimi. Kuten hyvin tiedät. Se toimii synkronoinnin ja tunteiden yhteisvoimalla, jos sun teoria pitää paikkansa.”
”Se tunneosuus huolettaa joskus. Jättäytyisin tästä seikkailusta, jos sieltä tulisi joku vaatimus pyhälle neitsytihmisuhrille. Siinä tapauksessa toki tiedettäisiin, että ihmiskunta on universumin kehittynein äly, koska meillä on varsin kehittynyt ihmisoikeuksien konsepti.”
Josh oli tietysti oikeassa, vaikka en ollut ajatellut, että artefaktiasia oli millään tavalla yhteiskunnallinen. Joskin toki se voisi olla, jos jossain vaiheessa oppisimme ymmärtämään sitä, ja mahdollisesti kopioimaan artefaktin fysiikan. Vielä ei oltu lähelläkään, jos kerran oli olemassa tasan kaksi ihmistä, joiden synkronointi toimi tarpeeksi omalaatuisesti, jotta artefaktiin sai yhteyden.
Mikäli artefakti söi tunteitani aina kun käytin sitä, se sopi minulle. En välittänyt piiruakaan, jos sitä käyttääkseen piti olla tietty yhdistelmä kylmähermoisuutta ja sisällä pyöriviä hankalasti ymmärrettäviä tuntemuksia. Helpompi minulle, jos pääsin kaikesta vaikeasti käsiteltävästä tunnesotkusta eroon sillä tavalla.
”Entä herra Säätiö?” pohdin. Olimmekohan miten samanlaisia? Ajattelikohan herra Jake tunteistaan samalla lailla? Oliko koko ukossa mitään muuta kuin tarkasti laskelmoituja reaktioita?
”No siitä ei voi olla varma!” Josh sanoi ja virnuili lisää, kääntäen päänsä puoliksi minua kohti. Aivan, se poikuuskeskustelu.
”Siis en tarkoittanut sen kokemusta näissä asioissa. Sehän on naimisissa!”
”Ei se mitään tarkoita”, Josh kuittasi. ”Varsinkin jos se ei ollut koskaan oikeasti läheinen sen Ye-Seon kanssa, ja olikin ihastunut Linnin isään. Eikö Linnin isä sitä paitsi sanonut, että ne olivat etäisiä keskenään, silloin kun ne kaikki asuivat Soulissa? Etäinen aviopari, joka on naimisissa sosiaalisesta pakosta.”
”Se voi olla ihan vaan joviaalin suomenruotsalaisen näkemys vähän pidättyvämmin käyttäytyvistä aasialaisista”, kommentoin.
”Herra Jaken puheissa ei kyllä ole mitään pidättyvää. Tyyppihän puhuu kuin olisi koko aurinkokunnan kuningas. Aurinkokuningas?”
”Aurinkokuningas ja galaksin prinssi”, mutisin vastaan.
”Hei, se jälkimmäinen titteli kuuluu kyllä mulle.” Josh kohotti sormensa pystyyn edessäni, heilutellen sitä dramaattisesti. Ohjaaminen vaati kai sen verran kapasiteettia jopa Joshilta, että suurempia eleitä ei pystynyt tekemään. Ne olisivat saattaneet huonoimmassa tapauksessa rekisteröityä vahingossa ohjausliikkeiksi.
Säteilin pöhköille jutuillemme kuin kuoleva neutronitähti. Minulla oli todella ollut ikävä näitä hölmöjä sanailuja.
Ehkä Ye-Seon ja herra Jaken voisi voittaa määrätietoisella suunsoitolla. Ainakin siipitiimillä oli siihen melkoisesti kykyjä jo valmiiksi.
Olin tyytyväinen, että Eratolle ei ollut kovin pitkä matka. Kummankaan meidän ei tarvinnut ylirasittaa synkronointiamme – mutta suurin murhe tällä pikapikaa organisoidulla reissullamme oli, että miekkavalasta ei ollut tehty avaruusmatkustamiseen. Aluksella ei ollut ohjaamon lisäksi oikeastaan mitään miehistötiloja. Niinpä minä ja Josh viettäisimme koko matkan hämärässä ohjaamossa kahdestaan, omine mietteinemme, jotka kietoutuivat aluksen ohjausjärjestelmän ja synkronointimme kautta yhteen.
Ei se tietenkään ollut kurjaa, ja kaikista maailman ihmisistä olin tässä tilanteessa mieluiten Joshin kanssa. Oli kuitenkin turha väittää, ettenkö olisi kaivannut hieman lisää tilaa ja torkkumahdollisuutta.
Joshin pääsy melkein suoraan ajatuksiini oli tavallaan kätevää: en joutunut selittämään monimutkaisia ja sinne tänne hyppiviä pohdintojani sanoin. Toisaalta oli hieman noloa, että olin työntänyt täysin sensuroimatonta ajatusvirtaani suoraan Joshin lippaan.
Pelästyin, olinkohan tehnyt saman Lakshmin kanssa aiemmin, mutta en uskonut siihen. Joshin sisko oli silmäpuheistaan huolimatta sen verran suorasanaista tyyppiä, että olisin saanut jonkinlaisen kommentaarin vastaani, jos olisin livauttanut jotain salaisuuksia, tai jotain vieläkin arkaluontoisempaa.
Josh oli saanut minut ajattelemaan tällaisia monimutkaisuuksia huomattavasti useammin kuin olin tehnyt silloin, kun sosiaaliset suhteeni koostuivat lähinnä vanhemmistani ja erinäisistä videopelihahmoista.
Olisi ollut mukavaa pitää kiinni sen vaikutelman rippeistä, että olin aina viileä ja loppuun asti looginen, enkä jatkuva sinne tänne vispaava kokoelma ristiriitaisia ajatuksia ja joskus tunteitakin, mutta jos jonkun, ehkä poikaystäväni voisin antaa nähdä pääni sisään sen koko laajuudessa.
Yritin lentäessäni laittaa artefaktin puheita muistiin, toistamalla keskustelua päässäni, uudelleen ja uudelleen. Jossain vaiheessa luovutin, ja päätin Eratolla etsiä käsiini sen muistivihkon.
Olimme päättäneet lentää Marsiin, koska Ye-Seo oli menossa sinne, mutta johtolangat loppuivat oikeastaan siihen. Khadija oli luvannut paremman selonteon Marsin anomaliasta, kunhan saapuisimme Eratolle. Edelleen mietitytti, miten ihmeessä olimme saaneet tahtomme läpi niin helposti. Tiesin olevani oikeassa, mutta muiden vakuuttaminen samasta asiasta ei ollut tyypillisesti kovin helppoa. Sellainen oli enemmän Joshin ja tämän puheenlahjojen alaa – tai Melissan, jonka status liittolaisenamme oli edelleen vähintäänkin horjuva.
Melissa oli sitä paitsi ainakin osin vastuussa Joshin hiuksista: sitä petosta ei antanut hevin anteeksi, minä ainakaan. Melissalla oli itselläänkin Sigrid, olisiko Melissa tuosta noin vain uhrannut tämän Tähtilaivasto-kokoelman? En uskonut, että olisi. Minä olin sitä paitsi pelastanut senkin.
Joshin lipan minun suuntaani antama signaali oli verkkainen, kenties jopa kumman tasainen. Artefaktin kryptiset puheet eivät olleet juuri auttaneet meitä konkreettisesti eteenpäin.
Koalitio luotti meihin ja minuun, että hoitaisimme tämän jutun. En ollut enää pelkkä kadetti, joka oli korvattavissa toisella. Minulla oli merkitystä.
Erityiskohtelu tuntui ihan hyvältä. Mietin, uskaltaisiko sen myöntää Joshille. Jos joku, Josh ymmärtäisi.
”Joo, ymmärrän minä”, Josh ilmoitti.
”Helvetti, ei sen pitänyt välittyä eteenpäin! Ei kai se mennyt minnekään Koalition kanavaan ulos?”
”Luulisin, ettei.”
”Luulisit? Enkö uskalla enää edes ajatella? Mitä, jos ajattelen jotain ihan ihmeellistä?”
”Kannattaa varoa, jos lennät jonkun muun kuin minun kanssani”, Josh nauroi.