Kaivoin reppuani, ohi kulki lenkkeilijä, joka loi porukkaamme uteliaan katseen. Onnea oli jäljellä sen verran, että saimme sentään juonia pusikossa lähes rauhassa. Otin repusta juomapullon, jakkuni, repun pohjalla lojuvat muhjaantuneet nenäliinat. Josh nyrpisti niille nenäänsä. Viimein tunsin tutun pyramidin kulman, otin sen käteeni.

Sitähän ei ollut mikään pakko pitää kädessä, mutta halusin olla täysin varma, että homma onnistuisi ilman yhtäkään mahdollisuutta virheisiin. Tässä tehtävässä ei ollut kyse pelkästään minusta.

Linn seurasi koko episodia kädet lanteilla. Kun heitin repun takaisin selkään artefakti kädessäni, tämän katse oli vähintäänkin hämmästynyt.

”Ai ufovoimilla?” Josh tuumasi.

”Ufovoimilla. Niitä on käytetty tyhmempäänkin.”

”Ja vielä keskellä kirkasta päivää”, Josh sanoi. ”Mun pitäisi varmaan mennä tohon suuntaan, puhumaan jotain karismaattista puutaheinää?”

”Mielellään”, sanoin. ”Yritä olla iskemättä koko porukkaa. Tai yritä olla saamatta köniin. Miten vaan, kunhan saat niiden huomion toisaalle sillä aikaa, kun me järjestetään itsemme aidan yli.”

”Okei”, Josh kuittasi ja lähti kävelemään ruohoa kasvavaa rinnettä alas. Minä ja Linn siirryimme niin, että emme paistaisi silmään, jos joku päättäisi katsoa ylös.

Seurasin katseellani, miten Josh kulki avoimesta portista koulun alueelle. Ilma väreili laukaisualustan pinnoitteen päällä, oli tulossa todella kuuma päivä ja kello lähestyi keskipäivää.

Josh heilutti kättään laajassa kaaressa. Joku heilautti takaisin. Katsoin tarkemmin, yksi paikallaolijoista oli tosiaan Kai. Josh asettautui kulmaan, joka oli meidän kannaltamme edullinen. Kameraryhmä lopetti työnsä ja siirtyi lähemmäs juttelemaan, nyt kukaan ei katsonut meidän suuntaamme.

”Linn! Nyt mentiin!”

En jäänyt katsomaan taakseni, ryntäsin rinnettä alas niin lujaa kuin pääsin, kohti aitaa. Rinne vietti, jalat alkoivat lipsua, ruoho loppui äkisti. Sain juuri ja juuri pysähdyttyä. Vastustin halua ottaa aidasta kiinni, se helähtäisi, ei saanut pitää liikoja ääniä. Jarrutin ja otin tukea maasta, kädet osuivat soraan ja kiviin ja menivät naarmuille.

Takanani kuulin toiset askeleet, Linn onnistui saapumaan aidalle paljon minua hallitummin. Puristin artefaktia. Oli kiire, päätin olla katsomatta enää päällystetyn alueen suuntaan, piti luottaa Joshiin.

”Lähemmäs!” sähähädin. Linn totteli ja siirtyi viereeni. Ei ollut aikaa tai intoakaan mihinkään hienoon viritykseen. Oli jo ainakin yksi testattu idea, mikä toimi.

”Kuka sun lempipoika oli? Satou?”

”Sanayumesta? Joo…?” Linn näytti pöllämystyneeltä, tämä oli takuulla odottanut jotain muuta kysymystä.

”Jep”, sanoin. Lentolevy muotoutui tuttuna vinoneliönä jalkojeni juureen, savu kierteli paljaita sääriäni ylös, ehdottomasti nopeammin kuin edellisellä kerralla. Linnin vihreät lamppusilmät olivat pullahtaa pois päästä, tämä alkoi nauraa ja muisti lopulta tukkia suunsa lyömällä kämmenensä sen päälle.

”Mentiin”, sanoin ja ohjasin levyni nousemaan, suoraan ylös aidan viertä pitkin. Toivoin kaikin mahdollisin voimin, että polulle ei tulisi yksikään koiranulkoiluttaja juuri nyt. Meidän piti vain päästä aidan toiselle puolelle, niin Koalition häive pitäisi huolen sivullisista. Sen oli pakko toimia, pakko!

Linn nojasi minuun, eikä sanonut mitään, keskityin ajattelemaan lentämistä ja musiikkia ja konserttien värivaloja.

Aidan yläosan metalli välähti auringonpaisteessa allani, olimme toisella puolella. Uskalsin katsoa Joshin suuntaan, tämä selitti jotain, porukka ihmetteli yhdessä kameroita. Florianiksi kutsuttu tyyppi oli siirtynyt sivummalle.

”Mä haluaisin laulaa” Linn supatti lähellä korvaani.

”Et todellakaan”, supatin takaisin.

Levy viipotti lähimmän hangaarin taakse niin lujaa kuin osasin lennättää sitä. Näin, kun Florian lähestyi Joshia, tämä teki eleen, yritti kääntyä meidän suuntaamme. Hetken verran kuvittelin näkeväni hädän Joshin kasvoilla, vaikka tämä oli liian kaukana, että olisin voinut lukea ilmeitä oikeasti.

Sanayume päässäni lakkasi olemasta olemassa, olimme äkkiä hangaarin varjossa, savu ei enää kierteillytkään säärieni ympäri, allani oli tyhjää.

Putosin Linnin kanssa rähmälleen keraamiselle pinnoitteelle hangaarin takana.

”Au.”

Kylkeen sattui, saisin mustelmia. Linn piti kiinni nilkastaan. Olin tippunut vasemman käteni päälle, se oli kokonaan nirhaumilla ja sitä särki, ranne turpoaisi myöhemmin. Tämä retki ei luonnistunut aivan niin tyylikkäästi kuin olisin halunnut.

Istuin Linnin viereen. Pinnoite oli vielä viileä.

”Tämä sankarireissu ei mene ihan oletetusti.”

”Joskus teidänkin täydellinen voittoputki katkeaa”, Linn sanoi. ”Tai ehkä se on mun syy.”

”Ei oikeastaan. Syytän sitä, että ei olla avaruudessa.”

”Avaruusnörtti, nyt ja aina.”

”Aina”, sanoin ja virnistin. Mukanani oli jossain pieni ensiapupakkaus. Siirryin taas repun penkomiseen, löysin desinfioivia pyyhkeitä ja laastareita sekä äidin suosiman kätevän suihkeen, joka lupasi parantaa lähes kaikki pikkuvaivat mustelmista nenäverenvuotoon. Linn ja minä paikkasimme itseämme hiljaisuuden vallitessa. Kameraryhmän puhe kuului kauempaa, mutta sanoista ei pystynyt saamaan selvää.

Linn työnsi hellehatun reppuuni, pakkasin tavarat takaisin.

”Kiitos”, Linn totesi.

”Kiitä mua vasta, kun ollaan päästy tää seikkailu loppuun asti. Paljon meillä on aikaa? Se eka delfiini tulee… vartin päästä?”

”Joo.”

Muistelin hangaarien pohjapiirustusta. Olimme itse asiassa ihan hyvässä paikassa. Varovasti etsin synkrolla älylaitteestani oikeat kaaviot. Ne löytyivät tavalliseen malliin, en siis ollut menettänyt kykyäni kokonaan. Olin vain lakannut keskittymästä, tai ehkä tuntemasta oikeaa tunnetta.

Otin kiinni artefaktista, siitä irtosi pihaus mustaa savua. Hyvä, myös tämä osa taitojani toimi edelleen. Savu pyörteili ilmassa etsien muotoa, siitä muodostui eteeni miniatyyri-Josh. Poninhäntä heilui, savuinen ja pieni Josh poseerasi suuntaani. Irrotin otteen äkisti ja tungin pyramidin takaisin reppuun.

”Joku on huolissaan”, Linn sanoi.

”Joo.”

”Ei sille mitään käy. Se on rehtorin pojanpoika, se voi aina puhua itsensä lähes pulasta kuin pulasta. Ja, sun pitää luottaa sun poikaystävään. Ystäviin myös. Kyllä me pärjätään.”

”Joo. Mä taidan olla se, josta pitäisi olla useammin huolissaan.”

”En sanonut ihan niinkään. Okei, mitä sitten? Ei voida jäädä tähän hangaarien väliin, pitää mennä lähemmäs, johonkin mistä nähdään delfiineistä poistuvat matkustajat.”

”Jos kuljetaan näiden välistä ja käännytään oikealle, ollaan jo paremmassa asemassa.” Päätin harjoitella erittäin määrätietoista äänensävyä, kämmenien kirvelystä huolimatta.

Linn ei tarvinnut erillistä käskyä. Hölkkäsimme varjoisaa ja kapeaa kaistaletta hangaarien välissä. Metalliset seinät eivät vielä olleet ehtineet kuumentua auringonpaisteessa, varjossa oli mukavan viileää. Sora piti vaimeaa ääntä kenkien alla, ilmassa tuoksui vienosti kemikaaleilta ja öljyltä.

Edessä näkyi kirkas auringonvalo, pysähdyin ja menin alas kyyryyn. Työnsin pääni varovasti maanrajassa pysyen hangaarien välistä. Missään ei näkynyt ketään. Oikealla puolellamme oli kolme isoa konttia ja lastausvalmiiksi pakattu materiaalitulostin.

”Nyt onni alkaa toimia”, sanoin.

”Ne alkaa lastata noita sisään vasta, kun matkustajat on poistuneet. Meillä on aikaa ainakin siihen asti”, Linn sanoi.

”Joo… missä maahenkilökunta on?”

Linn katsoi minua kummastuneena. ”Kello on kohta puoli yksi. Ne on ruokatunnilla puoleen asti, työntekijäpuoli noudattaa kahvi- ja ruoka-aikoja piiruntarkasti. Missä sitten?”

Hiivimme laatikoiden ja konttien väliin, jäimme taas varjoon. Meitä olisi hankalaa nähdä, ellei sattuisi juuri katsomaan konttien väliin ja kiinnittämään huomiota alle puolen metrin varjoisaan länttiin. Päätin luottaa onneemme.

Olisi ollut mahdollista käyttää artefaktia luomaan eteemme mustaa sumua. En kuitenkaan edelleenkään halunnut käyttää sitä turhan päiten, sillä pelkäsin sen voiman tai virran tai miten se ikinä toimikaan, loppuvan juuri jollain kriittisellä hetkellä. Tai sitten ajattelisin Joshia väärällä hetkellä. Parisuhteista oli näköjään yllättävää harmia.

Linn katseli ylös nojaten kontin seinään, itse painaudun mahdollisimman matalaksi kyykkyyn.

”Näkyykö mitään?” kysyin.

”Ei vielä. Ehkä kohta…”

Tiesin Linnin yrittävän etsiä taivaalta delfiinin häivettä, pientä kimallusta tai värettä, joka paljastaisi avaruusaluksen. Säätila oli puolellamme: häive oli helpompi erottaa, mitä valoisampaa oli.

”Vai että sä osaat nykyään lentää, ilman avaruusalusta siis? Mikset tehnyt siipiä selkään, jos kerran tolla saa luotua mitä vain?”

Naamani venähti, onneksi Linn ei nähnyt sitä.

”Öö… en tullut ajatelleeksi. En jaksa kantaa sua. Enkä usko, että voin tehdä kaksia siipiä.”

”Kokeillaanko?”

”No ei juuri nyt ainakaan”, sanoin ja hymyilin.

”Ei se sen oudompaa ole kuin silloin, kun halusit pukea meidän kissan avaruuskissaksi ja laitoit sille jonkun kuvun päähän. Mielikuvitusta!”

”Ei muistella sitä. Meinasitko ottaa uuden kissan joskus?” Yritin vaihtaa aihetta, en halunnut puhua noloista lapsuudenleikeistäni kesken tärkeän hiipimistehtävän.

”Ei sovi tähän lentämishommaan, ehkä äiti ja sisko ottavat. Pärjään Reedin lähettämillä kissakuvilla”, Linn totesi ja kohautti harteitaan.

”Mitä sille kuuluu?”

”Pojalle vai kissalle? Hyvää, ne pistivät Reedin kouluun, voitko kuvitella! Tunnen harmistuksen ja mökötyksen tänne asti. Reed on kyllä ihan söpö sen yksityiskoulun koulupuvussa, ilmeisesti se on Melpomenellä.”

Sama paikka kuin Joshin lapsuudenkoti, ehdin miettiä.

Näkökentässäni välähti, ja kaukaa alkoi kuulua meteliä.

”Nyt ne tulee. Pitää olla hiljaa, eiköhän se maahenkilökuntakin kohta palaa”, supatin.

Siirryin niin, että näin myös taivaalle. Esiin piirtyi välkkyvä ja aavistuksenomainen delfiinin siluetti. Ilma oli kaunis, laskeutuminen olisi helppoa.

Kimallus ilmassa laajeni, ääriviivat erotti sinistä taivasta vasten, kunnes delfiini lipui tarpeeksi alas ja se piirtyi esiin kokonaan. Virtaviivaisena se ei ollut hassumman muotoinen, alus näyttäisi aika hienolta koulun promovideoissa, toisin kuin vaikkapa maitovalas.

Olisin halunnut olla edes sen delfiinin kyydissä, mieluusti toki tosin toiseen suuntaan, pois Maasta. Kaunis kesäpäiväkin tuntui turhalta, halusin syksyn tulevan nopeammin.

Viimeksi tällä kentällä olin pelännyt hurjasti sitä, että mikä tahansa tällainen touhu johtaisi potkuihin koulusta. Kumma kyllä, en enää pelännyt sitä lainkaan. Keksisimme kyllä jonkin syyn, miksi olimme laukaisualustan nurkilla. Emme olleet tekemässä mitään niin luvatonta, että olisin jaksanut murehtia koulun näkökantaa asiaan.

Kulmasta oli vaikea nähdä kunnolla, mutta tiesin sen näkemättäkin: maahenkilökuntaa tarvittiin delfiinin laskeutuessa verrattain vähän. Minun ja Joshin talvista saapumista takaisin koululle ei ollut todistamassa kuin kourallinen henkilökuntaa, sekä tietysti rehtori, äiti, isä ja Linn.

Linn naputti hermostuneena kontin seinää ja siirteli painoaan jalalta toiselle. Onneksi naputus oli lähes äänetön.

”Jännittääkö?”

”Joo, totta kai. Joko se on mun isä, tai ei ole, mutta kohta se nähdään. Aaltofunktio romahtaa joko isäksi tai ei-isäksi.”

Jouduimme siirtymään hieman, konttien välistä ei nähnyt delfiiniä kokonaan. Toisen kontin takaa näki paremmin, painauduin lähes maata vasten.

Delfiinin rahtiluukku avautui, ulos astui aluksen miehistöä ja muuta porukkaa Koalition univormuissa. Joukossa ei ollut ketään tuttua tai pätkääkään mielenkiintoista muutenkaan. Emme olleet täällä näitä tyyppejä varten.

Joku rullasi delfiinin rampilta alas isohkoa pakettia, perässä tuli seuraava. Kolme laatikkoa, ilmeisesti täynnä näytteitä tai vastaavia. Täynnä merkintöjä ja tarroja, ympärillä moniväristä teippiä. Silmäkulmassani välähti, kuin häive tai heijastus tai valonsäde.

”Linn!”

”Mitä?” Linn sihahti takaisin, olin huikannut vähän liian kovaa.

”Joku hiipii noiden laatikoiden takana ja vieritse. Näin, kun valo osui johonkin. Ehkä kello tai silmälasit. Onko sun isä niitä, jolla on rannekello? Vanhanaikainen kaveri?”

”On sillä, sillä on aina ollut joku kallis statuskello…”

”Odota että toi noiden näytelaatikkokokoelma pysähtyy, sitten hiippailet perään.”

”Yksin?”

”Joo, yksin. Vai haluatko, että tulen mukaan? Suurempi riski jäädä kiinni.” En ollut ihan varma oliko se pelkkä tekosyy vai taktisesti järkevää, piti tehdä nopeita päätöksiä.

”Okei, menen yksin.” Linnin ilme muuttui, siihen tuli terävyyttä. Isot näytelaatikot pysähtyivät lyhyen matkan päähän, avointa laukaisualustaa oli edessämme viitisenkymmentä metriä. Delfiiniltä ei nähnyt kuitenkaan suoraan tähän, tavarat sijoittuivat meidän kannaltamme kätevään kulmaan. Linn nousi konttien takaa, kiersi niiden toiselle puolelle ja käveli viileän rauhallisesti jonnekin näytekärryjen taakse.

Kului aikaa. Laskin sekunteja päässäni. Aurinko siirtyi taivaalla niin, että se alkaisi kohta paistaa konttien väliin. Katsoin huolestuneena ylös, sitten takaisin delfiiniin, laukaisualustaan, laatikoihin. Joshia ei kuulunut eikä näkynyt, toivottavasti tämä ei ollut joutunut pulaan.

Juuri kun olin päättänyt, että lähtisin Linnin perään, sain viestin älylaitteeseen.

”Me tarvitaan harhautus.” Se oli Linn.

Otin artefaktin käteeni.

Musta savu piirtyi esiin ja alkoi pyörteillä delfiinistä puretun lastin ympärillä. En viitsinyt hienostella. Piti piilottaa Linnin isä, pysyä tuntemattomana, saada muita luulemaan tapahtumaa tulipaloksi – aivan sama.

Savu yritti määrätietoisesti muodostaa kuvioita ja säännöllisyyttä, mietin huoneeni jatkuvaa kaaosta ja pakotin sen epämääräiseksi, luontevaksi ja oikean savun näköiseksi. Anteeksi ufot, nyt tarvittiin jotain hienostelematonta ja ei kovin tyylikästä.

Joku koski niskaani.

”Helvetti!”

”Anteeksi”, Linn sanoi. ”Voit lopettaa.”

Kentän poikki juoksi maahenkilökuntaan kuuluva heppu kädessään jauhesammutin, annoin pienen savunkiehkuran jäädä leijumaan viimeisen laatikon luo. Saisipahan töitä ja jotain mielenkiintoista tähän kesäpäivään.

Käsiä ja polvia kirvelsi edelleen, uskalsin hengittää ulos ja keskittyä siihen sekä kurjaan tunteeseen. Toivottavasti Josh oli selvinnyt omasta osuudestaan.

Käännyin katsomaan taakseni ja näin lapsuudesta tutun miehen – Linnin isän. Olimme siis olleet oikeassa, en voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleni. Sentään jokin onnistui tänään.

”Emmerie, siitä on aikaa. Olet kasvanut.” Linnin isä hymyili vaikuttaen täysin kiireettömältä ja rennolta, kuin olisimme tavanneet sattumalta kadulla.

”Joo. Niin lapsille käy.” Katselin Linniin, mitä nyt tehtäisiin? Emme todellakaan olleet vielä turvassa.

”Meidän pitäisi päästä johonkin rauhalliseen paikkaan. Pitäisi jutella”, Linn sanoi ja loi sivukatseen isäänsä. ”Aika monesta jutusta.”

”Olen pahoillani siitä, miten minä ja Lene hoidimme avioeron”, Linnin isä – jonka etunimi oli muistaakseni Mats – sanoi. Tämä otti kiinni Linnin käsivarresta empaattiseen sävyyn.

”Joo ihan sama faija, en ole täällä siksi”, Linn sanoi hiljaa, ja perään jotain niin nopeasti ruotsiksi, etten pysynyt mukana. Ehkä, jos Linn olisi puhunut kovempaa ja rauhallisemmin, minulla olisi ollut mahdollisuuksia ymmärtää. Päätin jatkaa suomeksi.

”Jos hiivittäisiin pois, aidalle ei päästä, mutta koululle kyllä.”

”Sopii”, Linn vastasi.

Olin meistä pisin, Linnin isä oli minua muutaman sentin lyhyempi. Hassua, muistin lapsuudestani paljon isomman ja uhkaavamman miehen. Sitten viime näkemän ilmestyneet rypyt olivat tehneet Linnin isästä vähemmän tiukan oloisen, muistin lapsuudesta huippuunsa viritetyn koneen lailla rakennetun miehen, jäntevän ja terävän.

Hölkkäsimme hallien taakse ja koululle päin, tuli jo hiki. Kesäpäivän porottava aurinko oli täysillä päällämme, huokaisin helpotuksesta kun pääsimme viileään ja ilmastoituun koulun sisäilmaan. Kaikkialla oli autiota – lukuvuosi oli loppunut virallisesti, opettajatkaan eivät olleet tietääkseni töissä. Ovet avautuivat tietysti kulkuoikeudellani.

Luikin hämärähommajengimme kärjessä hiljaista käytävää pitkin, Linn peränpitäjänä. Menimme suoraan yläkertaan ja jatko-opiskelijoiden huoneeseen. Tuur ei tietenkään ollut siellä, ja nurkan pölyinen paperikasapöytä oli paikallaan, aivan kuin kukaan ei olisi koskenut siihen koko keväänä. Ehkä ei ollutkaan.

Seisoin huoneen ovensuussa, jäin tuijottamaan Linniä ja tämän isää. Kasvoissa oli huomattavasti samaa näköä, silmäripset olivat yhtä pitkät ja poskipäissä sama muoto.

”Tota, jos mä järkkään lukon kiinni niin, ettei kukaan pääse tänne häiritsemään teitä? Odotan kirjastossa käytävän päässä.”

”Sopii. Ja kiitos”, Linn sanoi.

Edellinen lukuSeuraava luku