Ruokailuni edistyi hitaasti, eikä syy ollut levämössössä lautasellani, vaikka sitäkin olisi aivan hyvin voinut käyttää tekosyynä. Keittiö oli tehnyt parhaansa maun suhteen, mutta tekstuuri oli yhä jonkun verran niljainen ja ikävä. Levää voitiin toki prosessoida pidemmälle tarpeen mukaan. Meillä vain ei ollut aikaa eikä resursseja sellaiseen ylellisyyteen sen jälkeen, kun alus oli vahingoittunut aiemmassa kahakassa. Keittiö ja sen laitteet sijaitsivat aivan ruokalan vieressä, ja ruokala itse oli ottanut melkoisen paljon osumia vastaan.
Yhdellä avaruusaluksella ei pystynyt tekemään aivan kaikkea sellaista, mitä tehtaassa Maan pinnalla voitaisiin. Mutta mössöt sikseen, ruokalan varustelun syyttely oli tosiaankin tekosyy.
Minun ei vain tehnyt mieli ruokaa, mahassa oli kiertänyt jo useamman tunnin. Josh, Linn ja Thea olivat jo syöneet. Pilottien vaihtelevien vuorojen takia elimme kaikki hieman erilaisissa rytmeissä, joilla ei ollut paljon tekemistä tavallisen vuorokausirytmin kanssa.
Olin tullut ohjaamasta. Sitä väritti aina pieni harmistus. Koska kaikilla aluksilla oli viimeisenä varmistuksena tekoälyä vastaan itsetuhojärjestlmä, minä en voisi ohjata kuin sellaisia aluksia, joilta varta vasten poistaisin sen. Kaikilla muilla aluksilla kuin tällä maitovalaalla tulisin kohtaamaan sen saman jääsilmäisen blondin, ja vaikka voittaisin sen joka kerta, eihän se ollut kestävä tapa toimia.
Sitä paitsi järjestelmän asentaneet olivat tarkoittaneet varojärjestelmällään pelkkää hyvää. Ne olivat ajatelleet ihmiskunnan parasta, mutta eivät ottaneet huomioon sitä, että joku saattaisi ryhtyä erikoiseksi hybridiksi.
Siirtelin lusikkaa lautasellani eestaas ja huokaisten pakotin leväpadan viimeiset rippeet kurkustani alas. Tilanne ei varmastikaan ollut toivoton. Keksisin vielä jotain. Ensin Mars.
Huomasin välillä, että minuun suhtauduttiin varoen. Kaikki tällä maitovalaalla olivat Koalition eliittiiä, fiksuja tyyppejä, jotka tiesivät millaiselle retkelle olivat ilmoittautuneet. Silti huomasin, että välillä minua katsottiin kulmien alta pitkään. Se tila, mikä minulle annettiin käytävillä, oli jopa suurempi kuin olisin kaivannut.
Kaipa minä olin sitten vähän pelottava. Nousin ylös ja palautin tarjottimen. Keittiövuorossa oleva mies katsoi sitä ja sitten minua kuin odottaen jotain.
”Ei kai minulla jäänyt leväpataa naamaan?”
”Ei, kadetti.”
Mies kohensi päähineensä asentoa ja katsoi yhä minuun. Se oli erittäin kiusallista. Mietin, koska uskaltaisin kääntää silmäni jonnekin muualle.
”Vaikka ilmoittauduinkin näihin hommiin vähän odotellen jotain sen suuntaista, on se aika hienoa, että meillä on ihan oma supersankari. Sinä olet vain niin kamalan nuori”, mies sanoi.
”Öö, joo. Pääsin Taivasopistoon ekalla yrittämällä.”
”Olit siis jo vähän super jo valmiiksi”, mies sanoi ja hymyili. ”Syöthän sinä tarpeeksi?”
Teki mieli sanoa hepulle, että en tarvinnut uusia vanhempia huolehtimaan avaruusalukselle. Niin, ne vanhemmat. Sekin vielä.
Ei ollut syytä olla epäkohtelias, ei tälle miehelle eikä oikeille vanhemmilleni.
”Kyllä mä yritän. Kiitos huolenpidosta”, sanoin ja käännähdin mennäkseni.
Ruokalan jäädessä ovensihahduksen taakse vedin syvään henkeä. Käytävä ei ollut tyhjä, näin jonkun selän katoavan kulman taakse ja toisestakin suunnasta kuului puheensorinaa.
Maitovalaalla oli käynnissä kunnon kuhina, sillä Mars lähestyi ja tänään oli tarkoitus pitää virallinen tehtäväpalaveri. Senkin takia olin halunnut syödä jotain. Olisi ollut ikävää yrittää kuunnella kokousta nälkäisenä ohjausvuoron jäljiltä.
Älylaitteeni tuntui polttelevan mielessäni tekemättä jääneen puhelun takia. Kaivoin laitteen esiin, vaikka minun ei olisi tarvinnut. Konkreettinen esine kädessä tuntui vain jotenkin paremmalta, vähän kuin turvalliselta jäänteeltä lapsuudesta ja siitä, kun synkronointini oli ollut aika tavallinen.
Kyllä vanhemmat ansaitsivat tietää.
Äiti ja isä… en tiedä arvasitteko te jo, mutta en oikeastaan ole pelkästään pitkällä harjoittelulla. Anteeksi etten tullut jouluksi kotiin, kuten lupasin. Me ollaan matkalla Marsiin. Jännittää tietysti. Mutta vaikka uutisissa sanottaisiin mitä, ihan hyvin siinä käy. En halunnut hermostuttaa teitä. Mutta toisaalta kyllä minä ehkä sittenkin haluan, että te tiedätte. Minulla on joskus ikävä, vaikka ajattelin, ettei olisi. Anteeksi että en ole viestitellyt enempää.
Lähetin viestin ilman, että edes oikoluin sen. Oli outoa kokea pettymystä itseeni, kuin olisin ollut vanhemmilleni jotain velkaa.
Vanhemmat olivat aina kotona asuessa olleet minulla ärsyttävä itsestäänselvyys. Sellainen elämän luonnonvakio, joka oli paikalla, halusin tai en. Joskus aikuisten läsnäolo ärsytti, olisin vain halunnut olla yksin.
Nyt olin miljoonien kilometrien päässä, ja osa minua olisi halunnut kertoa kaiken ihan kuin lapsena tarhapäivän jälkeen. Kaikki kommelluksen ja sattumukset. Mutta jos kertoisin vaikka jalastani, eivät vanhemmat ymmärtäisi kokonaan, huolestuisivat vielä vain lisää.
Jos kertoisin jalasta, joutuisin kertomaan myös taistelusta ja herra Jaken kohtalosta, ja siihen en ainakaan ollut valmis. Mielikuvituksessani yksityiskohtaisina kuvina pyörivien vanhempieni kasvoille kuvastui sellainen pettymys, että en ehkä kestäisi sitä.
Joten siitä huolimatta, että se tuntui kamalalta, en kertoisi mitään. Tapahtunut oli Koalition sisäinen sotasalaisuuskin varmaan. Missään uutisissa ei ollut suoraan kerrottu, että Koalitio oli taistellut itseään vastaan. Oli vain puhuttu kapinallisista, ”joiden inhimillisyyden aste oli erittäin kyseenalaistettua ja selviäisi tarkemmissa tutkimuksissa”.
Edestäni kulki yksi avaruuskävelyiden spesialisteista, joka vilkaisi minuun kulmat kurtussa. Ohimennen, kuten ne tekivät aina. Ihan kuin en olisi huomannut.
Selvä, paikallisella supersankarilla ei ollut varaa murehtia liikoja, ainakaan näin näkyvillä paikoilla. Tarkistin lettini kiinnityksen ja lähdin kohti tilannepalaveria.
Palaveria ei pidetty ruokalassa, vaan meidän yhdistetyssä laboratorio-lääkintätilassamme.
Se oli paikalla olevalle ihmismäärälle oikeastaan hieman liian pieni, ja olin juuri ja juuri ajoissa. Tila oli jo täynnä ihmisiä, mikä oli siinä suhteessa hyvä, että kukaan ei noteerannut minun saapumistani. Yritin ujuttautua jonnekin nurkkaan, josta kuitenkin näkisin lähes katossa kelluvat holot. Ne olivat hankalassa kulmassa lähes kaikkiin paikalla olijoihin nähden.
Thea siirsi yhtä ruutua enemmän huoneen keskelle näyttäen määrätietoiselta ja siltä, kuin kapteeninviitta olisi aina kuulunut tämän harteille. Katsoin sen puhdasta valkoista kangasta – Thean viitassa ei ollut palvelusvuosien merkkinä vielä yhtäkään koristenauhaa.
On haaveita, joista on järkevää pitää kiinni, ja sitten sitä muodostuu aivan toisenlaisia unelmia, jos niille antaa mahdollisuuden. Minun omani oli niin pieni ajatus, että en halunnut antaa sen muotoutua miksikään, ennen kuin olisin täysin varma.
Ja tietenkin, ennen kuin tietäisin, olisiko se edes mahdollista.
”Hei, eikö sitä saa minnekään muualle?” taktisen tiimin johtaja parahti.
”Osan pitää nyt vain pärjätä sen kanssa, että näkevät näytön peilikuvana”, Thea sanoi. ”En usko, että se on kovin häiritsevää.”
Suurimmalle holonäytölle piirtyi minunkin näkökulmastani peilikuvana tuttu henkilö. Seiran letti lepäsi toisella olkapäällä kuin missä olin sen tottunut näkemään. Hiustenväri oli minulle tuttu, tietenkin. Hopeanvaalea suorastaan hohti holonäytöstä kylmänsävyistä valoa, valaisten meidät kilpaa Seiran määrätietoisen ilmeen kanssa.
”Ikävä kyllä meidän pitää mennä paikalle sokkona”, Seira sanoi tilass aolevien ihmisten suuntaan, mutta tiesin, että tämä tuskin puhui kaikista läsnäolijoista. ”Olemme jo jutelleet tästä kapteenitasolla.”
Thea nyökkäsi, tehden asian selväksi.
”Suurin osa laivastosta jää korkealle Marsin kiertoradalle. Emme tule lentämään lähekkäin sen riskin varalta, että Marsista on mahdollista lähettää jonkinlaisia pulsseja, droneja tai jokin muu hyökkäys suuntaamme. Yksi alus jää kauemmas, mahdollisesti jomman kumman Marsin kuun taakse.”
Se kuulosti järkevältä. Koalition oli pitänyt opetella nopeasti ja keksiä, millaisia tuntematonta vastustajaa vastaan käytävät avaruustaistelut voisivat olla.
”Tarvitsemme kuitenkin tiimin, joka selvittää, mitä planeetan pinnalla – tai sitä peittävässä anomaliassa – oikein tapahtuu. Ikävä kyllä kaikkien sensoriemme keräämä data on epämääräistä ja epäloogista. Anomalian fysikaaliset ominaisuudet tai se vähä, mitä niistä tiedämme eivät sovi ihmiskunnan tieteeseen, eikä meillä ole aikaa muodostaa parempaa tilannekuvaa. Koalition mittaukset kertovat, että meidän matkamme aikana anomalian massa on kasvanut noin neljäkymmentä prosenttia. On siis selvää, että tehtävä on varsin kiireellinen.”
Josh oli tietenkin paikalla, seisoen paljon keskemmällä huonetta kuin minä, katsoen äitiään suoraan silmiin.
”Sinä haluat, että Emmerie menee”, Josh sanoi haastavaan sävyyn ja välittämättä mistään komentorakenteesta tai oikeasta puhuttelusta. Toivoin äkkiä, että muut ajattelivat, että en ollut paikalla ollenkaan.
”Niin haluan, kadetti Niva.”
En ollut ihan varma, huomasiko kukaan muu tunnelman sähköistyvän. En oikeastaan halunnut olla tämän riidan välikappale. Minullehan sopi oikein hyvin mennä. Se oli taktisesti järkevää, enkä usko, että minua uhkasi reissulla oikeasti mikään.
Välillä mietin, voisiko mikään ylipäätään uhata minua enää, mutta se oli ehkä jo turhankin itsevarmaa. Aina oli jotain, mitä en osaisi ottaa huomioon, jokin uusi juttu, mikä toimisi kaikkien aiempien sääntöjen ulkopuolella. Tässä vaiheessa seikkailuitamme olin jo tottunut siihenkin ajatukseen.
”Minä-” ehdin avata suuni. Ääneni hukkui muiden alle, ja suljin suuni nopeasti kuin en olisi sitä tehnytkään. Josh kuului komeasti kaiken puheensorinankin yli.
”Selvä,” Josh sanoi. Jotain tapahtui poikaystäväni ryhdissä ja olemuksessa. Hetki sitten Josh oli näyttänyt siltä mitä olikin: parikymppinen kadetti, jolla nyt sattui olemaan huoneen kirkasvärisimmät hiukset. Hieman väsynyt olemus, ei muuten mitään merkittävää.
Jotenkin Josh osasi tehdä temppunsa, eikä minulla ehkä koskaan olisi kykyä ymmärtää täysin miten se tehtiin, tai varsinkaan toistaa sitä. Poikaystäväni vei enemmän tilaa, vaikutti määrätietoiselta mutta rennolta, siltä kuin koko maailma olisi ollut tälle yksi leikkikenttä.
Josh käänsi Josh-esityksensä päälle. Galaksin suurin tähti.
”Jos se on kerran tiimi joka menee, niin eiköhän minunkin pidä sitten mennä. Mitä siitäkin tulee, jos kuuluisa Nivan suku ei ole mukana tässä maailmanpelastusoperaatiossa ihan paikan päällä? Jää vielä perheen nimi pois historiankirjoista”, Josh sanoi huolettoman oloisena.
Minä näin piikin sanojen väleissä, enkä usko, että se jäi Seiraltakaan huomioimatta.
Joshin äiti kuitenkin hymyili poikansa rennolle uhoamiselle holonäytön yli.
”Eihän sellainen tosiaan sopisi. Minä ja mahdollisesti Lauri Niva olemme tulossa mukaan myös. Tähänkin on hyviä syitä: molempien meidän pitkä kokemus erilaisista Koalition tehtävistä tekee meistä hyviä kohtaamaan tuntemattomia olosuhteita, ja lisäksi kumpikaan meistä ei ole mukana alusten suorassa komentorakenteessa. Pitää ottaa sekin vaihtoehto huomioon, että kiertoradan alusten kimppuun hyökätään, ja silloin alusten tulee olla täysin taistelukykyisiä.”
Joshin kunniaksi on sanottava, että tämän ympärilleen kasaama aura ei lässähtänyt kasaan pätkääkään siitä ilmoituksesta, että vanhemmat tulisivat meidän mukaamme.
”Ai me saamme lastenvahdit”, Josh sanoi ja virnisti tuttuun, vinoon tapaansa. Joku naurahti ääneen, Thea teki kädellään hiljentävän eleen.
”Voin kyllä vannoa, että olisin ollut kunnolla Marsissa ilman esiliinaakin”, Josh jatkoi.
”Niin varmasti”, Seira sanoi ja hymyili. ”Tämän esiliinan yksi tehtävä on varmistaa, ettei rakkaalle pojalle ja tämän tyttöystävälle käy mitään. Käykös se kadetti Nivalle?”
”Kai se on sitten pakko, komentaja Niva”, Josh sanoi.
Kuulin vierestäni yskäisyn, tilanne oli kieltämättä muille huoneessa olijoille kiusallinen.
Olin kuitenkin aika varma, että Josh ei häpeillyt käydä tällaisia keskusteluita muiden kuullen. Ehkä tavallaan tämä oli viimein saanut, mitä halusi. Yritin tavoittaa poikaystäväni katseen ollakseni varma.
Josh seisoi paikoillaan ja kun aihe ja muiden katseet siirtyivät takaisin holonäyttöön ja Marsin anomalian luonnottomaan geometriaan, minä pidin katseeni tiukasti poikaystävässäni.
Vino virne muuttui hitaasti paljon vähäeleisemmäksi ilmeeksi, jonka minä tunnistin jo hyvin: se oli Joshin oikea hymy.
—
Sebastianin löytäminen oli varsin helppoa: en ollut aivan varma, oliko tämä poistunut laboratoriotilasta viimeisten päivien aikana edes syömään. Tuur oli mitä ilmeisimmin pitänyt huolta seurustelukumppaninsa ravitsemustilanteesta, sillä sivupöydällä oli useampi tyhjä tarjotin, lasi ja kulho. Kiinnittämättä minnekään, määräysten vastaisesti.
Koska olimme avaruusaluksella, niiden kimpussa ei pörrännyt kärpäsiä. Lapsuudenkodissa, omalla työpöydälläni tuollainen kokoelma likaisia astioita olisi jo houkuttanut banaanikärpästen armeijan.
Avaruudessa asumisessa oli kaikenlaisia hyötyjä.
Minä olin etuajassa, sillä olin kiirehtinyt paikalle heti kun olin kuullut homman olevan valmis. Mars-tehtävä alkaisi toden teolla vasta joidenkin päivien päästä. Sebastianilla oli kuitenkin jotain, jota ilman tunsin itseni lähes alastomaksi: minun vanha ja tuttu pilottipukuni, joka oli ollut mukanani näillä reissuilla aivan ensimmäisestä harjoittelusta asti.
Olin kiintynyt siihen. Se oli hieman kuin toinen ihoni, joka mukautui minuun ja tasasi ympäristön olosuhteita. Olisipa jotain samanlaista ollut käytettävissä muuhunkin kuin fysikaalisiin asioihin, olisin kaivannut samanlaista turvakehikkoa ihmissuhteisiinkin.
Pilottipuku näytti samalta kuin tyhjä ilmapallo lojuessaan yhdellä tutkimuspöydistä. Vähän väärältä, surulliselta ja rikkinäiseltä, vaikka tiesin, että nyt se oli oikeastaan ehjempi ja parempi kuin koskaan ennen.
Sebastian noti katseensa minuun vasta kun seisoin aivan tämän vieressä. Olin kyllä tervehtinyt ääneen. Tai ainakin luulen, että tervehdin. En ollut aivan varma.
”Aah, hei, Emmerie. Puku on tosiaan valmis. Hyvä, että tulit jo nyt. Minulla on muutakin, mitä haluan käydä läpi kanssasi.”
Sebastian ei osoittanut mihinkään laitteeseen tai muutenkaan selvittänyt enempää, jatkaen datansa tarkastelua.
”Öö, ai? Pitääkö minun testata jotain?”
”Kyllä ja ei. Olen parannellut kaikkien pilottien pukuja Marsia varten. Nyt niissä on mukana enemmän älymateriaalia, sitä joka muokkautuu ajatuksen voimalla, aivan kuten Koalition koulupuvuissakin. Eli voitte tehdä puvusta ajatuksen voimalla vähän kestävämmän. Haluaisin vielä sellaisia osioita, jotka voisi muokata esimerkiksi työkaluiksi, mutta siinä tulee lujuusongelma vastaan, eikä puvun ohjelmointi vielä mahdollista kappaleen irroittamista puvusta.”
Datassa pyöri ihmiskehon muotoisia hahmoja, ilmeisesti erilaisia laskennallisia simulaatioita.
”Aika siistiä”, sanoin rehellisesti. Tunsin olevani jossakin vanhojen aikojen agenttielokuvassa.
Sebastian oli uppoutunut työhön ilmeisen kunnianhimoisesti, yhdistellen asioita, joita kukaan Koalitiossa ei ollut aiemmin miettinyt ainakaan pilottipukujen suhteen. Koulupuku oli muokattava, koska lippakin oli: se oli sellainen hauska lisäbonus, joka korosti koulujen tieteellistä ylivertaisuutta ja Koalition tieteellistä ylivaltaa. Ei niinkään mikään juttu, millä oli suurta käytännön merkitystä.
Minä ja Josh olimme toki käyttäneet älymateriaalin muokattavuutta hyödyksemme moneen otteeseen. Olin hiukan ylpeä siitä, että Sebastian halusi integoida samat ominaisuudet myös pilottipukuihin. Meidän ideoillamme ja tempuillamme oli ollut jotain oikeaa merkitystä.
Seira ja Lauri olivat harkinneet sitä, että menisimme Marsia peittävän mönjän läpi varsinaisissa avaruuskävelyyn tarkoitetuissa puvuissa, mutta ne olivat painavampia ja hankalampia käyttää, eikä minulla tai Joshilla ollut koulutusta siihen hommaan muutenkaan. Joten oli paras luottaa pilottipukuihin, hieman paranneltuina vain.
”Mitä muuta sinä olet puuhaillut?” kysyin oikeastaan kohteliaisuuttani, mutta puolivälissä kysymystä näin, että viereisellä pöydällä taas yhden astiakasan takana oli puinen rasia. Se oli ainoa asia pöydällä, joka oli kiinnitetty paikalleen.
Muistin sen syykuviot ja pinnan oikein hyvin. Hymyilin muistolle, jossa työnsin sitä Sigridin naaman eteen ja toivoin oikein kovasti, että jotain tapahtuisi.
No, jotain oli kieltämättä tapahtunut. Sen jälkeen mikään ei ollut enää aivan tavallista.
Sebastian seurasi katsettani ja hymyili edelleen, sukien viiksiään ja partaansa. Tummat naamakarvat oli trimmattu muotoonsa, joten Sebastianin oli ollut pakko poistua labrasta jossain välissä, ellei tämä ajanut partaansakin labrassa.
”Ahaa, sinulta ei jää mikään huomaamatta. Olet oikeassa, olen tutkinut myös artefaktia. Sen jälkeen kun Tuur ideoi, miten sitä voi ohjata harmonisoimalla eli resonoimalla muiden kanssa samalla taajuudella, olen tietysti kokeillut monenlaista.”
”Vai harmonisoida?”
”Kuulostaa aika paljon synkronoinnilta, eikö totta? Se ei tietenkään ole sattumaa.”
Sebastian käytännössä virnisteli edessäni.
”Minä käytän artefaktia aivan samoin kuin käyttäisin älylaitetta. Tai käytin ennen. Eli synkronoin ihan tavallisesti. Vaikka minulla ja Joshilla oli kyllä teoria sen suhteen, että oma tapani oli vähän erikoinen, en oikeastaan voi todistaa sitä suuntaan tai toiseenkaan.”
”Koska kukaan ei oikeastaan osaa selittää, mitä me teemme synkronoidessamme. Aivan samoin kuin et osaa selittää, mitä teet kun liikutat käsiäisi. Millaisen käskyn annat. Se vain tapahtuu, mielen voimalla.”
Sebastian heilautti datan pois ja keskittyi viimein juttelemaan minun kanssani kokonaan.
Olimme hyppäämässä sellaiseen filosofiseen soppaan, joka aiheutti parhaimmillaankin jonkinlaista epävarmuuden tunnetta, pahimmillaan eksistentiaalista pohdintaa. Synkronoinnin olemus oli vaikeasti tavoitettava – oli paras vain opetella ja kokeilla, kunnes taidon oppi.
”Joo? Yritätkö sanoa, että olet löytänyt miten meidän aivoissamme tapahtuvat hermoimpulssit muuttuvat joksikin, joka vaikuttaa vartalomme ulkopuolelle ja erityisesti teknisiin laitteisiin ja järjestelmiin? Jos olet, sinä olet minuakin tärkeämpi heppu tulevissa historiankirjoissa.”
Olin hieman sarkastisen kuuloinen, osittain tahattomasti. En vain halunnut miettiä liikaa koko asiaa, koska se liippasi liian läheltä sen miettimistä, mikä nykyään olin itse.
”No en suoranaisesti. Mutta olen lähellä, ja minulla on hypoteesi: se, mitä teemme artefaktilla yhteistyönä, on seuraava aste synkronoinnista. Vaikeampaa, hankalampaa ohjata ja oppia. Kenties maailmaan itsensä vaikuttaminen on haastavampi taito kuin oppia vaikuttamaan ihmiskunnan itse valmistamiin laitteisiin. En ole aivan varma siitä, vielä.”
”Mistä sitten olet varma?”
Sebastian näytti käytännössä hohtavan. Minuakin hymyilytti, sillä tämä oli selvästi niin ylpeä löydöstään, että ilo tarttui jopa minuun. Vaikka olinkin jonkinlainen kamala hybridi, ei minulla ollut oikeutta mököttää muille. Tavalliset ihmiset saivat pitää oikeutensa olla iloisia ja onnellisia.
”Artefakti on vahvistin. Se sisältää myös tietoa, kyllä. Olet näyttänyt minulle, miten tietynlaisella käskyllä se kertoo luojiensa historiasta. Toisilla käskyillä se muovaa itseään ja ympäristöään siihen todellisuuteen, jonka sen käyttäjä haluaa olevan olemassa. Kerroit, että pystyit keskustelemaan sen kanssa sanoin ja tekemään laajempia muutoksia ympäröivään todellisuuteen, kun olit avaruusaluksen ohjaamossa. Vahvistinefekti oli suurempi.”
”Joo, niin se toimi ennen… no ennen kuin tungin yhden artefaktin sisääni.”
Odotin epämukavaa taukoa, huolestunutta ilmettä tai jotain, mutta sitä ei tullut. Tämä oli täysin faktapohjainen keskustelu.
”Ihmiskunta pystyy jo rakentamaan alkeellisen synkronoinnin vahvistimen ja suuntaajan: sinä sanot sitä lipaksi”, Sebastian totesi hymyn katoamatta.
”Ahaa!” sanoin, ja hosuin etusormellani ilmaan aivan kuten Linn.
”Kahden vahvistimen läpi signaali vahvistuu vielä useamman kertaluokan verran, kuvaajana lähes pystysuoraan, eksponentiaalisesti”, Sebastian sanoi sen kuin asia olisi ollut ilmiselvä, ja tavallaan se olikin.
”Osataanko me rakentaa omia artefakteja, lippojen pohjalta? Osaatko sinä?”
Sebastian nauroi.
”Ei aivan vielä. Jos hypoteesini ei ole pelkkää teorisointia, osaamme rakentaa synkronoinnin vahvistimen, mutta meidän luomamme vahvistin ei riitä muokkaamaan kuin teknologian toimintaa. Muuhun maailmaan vaikuttaminen ei vielä onnistu. Vahvistimesta voisi toki olla hyötyä heille, joille synkronoinnin harjoittelu on vaikeaa. Taidosta tulisi oikeasti mahdollinen kaikille.”
”Lippoja tavallisille esiteineille? Koalitio ei ikinä salli sellaista.” Kohottelin kulmiani korkeuksiin.
”Todennäköisesti ei. Tämä artefakti tässä on vahvistimesta seuraava aste, paljon kehittyneempi kuin ihmiskunnan tekeleet. Jos olen oikeassa, ja synkronoinnin jälkeen meidän tiedostavien olentojen on mahollista oppia myös kontrolloimaan koko ympärillä olevaa maailmaa ja sen luonnontieteellisiä ominaisuuksia, meidän pitää seuraavaksi oppia rakentamaan artefakteja, olet siinä oikeilla jäljillä. Tai oikeammin, emme kutsu niitä etää artefakteiksi, vaan ne ovat harmonisoinnin vahvistimia. Jos minä saan päättää termin”, Sebastian tuumasi lähes hämillään, käden noustessa jonnekin niskan tienoille.
”Haluatko oikeasti sitä?”
”Miten niin?” Sebastian näytti kummastuneelta.
”Mieti nyt vähän, kuka tahansa pystyy sen jälkeen muuttamaan todellisuutta ihan miten tahansa. Vaikka toivomaan, ettei jotakuta ole olemassa. Tai että Maapalloa ei ole olemassa. Tai maailmaa ylipäätään.”
Sebastianin ilme pysyi suunnilleen samanlaisena, nyt se ehkä edusti enemmän pohdintaa kuin kummastusta.
”Luulen, että juuri tuollaiseen sotaan artefaktien luojat katosivat. Ne poistivat itse itsensä, kun niiden yhteiskunta ei pystynyt hallitsemaan niiden voimia eikä niiden luomia… jotain. Jotain keinotekoista, niitä itseään vahvempaa. Ne tekivät sen säästääkseen maailmankaikkeuden meille muille, niiden jälkeen tuleville. Sodassa alkoi olla niin monta osapuolta ja niin monta tapaa hävitä, että joku teki ratkaisun, että olisi parempi, että koko sivilisaatiota ei olisi ollut alun perinkään. Ne eivät edes päässeet todella avaruuteen asti kuten me, ennen kuin koko korttitalo luhistui.”
En ollut aivan varma tästäkään tulkinnasta. Todennäköisesti oikea artefaktin luojien historia oli ollut monisyinen, ja ne välähdykset jotka näin, olivat rujoja yksinkertaistuksia monimutkaisista tapahtumista. Ei ihmekään, jos tulkinnat olivat osin ristiriitaisia keskenään.
”Niin, ihmiskunta on onnistunut välttämään tuhoutumisen, vaikka olimme jo lähellä sitä kerran.”
”Ja kerrot tämän kaiken auliisti minulle, sille yhdelle ainoalle henkilölle, jolla on ne samat voimat…”
Jätin loppuosan roikkumaan huoneen raskaaksi muuttuneeseen ilmaan. Sebastian ei malttanut olla jatkamatta lausetta loppuun, kuin se olisi ollut paraskin pähkinä tai tieteellinen arvoitus.
”Samat voimat toivoa meidät kaikki olemattomiin.”
Olin nuorempana pelannut monta peliä, joissa oli tämä täysin sama juoni. Joku nuori, ihan tavallista elämää viettänyt tyyppi, jolle äkkiä sysättiin syliin iso kasa taikavoimia ja vastuu maailman kohtalosta.
Ironista, että nyt kun olin siinä tilanteessa itse, ei ollut niin helppoa rynnätä suoraan eteenpäin seuraavaan huoneeseen tai tehtävään kuten pelejä pelatessa. Tämähän oli todellista. Jos tekisin virheen, joku voisi kuolla.
Heike ja hänen aviomiehensä, hymyilevinä, valamassa minuun rohkeutta pienessä avaruusaluksen hytissä – mielessäni, ei enää koskaan oikeasti.
Jos olisin osannut käyttää voimiani paremmin, ehkä Heike olisi nyt meidän mukanamme. Osasin hyvin kuvitella, että tämä olisi ollut ensimmäisiä mukaan ilmoittautuvia. Olihan koko Mars-reissu ennennäkemätön seikkailu, sellaisistahan meidän ensimmäinen kapteenimme oli pitänyt.
Pidin yhä kiinni siitä naurettavan naiivista toivosta, että myös kuolema oli sellainen. Ennennäkemätön seikkailu siis.
Ainakin herra Jake oli tavallaan ollut sitä mieltä, ja mikäpä esti minua tarttumasta kaikkien tyhmimpiin ja pienimpiin oljenkorsiin, ainakin jos sillä tavalla sai hiukan häivytettyä omaa syyllisyyttään tapahtumista, joille ei enää voinut yhtään mitään.
Ellei…
Tiesin niistä peleistä oikein hyvin, että ajan kanssa säätäminen olisi vihoviimeinen idea. Onnistuisin muuttamaan jotain mitätöntä, ja hyvässä lykyssä tuomitsisin koko Koalition laivaston tuhoutumaan törmäten Kuuhun tai jotain vastaavaa.
Parempi, että ajan viiva jäisi lineaariseksi, vaikka sillä tavalla tuomitsin Heiken ja muut lopulliseen kuolemaan. Minussa ei ollut sankaria muuttamaan sitä, mikä oli jo tapahtunut.
Sebastian näytti yhtä vakavalta kuin minusta tuntui.
”Kerron tämän sinulle, koska halusin kertoa jollekulle, ja sattuneesta syystä sinä olet paras henkilö, jolta kysyä. Olet ainoa, jolla on yli vuoden omakohtainen kokemus siitä taidosta, joka tulee synkronoinnin jälkeen. Kokemusasiantuntija”, Sebastian tuumasi.
”Tämä kuulostaa sitten tosi omahyväiseltä”, aloitin.
”Anna mennä vaan. Tieteessä ei tuomita”, Sebastian totesi edelleen tyytyväisen oloisena. Hymynpuolikas alkoi palata tämän kasvoille.
”En ole ihan varma, ollaanko me valmiita. Sitä se artefakti yritti minulle sanoa, tai minä itse itselleni sen kautta.. Että meidän pitää harkita ja olla… no, jotain vähän enemmän. Ei mulla oikeasti ole oikeutta päättää, kenelle voi antaa käteen voimat, joilla muuttaa koko todellisuutta. Ehkä jotkut käyttäisivät niitä paremmin kuin minä. Mutta moni voi käyttää huonommin. Ja sitten ei ole enää mitään Koalitiota, ei edes koko maailmaa.”
Minä olin avain ja tie, ja ymmärsin viimein. Vastuu ja voima.
”Ymmärrän hyvin”, Sebastian sanoi.
”Haluatko julkaista harmonisointihypoteesisi? Sillä pääsisi varmasti historiaan, kaikkien fysiikan suurten nimien joukkoon.”
”Tietenkin”, Sebastian sanoi. ”Mutta meidän onneksemme emme vielä osaa kopioida artefaktia, joten teoriani on pelkkä teoria, puhdasta spekulointia. Osaamme rakentaa vain synkronoinnin vahvistimen –ensimmäinen prototyyppi harmonisoinnin vahvistimesta tulee olemaan yhtä kolho ja epäkäytännöllinen kuin ensimmäiset avaruusalusten ohjaimet olivat. Ja siihen voi mennä vuosia aikaa.”
”Meillä on siis vielä aikaa kasvaa, koko ihmiskunnalla siis”, sanoin varsin kuivasti.
”Fysiikan kehitys suurin harppauksin johti aiemmin historiassa suoraan aseteollisuuteen, atomipommeihin ja muuhun vastaavaan. Emme halua toistaa sitä.”
”Ei todellakaan.”
Sebastianin ilme muuttui surulliseksi. Tiesin hyvin, millainen ristiriita tätä riivasi.
”Kenties maailma ei ole vielä valmis. Kuka minäkään olen sitä päättämään?”
”Ihmiskunta selvisi synkronoinnin ilmestymisestäkin – joo, joitain valtioita kaatui, mutta ne olivat kaikki niitä, joissa ihmisoikeuksien kehitys raahasi perässä. Jos maailma muuttuu tämän myötä, olkoon sitten kontrolloidusti. Mitään sooloilevia supersankareita ei tarvita.”
”Sanoo yksi sellainen.”
”Koalition määräysvallassa oleva”, sanoin ja hymyilin, yhtä vinosti kuin Josh olisi tehnyt.