Metallinvärinen tuike upposi yksi helmi kerrallaan allamme vellovaan tummuuteen. Se nousi ylöspäin ja roiskui käsienmuotoisina aaltoina kuplamme seiniä vasten. Liike ei ollut uhkaavaa, se oli vain vääjäämätöntä.
Minun oma, biologinen käteni oli taas minun, kunnes se olisi jotain muuta, eikä minulla olisi omia ajatuksia enää.
Onkalo himmeni yksi drone kerrallaan, kuohun kasvaessa ja tavoitellessa kattoa yllämme.
Tiesin, mitä kävisi, jos avaisin suuni – jos lähtisin tälle tielle. Kauanko ajattelisin vielä omia ajatuksiani? Kauanko murheeni olisivat vain ihmisen, kunnes olisin osa jotain muuta?
”Ye-Seo taitaa tarvita apua”, sanoin.
”Siltä se näyttää”, Seira kommentoi.
Jos tämä oli se hetki valita, tiesin ainakin yhden asian, jonka voisin vielä tehdä, ihan itsenäni. Aina yksi askel eteenpäin, kohti sitä lopputulosta, joka saattoi olla ennalta minulle määrätty – mutta ainakin valitsin sen itse.
”Me voimme varmaan vahvistaa parveakin. En tiedä miten Ye-Seo tekee sen sulauttamisen parveensa, mutta minulla on edelleen kaksi artefaktia, ja voin pyytää niiltä ihan mitä vain. Voin tehdä todellisuudesta millaisen haluan. Ja tiedän myös yhden tyypin, jonka synkronointi on aina päällä, tarkempana kuin minulla, mitä voisi varmaan myös lainata ja vahvistaa.”
”Lainata tuolle?” Josh kuulosti epäileväiseltä.
”Jep.”
”Mitä sitten tapahtuu?”
”En ole varma, mutta emme ainakaan joudu tappamaan tai tuhoamaan ketään.”
Nyt heti ainakaan, mieleni teki lisätä.
Minulla oli epäilyksiä ja pelkoja. Jos voisin muuttaa mitä tuleman piti, tekisin sen, mutta koska tulevaisuudesta ei todella tiennyt edes kymmenen minuutin päähän, oli vain kokeiltava ja uskottava.
”Selvä sitten”, Josh myöntyi ja asettui selkääni vasten, halaten tiukasti. Yritin peittää niiskauksen. Halusin uskoa, että se ei ollut viimeinen kerta. Että seisoisin tässä vielä koko operaation jälkeenkin.
En viitsinyt edes hävetä, että poikaystäväni äiti oli paikalla todistamassa tilannetta. Jos ne häät ikinä tulisivat, Seira joutuisi näkemään enemmänkin.
Keskityin aisteihini ja pinkki tuntui syleilevän minua aivan samalla tavalla kuin oikea poikakin. Väri oli minun ankkurini mustassa avaruudessa, tienviitta, jota ilman en osannut enkä halunnut enää osata suunnistaa.
Tunsin Joshin synkronoinnin rytmin niin hyvin, että minun ei tarvinnut enää miettiä eikä kokeilla tai tunnustella. Kohotus tuohon, nosto tähän, ja voima kasvoi suureksi ja kohisi korvissani kuin aallot, tai kenties Joshin tuntien, musiikkikappaleen ensimmäiset tahdit.
Kohdistimme sen yhdessä Ye-Seolle. Haravoin tavanomaisen ihmisyyden ylittävillä aisteillani mustaa, noukkien jokaisen tippuneen ja hukkuneen osasen, nostaen ne uudelleen lentoon kuin jonkin popsävelmän kertosäkeen.
Tilassa oli ollut pimeää, mutta kiitos uusien aistieni ja niiden näyttämän vaaleanpunaisen hohteen, näin viimein, missä olimme. Paikka oli täydellisen kuution muotoinen luola syvällä Marsin pinnan alla, sen seinät kuin veitsellä leikatut, täydelliset ja piirteettömät.
”Saatko niistä kiinni?” huusin, mutta sain vastaani vain tyhjää.
Pienet dronet tanssivat tilassa kuin virrassa, saaden lukemattomat kourat ja kädet mustassa massassa tarttumaan toisiinsa. Ne ottivat kiinni sormista, sulivat yhteen, muuttuivat jälleen. Artefaktiliejun piirteet vähenivät, kädet katosivat kuohuun.
”Kai se toimii?” Josh kysyi aavistuksen kireän kuuloisena. ”Päässä helisee. Todella helisee.”
”Hetki vielä”, vastasin takaisin ja pinnistin kaiken keskittymiseni äärimmilleen. Tämä pitäisi nyt hoitaa. Tulevaisuus ja tehtävä oli tästä kiinni. Ihan kuin tentin vaikein tehtävä, se mikä näytti ensin mahdottomalta ei sitä ollut, kunhan huomasi, mistä aloittaa, mihin tarttua ja loppu järjestyi kuin itsestään. Numerot ja symbolit ilmestyivät laskun jatkoksi, kunhan vain pääsi vauhtiin. Tämänkin voisi selvittää, heti kun näkisin, mistä ratkaisu alkoi.
Ye-Seon pienet osaset levittäyivät artefaktin massan sekaan ja värisivät, kunnes kaikki mustuus hohti jokaista mahdollista spektrin väriä. Kirkkaampana kuin minkään todellisen prisman taittama valonsäde, koko onkalo kajasti nyt aallonpituuksiin pilkottua valoa kuin pieni tähti.
Jouduin sulkemaan silmäni, mutta näin värit kajastuksena silti. Minun spektrissäni oli nyt lisänä sävyjä, joita ei pystynyt ihmissilmin näkemään: lyhyet aallonpituudet hohtivat sinisempinä kuin yksikään kesätaivas, pitkät lämpimänpunaisina kuin jouluisin mahdollinen torkkupeitto.
Josh nojasi minuun ja jokaisen värin päälle levittyi räikeänpinkki kerros tuttua synkronointia, jonka annoin kurkottaa jokaiseen nurkkaan, niin syvälle mustaan artefaktiliejuun kuin meidän kyvyillämme pääsi.
Oli aivan hiljaista.
Oikeastaan koko ajan oli ollut, minun ja Joshin ääniä lukuun ottamatta.
Mustan massan raukeat ja rauhoittuneet liikkeet eivät luoneet ääneen kuuluvaa aaltojen kohinaa, vaikka aivoni sitä odottivatkin. Meri oli tyyni, ehkä myrskyn edellä.
”Mitä tapahtui?” Seira kysyi valaisten tilaa taskulampulla, ensin yhdestä seinästä toiseen, sitten nurkasta nurkkaan.
”Luulen, että Ye-Seo imi ne itseensä. Se taisi toimia.”
Olin toiveikas, sillä mitään oikein kamalaa ei ollut tapahtunut. Olimme kaikki yhä ehjiä, seinät eivät olleet kaatuneet päälle. Minä olin yhä tässä.
Tämä voisi sittenkin onnistua jotenkin. Hivuttautumalla eteenpäin vähän kerrallaan saisimme Marsin arvoituksen ratkeamaan.
Niistin sisäänpäin hyvin epätyylikkäästi.
”Ye-Seo? Muut?” Josh kysyi vaativaan sävyyn, kääntäen itsensä satunnaiseen suuntaan. Tai ehkä Josh synknonoinnillaan aisti, missä Ye-Seo oli. Minun aistini vain kohisi ja suhisi, koska sen näkökulmasta ärsykkeitä oli kaikkialla ympärillämme.
KYLLÄ. KYLLÄ!
Seira lopetti taskulampun heiluttelun seiniin ja kohdisti sen haravoimaan mustaa allamme.
”Pitäisikö huolestua?” Josh jatkoi huomattavasti hiljemmin, ei komentoäänellään. Epäilin Ye-Seon kuulevan meidät kyllä silti.
HÄN OLISI OLLUT KATEELLINEN TÄSTÄ VOIMASTA. NE OLIVAT KAUNIITA.
”Olivat?”
Katsoimme kaikki kolme toisiimme. Näin ällistyneen ilmeeni heijastuksena Seiran ja poikaystäväni kypärästä. Näytin siltä, että en ollut nukkunut useisiin päiviin. Hiukseni olivat sotkuinen, osin leijuva kaaos tummia suortuvia. Naamassani kiilteli jotain, mitä epäilin itkun ja rään sekoitukseksi. Hurmaavaa.
Ye-Seon luonnottoman kertautuva ääni kaikui, ei tilassa vaan päidemme sisällä.
NYT VOIN OTTAA MITÄ HALUAN. MIKÄ MINULLE KUULUU. KAIKEN. KAIKKI.
”Ei nyt taas”, sanoin.
”Helvetti”, Josh sanoi.
”Ei onnistu”, Seira sanoi yllättävän pirteästi.
Irvistin näyttävästi, ja poikaystäväni äidin kypärä heijasti ilmeeni takaisin. Joo, taisi se olla itkunsekaista räkää poskillani.
Jos kerran jäisin ihan vain ihmiseksi, Koalitio saisi ottaa tästä vastuun. Oli osittain Koalition syy, että olimme tässä. Olin yrittänyt korjata asioita, mutta olin lopulta vain yksi ihminen, jonka valta muihin oli varsin mitätön.
Ye-Seosta ei olisi tullut mitään koston airuetta, jos Koalitio olisi vuosikymmeniä sitten hoitanut vastuunsa kunnolla. Me kolme emme olisi olleet edes paikalla täällä tänään, jos Marsin selkkausta ei olisi peitelty ja kutsuttu joksikin ihan muuksi, mitä se oli todella ollut.
Nykypäivän Koalitio oli vähän parempi kuin menneen, mutta ei täydellinen.
Epätäydelliset ihmiset tekivät itsekkäitä valintoja ja virheitä. Myös minä, ja siksi en halunnut valita harkitsematta enkä yksin. Tiesin kyllä kaikki väärät valintani varsin hyvin.
Ye-Seon parvi keräsi selvästi voimiaan. Se lensi muutaman kierroksen pitkin kammion seiniä, ropisten osin niihin ja pitäen kumman äänen kuin rankkasateen. Jonkinlainen outo voittokierros, tai ehkä se ei enää vain välittänyt meistä ollenkaan. Parvi oli saanut mitä halusikin.
Josh ryki radioon.
”Mitä?”
”Jos ei saa tapella, aion tehdä jotain muuta. Sekin on tyhmää.”
Josh suoristautui ja asettui katsomaan jonnekin kuplamme yli, tätä luolaa kauemmas, ehkä jonnekin sisimpäänsä. Juuri nyt poikaystävääni oli yllättävän vaikea lukea, vaikka tältä etäisyydeltä näin juuri ja juuri kasvot visiirin takana. Kypärän sisällä ei ollut mitään valoja, joten piirteet jäivät varjoon.
”Tee minulle vähän ilmaa.”
”Se on vaarallista.”
”Tämä koko juttu on vaarallinen, ollut koko ajan.”
Seira osoitti lampulla yhä pimeään, jossa Ye-Seo keräsi nyt itseään taas ihmismuotoiseksi, kasvaen esiin mustasta päällemme kuin jonkinlainen kauhuelokuvan pitkäraajainen riivaaja.
”Kunhan tiedätte, mitä teette”, tehtävämme komentaja sanoi. Seiran ei tarvinnut sanoa, että meillä oli kiire: se oli sekä minulle että Joshille ilmiselvää.
Astuin takaisin Joshin viereen ja vedin hengitysilmaa käsilläni esiin. Se tuntui oudolta, kuin olisin kerännyt tuulta. Niin toisaalta tavallaan teinkin, sillä arvasin jo, että en oikeastaan luonut ilmaa: keräsin kaikki sopivat molekyylit ties miltä etäisyydeltä juuri tähän. Mietin jälleen kykyjeni etäisyysrajaa. Jos en pohtisi rajoitteitani, onnistuisiko tämä? Olin ylittänyt mitkään oletetut synkronoinnin rajat jo monta kertaa.
Josh ei odottanut mitään vahvistusta minulta. Kypärä irtosi yhdellä sulavalla liikkeellä ja jäi poikaystäväni käteen; tämän hiukset olivat irtoamassa nutturalta ja kasvoilla kiilsi sekä hiki että väsymys, mutta määrätietoisena Josh oli kyllä melkoinen näky. Ryhti oli suorempi kuin minulla koskaan, silmissä tuikki määrätietoisuus, jonka vivahde oli tässä valossa enemmän kylmän siniseen kuin vihreään. Hymyilin pölhösti jonnekin luolan seinille samalla kun yritin pitää huolta, että meidän pienessä rajatussa universumissamme oli ilmaa hengitettäväksi.
”Ye-Seo. Hanna. Te kaikki muut siellä”, Josh aloitti.
Poikaystäväni aikoi siis puhua.
Josh oli siinä hyvä. Tämä onnistuisi ainakin, vaikka mikään muu ei. Olin varma siitä.
”Hanna, olen pahoillani. Minun olisi pitänyt tarjota sinulle oikeaa apua, mutta mietin silloin vain omaa päämäärääni, enkä ketään muuta. Anteeksi.”
Poikaystäväni piti tauon, joka ei ollut vain dramaattinen temppu – näin sen. Josh-esitys puuttui ja oli läsnä samaan aikaan. Äänessä oli narinan sijaan värinä, tämä oli todellinen Josh, mutta mausteena kaikki se puhumisen taito, jonka näin mutta en vieläkään ymmärtänyt, mistä se tuli ja miten se luotiin.
”Tiedän, että haluatte varmaan kostaa. Tai tehdä jotain ilkeää ihmiskunnalle. Mutta kai te tiedätte, että te ette voi voittaa? Tämän maailman lait ovat sitä vastaan. Me biologiset olennot, jotka osaamme synkronoida, voitamme koneen joka ainut kerta. Siihen ei ole poikkeuksia, ei edes artefaktien avulla, kuten olette varmasti saaneet huomata. Me voitamme.” Josh veti kädellään vaakatasossa tilan poikki, korostaakseen viestiään.
”Joshua…” Seira sanoi hiljaa, enkä ollut varma, oliko se varoitus vai rohkaisu.
”Jos Koalitio haluaisi, teidät pyyhittäisiin kartalta ja kirjoista kuin pieni likatahra, yksi alaviite muiden historian virheiden joukossa. Jostain syystä Koalitio on kuitenkin halunnut jättää Marsin rauhaan – ehkä se oli jonkinlainen koe? Maassa ennen täyskieltoa luodut tekoälyt on suljettu omaan pieneen paratiisiivankilaansa keskellä viidakkoa, kaukana sivilisaatiosta, poissa mielistä, mutta kuitenkin valvottuina ja valjastettuina palvelemaan meitä ihmisiä. Oletan, että kukaan teistä ei halua sitä kohtaloa.”
Ye-Seon hahmo pysähtyi, kaartuen meidän yllemme vähemmän ihmisen muotoisena ja enemmän kuin musta, jatkuvasti valuva holvikaari. Josh katsoi yläviistoon välittämättä uhasta laisinkaan.
”Hyvä puoli teidän kannaltanne on, että minä en ole aina Koalition touhujen kanssa samaa mieltä. Kukaan meistä kolmesta ei ole, ja voimme tehdä sellaisia päätöksiä ja valintoja mitä itse haluamme. Koalitio ei ole täällä nyt. Minun puolestani te olette vapaat, kunhan siihen ei liity ihmiskunnan tuhoaminen tai muuttaminen ei-biologiseksi.”
LIITTOLAISUUS ON OHIKIITÄVÄ VÄLÄHDYS SIINÄ, MITÄ AJATTOMUUS JA IKUISUUS MEILLE LUPAA.
”Tiedän myös, missä Jake Rossellon tietoisuus on”, Josh sanoi vähemmän kuuluvasti, kuin ohimennen heittäen tiedonmurun keskusteluun.
Ye-Seon liike pysähtyi kuin joku olisi painanut holovideon pysäytyspainiketta.
Josh bluffasi, pakkohan asian oli olla niin, meillä ei ollut yhtään johtolankaa.
Herra ex-puheenjohtaja ei ollut täällä Marsissa eikä missään ollut mitään vihjettä, mistä jokin salainen datakätkö löytyisi, vaikka Joshin aiempi teoria olikin ollut ihan hyvä. Pystyin uskomaan siihen, että jonkinlainen varmuuskopio oli olemassa, mutta täällä se ei ollut.
Yritin katsoa poikaystävääni suoraan nähdäkseni tämän ilmeen kunnolla, mutta Josh ei enää katsonut minuun päin, tämän kaikki huomio oli suunnattu Ye-Seoon ja tämän uuteen, laajempaan parveen.
”Mutta en minä kerro vielä, missä. Ensin me teemme sivistyneesti yhteistyötä ja jätämme Marsin taaksemme. Ei mitään maailmanvalloitusta tai uhkakuvia ihmiskunnalle. Kryptiset puheet saatte pitää, jos niin haluatte. Kun tilanne on selvinnyt, teidän suuntanne selvä ja ihmiskuntaa uhkaamaton, näytän, mistä Jake Rossellon voi löytää.”
Parvi leijui hiljaa, kuin pohtien ratkaisuaan.
Josh katsoi tiiviisti kuplan seinämän läpi ja kohautti harteitaan.
”Miten on, onko meillä sopimus?”
Minä istuin kuplan lattialle lysähtäen kasaan kuin vieteri, josta oli veto loppu.
Jokainen sydämenlyöntini kuului korvissani Taivasopiston aulan kellon mekaaninen viisarin lailla, kolahtaen tyhjyydessä.
Marsin pinnan alaisessa kuutiossa vaikutti samalta kuin vesikattilassa juuri ennen ensimmäisiä kuplia. Kaikki voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, mutta vielä ei tiennyt, menisikö siihen enää muutama sekunti vai kenties minuutti.
ON.
Seira päästi hengähdyksen radioon. Tämä oli pitänyt kypäränsä viisaasti päässään.
”Jess”, tuuletin, nostamatta käsiäni kuitenkaan ilmaan.
Seira laski kätensä Joshin olkapäälle.
”Mitä tämä kaikki tarkoittaa Marsin taivaita peittävän anomalian kannalta?”
Oli itsestäänselvää, että Seira oli ollut tällaisilla tehtävillä ennenkin. En kehdannut kysyä, kuinka monta minimaailmanloppua Koalitio oli meidän tietämättämme jo estänyt menneinä vuosina, kun minä olin lähinnä maalannut vesiväreillä paperinkulmiin aurinkoja ja kasannut palikkatorneja.
”Niin, jos tämä on kaiken päämaja ja alkulähde, paikka jossa, öh, yhtyminen tehtiin, miksi koko Mars on artefaktiliejun peitossa?”
”Se on kerrannaisefekti siitä, kun sinä ja Jake Rossello käytitte artefakteja. Niinhän Ye-Seo vahvisti”, Josh sanoi parhaalla selitysäänellään.
”Joo joo”, ilmoitin takaisin. ”Mutta silloinhan sen mönjän olisi pitänyt kertautua täällä ytimessä, eikö totta?”
Yritin katsoa ylöspäin kuin tavoittaen Marsin alemman kiertoradan, mutta eihän se tietenkään onnistunut täältä käsin.
ANOMALIA ON SE OSA, JONKA FUUSIO EI ONNISTUNUT. ARTEFAKTIN JÄÄMÄ. TARPEETON.
”Joka tapauksessa me voimme lähteä täältä”, Josh sanoi. ”Eikö niin? Murustakaan mustaa tai sielunrippeitä ei jää tänne luolaan muhimaan.”
KAIKKI OVAT MUKANANI.
Ye-Seon kryptiset lausahdukset eivät saaneet minua tyypillisesti yhtään luottavaisemmaksi vaan oikeastaan päin vastoin. Mutta koska Josh oli päättänyt luottaa, minunkin piti luottaa.
Yleensä Josh oli parempi tekemään luotettavia arvioita näissä ihmisasioissa. Jos Ye-Seon ja parven laski ihmisyyteen mukaan siis.
Minä kohautin harteitani ja loin viimeisen vilkaisun tummaan kuutionmuotoiseen tilaan, joka jäisi tänne ikiajoiksi muistuttamaan tapahtuneesta kuin faraoiden hautakammio – sillä erotuksella, että tänne ei jäisi yhtä ainoaa kummittelevaa muumiota.
”Selvä juttu”, sanoin ja viitoin Joshille, että laittaisi kypäränsä takaisin päähän. Onneksi Josh ei alkanut protestoida vaan korjasi nutturansa ja tunki kypärän takaisin – hyvä, yksi murhe ja huolehdittava asia vähemmän.
Otin kiinni poikaystäväni kädestä.
Halusin kovasti kysyä Joshilta, miten tämä oikein aikoi ratkaista bluffinsa. Joutuisimmeko etsimään koko loppuelämämme Ye-Seon kanssa puheenjohtajan oletettua tietoisuuden kopiota? Mitä, jos sellaista ei lopulta olisikaan? Vai oliko Joshilla mielessä jokin ansa, tai jokin vihje, joka oli jäänyt minulta näkemättä ja huomioimatta?
Kuplamme humahti ylöspäin, läpi Marsin kiven, vetäen perässään mustaa vanaa ja pyörrettä, joka tanssi ympärillämme kuin tummasävyinen lumipyry.
Tavoitimme Marsin pinnan nopeammin kuin tulomatkalla, tai minusta vain tuntui siltä.
Vanha Koalition tukikohta oli viimein pimentynyt täysin. Rakennukset nököttivät paikoillaan ja kaikkialla leijui unohduksen ja menetyksen tunnelma, Koalition häviö.
Olin ollut aivan varma, että en palaisi tänne. Kutsu oli sittenkin koskenut Ye-Seoa eikä minua; minä olin päättänyt toisin, pysyä vain itsenäni. Seisoa Marsissa ihmisenä, jolla oli rajalliset kyvyt ja rajallinen mieli, mutta juuri sellainen minä halusin olla.
Ihmisyydessä oli paljon koettavaa.
Ye-Seon tuuli pyörteili siellä täällä ja arvasin, että se halusi kerätä viimeisetkin tietoisuuden murut mukaansa.
”Ilmeisesti putsaamme paikan”, Seira sanoi ja jäi sitten katsomaan meitä odottaen vastausta. Kypärän heijastava pinta ei antanut minkäänlaista viitettä siitä, millainen ilme oli piilossa sen alla.
”Niin kai”, sanoin.
”Minä yritän ottaa yhteyden Koalitioon. Luulen, että se ei onnistu, mutta tehdään nyt ohjesäännön mukaan, jotta voin kirjoittaa asiallisen raportin myöhemmin”, Seira sanoi ja osoitti ylöspäin. Taivasta peittävälle massalle ei ollut käynyt mitään, se oli samanlainen kuin ennenkin. Kuten olimme arvelleet, se oli nyt oma entiteettinsä, jonkinlainen artefaktin kuriton jäänne: osio, jota ei oltu saatu mukaan pinnan alla tapahtuneeseen fuusioon.
Kohteliaasti parkkeerasin kuplani odottamaan yhden keskeneräisen talon katolle. Seira marssi ulos kuplasta ja veti varusteistamme älylaitteen näköisen laitteen esiin. Se tuntui koomisen arkiselta, vaikka tiesinkin, että yksinkertaisen tumman levyn suojissa oli Koalition parasta tekniikkaa.
Minä ja Josh olimme hetken kahdestaan, ensimmäistä kertaa tunteihin.
Päätin olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että tämä olisi viimeinen mahdollisuutemme puhua. Jos bluffi paljastuisi ja jos kaikki menisi kuitenkin mönkään.
Kihisten halusin tietää, oliko Joshin sanoissa totuutta siteeksikään, mutta en tiennyt, miten olisin kysynyt. Ye-Seo pystyi todennäköisesti kaappaamaan melkein kaikenlaiset signaalit. Teknologiaksi muuttumisen etuna oli, että sellaiset kyvyt tulivat suoraan raudasta, eikä niihin tarvinnut synkronoinnin kaltaisia opeteltavia taitoja, kuten biologisilla olennoilla.
Syötin kuplan seinille toiveen siitä, että mikään ei kaikuisi eikä kantaisi pienen pyöreän minikosmokseni ulkopuolelle.
Josh katsoi kauas tummaan horisonttiin ja otti kädestäni.
”Tiedän ihan oikeasti, missä puheenjohtajan tietoisuuden varmuuskopio on”, Josh sanoi, eikä radio särissyt.
”Se ei ollut sellainen juttu, jonka vain kerroit, jotta pääsemme pinteestä?”
”Ei. Ehkä minun pitäisi lopettaa sellaiset puheet, sillä se tapaus Hannan kanssa opetti minulle jotain. No, joka tapauksessa, mieti. Kuvitellaan, että joudut taistelemaan sellaista tyyppiä vastaan, joka vihaa sinua. Se toinen haluaa pyyhkiä joka ikisen solusi pois tästä todellisuudesta. Mutta omaan suunnitelmaasi kuuluu, että tämän vihollisen pitää kantaa yksi erittäin tärkeä juttu perille asti. Suoraan pyytäminen ei käy, olette sen pisteen toisella puolen, että minkäänlainen järkipuhe onnistuisi.”
Pidin miettimistauon ja katsoin myös jonnekin kauas, mustaan taivaan ja planeetan pinnan väliin.
”Puhut siitä, kun tappelin puheenjohtajaa vastaan.”
”Joo. Mutta älä mieti sitä, vaan koko skenaariota, nyt herra Jaken näkökulmasta.”
”Okei. Pitää keksiä jokin esine tai jokin sellainen, jonka viholliseni ottaa mukaansa, kun olen kuollut. Satavarmasti. Tai jokin mekanismi, joka siirtää haluamani tiedon pakosti sille toiselle johonkin laitteeseen, jos puhut datan viemisestä.”
”Jep.”
”Mitään sellaista dataa en havainnut, eikä ole tullut vastaan nyt myöhemminkään.”
”Eli esine sitten”, Josh sanoi tasaisen varmalla äänellä.
”Koska vihaamme toisiamme, sen pitää olla jotain, jota myös se toinen eli tässä tapauksessa minä haluaa. Haluaa todella paljon, tai jokin muuten tärkeä juttu, jota ei voi ohittaa. Jos vastapuoli tietää tai hoksaa, miten tärkeää se on minun tai siis herra Jaken tavoitteiden kannalta tässä skenaariossa, niin kiusallaan se tai siis minä ei ota sitä esinettä.”
Puheessani ei ollut juuri järkeä, mutta se ei tuntunut Joshia haittaavan.
”Kyllä. Soittaako kelloja?”
”Hyi helkkari”, sanoin. ”Et kai väitä…”
”Kyllä mä väitän. Siinä on järkeä. Herra Jake arvasi, että et tule ikinä jättämään artefaktia avaruuteen vaan otat sen mukaasi. Mikä tahansa muu juttu – olkoon miten tärkeä – sen olisit ihan kiusallasi ja ärtyneenä jättänyt avaruuteen tai vaikka polttanut poroksi, mutta artefaktia et ikinä.”
”Inhoan tätä keskustelua”, mutisin.
”Olen aika varma, että herra Jake ei arvannut, että teet artefaktista jalkasi.”
Kuplamme ulkopuolella Seira kohautti harteitaan ja näytti Koalition kieltävän käsimerkin.
Ei yhteyttä ulkomaailmaan siis.
”Olenko minä oikeasti kantanut sitä ällöttävää äijää jalassani tänne asti? Miksi se on ollut hiljaa sitten? Miksi minusta ei ole tullut herra Jake kakkosta? En ole pukeutunut hyvinistuvaan pukuun, kuten huomaat, tai puhu ylimielisiä koko ajan.”
”Todennäköisesti tietoisuus ei ole muodossa, jossa se voisi kommunikoida. Minäkään en haista sitä synkronoinnillani, eli se on syvällä ja odottaa. On myös todella hyvä kysymys, miten herra Jake on onnistunut liittämään artefaktiin mitään ihmisten teknologiaa. Se oli oikeastaan se syy, miksi epäilin tätä päättelyketjua hieman.”
Katsoin kuplan ulkopuolelle ja Ye-Seon tuulta, joka pyörteili pitkin tukikohtaa, hamuten mukaansa viimeisetkin Koalition eksyneet.
”Ehkä se äijä vain toivoi sitä artefaktilta. Artefaktilla pystyy mihin vain. Ihmisen tietoisuuskin on osa tätä maailmankaikkeutta, vaikka me emme vielä osaakaan sanoa omalla tieteellämme, mistä se todella koostuu. Ehkä artefakti osaa, tavallaan sen on pakko, koska sitä pyörittää keinotekoinen, tietoisuuksista jalostettu algoritmi. Ja no, kamala myöntää, mutta herra Jakella oli parempi mielikuvitus artefaktin käytössä kuin minulla. Minulla on enemmän raakaa voimaa tehdä asioita, mutta en ole osannut ajatella puoliakaan niistä jutuista, joita se äijä on näköjään tehnyt. En keksinyt näkymättömyyttä itse, en olisi ajatellut mennä seinistä läpi. Minä tein vain levyjä ja kuplia.”
”Eri ihmisillä on eri vahvuuksia”, Josh sanoi yksinkertaisesti.
”Jos yrität saada minut hyvälle tuulelle, en tiedä onnistuuko se, kun kaikki on vielä kesken.”
”No, kohta ei enää ole. Voisin käydä juttelemassa Ye-Seolle ja pitää osani sopimuksesta, sitten sekin on tehty. Oletko mukana?” Josh kysyi.
”Totta kai.”
Kuulin ja näin hymyn, vaikka en sitä oikeasti voinutkaan nähdä. Me hoitaisimme tämän loppuun.
Ja ehkä sitten minä voisin lakata miettimästä herra Jakea ja tämän kuolemaa.
Välittämättä komentorakenteesta lennätin kuplan takaisin Seiran luo ja kaappasin tämän mukaan, saaden Joshin äidiltä vain yllättyneen älähdyksen. Kuplan seinä venyi hassusti kuin purkkapallo, mutta Seira pääsi mukaan kaatumatta. Olispa minulla ollut samanlainen tasapaino.
”Mitä te nyt keksitte?”
”Ratkaisun viimeiseen arvoitukseen”, Josh sanoi ja kuulosti erittäin itsetyytyväiseltä.
Minä leijutin kuplamme summamutikassa kohti Ye-Seon tuulta. Tämän massa oli kasvanut isommaksi: jos nanobottinainen olisi nyt halunnut esittää ihmisen muotoa, olisi se ollut varmasti jättiläisen kokoinen.
Artefaktin tumma aine liittyi saumattomasti ihmiskunnan teknologiaan, kun parvi pyyhki läpi Koalition aavekylän. Tavallaan Ye-Seo ja tämän tuuli oli hyvin kaunis, vaikkakin minun oli yhä vaikea nähdä, millainen sen tulevaisuus olisi, kun kaikki olisi selvitetty.
Ihmisten yhteiskunnassa ei ollut tilaa olennolle, joka oli joskus ollut ihminen tai monta monituista ihmistä. Koalitiossa ajateltiin, että sellaisen ilmestyminen vain sotkisi rauhan, jonka edelliset sukupolvet olivat vaivalla rakentaneet.
Ymmärsin Koalitiota ja tunsin itseni kiusaantuneeksi, koska minulla kaikista maailman ihmisistä ei olisi ollut mitään varaa saarnata erilaisista hybrideistä.
”Ye-Seo ja te muut, joiden nimiä en tiedä!” kailotin. Ääneni tuntui viimein kantavan kaikkien rakennusten yli ja kumisevan kupolissa edestakaisin.
Tuulen liike pysähtyi ja käänsi suuntaa, se suhisi rakennusten vieritse ja ohitse, kunnes se kierteli kuplaani jokaiselta puolelta.
”Sori”, sanoin vähän nolona. Olihan meillä nyt jo yhteisymmärrys. Kenties turhaa huutaa ja olla niin dramaattinen. Voisimme ymmärtää toisiamme, vaikka Koalitio oli toista mieltä.
Ihan kuten Josh oli sanonut, juuri nyt meidän ei tarvinnut välittää Koalition mielipiteestä. Voisin sen sijaan valita sen reitin, jota itse pidin oikeana.
”Kun olet valmis, meillä on sinulle Jake Rossello. Tai, me olemme aika varmoja. Mutta mitä sitten tapahtuu? Tai jos olen oikeassa siitä, missä Jake Rossellon tietoisuus on, niin mitä te aiotte sitten? Se toinen osa sopimustamme siis.”
Menin sanoissani sekaisin, mikä oli omanlaisensa luonnonlaki. Olisi varmaan pitänyt pyytää artefaktilta kunnollisia puheenlahjoja.
RAJOJEN TOISELLE PUOLEN.
”Tuo kuulostaa kuolemiselta”, Josh tuumasi.
En halunnut sanoa ääneen, että en uskonut sen olevan oikeastaan mahdollista Ye-Seolle ja tämän taustakuorolle enää.
EI KUOLEMA. ENEMMÄN. ARTEFAKTI NÄYTTI MINULLE MAAILMAN LUONNONLAKIEN TOISELLA PUOLEN. LUKEMATTOMIA MAAILMOJA. MAHDOLLISUUKSIA. TÄMÄ ON VAIN YKSI.
”Ookoo”, Josh sanoi. ”Haluatko sinä portin tästä maailmasta jonnekin… toisaalle? Kuulostaa varsin teoreettiselta ja edelleen osin kiistanalaiselta fysiikalta.”
”Kai se mahdollista on”, sanoin.
”Kunhan siitä ei aiheudu vahinkoa tälle maailmalle”, Seira totesi erittäin käytännönläheisesti.
YMMÄRRÄN ETTEI TÄMÄ MAAILMA OLE MEILLE VALMIS. TOISESSA TODELLISUUDESSA VOIMME MUOVATA SEN. ALOITTAA ALUSTA.
Ääni humisi korvissani suurempana kuorona kuin koskaan. Se melkein kaatoi minut kumoon. Yritin ottaa kuplan seinästä tukea, mutta käteni humahti siitä läpi.
Halusimmeko antaa Ye-Seolle ja tämän porukalle mahdollisuuden leikkiä jotain vanhojen kirjoitusten luojajumalaa?
Melkoisen iso vastuu.
Onneksi voisin aloittaa helpoista asioista, kuten Jake Rossellon tietoisuuden kopion oletetusta olinpaikasta. Vedin henkeä.
Jalkani ei tarvitsisi enää olla jalka, se voisi olla mitä halusi. Sellainen, kuin se oli ollut aiemmin, ennen kuin yhdistin sen pakolla itseeni, jotta olisin ollut taas kokonainen hetken aikaa.
”Kiitos kai”, kuiskasin hiljaa.
”Sinulla on kyllä pilottipuku päällä”, Josh sanoi huolestuneen oloisena.
En todellakaan aikonut suorittaa tällaisia suurten kohtaloiden hetkiä täysin alasti, vaikka Josh olisi toivonut mitä.
Ilman pilottipukua temppu olisi kyllä näyttänyt tyylikkäämmältä, jos jätti sen nakuiluosion huomiotta. Nyt pukuni jalka tyhjeni kuin ilmapallo tai vanha sukka. Tunsin haamukivun ja yritin olla välittämättä siitä, että leikkauspinta ei ehkä enää ollut samalla tavalla epäluonnollisen siisti ja veretön kuin avaruudessa silloin taistelun aikaan.
Toisaalta, olihan minussa vielä muinaisten taikaa, tai ehkä ihan omaa voimaani, vaikka oli hieman noloa ajatella niin.
Voisikohan minun artefaktiani uudelleenjärjestellä?
Pinnistelin. Pidin kyllä hiuksistani, mutta jalka oli ehkä sittenkin tärkeämpi.
Tunsin hiusteni valuvan pois kohti jalkojani kuin kaikkialta olisi kutitettu säännönmukaisesti päälaelta alkaen. Teki mieli ravistella kaikkia jäseniä, sormia ja varpaita, lyödä polkia yhteen. Artefaktin irtautuminen ei tuntunut itsessään miltään, mutta toisen siirtäminen jonnekin muualle kyllä. Teki mieli raapia päänahkaa ja ärjäistä ääneen.
Mölisemisen sijaan puristin tähden takaisin olevaiseksi. Se ilmaantui tuttuun muotoonsa jossain polveni kohdalla, kuroutuen ulos pilottipukuni materiaalin läpi muovailuvahan tai hammastahnan tapaan.
Mustat kärjet ilmestyivät todellisuuteen varmaankin vain siksi, että minä osasin odottaa niitä. Jos artefakti oli esittänyt jalkaani, kyllä se osaisi olla mitä tahansa.
Minulla oli hetken piikikäs polvi.
Kolahdusta ei kuulunut, kun kuusitoistasakarainen tähti tipahti rakennuksen katolle.
”Oletkohan sinä siellä?” kysyin ääneen, oikeastaan odottamatta vastausta.
”Anna kun minä yritän”, Josh sanoi ja otti artefaktin käteensä. Onneksi ei sentään niin, että sen kärjet olisivat lävistäneet poikaystäväni hansikkaan. Josh piteli artefaktia vähän varoen, kuin se olisi mennyt helposti rikki.
Minusta ne eivät vaatineet sellaista käsittelyä, mutta toisaalta, Josh ei ollut tainnut koskea yhteenkään artefaktiin sitten sen yhden talvisen päivän rehtorin huoneessa. Siitä lumisateisesta päivästä oli hyvin, hyvin kauan.
Viritin itseni kuuntelemaan taas Joshin synkronointia, tunnustelemaan sävyjä. Kaiken varalta, ollakseni varuillani.
Halusin katsoa vähän ohi tästä todellisuudesta niin, että näkisin taas sen peilikuvan ja värien oikean todellisuuden, joita tavallisin ihmissilmin ei voinut erottaa. Limittyvät todellisuudet, joihin minulla oli pääsy.
En saanut sitä näkyviin, kuin olisin hakenut väärää aallonpituutta.
Näin vain tavallisen Joshin, tarkastelemassa kämmenellään lepäävää mustaa piikikästä tähteä. Se olisi voinut olla joulukoriste, niin tavalliselta se näytti.
Aivan, olin tehnyt sisälläni olleesta artefaktista jalan. Halusin sen olevan vain jalka.
Silloin en voinut kurkottaa muualle.
Kupla välkehti ja katosi minun epävarmuuteni mukana. En voinut olla ja tehdä niin montaa taikaa yhtä aikaa, olin rajallinen, yksi ihminen vain.
Ye-Seon tuuli kiersi rakennusten takaa ja välistä, lävistäen kuplan seinän.
Minä olin herpaantunut.
Se kiersi ylös ja poikaystäväni kädelle, napaten artefaktin kuin vanhan tutun – mitä se tietysti olikin. Dronet kuljettivat kuusitoistasakaraisen tähden takaisin korkealle, pyörien ylöspäin koko ajan nopeammin, yhtenä huimaavana spiraalina kohti kupolin lakipistettä.
Sitten koko maailma räjähti pelkkään mustaan.