Puutarha ei ollut minun suosikkipaikkani meidän maitovalaallamme – viihdyin parhaiten tietysti ohjaamossa – mutta ymmärsin kyllä, miksi monet pitivät viljelmistä ja kuluttivat siellä vapaa-aikaansa. Onneksi Koalitio oli suunnitellut aikoinaan alusten sisätiloja jossain määrin muunneltaviksi, sillä tällä maitovalaalla vihreä kasvusto oli vallannut alaa jo huomattavan paljon. Thea oli joutunut antamaan käskyn, että kapeille käytäville ei saanut istuttaa mitään, ei edes roikkumaan katosta. Roikkuvat ja takertuvat kasvit olisivat olleet turvallisuusriski.
Ruokatilanteen korjaaminen oli vaatinut melkoiset istutus- ja puutarhanhoitolkoot, ja hommasta oli siinä yhteydessä innostunut sitten moni sellainenkin, joka ei ollut koko aihepiiristä aiemmin välittänyt.
Osa rahdista ja esimerkiksi osa mukanamme olleista mittalaitteista oli tuhoutunut. Turha, rikkinäinen tai käyttökelvoton painolasti oli kipattu kovin epäseremoniallisesti avaruuteen. Sellainen oli oikeastaan nykyisin kiellettyä, erityisesti Maan kiertoradan läheisyydessä, mutta aiemmat avaruustaistelumme olivat aiheuttaneet romua tonnikaupalla. Niinpä muutama ylimääräinen lastikontti avaruuden valtavassa tyhjyydessä ei merkinnyt juuri mitään.
Aina fiksu ja järkevä Thea oli ohjeistanut laittamaan matkasta jääneisiin kontteihin pienen lähettimen. Teoriassa voisimme vielä siivota jälkemme.
Koska tilaa oli vapautunut, eräs isohko hytti tai pikemminkin huone oli muuttunut varasto- ja tiedetilasta kasvihuoneeksi, joka levittäytyi joka suuntaan ja joka ulottuvuuteen. Tämän puutarhan keskeltä ei löytynyt mitään huvimajaa tai grillikatosta, vaan jokainen kuutiosentti oli hyötykäytössä.
Viherseinien ohi pujottelu kävi melkein notkeusharjoituksesta, erityisesti, koska tilassa oli huomattavan kosteaa ja lämpimämpi kuin muualla aluksessa.
Ihan jokaisessa asuintilojen hytissä ei olisi voinut kasvattaa kasveja vastaavalla volyymillä, mutta tämän tilan rakenteet antoivat sille myöten. Puutarhassamme oli korkeatehoinen kosteudenpoisto ilmanvaihdon ulosmenoissa, joten saimme kaiken ylimääräisen veden takaisin kiertoon ja käyttöön.
Insinööriksi en ollut koskaan halunnut, mutta ihailin silti sitä, mitä olimme saaneet lyhyessä ajassa aikaan. Toiset ihailivat kukkia ja lehtiä, minä sitä, että meillä ylipäätään oli niitä.
Löysin puutarhasta Linnin, joka oli tykästynyt paikkaan meistä piloteista eniten. Kasvit eivät kasvaneet mullassa, vaan jonkinlaisessa turkoosihtavassa papanamössössä, joka näytti mielestäni kohtuullisen luotaantyöntävältä. Linn tökki sitä ensin sormellaan ja sitten kapealla esineellä, jonka nykyisin alati päällä oleva ja kaiken huomioiva synkronointini ymmärsi pienikokoiseksi analysaattoriksi. Tällä hetkellä se haisteli keinotekoisen maaperän happamuutta.
Minun ja Joshin synkronointi oli nyt samankaltainen, mutta ei vieläkään samanlainen. Joshin kyky oli orgaaninen, minun varastettu ja symbioosilla luotu.
Kiusallinen ajatus sekin.
”Miten sujuu?”
”Ihan hyvin, luulisin. Saadaan ehkä vielä satoakin näistä ennen kuin ollaan perillä, mikä olisi kiva, ettei tämä homma mennyt täysin hukkaan ja pelkäksi tieteelliseksi kokeiluksi”, Linn vastasi.
”Ainakin se salaatti oli oikein hyvää. Maistui ihan… no, salaatilta Maassa.”
En sanonut kotona, koska Maa ei enää tuntunut kodilta. Se oli paikka, joka muuttui joka päivä vähän kaukaisemmaksi ja hämärämmäksi, vähemmän todelliseksi. Hienoksi muistoksi jostain, mikä oli joskus ollut.
”Joo, se oli aika hyvää! Vaikka saatiinkin vähän vääntää, että ylipäätään voitiin kasvattaa sitä. Luulen kyllä, että se auttoi fiiliksessä aika paljon. Odottavan aika on pitkä, ja kaikkia huolettaa, mitä siellä Marsissa on. Salaatti vei ajatukset johonkin ihan muuhun”, Linn sanoi ja nyökkäsi päättäväisesti useassa eri tasossa olevan istutuspenkin suuntaan.
”Nyt kun ei voida kauheasti tutkia mitään etäältäkään.”
Mittalaitteistojen menetys oli retkikunnalle suuri harmi – emme voineet lähettää kunnollista luotainta tutkimaan tilannetta etukäteen.
Me olimme nyt suurin piirtein ihmiskunnan viimeinen toivo ja ainoat pelastajat. Aikamoisia vastuita pienelle porukalle ja varsinkin meidän viisikollemme. Me olimme varmaan retkikunnan nuorimmat jäsenet.
“Aiotko käydä tutkimassa sitä sitten, kun ollaan lähempänä?” Linn kysyi kasvoillaan tyypillisen huolestunut ilme. Minulla oli sellainen olo, että Linn ei muuta nykyään tehnytkään kuin huolehti muista. Kenties minun pitäisi yrittää sanoa siitä Linnille itselleen jotain.
Sanoja oli vain todella vaikea löytää.
“Kyllä varmaan. Virallista käskyä joudun vielä odottamaan hetken.”
Oletin, että pitäisimme kunnollisen tilannepalaverin ennen Marsia. Jokainen päivä toi ennen niin punaisen planeetan hieman lähemmäs.
En minä kuitenkaan jännittänyt sitä, mitä sieltä olikaan tulossa. Kyllä Marsista selvittäisiin. Josh oli jo osoittanut minulle, että ei-inhimillistä vastustajaa vastaan me voittaisimme kyllä.
Ongelmat saattaisivat löytyä ihan muualta: siitä, mitä ylipäätään kannattaisi tai saisi tehdä.
Tekoälyjen tuhoaminen tuntui vähemmän väärältä kuin ihmisten tappaminen, enkä ollut ihan varma, oliko aivojeni moraalikompassi sen suhteen millään tavalla oikeassa.
Kuka minä olin arvottamaan olentojen oikeutta olla olemassa, kun olin itsekin kummallinen sekasikiö?
“Vastakysymys. Onko kaikki kunnossa? Linn tuumasi ja nousi pystyyn, jättäen rikkalapion puutarhatarvikkeille kuuluvaan suljettavaan rasiaan.
Meistä oli tullut Thean käskystä vieläkin tarkempia. Mitään tavaraa ei jätetty lojumaan minnekään edes hetkeksi kiinnittämättä sitä paikalleen. Koskaan ei tiennyt, milloin painovoima lakkaisi toimimasta ja muuttaisi suuntaansa.
Tällä hetkellä meidän nopeutemme muutos oli jarruttamista: käytimme aluksen moottoreita hidastamaan meitä, jotta pääsisimme sopivasti Marsia kiertävälle radalle. Jos keinotekoinen painovoima lakkaisi toimimasta, seinät muuttuisivat lattiaksi.
Maitovalaiden asuintilat olisi kenties pitänyt järjestää toiseen suuntaan eikä nimelliseen vaakatasoon, mutta Koalition insinöörit ja alussuunnittelijat olivat aikoinaan luottaneet teknologiaansa. Painovoimageneraattori oli tietyllä lineaarisella alueella erittäin toimintavarma: hyvin suuret tai hyvin pienet tilavuudet eivät ihmiskunnalta vielä onnistuneet, kuten ei myöskään erittäin nopea tasapainotus niin sanottua oikean massakappaleen luomaa painovoimaa vasten, mutta avaruusalusten hyvin selkeän laskukaavan kiihdytys tai jarrutus olivat teknologialle helppo rasti.
“Huhuu? Emmerie?”
“Ai, sori. Olen aika usein ajatuksissani…”
“No niin olet!” Linn heilutteli etusormeaan kasvojeni edessä. “Siksi on minun vastuullani kysyä, onko kaikki kunnossa.”
“On joo. Joo. Näen ihme unia. Eikä olla vieläkään saatu selville, kuka tai mikä se algoritmi on, joka on piilossa Koalition aluksilla.”
“En ole ihan varma, liittyykö se Marsiin.” Linn kallisti päätään ja katsoi minua tutkivasti.
“En minäkään, mutta en myöskään aio luovuttaa, kun meillä on ilmiselvä johtolanka, joka johtaa edes jonnekin. Pakkohan se on.”
“Tongitko jo Joshin kanssa kaikki mahdolliset Koalition alkuaikojen dokumentit? Kaikki hienot perustamispuheet ja muut. Ekojen vuosien valtaapitävät, koulujen perustamisen, kaiken sellaisen?”
“Joo. Eikä löydetty mitään. Ei yhtään pistäväsilmäistä blondia poikaa.”
Linn katseli minua, mutta muutaman sekunnin jälkeen katse ajatui ohi silmistäni jonnekin muualle. Se harhaili ohitsetsi, päälakeni suuntaan.
Se oli vähän hassua. Linn katsoi yleensä ihmisiä vilpittömästi silmiin isoilla vihreillä silmillään.
“Onko mun hiukset hassusti?”
“Yksi kiehkura on karannut letistä vasemman korvan takana. Mutta en mä sitä. Tuli vaan sun hiuksista ja niiden muuttuneesta väristä mieleen. Minkä takia sinä ja Josh ajattelitte, että sen tyypin pitää näyttää juuri siltä oikeastikin kuin miltä se näytti teille?”
“Öhh?”
Tipuin Linnin kyydistä, sillä ulkonäkökeskustelu ja siitä nopea hyppy takaisin teoriapohdintaan tuntui hieman liian suurelta loikalta omalle logiikalleni.
“Kyllähän sinäkin olet pelannut videopelejä niin, että niissä ollaan joku muu. Ja minä olen luonut söpöjä korealaisia poikia aika monessa idolipelissä.” Linn oli kaivanut oman älylaitteensa esiin ja heilutteli sitä kuin todistuskappaletta.
“Se on kyllä totta.”
“Ja eikö se toinen todellisuus mihin sinä näet, ole muutenkin aika subjektiivinen? Jos sinä vain halusit nähdä blondin pojan. En kommentoi tarkemmin poikapreferenssejäsi, joskin minulla on selkeä ajatus, kiitos Joshin.”
Päätin jättää Linnin analyysin miesmaustani huomiotta ja keskittyä asiaan.
“Thea kuuli vain äänen. Eikä se ollut erityisesti pojan tai miehen.”
“Niin.”
“Mutta… eihän tuo nyt auttanut yhtään. Nyt en tiedä ollenkaan, mitä etsiä. Sehän voi olla kuka tai mikä vaan.”
Olimmeko minä ja Josh tehneet tuntikaupalla ihan turhaa työtä? Olisin voinut käyttää kaiken sen ajan vaikka koulutöihin. Oli tietenkin yhä suuri kysymysmerkki, mitä koko koulujutulle kävisi, ja pääsisimmekö täältä koskaan kotiin.
Sen verran minussa oli jäljellä vanhaa hikipinkoa, että halusin tehdä ne tehtävät ja kurssit, vaikka sitten koulu karkaisi näköpiiristäni jonnekin hyvin kauas ja viettäisin loppuelämäni jossain täällä avaruuden syvyyksissä tekemässä mystisiä kosmisia temppuja kaikissa niissä todellisuuksissa, joihin nykyään näin.
“Anteeksi”, Linn sanoi.
“Ei mitään. Sinähän voit hyvin olla oikeassa. Mutta sitten minun pitää vain keksiä, mikä muu vihje sen tekoälyn sanoissa tai muussakaan voisi olla. Kuulitko sinä mitään?”
Linn pudisti päätään voimakkaasti, hiukset lensivät puolelta toiselle. Ne olivat kasvaneet jonkin verran, ja huomasin jotain aika epätyypillistä: sammaleenvihreä väri vaikutti jotenkin samealta. Ehkä Linn ei ollut ehtinyt tehdä kaikkia kauneustoimenpiteitään. Tuttu purkkiarsenaali kyllä löytyi pilottien hytistä normaalilta paikaltaan.
Eleensä jälkeen Linn suki karanneita hiuksiaan takaisin korvan taakse. Kohta Linninkin hiukset olisivat niin pitkät, että tämän pitäisi laittaa ne kiinni.
”Se vain sanoi, että on kunnianarvoisan perustajan kuva”, sanoin hieman lannistuneesti.
Äkkiä Linnin naama oli suoraan omien kasvojeni edessä. Ihohuokosia, vailla mustia pisteitä, kuten joskus omissani. Huomasin kaverini hymyilevän mitä kirkkainta ja leveintä hymyä.
“Keksitkö jotain?” kysyin samalla kun yritin ottaa vaivihkaisen askeleen taaemmas.
“Ehkä! En tiedä. Kerron sen kohta!”
“Öö.”
Se oli ainoa asia, jonka onnistuin suustani päästämään. Joskus toivoin, että artefaktin supervoimat olisivat voineet vaikuttaa suulliseen ulosantiini.
“Tiedätkö, Emmerie… oikeastaan olen kyllä kaikkein iloisin siitä, että ylipäätään kysyit minulta.”
“Ööö… okei?”
“No kun, et ole lähiaikoina tehnyt sitä. Ja meillä on joskus ollut vähän vaikeaa.”
Linn pysähtyi ja näytti pohtivan. Minun kannaltani onneksi se tarkoitti sitä, että tämän kasvot olivat taas turvallisen etäisyyden päässä. Hengitin ulos varovasti sen henkäyksen, jota en ollut halunnut puhaltaa Linnin naamalle. Olin syönyt aamiaiseksi ihan vain jugurtinkaltaista limaista tavaraa, joka muistutti ehkä enemmän viiliä, joten henkeni ei olisi pitänyt juurikaan haista, mutta en silti halunnut puhallella henkosiani kaverin naamalle.
“Ymmärrän, että olemme lopulta aika erilaisia. Kliseisesti sanottuna se on rikkaus. Joskus se tietysti tekee meidän kommunikoinnista vähän hankalaa. Mutta olen ylpeä ja iloinen, että kysyit minulta. Että minun mielipiteelläni ja ajatuksillani on yhä väliä.”
“Tietenkin on”, sanoin vähän pöhkön oloisesti. “En ole ikinä ajatellut, ettei olisi. En vaan aina osaa kysyä.”
“Niin minä vähän ajattelinkin. Mutta sitten ajattelin myös, että viimeksihän me selvisimme oikeastaan tuurilla.”
“Tuur tosiaan otti sen artefaktin omin luvin ja pelasti päivän sillä, sen pallon muotoisen siis.”
“Ha-haa”, Linn sanoi. “Tuo vitsi ei toimi kuin suomeksi.”
“Ei,” sanoin ja virnistin.
Olin tietysti itsekin miettinyt käymämme taistelun kulkua. Omat mietteeni kulkivat tasaisen varmaa rataa: tapa puheenjohtaja, älä tapa puheenjohtajaa, valitse jotain muuta. Muita vaihtoehtoja ei ole. Ehkä vaihtoehtoja olisi ollut. Tapa puheenjohtaja. Älä tapa puheenjohtajaa. Ja niin edelleen, siihen asti että mietin, kannattaisiko minun vaikka kirjoittaa kaikki pohdinnat siihen muistivihkoon, koska pääni sisällä kelasin vain unenomaisia ajatusten pakonomaisia ratoja.
Muiden tekemisiä en ollut juurikaan miettinyt. Olin kyllä lukenut raportit kuten kunnon pilotin kuului. Toisten arviointi oli lähes mahdotonta, jos en osannut arvioida omia puuhianikaan.
Joskus olin halunnut kapteeniksi, ja juuri tällä hetkellä minun oli hyvin vaikea ymmärtää miksi.
Muiden elämästä ja kuolemasta vastuussa oleminen oli varsin rankkaa.
Linn pyöritti sormellaan esiin spiraalinmuotista dataa, joka muuttui pikku hiljaa aikajanaksi. Muutamalla hallitulla liikkeellä Linn pysäytti sen pyörimisen ja laajensi kohtaa, joka ajoittui juuri niihin aikoihin, kun Koalitio perustettiin.
”Me ollaan kyllä käyty ihan samoissa ajankohdissa ja materiaaleissa aika usein”, sanoin mahdollisimman tavallisella äänellä, jotta en olisi kuulostanut siltä, että en arvostanut Linnin apua.
”Joo, samoin. Minua vain mietityttää yksi juttu. Ehkä muut rullaavat kuvia mieluummin vaakasuunnassa, mutta…”
Liikkuva kuvavirta pysähtyi otokseen, jonka olin nähnyt monen monituista kertaa: parikymmenpäinen ihmisjoukko poseeraamassa auringonvalossa kylpevää seinää vasten, mitä ei enää ollut – Taivasopisto oli sen jälkeen rakennettu uudelleen. Ensimmäiset sekasorron jälkeisen ajan rakennusmateriaalit eivät olleet tosielämän oloissa niin kestäviä, kuin laboratorioissa oli ajateltu kierrätysmateriaalipolymeerien olevan.
Etualalla huomioni kiinnittyi aina muutamaan hahmoon: harteikkaaseen lyhythiuksiseen mieheen, joka hymyili kulmakarvojensa alta ja naiseen, jonka hameen alta näkyivät pyöräilytrikoot. Omituisin kaikista oli kuvan reunalla oleva hahmo, jonka viitassa oli jotain samaa kuin Koalition kapteenien – se vain oli musta. Mahtoi tyypillä olla kuuma keskellä kesää.
Linn heilutti sormiaan kuvan päällä ja holo kääntyi. Seinän ja tutun ihmisjoukon sijaan näin tutun aukion, polut ja maaston muodot olivat samat. Koulun piha.
Nopea liike siirsi kuvaa niin lähelle kuin oli mahdollista. Linn heilutti sormiaan kuvan päällä ja kaikkien parinkymmenen rakeisen hahmon kasvojen päälle ilmestyi valintamerkintöjä. Toisella kädenheilautuksella Linn avasi toisen ohjelman. Päät lensivät ilmassa editseni ja sekoittuivat uudeksi spiraaliksi.
Historian havinasta meitä katsovat perustajat katosivat Linnin käsittelyssä taaemmas samalla kuin kuvavirta muuttui kaleidoskoopin lailla kääntyileviksi valonsirpaleiksi. Linn rullasi niitä eestaas, kuulin päässäni niiden helisevän aina kun kulmat osuivat kohdakkain.
”Ta-daa!” Linn ilmoitti heiluttaen sormeaan kuin tahtipuikkoa tai taikasauvaa. ”Miltä näyttää?”
”Pysäytä”, töksäytin. En täysin pysynyt mukana siinä, mitä Linn teki, ja jos olisi pitänyt arvata, se liittyi johonkin intuitiolla luomiseen ja tunnejuttuun, mistä minulla ei ollut aavistustakaan.
Sen osasin itsekin nähdä, että sirpaleista muodostuivat kasvot.
”Tämä?” Linn otti irtopään ja teki siitä vielä suuremman. Kuvajainen keikkui kummallisesti kasvien keskellä ja räpytteli origamimaisia silmiään.
”Tee siitä… öö, nätimpi.”
”Selvä homma”, Linn sanoi ja kuulin kikatuksen tämän sanojen välissä. Kasvoista tuli pehmeämmät, piirroshahmomaisemmat. Silmät suurenivat, värit kirkastuivat.
Tulos oli niin lähellä muistikuvaani, että jos Linn olisi väittänyt itseään taikuriksi, olisin todennäköisesti uskonut.
Jääsilmät räpyttivät pitkiä ripsiään edessäni autuaan tietämättöminä hämmennyksestäni.
”Miten sinä tuon teit?”
”Kaikkea kannattaa kokeilla. Jos osumaa ei löydy, on todennäköistä, että se ei ole kukaan oikeasti elänyt tyyppi. Ne jotkut halusivat jättää jälkensä historiaan, perustajan kuva, eikö? Luuletko, että en ole huomannut, että tuon yhden viitta on meillä yhä käytössä? Nii-iin”, Linn sanoi ja sohi sormeaan edessäni.
”Miten se liittyy?”
”Muistatko, mitä sanoin aiemmin?”
”Pidät minua jännityksessä tahallaan.”
Linn virnisti ja kallisti päätään uudelleen.
”Perustajan kuva. Se ei ollut matematiikkaa tai mikään yhtälö. Vain arvoitus ja oikeastaan palapeli”, Linn sanoi ja kasvot sumentuivat ja kirkastuivat samalla Linnin levittäessä käsiään.
”Se on siis pelkkä sisäpiirin vitsi? Yksinkertainen yhdistelmä kaikkien kasvoja?”
”Ei nyt yksinkertainen. Värit ovat omaa käsialaani, kertomasi perusteella”, Linn hymyili.
Linnillä oli selvästi jotain lahjoja tähän, sillä kun yritin vaivihkaa samaa, sain kasvoja, jotka olivat sinne päin, mutta tulos oli aina jotenkin vähän sinne päin. Olisin ehkä hoksannut itse saman jos olisin hoksannut kokeilla, mutta se ei ollut tietenkään käynyt omassa päässäni.
Ehkä oli hyvä jutella joskus muillekin.
”Tuon pään omistaja on yhä olemassa, vaikka loitkin sen tyhjästä nyt, omalla tavallaan.”
”Perustajien luoma tekoäly vartioi kaikkia meidän aluksia pahoilta aikomuksilta ja singulariteetilta. Runollista. Niillä oli aikoinaan draaman tajua.”
”Paitsi että se vain vaikeuttaa asioita. Minun kannaltani ainakin.”
Niin kauan kuin vartio oli olemassa, minä en voisi ohjata Koalition aluksia. Joutuisin jättämään hyvästit taas yhdelle haaveelle.
Pystyin lentämään avaruudessa ilmankin. Kyse ei ollut siitä, vaan jostain suuremmasta. Jostain, mikä sai minut tuntemaan itseni kokonaiseksi, tavoitteesta ja haaveesta, jota olin tavoitellut niin kauan kuin muistin.
”Jos haluaa vartioida ja huolehtia, joskus tulee tehneeksi rajauksia, joissa ei lopulta ole järkeä”, Linn sanoi filosofisesti.
”Koalitio käytti tekoälyä alusten ohjaamisen apuna aikoinaan, ennen lippoja. Kaikkialla lukee niin”, sanoin.
”Kenties rajaus ja esto tehtiin, koska alkuhämärissä tapahtui jotain. Ehkä Mars ei olekaan ennakkotapaus”, Linn tuumasi.
”Huolenpidosta ja varotoimista huolimatta me ihmiset teemme aina virheitä.”
”Mutta me myös korjaamme ne”, Linn sanoi.
Katsoin ilmassa leijuvaa päätä vielä kerran, kunnes annoin Linnin pyyhkäistä kasvot näkymättömiin.
En tarvinnut lastenvahtia, kuten ei Koalitiokaan. Meidän oli aika kasvaa aikuisiksi.