Linn jäisi tanssilattialle varmaan pilkkuun asti, mutta oma olotilani alkoi olla varsin väsynyt kaksien Linnin kanssa kilistettyjen juomien jälkeen. Uuden lonkeron tilaaminen tiskiltä ja sitä myöten tukevan humalatilan yrittäminen ei tuntunut kovin järkevältä ajatukselta.
Yritin suunnistaa väkijoukon läpi siipineni. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä vähemmän ihmisiä tuntui kiinnostavan, osuivatko nämä omilla siivillään jonkun naamaan tai eivät. Tässä vaiheessa ketään ei tuntunut haittaavan, vaikka saisi mistä sulkavirityksestä kasvoilleen. En siis jaksanut olla kovin varovainen.
Josh löytyi läheltä DJ:n pöytää, tämä yritti vaivihkaa tarkkailla touhua. Toivottavasti Josh ei sentään ollut humalassa intoutunut selittämään, mitä musiikkia pitäisi soittaa. Tungin lähemmäs.
”Niin että, olen sitä mieltä, että se niiden edellinen levy oli oikeastaan paluu siihen aikaan, jossa levyjä pidettiin kokonaisuuksina, tarinoina, kansia myöten. Vaikka eihän ne kannet enää kiinnosta”, kuulin tämän selittävän, kukaan lähettyvillä ei vaikuttanut kuuntelevan kovin tarkkaan.
Mökä oli melkoinen. En kovin mielelläni puhunut omasta musiikkimaustani edes Joshin kanssa, koska kuuntelin lähinnä pelien taustamusiikkeja ja joskus jotain voimaballadeja. Josh olisi leimannut makuni hyvinkin siirappisen ällöttäväksi, jos olisi kehdannut sanoa sen suoraan. Onneksi tällä oli sen verran tilannetajua, että ei alkanut suoraan haukkumaan tyttöystävänsä yksinkertaista ja hyvin epätaiteellista preferenssiä.
Nyin Joshia vähän kauemmas, jotta saisimme puhuttua kunnolla.
”Miten meni?” tämä kysyi ja siemaisi tuopistaan.
”Ai Linn? Se meni… yllättävän hyvin. Kaikki hyvin taas.”
Josh hymyili leveästi ja taputti minua olkapäälle.
”Loistavaa. Kyllä mä tiesin, että saatte jutun selvitettyä. Susta tulee vielä ihan hyvä kapteeni.”
”Ääh, apua.”
”Kapteenin homma on selvittää miehistön ihmissuhdesotkuja. Se on aika iso osa sitä duunia. Aikuiset, lahjakkaat ja ylpeät ihmiset pienessä purkissa aiheuttavat kitkaa.”
”Osaan kuvitella. Mä kyllä alun perin kuvittelin kapteenin työn vähän erilaiseksi.”
”Tervetuloa todellisuuteen”, Josh totesi ja kumosi juomansa lopun.
”Mua alkaa kyllä väsyttää”, sanoin.
”Voidaan me lähteäkin, tavallaan mennään sun ehdoilla, koska sun saaminen bileisiin on niin harvinaista. Kello on jo reilusti yli puolenyön.”
”Mitä sä oikein selitit äsken?”
”No musta on mielenkiintoista, miten harva bändi on lähtenyt tekemään levyistä kokonaisuuksia, holokansilla voisi helposti luoda kokemuksia, jotka eivät liity vain musiikkiin. Jos ei siis lähdetä suoraan musiikkivideolinjalle. Siinä välitilassa olisi vaikka mitä kokeiltavaa, mitä ei musta ole täysin hyödynnetty, kokonaisvaltaisen taide-elämyksen kannalta.” Josh vaihtoi luennointiääneen, sanat puuroutuivat aavistuksen.
”Jatkatko sä tätä selitystä nyt mulle?”
”Joo.”
”Jatka vaan, musta on ihan kivaa, kun puhut jostain jutusta, mistä tykkäät… mutta miten humalassa sä oikein olet?” Virnuilin, se ei vielä muuttunut täysin avoimeksi hohotukseksi, mutta tyrskähdys oli kuitenkin lähellä. Yritin tukahduttaa hihityksen.
”Vähemmän kuin luulet”, Josh tuumasi, kun astuimme ulkoilmaan. Tämä venytteli ja veti ilmaa näkyvästi keuhkoihin. ”Huh, sisällä oli muuten mahdottoman tunkkaista, sen huomaa nyt.”
Muutama ohikulkija vilkaisi meihin uteliaasti, siivet ja hassut vaatteet keräsivät huomiota. Tarkistin nopeasti, että viimeinen bussi ei ollut vielä mennyt. Keskellä yötä oli muutaman tunnin katko suoran bussin aikatauluissa, en aikonut odotella keskustassa puoli viiteen aamulla tai mennä kotiin kahdella vaihdolla.
Bussipysäkillä oli muitakin kemuista lähtijöitä, pysäkin valot hohtivat kesäyön hämärässä. Muutamalla tyypillä oli kirkasväriset sulka-asut, punaista, keltaista ja vihreää. Trooppinen tyyli, mutta en osannut ainakaan heti sanoa, mihin mytologiaan tai eläimeen se viittasi. Paratiisilintu?
Josh vilkaisi porukkaan. ”Keitäs te olette?”
Kaikkein vihreimmän asun päälleen vetänyt poika katseli meihin sulkahattunsa alta. ”Huit… hui. Tish. Hui.”
Ryhmän kolme muuta jäsentä katsoivat poikaa ja vaikuttivat enemmän tai vähemmän tuskastuneilta. ”Huitzilopochtli”, totesi tyyppi, jolla oli siipien lisäksi häntä. ”Mä olen Quetzalcoatl. Älä pyydä meitä lausumaan noita uudelleen.”
”Okei, en”, Josh tuumasi.
”Ihan hyvä että mentiin enkelillä ja demonilla, ne pystyy lausumaan vielä loppuillastakin”, mutisin.
Lähetin äidille ja isälle viestin, että jäisin muualle yöksi. En viitsinyt selittää tarkemmin, minne ja miksi. Tarkempi selvitys Joshin asuntolahuoneesta olisi johtanut uteluihin, kysymyksiin ja mahdollisesti käskyyn tulla kotiin. Nolo seksivalistustuokio oli myös mahdollinen – lyhyt seurusteluni lukiossa ei ollut ikinä päätynyt siihen pisteeseen asti, että olisin kertonut siitä vanhemmille.
Bussissa olisi ollut istumatilaa, mutta siipien kanssa istuminen oli hankalaa, eikä penkkiin voinut kunnolla nojata. Atsteekkijumalaporukka tunki kirkasvärisine sulkineen ja häntineen bussin takaosaan ja kierrättivät porukalla taskumattia. Joillain riitti ilmeisesti energiaa aamuun asti.
Minulla olisi jo pitänyt olla laskuhumalaisa olo, mutta se antoi odottaa itseään. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä olin tyytyväinen.
Vaivasi kyllä kummallinen ja hermostuttava kutina siitä, että olimme astuneet sellaisen rajan yli, jota ei ennen ollut. Olimmehan me lapsenakin riidelleet, mutta se oli eri asia. En ollut aikuisena koskaan huutanut kenellekään. Enkä nähnyt Linnin itkevän. Saatoin toivoa, että olisimme nyt läheisemmät, kaikista hankalista tunteista huolimatta.
Onnellinen ja rauhallinen olo antoi osviittaa siitä, että niin jopa saattaisi olla.
Josh nuokkui bussissa ja siirsi päänsä olkapäälleni.
”Väsyttää. Kerro kun ollaan meidän pysäkillä”, tämä sanoi.
Puolinukuksissa olevan Joshin taluttaminen asuntolahuoneeseen oli omanlaisensa haaste sekin, varsinkin, koska omakaan askeleeni ei ollut enää se kaikkein vakain.
—
Raotin silmiäni ja kesti hetki ymmärtää, mitä katsoin. Edessäni lattialla oli möykky siipiä ja tylliä, vielä unen sumentamat silmäni olivat hetken kuvitelleet katsovansa kasaa likaista lunta. Yritin tarkentaa katsetta, se oli vaikeaa. Pysyttelin paikallani ja keskityin hetken. Ei oksettanut, päätä ei särkenyt pahasti. Selkeä voitto.
Ikkunan voisi kyllä avata. Huoneessa haisi tunkkaiselta, kuolemalta, hieltä, rasvalta – no, humalatilan jälkeiseltä aamulta.
Yritin nousta huomaamatta, mutta kapeassa sängyssä sellainen ei oikein onnistunut.
”Huomenta”, Josh mutisi. ”Kirkasta.”
”Ei me kyllä ruveta heti aamusta vetämään tiukkaa viinaa.”
”Hah, hah. En tarkoittanut ihan sitä.” Josh siristeli silmiään ja hieroi toista ohimoaan.
”Joo, on aamu. Olisin juottanut sulle vettä yöllä, muttaa kaaduit melkein täysissä pukeissa sänkyyn. Hyvä kun sain sulta siivet, sarvet, pöksyt ja kaulapannan pois. Okei, housut otit itse.”
”Höh, kuulostaa siltä, että olisin halunnut muistaa tämän tapahtuneen.”
”Paljonko sä oikein ehdit juoda?”
”Näköjään tarpeeksi. Mä syytän harjoituksen puutetta. En käy ihan hirveän usein missään baarissa, vaikka annankin mielelläni jännittävästä elämästäni toisenlaisen kuvan,” Josh sanoi ja katosi vessan suuntaan.
Avasin ikkunan, sisään tulvi alkukesän lämmintä ilmaa. Älylaitteessani odotti viesti Linniltä. Lintutarroja, teekupin kuva. Viestitin takaisin. Teki mieli huutaa ikkunasta kaikille, että kaikki oli hyvin taas. Onnistuin korjaamaan tämän, onnistuin jossain ihmissuhdeasiassa, kerrankin minulla oli tuuri myötä tai pystyin sanomaan edes sinne päin oikeat asiat.
Heitin Joshille energiapatukan, en millään jaksanut raahautua keittiöön asti. Josh täytti vedenkeittimen, pian kiehuvan veden porina täytti huoneen ja peitti ikkunasta kuuluvan linnunlaulun ja vaimean puheen käytävältä, kun joku kulki ohi.
Tavallaan huone käytävän päässä olisi ollut mukavampi, silloin ohikulkuliikennettä olisi ollut vähemmän. Mietin, voisimmeko hakea Joshin kanssa yhdessä kahden hengen huonetta syksyksi.
”Josh, mitä jos-”
”Onko kaikki nyt kunnossa?”
Puhuimme päällekkäin, jätin muuttoasian tällä erää. Ei sillä olisi kiire. Se keskustelu pitäisi käydä vanhempien kanssa, mutta halusin siirtää sitä, ehkä lähemmäs syksyä. Ainakin, kunnes lukukausi olisi virallisesti vaihtunut ja olisimme saaneet tiedon syksyn harjoittelupaikoista.
Jos en pääsisi Joshin kanssa samalle alukselle, en tiedä mitä tekisin. Soittaisin Khadille?
”Kaikki kunnossa. Paremmin kuin hetkeen. Vielä pitää selvittää Linnin isä, hoidella Säätiö, selvittää juttuja. Tällaista pientä. Mutta kaikki on silti aika todella hyvin”, ilmoitin.
Loin katseen reppuun, artefakti oli siellä. Se oli aina mukanani, en jättänyt sitä silmistä hetkeksikään. Josh katsoi myös reppua kohti, molempien ajatukset liukuivat samaan suuntaan.
”Muistatko yhden jutun, mitä Tuur sanoi silloin kauan sitten? Kun se kertoi meille ufojen jäänteistä ensimmäisen kerran?” Josh kysyi.
”Minkä niistä? Cambridgen proffat ja juomingit?” Yritin muistella keskustelua, Tuurin tarinaa, arkeologiaa ja Säätiön alkua, ennen kuin se oli julkinen organisaatio. Viime syksy tuntui kaukaiselta, kuin tapahtumista olisi ollut vuosikymmen aikaa. Silloin en vielä ollut lentänyt avaruusalusta oikeasti.
”Mun mielestä Tuur sanoi, että artefakteja on kolme.”
Räknäsin aivoja, en muistanut koko keskustelua, mutta tämän pätkän kyllä. Kolme artefaktia. Sanoiko Tuur, kenellä ne olivat?
”Niin muuten sanoi.”
Katsoimme taas molemmat toisiimme, jos synkronoinnilla olisi saanut kiinni mitän biologista, olisin varmasti vaistonnut molempien hermoradat ylikierroksilla, aivot yrittämässä ottaa selvää ja jäsennellä tietoaan.
”Mulla on yksi. Koalitiolla on yksi. Jossain on vielä yksi. Tai… jollain on vielä yksi.”
”Jep. Se kannattaa muistaa”, Josh sanoi. ”Ettei tule ikävästi vasten kasvoja, yllätyksenä naamalle kesken kaiken, kun ollaan taas vauhdissa.”
”Ai sillä tavalla kuin mä olen kieltänyt sua tekemästä?”
Josh-paralla kesti noin kaksi ja puoli sekuntia, ennen kuin tämä alkoi nauraa kovaäänistä hohotusnaurua, joka sai tämän lopulta ottamaan isoja kulauksia teetä, jotta Josh sai kohtauksen loppumaan.
”Mistä lähtien sä heität tollaisia vitsejä?”
”Mä vietän sun kanssa aika paljon aikaa…”
”Näköjään. En vastusta tätä”, Josh tuumasi.
”Vakavammin… mä olen miettinyt jo pidemmän aikaa, miksi synkronointi toimii kuten toimii. Ja ylipäätään, miksi meidän yhteiskunta tavallaan vaan sietää sitä. Ketään ei oikeasti pelota, mitä joku väärällä tavalla juttuihin suhtautuva tyyppi voisi saada aikaan. Vaikkapa nyt se hypoteettinen kolmas artefaktin omistaja. Mä voin sammuttaa koko meidän kotikadulta katuvalot huvikseen, eikä kukaan voi sille mitään. Mitä jos kaikki tekisivät jotain tollaista koko ajan? Ja katuvalot on vielä tosi viaton esimerkki.”
”Mutta ei tee, joitain pieniä piloja lukuun ottamatta”, Josh totesi ja jatkoi teen juomista.
”Niin. Siinä ei ole järkeä.”
”Jos pilotteja ei lasketa, Koalitio ei alkuaikoina ottanut avaruuteen asumaan tyyppejä, jotka on synkronoinnissa megahyviä. Kuulin joskus äidiltä – synkronointi on aina riski. Totta kai kaikki tietävät, että yksikin kaheli saa aikaan melkoista tuhoa. Ja aivan varmasti on saanutkin. Se vaan hyssytellään, niistä jutuista ei kerrota. Ihan kuin Reed ja se niiden viidakkosota.”
”Mutta se on muuttumassa. Reed on julkkis, näin sen taas jossain lehdessä viime viikolla. Ja artefaktit muuttaa tätä vielä, jos joku tuo sen kolmannen julkisuuteen”, sanoin.
”Joo. Sitten ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin luottaa ihmisten hyvyyteen, tai jotain.”
”Ai siihen hyvyyteen, mihin edes Koalitio – joka lupaa harmoniaa ja rakkautta koko Aurinkokuntaan, upeaa tulevaisuutta ja ihmiskunnan matkaavan tähtiin – ei luota?” Sarkasmia ei tarvinnut edes yrittää, se tuli luonnostaan.
”Jep. Pienimuotoinen ongelma. Mutta suurin osa ihmisistä haluaa luottaa nykyiseen yhteiskuntaan, osin, koska ei ole mitään parempaakaan. Vai haluaisitko itärajan toiselle puolelle? Venäjällä on kuulemma kaikki sähkölaitteet kielletty teloituksen uhalla.”
”No en. Siksi se raja on aidattu ja tiukasti valvottu.” Nojasin taaksepäin, nostin katseeni ikkunaan.
”Ja aina välillä joku hullu tulee keihäiden ja jousipyssyjen kanssa yli…” Josh seurasi katsettani.
”Sitä mä pelkään synkronoinninkin suhteen. Joku hullu, jolla ei ole tajua kokonaiskuvasta, tekee jotain omia ratkaisujaan ja menee jonkun rajan yli. Ei siis konkreettisen, vaan kuvainnollisen rajan. Toivottavasti me ei olla ne tyypit.”
”Ei me olla – ei edes Melissa”, Josh väitti.
Melissasta en ollut aivan varma, sitten muistin tämän viestin ja Koalition amiraalit.
”Voi hitto…”
”No?”
”Melissa ja Sigrid vihjasivat, että Säätiön puheenjohtaja haluaisi jutella mulle. Se tietää jotain. Itse asiassa, se tietää satavarmasti mun artefaktista. Ja Koalitio haluaa tavata sen puheenjohtajan myös.”
”Tarkoittanee vain sitä, että meidän pitää tehdä suunnitelma.” Josh raapi leukaansa ja näytti miettivän.
”Joo, mielellään.”
Katseeni harhaili pitkin huonetta, ja kotoisen sijaan se alkoi tuntua rajoittavalta. Oikeastaan koko elämänpiirini täällä tuntui siltä. Olin kovasti yrittänyt laittaa tuntemuksen taka-alalle, koska siitä ei ollut hyötyä, enkä pääsisi avaruuteen yhtään nopeammin kovasti toivomalla.
”Mun suunnitelmiin kuuluu lähinnä päästä avaruuteen takaisin, mielellään heti. Mä olen niin kyllästynyt mun vanhaan tavalliseen elämään, että suostun lähtemään jonnekin bileisiinkin. Täällä pölypallolla ei kerta kaikkiaan vaan enää viitsisi olla.”
”Tajuan ja myös en, mulle tämä kouluaika menee vaihtelusta, verrattuna avaruusasemiin”, Josh tuumasi.
Ikkunan avonaisuudesta ja tuulenviristä huolimatta huoneessa haisi edelleen tunkkaiselta. Hiukset tuntuivat rasvaisilta, enkä muistanut, miten hyvin olin pessyt meikit pois edellisenä iltana. Jotenkin sinnepäin, kun olin saanut Joshin nukkumaan. Tuskin olin ollut erityisen huolellinen.
”Pitäisikö mennä suihkuun? Noin niinkuin ensimmäisenä askeleena suunnitelmaan? Mun huoneen suihku on lähes yhtä ahdas kuin maitovalaan, jos se auttaa.”
”Pitäisi. Me haistaan.”
”Sitten toteutetaan”, Josh tuumasi ja alkoi kiskoa alushousujaan pois.
Siirryin pikkuiseen kylpyhuoneeseen, kokeilin veden lämpötilaa ja säädin sitä kuumemmaksi. Kelvollinen. Huolimatta kesäisestä lämpötilasta ulkona, kaipasin lämmintä suihkua. Kylmä suihku olisi ehkä vienyt viimeisetkin krapulan rippeet, mutta halusin hemmotella itseäni.
Josh tuli perässä, ovi kävi.
”Ai yhdessä suihkuun?”
”Joo”, kuului takaani. ”Vai onko liian hassua nähdä mut alasti valot päällä?”
”Ei. Täällä on vain ahdasta”, sanoin.
”Ja se haittaa miten?” sanoi leikkisä ääni.
Joshin käsi ilmestyi jostain kyljelleni, pesusieni liikkui ylös ja alas toista puolta. Se oli märkää, pehmeää ja kivaa. Tällainen palvelutaso ei ollut ollenkaan huono. Hiukset haluaisin kyllä pestä itse.
Siirryin nojaamaan toisella kädellä seinään. Suihkun ja veden ääni peitti sen, että älähdin käden osuessa niskaan ja reiden koskiessa pyllyäni. Josh nojautui lähemmäs.
”Anna mun pestä sut”, kuului vaarallisen läheltä korvaani.
”Etkö sä jo pese? Onko vaihtoehtoja?” sanoin jonnekin enemmän kaakelien kuin Joshin suuntaan.
”Ei välttämättä”, kuului korvanjuuresta. Tunsin huulet jossain niskani tienoilla ja olkapäälläni.
Olisi pitänyt harjata hampaat ennen suihkuun menoa. Josh oli ajatellut sitäkin käydessään vessassa aiemmin, mietin sumeasti kun tunsin käsien lipuvan yhä alemmas.
”Tähänkin voisi vaikka tottua…”
”Kiva kuulla”, Josh sanoi ja työnsi minut kokonaan seinää vasten. ”Toi on ilmeisesti joo.”
”Joo.”