Oli se nyt kumma, että galaktisena sankarina ei päässyt seikkailemaan rauhassa valitsemallaan porukalla. Kohtalon iva oli tunkenut tälle reissulle mieluisen seuran eli tyttöystäväni lisäksi äidin, aivan kuin olisin tässä vaiheessa tarvinnut jotain kaitsijaa. Pah, olisi ehkä pitänyt reklamoida Koalitioille, mutta jos siellä haluttiin tuloksia, mehän toisimme niitä. Lähettäisin valitukseni jälkikäteen.

Kunhan nyt selvitettäisiin ensin yksi planeetankokoinen maailmanloppu.

Marsin tummunut taivas ropisi alas huumaavaa vauhtia. Koko taivankannen peittänyt musta töhkä syöksyi alas ja veti meidät mukaansa kuin väärästä suunnasta tuleva hyökyaalto. En voinut tehdä muuta kuin pitää kiinni Emmeriestä, joka oli tarrannut minuun yhtä tiukasti. Emmerien luoma kupla oli kadonnut, ja nyt meitä ei suojannut Marsin mönjävyöryltä oikeastaan mikään.

Olin monesti halunnut seistä yksin lavalla niin, että koko galaksi katsoisi minua ja minun erinomaisuuttani. Nyt paikalla ei ollut yleisöä, mistä olin sekä harmissani että tyytyväinen. Ei muita pelastettavia kuin yksi äiti, joka roikkui yhä mukana hopeanvärisistä välähdyksistä päätellen. Valonvälähdykset peittyivät tummaan virtaan, joka viuhui ohitsemme rakennuksen katolla. Se syösyi kohti Ye-Seoa ja tämän tietoisuuskokoelmaa.

”Emmerie! Nyt ei sovi pökrätä”, älähdin radioon.

”Mitä?”

Tyttöystäväni avasi silmänsä, joissa näytti olevan äkkinäisen heräämisen aiheuttama sumu. Katse ei varsinaisesti kohdistunut mihinkään. Se harhaili etsien jotain kiintopistettä ja pysähtyi minuun, terävöityen ja katsoen suoraan visiirin läpi jonnekin syvälle, tarkastellen ja ymmärtäen. Toisissa tilanteissa se oli varsin miellyttävää, vaikkakin siitä tuli oudon haavoittuva olo. Nyt paikalla oli äiti ja piti puuhata jotain pelastamisjuttuja. Ei ollut aikaa olla mikään herkkis.

”Juttuja tapahtuu. Tarvitaan supervoimia!”

”Ne vähän niin kuin loppuivat”, Emmerie sanoi. Lauseessa ei ollut juuri järkeä, sillä Emmerie oli yhä elossa ilman kypärää planeetalla, jolla ei ollut ihmisten hengitettäväksi sopivaa kaasukehää.

”Koko Mars voi poksahtaa tässä”, sanoin korostaakseni viestiäni. Rakennuksen kattoon ilmestyi halkeamia. Ensin pienempiä, sitten suurempia. Kierimme epätyylikkäästi sivuun, kun yksi aukesi melkein suoraan allemme. Äiti oli onneksi löytänyt tukevan oloisen kaiteen, josta tämä piti kiinni.

”Ai.”

Emmerie katsoi ylös ja käänsi sitten katseensa jonnekin keskivartaloni tietämille. Aina kun silmiin katsominen muuttui vaikeaksi, tiesin, että meillä oli ongelma.

”En voi enää käyttää artefaktia. Nyt kun minulla on vain yksi, tarvitsen jalkaani. En voi tehdä kaikkea samaan aikaan.”

Ahaa, ongelma ei ollut kovin suuri. Sen pystyisi ratkaisemaan muutamalla harkitulla lauseella, kunhan taivas ja planeetta pysyisivät koossa sen aikaa.

”Se on vain rajoite, jonka olet itse keksinyt. En usko hetkeäkään, että et muka pysty tekemään artefaktilla kahta asiaa samaan aikaan. Katso nyt, sinulla ei ole vieläkään kypärää ja hengität ihan normaalisti, vaikka hiuksistasi tuli muka vain jalka. Älä ajattele kaikkea sitä, mitä et osaa tai et pysty tekemään, vaan tee, mitä kumminkin osaat. Menoksi vaan.”

”Joo… en vaan keksi, mitä.”

Mutristin suutani. Emmerie vaikutti yhä lannistuneelta. Ei hyvä.

”Kerrankin ärsyttää, että olin oikeassa. Herra Jaken suhteen siis. Se ukko on ollut koko ajan meitä yhden askeleen pidemmällä. Ei anneta sen tuhota Marsia tuolla liejulla, se nauraa meille tälläkin hetkellä.”

Jos olen rehellinen, nauruhomma oli vähän liioittelua. Huomasin kyllä synkronoinnilla jonkin muuttuneen: jonkin vaikeasti tunnistetavan häiveen Ye-Seon surinassa, joka raapi mieltäni ja teki nasevien lauseiden heittelystä ääneen piirun verran vaikeampaa. Päättelin pörinän olevan herra Jake Rossello, mutta ihan varma en ollut.

”Se ukko osaa keksiä kaikkea minua paremmin”, Emmerie sanoi ja katsoi jonnekin ihan muualle kuin minuun.

Vedin henkeä.

Minä kyllä tiesin mitä tehdä, ja sitten piti luottaa tyttöystävääni, joka ei tällä hetkellä enää osannut luottaa itseensä. Tämä tilanne oli vain hetkellinen häiriö, joka oli korjattavissa.

Tunsin hyvin sen Emmerien, joka kulki vaikka minkä avaruuden tyhjyyden halki hakemaan mitä halusi. Nyt tähän seikkailuun oli vain sekoittunut liikaa harmaita moraalikysymyksiä ja jonkinlaista outoa pelkoa siitä, että mokaisimme.

Emme me mitään sössisi. Koalitio oli mokaillut paljon pahemmin, oli meidän hommamme korjata menneet virheet ja kaikkien vanhojen kääpien hölmöt suunnitelmat, joista ei ikinä voinutkaan tulla mitään.

Vedin kypäräni pois päästä. Ärsyttävä kapine, joka esti tavanomaisen juttelun. En tunkisi sitä tällä seikkailulla enää takaisin päähäni. Minusta oli tyypillisesti enemmän hyötyä ilman sitä, olihan se jo todistettu kertaalleen.

Emmerien silmät laajenevat ja minä vedin nenän kautta ilmaa sisään. Ilmaa! Tietenkin.

Pussasin tyttöystävääni kunnon ääniefektin kera. Jos äiti näki, aivan sama. Ja jos Mars tuhoutuisi, koska kulutin suudelmaan ehkä viisi sekuntia ylimääräistä ihan vain koska voin, en välittänyt siitäkään. Tämä jos mikä oli tärkeää.

Puristin käsilläni tiukkaan, tunsin Emmerien lapaluut ja vyötärön loivan kaaren. Tyttöystäväni älähti ja tämän poskille piirtyi selkeää punaa, joka hohti himmeästi pilottipukujemme valossa.

Irtauduin sen verran, että pysyin katsomaan nyt terävöityneisiin silmiin. Veisin meidät kotiin täältä, tai no – Emmerie veisi, mutta minulla oli siinä osuuteni. Pussailutaidoilla voittoon.

”Tietenkin täällä on happea, koska sinä luot sitä silloinkin, kun et usko itseesi. Nyt hoidetaan tämä show loppuun. Encore odottaa.”

Edellinen lukuSeuraava luku