Olin tyytyväinen, että näinkin kummallisessa tilanteessa minulla oli tässä huoneessa läsnä useita ihmisiä, jotka pystyin laskemaan kavereikseni. En tiedä miten tässä oli niin käynyt, mutta en enää ollut yksin. Oli muitakin, jotka tekivät kaikkensa, muita jotka olivat puolellani. Tyyppejä, joiden kanssa voisin toivoa tulevaisuutta, joka olisi enemmän sitä, mitä sen pitäisi olla. Ei mitään Säätiön sekoilua.
Temppuiltuani artefaktin kanssa ja päästyäni tavoitteeseen eli saatuani Joshin pelastettua, minulla ei ollut mitään varsinaista suunnitelmaa. Vilkuilin kaikkia muita vaihvihkaa sillä ajatuksella, että joku muu voisi vaihteeksi ottaa jonkinlaiset ohjat käsiinsä.
Josh ei ilmeisesti halunnut olla keulakuvana tänään. Mitä olikaan tapahtunut, se näytti olleen sekä väsyttävää että henkisesti kurjaa, vaikka julkisivu olikin palannut. Meidän pitäisi jutella sekä siitä että datapaketista, jota en ollut vielä singonnut koko Koalitiolle. Koalitio oli muutenkin ollut varsin hiljaa ja Alissan kertoman perusteella päättelin, että Khadijalla oli siinä näppinsä pelissä.
”Lähdetäänkö sitten? Pitääkö meidän vielä tehdä täällä jotain?” Alissa kysyi kääntäen katseensa vuorotellen jokaiseen. Tällä ei ollut samanlaista karismaa kuin Joshilla tai Melissalla, mutta hyvin käytännönläheinen ja järkevä tapa tehdä suunnitelmia korvasi puutteen varsin mainiosti. Me muut olisimme varmaan jääneet penkomaan koko huoneen, pelkästä uteliaisuudesta.
”Pitääkö meidän pelätä sinun pomoasi? Käveleekö se käytävällä vastaan?” Suuntasin sanani suoraan Melissalle.
”Ei se ole täällä enää”, Melissa sanoi. ”Lähti lipettiin, kun alkoi vaikuttaa siltä, että Koalitio ei ollutkaan pelkästään hieromassa rauhaa vaan oikeasti hyökkäyskannalla. Virhearvio puheenjohtajalta, kerrankin.”
”En tiedä, voiko tämän saavutuksen laittaa kokonaan virallisen Koalition piikkiin”, jatkoin.
”Virallinen tai ei, tavallaan hyvä, että hyökkäsitte”, Melissa kuittasi, etsien huoneesta jotain ja kurkkien jokaiseen laatikkoon. Todennäköisesti Melissa kaipasi kypärää tai avaruuspukua, paineistamattomien tilojen varalta.
Josh pyöritti toista kättään ohimolla, tällä oli tietenkin pilottipukunsa päällään. Säätiö ei sentään ollut pakottanut Joshia vaihtamaan vaatteita johonkin vankiasuun. Jostain syystä tosin ajatus pakotetusta vaatteidenvaihdosta vaikutti yllättävän kiinnostavalta.
”Lippani on hukassa, eikä minulla ole kypärääkään. Pitää siis varastaa ainakin se kypärä, mikäli haluan ulos täältä”, Josh sanoi.
”Eiköhän se onnistu. Lippojakin saa uusia. Tai voit taas vaikka ryhtyä silmälasiälyköksi, pitkästä aikaa.”
Josh virnisti ja loi suuntaani katseen, jota olin kaivannut. Olin kaivannut näitä typeriä juttuja ja sitä, että joku katsoi minuun noin, kasvot loistaen hölmön vitsin jälkeen.
”Mistä se äijä sitten pakeni? En näe tässä huoneessa toista ovea. Me olimme häiveoven toisella puolella”, Reed sanoi.
”Ei ole muita reikiä kuin se, jonka me saimme aikaan”, Herman sanoi. Tällä oli mukanaan iso sininen kassi, johon mies tunki osia Säätiön laitteistoista vailla huolen häivää.
Kohta Hermanilla ja Miltonilla olisi useampia avaruusaluksia kuin yksi. Paljonkohan yksi mies jaksaisi kantaa tukikohdasta pois? En viitsinyt sanoa mitään Säätiön teknologian varastamisesta ja epätyypillisesti myös Melissa antoi asian olla.
”Se tässä olikin erikoista”, Melissa sanoi pohtivan näköisenä.
”Puheenjohtaja vähän kuin… katosi. Muuttui mustaksi suomutyypiksi ja hävisi jonnekin. En oikein ymmärrä koko juttua. Se ei ole mitään sellaista teknologiaa, jota me olisimme tutkineet. Minulla on yksi ajatus, mutta se on niin epätodennäköinen, ettei kyse voi olla siitä.”
”Voi”, sanoin. ”Joo, tiedän mistä siinä on kyse.”
Vedin henkeä ja harkitsin sanojani, kaikkien paikalla olijoiden oli parasta tietää.
”Säätiön puheenjohtajalla on kolmas artefakti. Siis. Ne ovat muinaisen sivilisaation jättämiä ohjeita tai tienviittoja meille heidän jälkeensä tulleille. Huippusalaisia myös, Koalitiolla on yksi, mitä ne ovat tutkineet jo vuoden tai ylikin. Artefaktilla voi tehdä monenlaista, jos osaa synkronoida yhdellä tietyllä tavalla.”
Olin hetken hiljaa, Josh puristi käsivarttani ja hymyili. Kerrotaan sitten kaikki, ei kai siitä tällä joukolla voinut liikaa haittaa olla.
”Ja puheenjohtaja osaa käyttää sitä, varsin hyvin vielä. Ei ole mahdotonta käyttää artefaktia johonkin siirtymistemppuun tai seinien läpi kulkemiseen, esine kun ei välitä fysiikan laeista juurikaan. Tai siis meidän tuntemistamme fysiikan laeista.”
Koko kööri vaikutti prosessoivan kertomustani. Ainoastaan Herman jatkoi puuhiaan ja viheltelyään. En ollut yllättynyt, kun Melissa avasi suunsa ensimmäisenä.
”Se selittääkin kaikenlaista. Luulin, että olisin joutunut selittämään sitä keväistä episodia paljon enemmän. Silloin siis, kun jäimme kiinni toisen artefaktin lahjoittamisesta sinulle.”
”Joo. Mietin itse aivan samaa.”
Josh raapi leukansa sänkeä ja näytti mietteliäältä.
”Eli sillä ukolla on tällä hetkellä… todennäköisesti yksi sotakäyttöön sopiva avaruusalus, yksi kopio minun loistavasta synkronoinnistani ja älystäni, sekä yksi ufojen taikaesine, jolla tehdä mahdottomia temppuja. Ei kovin helppo vastus.”
”Voi olla, että miekkavalas jäi tänne”, Herman sanoi. Tätä varmaan kiinnosti senkin aluksen nyysiminen ja purkaminen osiin.
”Tuskin”, Melissa sanoi kuivasti.
Reed otti nyt kohteekseen Joshin, tämän dronet pörräsivät edelleen häiveen nurkilla ja käytävässä vahtimassa selustaamme.
”Niin mitä sinun synkronoinnistasi? Miksi kukaan haluaisi pölliä sen?”
Tästä lähtisi taas jokin poikien kukkoilu, jos en olisi tarkkana ja asettaisi sanoja oikein. Toisaalta luotin myös Joshiin ja päätin uskoa siihen, että tämä viitsisi olla se kypsempi tyyppi eikä lähtisi haastamaan Reedin kanssa edes leikkiriitaa.
”Minun synkronointini on aina päällä. Se on myös vähän vahvempaa tekoa kuin teidän muiden, koska se nappaa kaikenlaista puoliautomaattisesti. Minun ei tarvitse varsinaisesti kuluttaa siihen energiaa tai ajatella asiaa, se vain on.”
Meillä oli siis tällainen salaisuuksien kertomishetki.
Alissan silmät laajenivat noin Kuun kokoisiksi, ymmärrettävää tämän taustan huomioon ottaen.
”Tuo antaa melkoisen etumatkan Taivasopistoon pyrkimisessä. Ja avaruusalusten ohjaamisessa. Ja muutenkin.”
”Olen tietoinen”, Josh vastasi melkein kyllästyneesti. Vähän vastaava keskusteluhan oli käyty joskus kauan sitten, kaukana Maassa, kun kuulin asiasta ensi kertaa.
Kävelin kaikkien ja Reedin pörräävän parven ohi takaisin häiveen luo, sille kohdalle, josta olimme alun perin astuneet tähän kuunalaiseen salalaboratorioon.
”Jos täällä ei ole enempää nähtävää tai mukaan otettavaa, mitä jos lähdetään?”
Oli ollut niin paljon muuta asiaa juteltavana ja informaatiota jaettavana, että olin jo melkein unohtanut, miksi Alissa ja kumppanit olivat täällä alun perin.
”Saitteko te Joshista tehdyn AI-kopion tai minkä olikaan, mukaan ja ladattua? Tai mitään muuta Säätiön teknologiaa? Mitä Khadija varsinaisesti halusi teidän vievän?”
Herman lopetti hetkeksi tavaran kasaamisen sinisiin rapiseviin kasseihinsa ja katsoi meihin päin.
”Joshin datasta ei harmi kyllä ole täällä järjestelmissä jälkeäkään. Se on otettu talteen johonkin erilliseen muistiin. Täällä on toki vaikka mitä muuta hyödyllistä – softanpätkiä, joilla toistaa sama jollekulle muulle. Dronejuttuja. Kaikenlaista muuta tekoälyyn liippaavaa. Otan mukaan kaiken, mikä irti lähtee.”
”Me emme tee mitään vastuuttomia ihmiskokeita”, Josh ilmoitti.
”Ai haluatko sinä olla ainoa erityinen? Ainoa, jolla on sielunsa kopio jossain limsa-automaatissa?” kysyin.
”Ei ole kyse mistään sellaisesta. Se on vain ihan oikeasti vastuutonta.”
Käytävä vaikutti rauhalliselta yhä edelleen, ja toivoin, että pääsisimme poistumaan rauhassa. Kukaan ei tosin ollut vielä esittänyt, mihin. Virallisen Koalition matkaan ja jollekin avaruusasemalle? Johonkin toiseen Kuun tukikohtaan, vai takaisin Maahan? Kerrankin olin lähes vapaa toimimaan ilman käskyjä ja maailma oli rajaton, enkä oikeastaan enää tiennytkään, minne olisi kannattanut mennä.
Tajusin, että ymmärsin poliittisesta maaperästä ja avaruuden lokaatioiden ominaispiirteistä aivan liian vähän. Koalitio opetti, että ne kaikki olivat samanarvoisia ja samanlaisia utopioita, mutta eihän se tietenkään voinut olla totta eikä ollutkaan. Avaruusasemat ja tukikohdat eivät olleet toistensa kaltaisia, koska niitä johtivat eri ihmiset. Eri ihmisillä oli erilaisia mielipiteitä.
Ehkä Herman tietäisi jotain.
”Mitäs sitten? Mihin me menemme seuraavaksi? Ei varmaan voida jäädä Kuuhunkaan.”
”Ei”, Herman sanoi. ”Kuu ei ole turvallisin paikka. Ehdottaisin kuitenkin kaikesta huolimatta, että te Koalition pennut menette Koalition mukaan ja teette mitä Koalitio käskee.”
”Koalitio on ainakin täällä, joten jos ne voittavat, voimme liittyä voittajien mukaan”, Josh sanoi.
”Ainakin lähdetään täältä labrasta”, sanoin ja hyppäsin häiveen läpi käytävään.
”Alan kyllästyä näihin Säätiön mestoihin”, Josh mutisi perässäni.
—
Käytävä oli yhä hiljaisenpuoleinen, mutta ei tarvinnut olla kummoinenkaan synkronointiguru ymmärtääkseen, että taistelu oli yhä käynnissä ja saavuttanut Kuun kamaran täydellä voimallaan vasta hiljattain.
Joshin sinkoama ja nyt minun hallussani oleva datapaketti kolkutti omatuntoani. Olisin voinut pitää kaiken tiedon itselläni, mutta niin monta asiaa oli oikeastaan vain mutkistunut salassapidosta, että voisin kokeilla myös uudenlaista avoimuutta.
Kunhan vain löytäisin jonkun johon luottaa ja hetken aikaa, jotta voisimme katsoa datan sisältöä tarkemmin. Ainakin Joshin kanssa, ehkä Linnin, ehkä niden uudempien kavereiden. Jospa se korjaisi edes jotain. Itsekkäämpi osa minusta mietti, että datapaketin sisältämät tiedot voisivat auttaa minua Koalition sisällä. Jos olin vaikeuksissa, siis.
Oli itsekästä ajatella näin, mutta kiitos Joshin kanssa pyörimisen, aloin ymmärtää, että kykyjen lisäksi yhtä suuri merkitys oli myös sillä, kenet tunsi ja varsinkin, miten kykyjään ja taitojaan mainosti. Harmi kyllä maailma ei ollut tässä suhteessa demokraattinen tai reilu, vaikka se olisi erittäin mieluusti saanut olla.
Olin jo päättänyt, että tuli mitä tuli, suojelisin ystäviäni ja varsinkin Joshia kaikella sillä, mitä artefaktilla oli minulle annettavaa. Jos siinä riittäisi hönkää vielä myöhemmin, käyttäisin sitä selvittääkseni, mistä ihmeestä synkronoinnissa oli ylipäätään kysymys. Pitihän ufojen tietää, ja jos ne eivät tienneet, sitten asiaa ei tiennyt kukaan.
Koko ihmiskunta oli vain hyväksynyt tyhjästä tulleen kyvyn, kun ei muutakaan voinut. Selitys löytyisi ehkä jostain universuminen kudoksen poimuista, tai se jäisi ikuisesti hämäräksi.
Reed juoksi porukkamme kärjessä, dronet muodostaen ilmaan valtavan härskin käsimerkin. Poika oli sentään löytänyt huumorintajunsa, tai kenties tämä oli sittenkin vain teinipoika ja teinipojat nyt ajattelivat aina tietynlaisia juttuja.
Kissaa ei näkynyt, minun pitäisi jossain sopivassa välissä kysyä vähintään Linnin mieliksi, mitä sille kuului. Ja minun pitäisi totta kai soittaa Linnille, sitten kun tämä koko sotku olisi paketissa. Voisin yrittää selittää, mitä kaikkea taas oli käynyt. Edellisestä soitostani oli ikuisuus, ja kaikesta vannomisestani huolimatta olin taas ollut surkea ystävä. Mihin asti Linnin kärsivällisyys riittäisi?
Lähestyimme tuttua aulaa, sitä missä olin joskus pieni elinikä sitten lennellyt Joshin kanssa ympäriinsä.
Jäimme kaikki kurkkimaan käytävään, Reed lennätti muutaman dronen nurkan taakse. Käytävä oli paineistettu ja niin ollen kukaan meistä ei ollut laittanut kypärää takaisin päähänsä, vaan ne kulkivat Alissan ja Hermanin mukana yhdessä rapisevassa kassissa letkan peräpäässä.
Josh oli nyrpistellen ottanut mukaansa mustan ja pahaenteisen Säätiön kypärän, vaikuttaen perinjuurin loukatulta. Ainakin se sopisi värien puolesta mustapinkkiin. Säätiö oli ollut tarpeeksi järkevä käyttääkseen standardikokoista kypärän ja avaruuspuvun liitosta omissa varusteissaan.
”Kokouksen paikka”, Josh ilmoitti. Tämä oli saanut itsevarmuutensa ja johtamistaitonsa osittain takaisin, vaikka yritti yhä sukia hiuksiaan parempaan malliin. Jäljelle jääneet suortuvat eivät antaneet siihen kovin paljon apua, lyhyempinä tämän hiukset sojottivat edelleen minne sattui.
Kunhan Josh pääsisi pesemään hiuksensa, tuskin lopputulos olisi kovin paha – eteen oli jäänyt pidempiä suortuvia, mutta muuten lyhyeksi muuttuneen kuontalon saisi siistittyä niin, että muutama lähes kalju kohta peittyisi muiden hiusten alle. Joshilla oli onnekseen tuuheat ja aika taipuisat hiukset, ainakin jos niitä ei käristänyt ja lämpökäsitellyt Säätiön ihmekojeilla.
Ja onneksi takaraivollakin oli yhä tarpeeksi hiuksia, jotta voisin pörröttää niitä. Se oli tärkeää.
”Voidaanko järjestää lisää räjähdyksiä?” Reed ehdotti toiveikkaan oloisena.
Pojat ja räjähdykset.
”Ei. En halua lisää Koalition ruumiita”, sihahdin takaisin.
Reed syötti eteemme holokuvaa aulasta, kykimme edelleen kulman takana ja Herman katseli taaksemme hieman huolestuneena molemmissa käsissä paljon pöllittyä tavaraa. Hermanista ei olisi nyt nopeaksi tulitueksi.
Aulassa oli päällä täysi rähinä, vaikka pikaisella laskulla koalitiolaisia vaikutti olevan enemmän. Sitä oli kuitenkin vaikea sanoa täysin varmasti, sillä kaikilla säätiöläisillä ei ollut minkäänlaista univormua, josta porukan olisi voinut tunnistaa. Osalla oli musta Säätiön avaruuspuku tai sen osia, mutta siihenkään ei voinut luottaa. Kuten meidänkin sakkimme osoitti, varusteita saattoi kaapata mukaansa ja vaihdella ristiin.
Avaruuskansa kahakoi keskenään ja siitähän tässä koko jutussa oli kyse, jos sen halusi ilmaista oikein lakonisesti. Katsoin Melissaa.
”Nyt olisi sinun mahdollisuutesi.”
Liekkihiuksinen tyttö näytti pohtivalta, vaikka pitihän Melissankin hoksata, että tämän tilaisuus oli viimein tullut täydellä voimallaan. Nyt olisi mahdollisuus napata Säätiö itselleen ja minä aioin mahdollistaa sen, ainakin jotenkin. Oliko se järkevää – en tiennyt. Melissan harkintakyky oli edelleen kyseenalainen, vaikka pelata tämä osasi.
Suureksi yllätyksekseni Melissa rypisti otsaansa ja katsoi yhä holonäytöllä näkyvää nujakointia ja sitten taas minuun.
”Ei. Sen aika on vähän myöhemmin. Haluan jotain muuta.”
”Mitä muuta?”
”Tällä erää vaikka sen, että sinä Reed voisit räjäyttää tuon katon mosaiikin. Luultavasti se hämmentäisi porukkaa sen verran, että saamme homman selväksi ja juteltua asiat kuntoon.”
”Mieluummin ei”, sanoin. ”Se on sen verran kaunis. En halua, että yksikään hieno asia tuhoutuu enää täysin turhan päiten.”
Hämmästyin sanojani itsekin, en varsinaisesti ollut estetiikan ja kauniiden juttujen perään, vaan enemmän käytännön ihmisiä. Välitin funktionaalisuudesta ja siitä, että tavarat toimivat kuten piti. Mutta jotenkin kaikki tämä sekamelska oli saanut arvostamaan sitäkin, että ainoastaan ihmiskunta kulutti aikaa ja vaivaa kauniiden asioiden luomiseen, silloinkin, kun siitä ei ollut mitään hyötyä tai siinä ei ollut mitään järkeä.
Kenties arvoni olivat muuttumassa, ja osasin aavistaa, että äiti olisi taputtanut olalle ja sanonut minun viimein aikuistuneen – ja sitten kysynyt heti perään, milloin aioin raivata huoneeni. Sitten joskus, kun aurinkokunta olisi pelastettu.
”Ei räjäytetä mitään. Saataisiinko jotenkin muuten tilanne rauhoitetettua? Kaikki pois pelistä?” Josh mietti ja haroi hiuksiaan yhä hieman poissaolevan näköisenä. Tämän katse kulki myös kattoon.
”Meillä on kaksi vaihtoehtoa…” aloitin, ja Melissa ehti täydentää sanani, totta kai tyypin piti aina keskeyttää, näyttääkseen omaa erinomaisuuttaan.
”Voidaan yrittää saada aikaan vaikka häiriö kaasukoostumukseen”, Melissa sanoi.
”Mutta tappelu voi silti jatkua, sekamelskaisempana vaan”, Reed sanoi ja oli toki oikeassa. Hiilidioksidin tuuppaaminen tilaan oli käynyt minullakin mielessä, mutta en ollut varma, osaisinko sotkea synkronoinnillani kaasuja yhden huoneen osalta ja niin täsmällisesti, että kukaan ei saisi mitään oikeaa myrkytystä. Se oli hankalaa hommaa, eikä minun erikoisosaamiseni aluettani muutenkaan.
Josh katseli mietteliäänä holokuvaa ja siveli ovea, joka johti aulaan.
”Saisimmeko kaikki ovet kiinni ja tehtyä jonkun toisen tempun?”
Ymmärsin heti, mitä Josh ajoi takaa. Sitä paitsi ovet ja niiden sulkeminen oli sitä mainittua erikoisalaani, joten hommalla olisi paljon suuremmat mahdollisuudet onnistua kunnolla. Nyökyttelin hyväksyvästi ja se tuntui vähän hassulta. Pääni heilui eestaas jotenkin koomisesti.
”Joo. Voidaan. Mikä temppu?”
”Sinullahan on artefakti. Keksi jotain hauskaa.”
Reed katseli meitä molempia kiinnostuneena.
”Tuossa on melkein isompi riski tappaa vahingossa kaikki kuin missään viattomassa räjähdyksessä. Et tiedä, totteleeko ufotaika aina sinua.”
”Ööh, no, tuota… artefakti on ihan turvallinen. Teen jotain ei-oikeaa. Jonkin illuusion”, väitin vastaukseksi, vaikka tiesin hyvin, että kaikki artefaktin luoma oli ihan todellista vaikkakaan ei aina täysin kiinteää.
Olihan se silti riskialtista ja kaiken mennessä mönkään, päätyisin kätevästi Koalition historian pahimmaksi tappajaksi. Tapa jäädä historiankirjoihin sekin. Muistin vielä sen ajan, kun olin ajatellut, että minusta tulisi isona ihan tavallinen pilotti, oikeastaan avaruuden bussikuski.
Olkoon artefaktin tai Joshin tai ihan vain itseni syytä, sellaiset ajatukset olivat sittemmin kadonneet. Nykyään minä halusin tehdä jotain merkittävää. Mieluiten tosin niin, että en tapattanut suurta määrää ihmisiä matkan varrella.
Josh etsi kätensä omaani ja hymyili, katsoen suoraan silmiin tavalla, joka olisi riittänyt viemään minulta jalat alta ja ajatukset jonnekin aivan toisaalle.
”Jos tehdään yhdessä”, tämä sanoi ja ehdotus oli niin helppo ja yksinkertainen, että siihen oli loogista tarttua.
”Joo”, hengähdin ja siirryin oven viereen, Hermanin ja Reedin yhä pitäessä vahtia, että kahakka ei kohdistunut meidän suuntaamme. Näin silmäkulmasta, miten Reed puolihuolimattomasti lennätti dronejaan ihmisten ympärillä ihan vain ärsyttääkseen, kuin kesäinen ylikasvanut hyttysparvi konsanaan.
Nojasimme Joshin kanssa yhdessä ja vaikka niin ei olisi tarvinnut tehdä, suljin silmät ja annoin Joshin alati läsnä olevan synkronoinnin olla mukana omassani. Siihen taisi sekoittua hieman artefaktiakin. Sen jälkeen, miten olin lentänyt miekkavalaalla, synkronointi ei enää ollut minulle selkeästi omaani tai artefaktin, vaan kaikki oli yhtä alati läsnä olevaa kenttää tai massaa, jota pystyin siirtelemään.
Joskus tilanteen rauhoituttua minun pitäisi yrittää esittää sama asia matemaattisesti, spinorikenttänä tai vastaavana. Mutta nyt synkronointini oli pelkkää tunnetta ja raakaa voimaa, joka kietoutui yhteen Joshin pinkin kanssa, kerryttäen energiaa ja sitten tehden sen, mitä halusimme tapahtuvan.
Artefakti liukui lukittuun huoneeseen ensin mustana vanana, mutta keskittäessäni itseäni ja haluamaani mielikuvaa siihen, se muuttui. Savuisat kiehkurat kimmelsivät ja värisivät hetken, joistain reunoista kimallus oli vaaleanpunertavaa, toisissa oli kaikki värit kuin prismassa. Kun värin aavistus katosi, kiehkuroista jäi jäljelle vain kajastus, joka olisi näkynyt tietyssä valossa päätä kallistamalla – jos kenelläkään aulassa olisi ollut aikaa katsoa sellaista.
Kohotin käteni ja annoin kimmellyksen ja savun tiivistyä. Niistä muodostui valtava mosaiikki tai peilikokonaisuus, sulkien jokaisen tappelupukarin omaan osioonsa, josta ei nähnyt mitään muuta kuin lukemattomia kertoja heijastuvan itsensä.
Valtava määrä loputtomiin peilaavia kuusikulmiota kuin ääretön hunajakenno.
Artefaktin aine oli rajallista, mutta joka ikinen peili oli ohuttakin ohuempi, tuskin muutamaa molekyyliä paksumpi, jos artefakti ja sen aine edes muodostui niistä.
Josh puristi kättäni edelleen enkä usko, että kumpikaan meistä sanoi sitä ääneen, mutta ajattelimme sitä silti ja tiesin sen. Koko seikkailu oli aikoinaan alkanut peilitalosta, joten oli varsin runollista, että Säätiön tarina myös päättyisi sellaiseen.
Joku yritti ampua kohti peilejä, mutta artefaktia sellainen ei kiinnostanut. Seinät olivat rikkoutumattomina paikallaan.
Siellä täällä ihmiset laskivat aseensa, kahakka tuntui tyyntyvän. Reedin dronejen mukana näin, että suurin osa niin Säätiön kuin Koalitionkin puolella olleista hölmistyi, ei tiennyt, miten olisi jatkanut kummallisten peiliseinien ilmestyessä ympärilleen. Vihollisia ei enää ollut.
Ja sitten kaiken päälle kohosi synkronoinnin vahvistama ääni, jonka tunnistin.
”Minä olen amiraali Sowande ja me voisimme kaikki neuvotella ehdoista, jolla tämä tilanne saadaan päättymään. Laskekaa aseenne.”