Sairaaloiden desinfiointiaineella ja kirpeän tymäkällä painostavuudella kyllästetty haju oli pesiytynyt myös Kuutukikohdan sairastupaan. Sairaalat haisivat aina enteilevältä kuolemalta ja elämän rajallisuudelta, vaikka tässä sairaalassa ei oltu koskaan kuoltu eikä myöskään synnytty.

Melissa oli yhtä kapinallisen oloinen kuin aina – tämän silmät leiskuivat älylaitteeseen, ikkunaan ja sitten takaisin minuun, ilmeellä, jonka merkitystä oli vaikea täysin tavoittaa. Joidenkin sisäinen tuli ei hellittänyt koskaan. Olin ylpeä Melissasta, uskoin tuleen ja sen voimaan.

Olimme voittaneet yhden taistelun, mutta ehkä myös hävinneet pienen, toivottavasti merkityksettömän välikahakan. Ainakin menisi aikaa, ennen kuin Melissa saisi virallisesti jatkaa tekoälytutkimustaan. Valtaapitävät ja erityisesti valtaapitävien alaisuudessa toimivat typerät taivuteltavat massat ja muut suu vaahdossa louskuttavat rakkikoirat oli yhä vaikeampi vakuuttaa tekoälyn vaarattomuudesta toissapäiväisen esityksen jälkeen.

”Peter voi asiantilaan nähden hyvin, mutta hänen kertomansa tarina on niin mahdoton, ettei kukaan tahdo uskoa sitä. Meitä auttaa myös se, että Peterin verestä löytyi melkoinen määrä alkoholia ja piristeitä.”

”Hyvää onnea, no, kaipaamme sitä.”

”Keksikö joku jo väärennetyn artefaktin?”

Ei – labraihmiset itse asiassa uskovat, että siitä loppui sen voima, tai mikä sitä pitikään käynnissä, ja siksi sen kompositio on muuttunut. Kyllä ne toki keksivät mitä tapahtui, lopulta.” Sormeni piirsi hajamielistä kuviota sairaalan hailakanvihreään peitteeseen, jonka väri oli kuin kaupan halvimman ja luotaantyöntävimmän makuisen hammastahnan.

”Todella hyvää onnea, siis. Tämä ei voi jatkua ikuisesti, mutta nautitaan nyt, kun voidaan. Kauanko minun pitää vielä lojua täällä?”

”Kuulemma vielä vuorokausi. Aivosi olivat kaikissa kuvissa normaalit eikä pysyvää vahinkoa aiheutunut.”

Melissa tuhahti. Pelkäsin yhä, että joku kuulisi ja jäisimme kiinni. Olin varmistanut sairastuvan monen monituista kertaa. Meitä ei ollut mahdollista salakuunnella tavallisin eikä epätavallisin välinein. Jatkuva huoli, joka oli jo muuttunut osaksi minua, ei poistunut. Se pysyisi varmaan sittenkin jossain osana jokaista soluani, jos joskus saisin Melissan muuttamaan kanssani Maahan, elämään ihan tavallista elämää.

Niin ei varmaan koskaan kävisi, mutta saatoin haaveilla.

Ovelta kuului koputus. Kohensimme molemmat ryhtiä, vieras ei voinut olla kukaan, jonka haluaisimme saapuvan. Jokainen mahdollinen vaihtoehto oven takana olevasta henkilöstä loisi vaikeita kysymyksiä vastattavaksi, hankalia keskusteluja ja toisi uutisia, joita kumpikaan meistä ei halunnut kuulla.

”Sisään”, Melissa huikkasi heikolla äänellä. Tarkoituksellisesti.

”Puheenjohtaja.”

Ovesta saapunut mies kauluspaidassaan sai minut puristelemaan käsiäni nyrkkiin. Tämä mies oli vastuussa lähes kaikesta, mitä oli puolen vuoden aikana tapahtunut. Minun komennukseni Taivasopistoon, Melissan tutkimus, Säätiön irtaantuminen Koalitiosta. Inhosin miestä ja kaikkea mitä tämä edusti. Se oli vaistomaista, mutta myös henkilökohtaista – puheenjohtaja oli Melissan menestyksen tiellä, tientukkeena, jatkuvasti panemassa kapuloita rattaisiin.

Puheenjohtaja hymyili, ja tämän käytös oli moitteetonta. Se oli pinnallista, kuorrutettua ja hyväntahtoista, niin tarkkaan hiottua, että mikään ei ollut sattumaa.

Lyhyet hiukset oli leikattu huomiota herättämättömään tyyliin. Mies tuli suvusta, jota ei voinut jäljittää takaisin mihinkään yhteen maahan, ja se näkyi tämän ulkonäössä. Oliivi iho ja aavistuksen aasialaistyyliset silmäluomet, vahva leuka, tummat suorat hiukset. Puheenjohtaja oli yhdistelmä piirteitä ympäri Maapalloa, jokainen pystyi näkemään noissa kasvoissa, mitä halusi.

”No, jutellaanpa.”

”Melissa on toipilas, eikö tätä keskustelua voitaisi siir-”

”Ei, ehei. Tuo saattaa mennä muihin täällä täydestä, mutta minä siunasin ja rahoitin sen tekoälytutkimuksen alun perin. Luin jokaisen raportin ja tutkimuspäiväkirjan, ja tämä toissapäiväinen episodi tuntuu niiden valossa melko… epätodennäköiseltä. Eli kertokaapa, mitä täällä oikeasti tapahtui.”

Puheenjohtaja hymyili ja otti itselleen tuolin. Sen jalat raastoivat lattiaa kuin epävireinen ja epätoivottu riitasointu.

”Sen lisäksi te taisitte lahjoittaa artefaktimme pois. Melissa, tiedän sinun tukevan minua ja Säätiön jatkuvia ponnisteluja tasa-arvoisen tulevaisuuden puolesta – joten oletan, että sinulla on tapahtumille erittäin hyvä selitys.”

Edellinen luku Seuraava luku