”Halusiko herra ex-Säätiö tehdä sinullekin uuden tukkatyylin?” Josh tiedusteli, kun mätkähdin tavoilleni uskollisesti epätyylikkäästi ohjaamoon. Olin kyllä onnistunut osumatarkkuudessa loistavasti. Näin jälkikäteen ajatellen, ehkä laskeutuminen ohjaamon lattialle olisi sittenkin ollut fiksumpaa.

En vain ole ihan varma, olisinko pysynyt siinä jaloillani. Varsinkin, koska uuden jalkani ohjastaminen tuntui yhä hieman kummalliselta. Oikeastaan olin mieluummin ajattelematta koko asiaa. Jalka kuin jalka, ja entä sitten? Uusi jalka, vanha jalka, ainakin minulla oli kaksi jalkaa.

”Mitä että? Mikä tukka?”

Josh tarkasteli minua hetken hiljaa kuin tämä olisi vetänyt päässään läpi jotakin Koalition tarkistuslistaa.

”Käytitkö artefaktia shampoona?”

”Josh, en nyt tajua ollenkaan, mitä ihmettä selität. Jake Rossello on kuollut. Miten tämä sujuu? Voittaako Koalitio?”

Poikaystäväni äänensävy muuttui yhä kummallisemmaksi. Lisäksi huomasin vasta nyt, että hopeisten ja pinkkien hiusten päällä ei keikkunut tuttua, mustapinkkiä ja siivekästä lippaa.

”Nyt pitäisi kyllä jutella, mutta tilanne on siihen mahdollisesti huono”, Josh ilmoitti varsin voipuneen kuuloisesti.

Tuijotin Joshia suoraan silmiin noin viisi hyvin pitkää ja omituista sekuntia. Ei lippaa. Avaruusalus kuitenkin selkeästi lensi ohjattuna eikä hallitsemattomasti. Emme keikkuneet, kukaan ei vaikuttanut olevan hädissään. Josh istui tiiviisti paikallaan ja rauhallisesti, ohjaamossa ei ollut muita.

Istuimme sylikkäin hiljaa samalla kun ilmiselvästi kumpikin yritti keksiä tapaa selittää tai edes kysyä oikea kysymys.

Tässä oli melkoisesti mätää, eikä se voinut liittyä shampoovalintoihini mitenkään. Olin sitä paitsi pessyt hiukset juuri ennen tätä sotkua. Suihkustahan se oli alkanutkin.

”Mitä oikein teet?”

”Lennän”, Josh sanoi laittaen silmänsä kiinni.

Kukaan ei lentänyt silmät kiinni. Se ei ollut mahdollista. Silloin ei nähnyt lipan näyttämää dataa ja oli käytännössä sokea. Synkronointiteknisesti sokea. Lippa hälytti, jos silmät olivat kiinni liian pitkään, nukahtaminen ohjaamoon oli tehty mahdottomaksi.

Vain Josh voisi kokeilla jotain näin typerää ja uhkarohkeaa. Josh, jolla oli pakko olla tällekin tempullensa joku syy.

Edes Joshua Niva ei lentäisi alusta ilman lippaa silmät kiinni kesken taistelun vain jostain näyttämisen halusta.

Eihän?

Varmaan?

”Tarvitsetko apua?”

”En. Ehkä. Tavallaan. Huono kysymys, en halua vastata tuohon rehellisesti”, Josh mutisi.

”Anna mun lentää myös”, sanoin kuin se olisi ollut päivänselvin ratkaisu tilanteeseen.

Luennoilla ja lentoharjoituksissa oli sanottu noin sata kertaa, että pienempien alusten ohjausjärjestelmät oli rakennettu ymmärtämään vain yhtä synkronointikuviota ja lippaa kerrallaan.

Mutta Joshilla ei ollut lippaa. Eikä kummankaan meidän synkronointi ollut varmaan enää ihan tavallista lajia. Joshin ei ollut sitä alun perinkään, omastani en ollut varma, mutta nyt se ei ainakaan ollut mitään arkista valokatkaisinsynkronointia.

Lisää juttuja, joita en ollut kiinnostunut ajattelemaan juuri nyt. Oli paljon parempi toimia kuin ajatella mitään ikäviä mahdollisesti peruuttamattomia minulle tapahtuneita asioita.

Niinpä koukkasin savulonkerolla Joshin lipan nurkasta ja siirsin sen yhdellä hallitulla liikkeellä omaan päähäni.

Näin hetken verran oman peilikuvani lipan kiiltävästä, mustapinkistä pinnasta.

Toivottavasti kuvajainen ja sen tietyt piirteet johtuivat siitä, että ohjaamossa oli nyt hyvin pimeää, kun sitä eivät valaisseet tutut ilmaan piirtyvät näytöt.

Joshin lippa sentään toimi kuten piti – sain äkkiä turvallisen ja jollain tavalla nostalgisen vyöryn aluksen nippelitietoa, lentoreittejä, muun laivaston tilanteen, ja jossain siellä pyöri mukana aiemmin paiskaamani iso datapakettikin. Hyvä, että siitä oli ollut hyötyä.

Ohjausdatassa oli eräs erikoinen piirre. Oli hieman kuin olisin seurannut simulaatiota, tai ollut taas koulussa, jossa kärsivällinen Elisa Kalla ohjasi oman lippansa kautta tai näytti, miten jokin tietty tilanne kannatti hoitaa. Silloin en ollut miettinyt asiaa, koska minulla ei ollut kokemusta muustakaan. Oikeassa avaruusaluksessa sitä varmistuslinjaa ei ollut. Ei ollut opettajaa pelastamassa.

Koulun kellarin simulaattorihuoneista oltiin päästy todella kauas. Siellä vietetyt tunnit tuntuivat hatarilta ja kaukaisilta, vaikka olin viimeksi lentänyt simulaattorissa alle vuosi sitten.

Tuntui kaukaiselta ajatukselta, että pääsisin enää edes käymään Maan kamaralla. Vaikka nyt, kun minua eivät tuntuneet enää avaruusalusten rajat sitovan, voisin kai teoriassa vain tiputtaa itseni kiertoradalta pinnalle milloin vain. Vähän kuten olin tehnyt Kuussa aiemmin.

Minun pitäisi lakata ajattelemasta sitä mikä oli sallittua ja neuvottua tai lakien mukaista, koska en enää edes noudattanut yksinkertaista alakoulufysiikkaa, ihmisten keksimistä laeista puhumattakaan.

Yritin ottaa varovasti kiinni ohjauksesta. En halunnut tehdä mitään muutoksia, olla vain mukana, roikkua aluksen kyydissä myös mieleni voimalla. Auttaa Joshia. Olla tukena.

”Tuo taidat olla sinä”, Josh sanoi. ”Ei tunnu ihan samalta kuin mikään lähettämäsi viesti älylaitteeseen.”

”Tehdäänkö vaihtoele?” kysyin.

”Ei tarvitse, varmaan”, Josh mutisi.

”Okei.”

”Miten sinä pääsit tähän mukaan?”

”Kai mä huijasin synkronointini näyttämään tarpeeksi samalta. Tai ei oikeastaan, minä vain kanavoin sinun synkronointisi omani kautta. Vähän kuin fouriermuunnos. En ihan tiedä, rehellisesti. Minun pitää vielä opetella…”

En osannut selittää koko juttua ollenkaan, kuten en uutta synkronointiani muutenkaan.

Lentäminen tuntui sentään vakaalta. Aika tavalliselta.

”Mutta ei siipiä?” Josh jatkoi. Ääneen oli palannut sitä kiusoittelevaa sävyä.

”Ai mitä?”

Hapuilin kädelläni pään päälle. En tiedä mitä oletin. Tuskin Joshin itse luomat tutut siivetkään olisivat käteen tuntuneet yhtään miltään. Mitään pinkkiä hehkua ei tosiaan ollut havaittavissa, käsikopelolla tai ilman.

Joshin lippa ilman siipiä tuntui kyllä kieltämättä vähän väärältä. Olihan se toki väärässä päässäkin. Tai ainakin epätyypillisessä päässä. Pääni ei toivottavasti ollut kokonaan vääränlainen, vaikka hiukset olivat peilikuvassa näyttäneet melko erikoisilta.

”Odotas”, Josh hymyili hiukan ja odotti, kunnes siivet todella ilmestyivät päähäni. Tuttuina ja kovin räikeän pinkkeinä.

”Tämän ei pitäisi toimia”, sanoin.

”Mutta se toimii”, Josh ilmoitti. ”Totta kai se toimii. Minun olisi itse asiassa pitänyt hoksata tämä jo aiemmin. Mun synkronointi on aina päällä, joten totta kai voin kuunnella ja aistia sillä avaruusaluksenkin ilman mitään käyttöliittymän apuja, jos vain yritän todella. Pidemmän päälle sellainen lentäminen on kyllä turhan raskasta.”

Tyydyin nyökkäämään. Aluksen ohjaaminen ilman mitään apuvälineitä oli käytännössä mahdotonta. Ehkäpä tosin Josh olisi halunnut kuulla suustani juuri sen, mutta olin minä, ja sanoilla oli tapana pettää, jos yritin saada niitä suustani liian monta peräjälkeen.

”Kuuletko aina sellaista kohinaa?” kysyin.

”Ehkä se on enemmän korvien soimista ja sellaisia viivoja, ja välähdyksiä näkökentän äärirajoilla.”

Onneksi Josh pysyi myös nopeasti aiheesta toiseen hyppivien ajatusteni mukana. Poikaystävälleni oli päivänselvää, että yritin puhua siitä, miten tämän synkronointi – ja tavallaan kaikkien synkronointi, meihin erityistapauksiin verrattuna, oikein toimikaan.

Alus tuntui lentävän tasaisesti. Datasta näin, että Koalitio oli räjäyttänyt lähes kaikki herra Jaken kaappaamat alukset avaruusromuksi.

Hirvittävää tuhlausta.

Olisinpa voinut estää tuon, sen sijaan olin edesauttanut sitä. Joku organisaatiossa halusi todellakin leikkiä avaruussotaa.

Sekin oli ajatus, mihin piti palata myöhemmin, kunnes tilanne oli ratkaistu ja selvitetty.

Jokin poikaystäväni olemuksessa sai minut haluamaan vaihtaa asentoa, kääntymään ympäri, nojaamaan tämän syliin kunnolla. Josh ei ollut nimittäin kietonut käsiään ympärilleni tai muutenkaan yrittänyt lähennellä, verbaalisesti tai fyysisestikään.

Se oli outoa. Tyydyin kääntämään päätäni aavistuksen. Josh siirsi omaansa ja katsoi minua pää kallellaan, jotta ei olisi jäänyt siipien tielle.

”Mitä sinä oikein teit artefaktilla, Emmerie? En halunnut töksäyttää tätä, mutta sinun hiuksesi ovat käytännössä kasa sitä artefaktia. Mustat ja valuvat, kuin… vanhanajan mustetta, mutta tahroja ei jää. Näen pisarat.”

Ai, se heijastus oli siis todellakin ollut todellinen.

”Mulla on pari arvausta. Mutta olisi ehkä kivempi, että kertoisit itse”, Josh jatkoi.

”Siis. Joo. No, ensin otin sen oman artefaktini. Sen, mikä esittää pyramidin muotoista. Ajattelin vain sen olemusta ja sitä, mitä se todella on. Sitten tein siitä vähän kuin yksiulotteisen nuolen, ja ohjasin sen lävitseni. Tai en minäkään sillä hetkellä ollut olemassa neliulotteisessa aika-avaruudessa.”

”En uskoisi tuosta sanaakaan, normaalisti siis.”

”En minäkään. Enkä osaa selittää sen tarkemmin, mitä oikein tein, mutta kun olin sen tehnyt, en ollut enää ihan samanlainen, artefakti ei ollut missään, ja minä kuulen jotain, minkä epäilen olevan universumin taustasäteily.”

”Siis tungit sen artefaktin kokonaan sisääsi? Selittää nuo hiukset ainakin.”

Josh kohotti kätensä varovasti ja otti yhden hiussuortuvan sormiinsa, tutkien ja vetäen sitä pilottipuvun hansikkaan älypinnan läpi. Se oli todella kummallisen värisevä, ääriviivoiltaan utuinen ja paljon tummempi kuin hiukseni olivat aiemmin olleet. Lähes musta, ja kenties Joshin lipan valo vääristi tilannetta, mutta näin välillä jonkinlaisia tummanliiloja raitoja tai heijastumia kiinteämmissä osioissa.

Tavallaan ne olivat ihan hienot, vaikkakin vähän turhan näkyvät. Tukkatyylin vaihtumisen selittäminen Koalitiolle olisi todella haastavaa. Meidän laivuueellamme ei ollut kampaamoa eikä kukaan ollut kai ottanut mukaan mitään värjäystarpeitakaan.

Hiukseni saattaisivat olla ensimmäinen asia, joka joutuisi luupin alle, kuvainnollisesti ja todennäköisesti kirjaimellisestikin.

Elämäni oli joskus todella kummallista.

”Se pyramidi on nyt sitten osa minua. Puheenjohtajan artefakti on minulla myös.”

Osoitin jalkaani, koska en oikein osannut sanoa suoraan Joshille, että olin leikannut jalkani irti ja korvannut sen artefaktin materiaalilla. Se oli vielä paljon vaikeampaa kuin ihmetellä muuttuneita hiuksia. Miten tällaisia edes kerrotaan? Toteavasti? Pahoillaan ollen?

En tiennyt itsekään, mitä mieltä tilanteesta olisi pitänyt olla ja mitä tuntemuksia sen olisi pitänyt herättää, joten en osannut muuttaa asiaa sanoiksi ja sopivaksi äänensävyksi. Yritin avata suuni, ja Josh tarkasteli kasvojani lähietäisyydeltä. Nyt sinisiltä näyttävät silmät katsoivat minua niin tarkkaan, että teki mieli punastua.

Oli pakko rikkoa hiljaisuus edes jollain.

”Jos et pidä hiuksista, niin voin yrittää katsoa, voisinko muuttaa niitä. Niistä tuli ehkä tuollaiset, koska ajattelin koko ajan sitä, että tungin märät hiukset kypärän sisään, ja se on vähän huono ajatus kaikenkaikkiaan. Kunnes koko kypäräkin katosi siinä hässäkässä, enkä tarvinnut sitä enää.”

”Minun olisi siis pitänyt olla paikalla pelastamassa, ihan kuin silloin kun tavattiin”, Josh sanoi ja alkoi hymyillä.

”Ai… no, joo. Olisin arvostanut sitä. Oli aika kurjaa. Tehdä se kaikki yksin siis.”

”Minusta hiukset ovat ihan hyvät. Hienosäätöä kenties, ja pitää katsoa, miten puhumme tästä, kun kaikki säätö on ohi”, Josh tuumasi ja sohi kädellään epämääräisesti jonnekin siihen suuntaan, johon lipan standardinäkymässä piirtyivät aluksen henkilöstötiedot. Minua ei yllättänyt laisinkaan, että Josh osui ulkomuistista käytännössä täsmälleen oikeaan kohtaan, siitäkin huolimatta, että olin muuttanut näkymän tavanomaista laajemmaksi heti alkuun. Josh muisti jostain kaukaa ryhävalastunneilta, millaisena pidin ohjausnäkymää.

Seurasin surullisena, miten meidän laivastomme miekkavalas teki kaiken roinan ja romun joukossa jonkinlaisen voittokierroksen. Olimme ilmiselvästi voittaneet.

Tämä nurkka avaruutta olisi tästä lähin hautausmaa, vaikeakulkuinen romun takia ja muistolehto Koalition uusimmalle avaruustaistelulle.

En ollut ihan varma, uskaltaisinko puhua tässä aluksen ohjaamossa siitä, mitä herra Jake oli paljastanut lennonjohdosta. Se saattoi olla vain iso kasa valetta, mutta oudolla tavalla minun teki mieli uskoa ukkoa. Kuin ukko olisi halunnut kertoa minulle jotain tärkeää. Ennen kuin kuoli.

Ennen kuin minä tapoin sen.

Kummallisella tavalla minulla oli outo aavistus, että en ollut sittenkään nähnyt Jake Rosselloa viimeistä kertaa, vaikka biologisesti tämä olikin kuollut. Mies oli itse horissut siitä, että maailmassa oli jotain enemmän.

Minä en uskonut kuoleman jälkeiseen elämään ainakaan uskonnollisessa merkityksessä, mutta siihen saatoin uskoa, että sekä Hanna että tämän äiti olivat nyt osa Ye-Seon outoa parviälyä, joten pystyin uskomaan myös sen, että puheenjohtaja saattaisi ilmestyä kummittelemaan jonain epäelävänä teknoversiona. Sitä mahdollisuutta oli vaikea jättää laskuistakaan.

Josh kuljetti sormeaan pitkin pilottipukuni pintaa ja kohti kylkeä, vähän kuin testaillen, olinko yhä kiinteä.

Ai niin, se jalka.

”Josh…”

”No mitä?”

Poikaystäväni oli selvästi vain odottanut, että pystyisin puhumaan asiasta itse. Voi Josh. En ollut ansainnut sitä, että joku jaksoi minua ja omituisuuksiani tässä mittakaavassa.

Tänään en ollut ansainnut oikeastaan mitään. En ollut pelastanut lopulta ketään.

Olin vain avustanut jonkun tappamisessa.

Oikein loistavaa menoa sankaritiimin toiselta puoliskolta.

”Minulle olisi voinut käydä siinä taistelussa huonosti, ja herra Jake oli jo rusentamassa toista jalkaani. Siinä taisin muutenkin olla vähemmän minä ja enemmän… joku muu. Niin minä sitten, tuota, irrotin jalan. Ja kun voitin, tein puheenjohtajan artefaktista uuden.”

Osoitin jalkaani tyhmänä, kun en muutakaan osannut.

Josh lopetti hymyilyn, kaikki ilmeet katosivat tämän kasvoilta ja poikaystäväni tuijotti minua räpyttämättä pitkiä vaaleita silmäripsiään. Pinkin lipan valossa Joshin ripsetkin näyttivät vähän vaaleanpunaisilta.

”En päästä sua taistelemaan yksin enää koskaan.”

”Päästäthän.”

”Enkä päästä. Tästä lähin tulen kanssasi ohjaamoonkin joka vuorolle. Emmerie, ole kiltti äläkä tee mitään tyhmää. Jalan irti leikkaaminen on tyhmää. Edes minä en tekisi mitään niin tyhmää. Et ole kovin tyhmä. Älä siis tee tyhmiä juttuja.”

”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus. Mutta minulla on ihan hyvä uusi jalka!”

”Onko sekin musta ja savuinen?”

”Ei. Tein siitä enemmän mattaisen nyt ensi alkuun. Ja artefaktista… minusta tuntuu, että yliarvioin sen, mitä se on. Se kyllä pystyy taivuttamaan todellisuutta, se on ihan totta. Mutta ei sillä ole omaa varsinaista älyä. Se reagoi käyttäjänsä synkronointikuvioon ja valitsee sen perusteella vastaukset, kuin tekoäly, tai oikein hienostunut algoritmi. Niin hienostunut, että sitä saattaa luulla älylliseksi. Mutta ei se ole. Sitä ei pysty puhumaan puolelleen, vaan se tekee sen, mitä sen käyttäjä haluaa.”

”Mistä sinä sen keksit?”

”Yritin puhua sitä toista artefaktia puolelleni, mutta ei se kuuntele. Ei se osaa. Se tottelee sokeasti sitä, kuka nyt on lähinnä ja pystyy sitä käyttämään. Ja kertoo, mitä käyttäjä haluaa kuulla.”

”Eli… ne ovat vain esineitä?” Josh näytti pettyneeltä.

”Tienviittoja, apuvälineitä, sellaista tiedettä, jota emme ymmärrä. Mutta eivät mitään sen kummempaa. Jos me ymmärtäisimme synkronointia oikeasti, voisimme ehkä ymmärtää niitäkin. Ehkä.”

”Joten kaikki kiertyy lopulta sen ympärille, mitä synkronointi oikeastaan on.”

”Minun mielestäni kyllä.”

Olin yllättävän varma. Olin viimein saanut muodostettua tämän ajatuksen ääneen, ja se tuntui nyt huomattavasti enemmän totuudelta. Enemmän oikealta teorialta kuin vain silloin, kun ajatus synkronoinnin luonteen ymmärtämisestä oli ollut hajanainen ajatus päässäni.

Josh ei vastannut mitään, mutta näytti miettivän. Sen näki siitä, miten tämän suunpielet jännittyivät ilmeeseen, joka ei jatkuisi vinoksi hymyksi, vaan jäisi asentoon jossain rennon ja tyhjän välimaastossa. Poikaystäväni ei tyypillisesti jättänyt kasvojaan sillä lailla puolitiehen, paitsi ehkä tällaisessa tilanteessa, kun tarkkailijoita ei ollut muita kuin minä.

Kai tässä oli syytäkin keskittyä. Olimmehan yhä virallisesti taistelutilanteessa kaikkien järjestelmien mukaan.

Koko ajatus sai oloni yhä epämääräisen ahdistuneeksi. Saisinpa kiinni jostain langanpäästä, jotta olisin pystynyt ymmärtämään, mitä Koalitio oikeastaan halusi. Maailmanpelastaminen ja Marsin ongelman korjaaminen oli oikein hyvä tavoite, mutta niin moni asia tuntui olevan jotain muuta.

Ehkä oli selkeämpää ajatella, että Koalitiolla ei edes ollut mitään yhtä hienoa tavoitetta. Sehän oli löyhä yhteenliittymä, valtioista ja valtarakenteista erillinen, jonka sisällä eri ihmiset ajoivat omia, erilaisia tavoitteitaan. Joten ehkä minun pitäisi miettiä ihmisiä ennen isoja kasvottomia organisaatiorakenteita.

Mietin läpi selkeitä vastustajia, joita meillä oli ollut. Melissa ja Sigrid, jotka olivat nykyään meidän kanssamme samalla puolella, näkökulmaeroista huolimatta. Jake Rossello, jonka lopullisista motiiveista minun oli yhä vaikea päästä perille. Amiraali Lindström, joka oli vaikuttanut vain ja pelkästään keski-ikäiseltä ukolta, joka halusi itselleen mahdollisimman paljon ja mielellään kaiken mahdollisen vallan. Ja tietysti Ye-Seo, jonka ajatukset olivat varmasti karanneet ihmisluonnon raameista jo aikapäiviä sitten.

Tuijotin poikaystäväni pään sivua. En ollut vieläkään jaksanut erityisesti tutustua muihin Koalition kuuluisiin perheisiin, mutta tiesin sentään jotain. Suurin osa tuli Euroopasta, jossa Koalitio oli alun perin perustettukin. Suurin osa oli valkoisia. Ja suurin osa oli ollut varsin rikkaita ja hyväosaisia jo silloin, kun yhteiskuntaa oli alettu kasata uudelleen savuavan maailman rauniolle.

Koalition mukaantulo oli lähinnä edesauttanut vanhojen sukujen varojen ja vaikutusvallan karttumista yhä suuremmaksi.

Jos tätä asiaa mietti minun ystäväpiirini suhteen, Linn ja Thea olivat hyvistä perheistä. Etuoikeutetuista, ja Linnin tapauksessa näillä oli yhä varallisuuttakin. Josh nyt tietysti oli tunnetusti kuuluisan perheen lapsi. Sigridin suvussa oli fyysikkoja monessa polvessa.

Minä olin perheestä, jossa molemmilla aikuisilla oli vakituinen palkkatyö. Sellaisia oli ollut peruskoulun luokallani muistaakseni kaksi tai kolme, se oli harvinaista.

”Josh hei? Paljonko sä tunnet Koalition kautta pilottisukuja, jotka eivät ole Euroopasta? Aasialaisia, afrikkalaisia? Etelä-Amerikka, eikös sielläkin ole porukkaa, jotka olivat mukana Koalition alusta asti?”

Josh käännähti niin, että tämän löysällä nutturalla olevat hiukset heilahtivat osittain naamalleni ja suuhuni. Yritin välttää tekemästä kielelläni pöhköjä ääniä. Olin nimittäin mielestäni keksinyt jotain oleellista ja nyt piti olla vakava.

”On niitä kai muutama.” Josh otti teatraalisesti esiin sormensa ja laski niillä, näin seitsemän sormea, kunnes Josh lopetti ja vaikutti pohtivan taas.

”Muutama? Verrattuna Eurooppaan?”

”Eurooppalaisia on Koalitiossa eniten, myös muiden mantereiden kouluissa. Jotkut käyvät kaikkien koulujen pääsykokeissa. Sinällään en ole varma, olisiko minun itsekin pitänyt mennä johonkin muuhun kouluun kuin Suomessa sijaitsevaan, mutta se vaikutti kaikkein selkeimmältä vaihtoehdolta. Ja äiti ja isä vähän painostivat, koska mummi ja niin edespäin.”

”Millä ihmeen rahalla lukio-opiskelijat reissaavat ympäri maailmaa pääsykokeissa?”

Olin vähän pöyristynyt. En uskaltanut edes ajatella sellaisen matkustamisen hintoja. Ja minä olin turvallisen tavallisesta perheestä, ehkä hieman keskiluokkaista paremmasta.

”Vanhempien rahoilla tietysti, pilottina tienaa ihan kivasti”, Josh heitti kuivasti takaisin.

”Oletko ikinä miettinyt, että on ehkä jonkinlainen ongelma, jos koko maailmaa edustava organisaatio on lähinnä rikkaiden eurooppalaisten kansoittama?”

”Onhan meillä nykyisin vaikkapa amiraali Sowande, kyllä Koalitio kehittyy.”

”Yksi amiraali Afrikasta? Vau. Ei ihme, että herra Jake tai en minä tiedä, Ye-Seokin lähtivät sille tielle, että Koalitio on parempi räjäyttää atomeiksi kuin yrittää muuttaa sitä. Koska mahdollisuudet mitä ilmiselvimmin eivät ole samat kaikille.”

Josh pysähtyi ja yritti selvästi päästä perille siitä, miksi ihmeessä olin ottanut tämän aiheen esiin juuri nyt.

Mutta minusta se liittyi kaikkeen. Koalitio liittyi kaikkeen siihen, millainen ihmisten tulevaisuus todella olisi. Eikä se voinut olla asia, josta sai päättää jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt, suosituksilla ja sukurahoilla toimiva muka-tasa-arvoinen organisaatio.

Harvainvallan estämiseksihän avaruusalusten yksityinen omistaminen oli kielletty alun perin. Koalitio oli ristiriitainen ja korruptoitunut ja epäselvä.

”Teoriassa mahdollisuudet ovat kaikille samat. Raaka todellisuus on sitten jotain muuta. Mutta sen voin sanoa, että yhdessäkään pääsykokeessa ei saa mitään helpotusta sillä, että sukunimi on Niva. Niistä pitää päästä läpi ihan omin ansioin.”

”Joo joo, mutta entä pääsykokeen jälkeen? Sitä paitsi, sinä tiesit jo kokeisiin lukiessa, miten avaruusaluksia oikeasti ohjataan. Miten homma toimii, mitä kouluissa opetetaan. Tavikset eivät ole koskaan nähneet Koalition alusta, kaikki tietävät vain sen, että synkronointi liittyy jotenkin niiden ohjaamiseen. Kadulta jos poimit jonkun tyypin, se ei edes tiedä, mikä lippa on, tai ei ainakaan vuosi sitten olisi tiennyt. En minäkään tiennyt.”

”Hei, en minä ole henkilökohtaisesti vastuussa kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta, mitä Koalition järjestelyissä on. Minulla on amiraalisisko, muistatko? Jonka kanssa olet ihan hyvissä väleissä. Ehkä sille voi soittaa, jos tuntuu siltä, että Koalitio hoitaa asiat väärin.” Josh kohotti toista kulmakarvaansa.

Tämä keskustelu oli enemmän ehkä sellaista, joka olisi ollut Linnin alaa, mutta Koalitio ja sen ymmärtäminen vaikutti siihen, mitä tekisin. Mistä etsisin seuraavaa pahista. Jos Marsissa niitä ei lopulta olisikaan yhtäkään.

”Joo. Anteeksi. En tarkoita sitä. Enkä ole syyttelemässä sinua. Ehkä enemmän niitä tyyppejä, jotka ovat vain antaneet tämän tapahtua. Sillä kyllähän sitä miettii, että jos en olisi kasvanut Taivasopiston vieressä, olisiko minulle edes tullut mieleen hakea sinne?”

”Tai jos olisit asunut kauempana koulusta, olisiko pääsykokeissa käyminen ollut mahdollista? Sinun vanhempasi ehkä olisivat päästäneet sinut kauemmas, ja heillä olisi ollut siihen varaa. Vai?”

”Ehkä? En tiedä. Vaikea sanoa, kun… no, kun oma elämä meni näin.”

”Kummankaan meistä ei tarvinnut ryhtyä pahikseksi, jotta saa mitä haluaa”, Josh sanoi ja hymyili vinosti ilman, että suun ilme ylettyi silmiin asti.

Meidän juttelumme oli päätynyt aika pitkälle lähtötilanteesta, mikä oli toki kulku, jota minun ja Joshin keskustelut usein noudattivat muutenkin. Nyt tilanteesta teki hieman erikoisemman se, että oikeastaan lensimme yhä avaruusalusta keskellä avaruustaistelun rippeitä ja vielä varsin epätyypillisin keinoin.

En vieläkään osannut sanoa, kuunteliko Koalitio meitä jotenkin. Joten kaikkia osasia ja tiedonjyviä ei ehkä kannattanut tässä ohjaamossa lausua ääneen.

Kaikkialla kyllä sanottiin, että Koalitio kunnioitti yksityisyyttä, mutta tiesin jo, että lippojen lokitiedotkaan eivät olleet pyhiä. Varmaan mitään ei ollut Koalitiolle todella pyhää.

Ja sitten oli se varsin ikävä, vatsanpohjassani tuntuva ajatus, joka sai kihelmöivän epämukavan tunteen kuristamaan kurkkuani. Nyt kun kaksi artefaktia olivat osa minua, ehkä peruuttamattomasti – oliko minulle mitään sijaa Koalitiossa? En ollut enää täysin ihminen. Olin jotain muuta. Jotain enemmän Ye-Seon kaltaista.

Koalitio suhtautui nihkeästi mihin tahansa fyysisiin rajoitteisiin, ja jos asiaa katsoi oikein tiukasti, minulla ei ollut enää toista jalkaa. Biologisesti ainakaan.

Pilottikouluun ei olisi ollut mitään asiaa artefaktijalan kanssa. En olisi ollut pääsykoekelpoinen.

Koalition kuvioissa oli paljon kaikkea, mitä en ollut nähnyt, mille olin sulkenut silmäni, koska se ei ollut koskettanut minua ja höpsöä lapsellista haavettani siitä, miten hienoa ja siistiä ja uskomatonta olisi päästä lentämään avaruusaluksella ihan oikeasti.

Jossain vaiheessa unelmat muuttuvat todeksi, sitten arjeksi, ja lopulta sitä huomaa niiden nurjan puolen.

Alissa oli sentään saanut ja voinut käydä kokeessa vaikka miten monta kertaa, samoin Linn. Entä kaikki ne, jotka eivät koskaan saaneet edes yrittää? Pitikö avaruuden ja lentämisen olla kaikille avointa? Oliko Koalitio oikeasti ajatellut turvallisuusriskejä kieltäessään sitä sun tätä fyysistä rajoitetta vai yksinkertaisesti pelannut varman päälle?

Ohjaamossa ei ollut väliä kuin synkronointikyvyllä. Meille piloteille ei edes opetettu avaruuskävelyn perusteita. Minä en jaksanut juosta yhteen pötköön edes puolta kilometriä, eihän sellaisia asioita testattu pääsykokeessa ollenkaan. Miksi sitten sillä oli niin suuri merkitys, että minulla varmasti oli kaksi biologista jalkaa?

Ellei Koalitio todella pelännyt kaikkea ei-biologista.

En osannut vastata yhteenkään kysymykseeni. Olin vain ratas koneistossa. Yksi kadetti muiden joukossa.

Onnekseni olin sellainen ratas, jolle oli vahingossa tullut valtaa, vähän erikoisominaisuuksia, vähän poikkeava tilanne. Pieniä maailman fysiikkaa taivuttavia lisäominaisuuksia.

Olisihan minun lopulta pakko kertoa edes jollekulle Koalitiossa täysi totuus siitäkin. En voisi sanoa, että hukkasin artefaktit. Vai voisinko? Voisin sanoa Jake Rosellon päässeen minulta karkuun ja ottaneen molemmat mukaansa. Kukaan ei varmasti löytäisi ukon ruumista avaruudesta. Säätiön rippeiden syyttäminen onnistuisi kyllä.

Tai onnistuisi, jos osaisin valehdella.

”Naamasi nykii. Mietit jotain, mitä ei ehkä kannattaisi miettiä”, Josh totesi.

”Tavallaan.”

”No? Anna tulla. Voidaan näköjään jutella rauhassa, ainakin kunnes laivasto, Thea tai joku muu kiinnostuu siitä, miten tätä purkkia lennetään.”

”Vähän pelkään, että saan kenkää koko Koalitiosta nyt kun olen… olen tällainen. Jokin outo asia. En ehkä kokonaan tavallinen ihminen.”

”Pilotit eivät olleet ihan tavallisia ihmisiä ennenkään. Ei sinua minnekään potkita, jos se on musta kiinni. Lisäksi Khadija ei anna sen tapahtua eikä anna kukaan muukaan, jos kenelläkään johtoportaassa on jäljellä yhtään taktista älyä. Koalitiolla on oikein hyvässä muistissa esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun artefaktinkäyttäjän annetaan sooloilla katkerana ja kostonhimoisena pitkin universumia.”

”No se on kyllä totta.”

”Että älä nyt ainakaan sitä murehdi. Kaikkea muuta voi kyllä murehtia. Kuten vaikka sitä, että Thea ei tosiaan ole ollut meihin missään yhteydessä. Kauhea kiire kapteeniksi ja nyt ei mitään käskyjä.”

Minä ja Josh jäimme katsomaan toisiamme hiljaisuuden vallitessa ja pinkin valon luodessa tuttua hehkuaan. Tosiaan. Olin kuullut Theasta viimeksi, kun olin ollut suihkussa.

Jos joutuisin antamaan virallisen selonteon päivän tapahtumista, sekin alkaisi siitä, kun olin suihkussa. Alasti. Ehkä sitä ei tarvinnut erikseen mainita. Kuitenkin mainitsisin, ja menisin sanoissani sekaisin.

Minun korteillani elämässä ei vain voinut voittaa, jos tiellä oli joku nolouseste. Kompastuin niihin joka kerta.

”Ei kai Thealla ole mitään ongelmaa? Mitä tuolla muussa aluksessa tapahtuu?”

”Ei siellä kai mitään erityistä, mutta voin myöntää, että suurin osa taistelusta ja henkisestä kapasiteetistani meni lähinnä siihen, että pystyin pitämään itseni kasassa. Tiedätkö, ne synkronointikopiot…”

Josh raapi poskeaan.

”Mitä niistä?”

”Ne olivat täällä. Tai tämän aluksen systeemeissä. Jonkinlainen hyökkäys Koalition järjestelmiin. Ja mä kun luulin, ettei ohjaamoihin pääse mistään käsiksi, ne on tehty täysin varmoiksi, juuri siksi Koalitio salailee suunnilleen kaikkea. Vähemmän tietoa ulos, vähemmän vuotoja, vähemmän mitään, mihin kukaan tietää iskeä.”

”Olet hakkeroinut aika monta lippaa. Kyllä niihin siis voi käsiksi päästä. Ja Jake Rossello tietää kaiken mitä me, tai Melissa tai Sigrid… tai oikeastaan kaiken, mitä Säätiön puolelle jossain vaiheessa loikanneet tietävät. Ei kannata ajatella, että mikään supersalainen olisi sellaista enää.”

Ja sitä paitsi minä tiesin, että Jake Rossello oli tiennyt paljon sellaistakin, mitä Koalition amiraalitkaan eivät ainakaan näennäisesti tienneet. Mitä se sitten tarkoittikaan.

Tuskin ainakaan mitään erityisen hyvää.

Minun pitäisi kysyä siitä vähintään Khadija Nivalta.

Edellinen lukuSeuraava luku