Tömähdykset kuplamme seinään olivat kuin popcornin valmistus. Ensin muutama poksahdus, sitten muutaman sekunnin päästä niitä tulikin jo niin usein, ettei laskuissa pysynyt perässä. Ratiseva ääni vahvistui yhtenäiseksi, jatkuvaksi meteliksi, josta ei enää erottanut yhtä napsahdusta.

”Tässä voi käydä-” ehdin juuri ja juuri mutista ääneen, kun yksi musta kappale sinkoutui kuplan seinästä läpi suoraan poskeani päin.

Nostin käteni vaistomaisesti suojaamaan itseäni – niin miltä?

Musta lieju levisi pilottipuvun sormille kuin tahra, joka ei kuulunut tähän todellisuuteen. Se värisi ja särisi, ilmeisesti mielessäni. Oikea todellisuudessa kuuluva ääni oli ratina kuplamme seinään, minun aistini tavoittivat jälleen kerran jotain muutakin.

Surina tuntui peittävän jotain.

”Suunnitelmanmuutos!” Josh sanoi, läimäisten kädellään muutaman kuplan sisään tunkeneen mustan pyöreän kappaleen jonnekin jalkojemme juureen kuin liian isot ja säännönmukaiset hyttyset. ”Nyt pitää keksiä jotain muuta.”

Seira tarrasi kiinni minusta selkäpuolelta, ja olen aika varma, että kiljahdin hämmästyksestä ääneen.

”Rauhassa”, Seira totesi yksinkertaisesti.

Katsoin kuplaani ja hetken verran aivoissani löi tyhjää. Emme olleet turvassa. Marsin pinta oli vielä kaukana, eikä mistään tiennyt, olisimmeko turvassa sielläkään.

Vanhan tukikohdan kupoli siinsi viistosti allamme. Sekin oli riski. Kaiken tämän sotkun alku ja juuri, tuskin artefakti oli yksinään villiintynyt.

Selvä, okei. Suunnitelma oli valmis.

Nappasin kiinni Joshin kädestä sekä Seiran käsivarresta ja annoin kuplan haihtua tyhjyyteen. Leijuimme ilmassa ohikiitävän hetken, kunnes aloimme pudota kohti planeetan pintaa.

”Sinulla on joku idea, oletan?” Josh mekasti radioon niin, että ääni alkoi säristä.

”Joo!” älähdin takaisin, käsi irtosi kädestä ja irvistin. Seira leijui kuin kokenut laskuvarjohyppääjä.

Vilkaisin summamutikassa jonnekin. Mustasta massasta meidän yläpuolellamme irtoili suuria suikaleita, jotka tiivistyivät ja hakivat muotoaan. Epäilin vahvasti, että ne olivat tulossa meitä kohti.

Ehkä neljännellä artefaktilla oli kestänyt hetki ymmärtää, että me olimme sittenkin uhka.

Minulla ei ollut varaa jäädä pohtimaan sen mielenliikkeitä tai yrittää puhua sille. Tiesin pystyväni hidastamaan omaa vauhtiani törmäämättä mihinkään jos päättäisin niin, mutta en tiennyt, osaisinko tehdä niin Joshille ja Seiralle. Pätikö luonnoton fysiikan lakien venyttäminen myös näihin?

Oli parempi keksiä jotain muuta, jotain tavallaan normaalia.

Allemme punoutui suuri verkko. Se oli vähintään urheilukentän kokoinen, jokainen säie mahdollisimman ohut. Se oli tietenkin musta, säikeet kulkivat sikin sokin, kuin sotkuisessa naamiaiskaupan hämähäkinseitissä. Ei kuusikulmioita tällä kertaa.

Tipahdimme verkkooni suunnilleen yhtä aikaa. Se kesti ja jousti, hyvä. Hidas liike ylös alas sai kasvoilleni hymyntapaisen.

Marsin pinta oli allamme korkeintaan joidenkin metrien päässä. Mitenkään liikaa joustovaraa tässä suunnitelmassa ei ollut jäänyt.

Harkitsin vitsini kertomista ääneen, mutta yläpuolellamme artefaktin sumu tiivistyi pyörteeksi, joka oli havaittavissa paljain silmin, joten oli parempi keskittyä toimintaan suunsoiton sijaan – ellei ollut Josh.

”Meillä ei taida olla liiemmin aikaa nytkään”, poikaystäväni tuumasi. Tämä makasi verkossa kuin meritähti raajat levällään ja sen näköisenä, kuin meillä ei olisi ollut kiire mihinkään. Mietin, miltä Josh näyttäisi loikoilemassa riippumatossa, ja hymyilin yhä leveämmin. Onneksi kypärän kanssa sitä ei nähnyt kukaan.

Ilmeeni ei taaskaan oikein sopinut tilanteeseen.

”Uh, selvä, tuota, teen vaikka köysiä. Tai itse asiassa ei. Tai.”

Seira yritti nousta pystyyn, tipahtaen uudestaan joustavaan verkkoon.

”Äh”, tämä ähkäisi ja onnistui kampeamaan itsensä puoli-istuvaan asentoon.

”Köysi ei välttämättä auta”, Seira jatkoi kohteliaasti.

”Sori, mutta en kyllä ole niin notkea, että pääsisin mitään köyttä myöten täältä alas”, Josh kommentoi suoremmin.

”Sepä se”, sanoin.

Päätin ottaa vinkkiä artefaktimönjältä itseltään. Seira oli lähempänä, joten kokeilin, saisinko venytettyä verkkoa alas asti.

Se venyi kuin kummallinen pisara, kunnes näytti siltä, että Seira oli jonkinlaisessa haavissa.

Annoin verkon kadota Seiran kohdalta heti kun olin saanut poikaystäväni äidin turvallisesti Marsin pinnalle.

Oli varsin yksinkertaista toistaa sama Joshin kohdalla. Minä en mitään verkkoja tarvinnut, joten annoin luomukseni kadota sinne tyhjyyteen tai universumien rajojen taa mistä artefaktini luoma materia tuli, ja leijuin pinnalle kuin paraskin supersankari. Tällä kertaa se sujui suunnilleen tyylikkäästi.

Laskeuduin Marsin kamaralle pienen punaisen pölypilven saattelemena. Vaistomaisesti teki mieli yskiä.

”Päättelisin, että anomalia ei pidä meistä”, Seira sanoi.

”Ilmeisen oikein päätelty”, Josh tuumasi.

”Nyt me tiedetään, mitä se on”, sanoin. ”Kai me teoriassa voitaisiin palata näilläkin tiedoin takaisin kiertoradalle.”

Kumpikaan Niva edessäni ei liikahtanut minnekään. Päät olivat kääntyneet tiukasti vanhaa Koalition tukikohtaa kohti.

”Tai sitten me vaan mennään tuonne”, jatkoin.

”Totta kai mennään”, Josh ilmoitti.

Tukikohdan kupolit kohosivat punaisesta maisemasta täysin ehjän oloisena. Jos asiat olisivat menneet kuten ihmiskunta oli suunnitellut, vastaavia olisi ollut Marsin pinnalla paljon enemmänkin. Kuka tietää, montako miljoonaa ihmistä olisimme jo ehtineet tänne asuttaa.

Olisi ollut järkevämpää luoda asuinsijoja vaikkapa pinnan alle, mutta taivaita kohti kurkottavat kupolit olivat lupaus paremmasta. Niissä näkyivät Koalition ideologia ja haaveet. Kupolit olivat osa sellaista tulevaisuutta, jonka jokainen Maan asukas osasi kuvitella: ensin ihmiskunta valtasi pienen alan, teki ankarasti työtä ja lopussa palkkiona oli Mars, jonka pinta vihertäisi ja virtaisi vettä aivan kuten Maankin.

Koalitio oli hylännyt tavoitteensa Marsissa ja käärinyt kaiken salaperäisyyden tummaan viittaan.

Varsin kirjaimellisesti.

Seira avasi eteemme dataikkunoita samalla kun tämä harppoi ripeästi kohti tukikohtaa. Jokainen askel oli vähän kimmoisampi kuin se olisi ollut Maassa.

”Ainakin Koalitio antoi oikeasti käyttöömme ihan kaikki piirustukset ja muut”, Josh mutisi.

”Viimein”, sanoin takaisin.

”Tämän mukaan lähin sisäänkäynti on meistä katsoen tuolla”, Seira sanoi ja osoitti kädellään viistosti oikealle. ”Jos jatkamme tätä tahtia, sinne on noin viidentoista minuutin matka.”

”Voisin kai lennättää meidät sinne”, sanoin.

”En ole aivan varma, kannattaako meidän käyttää artefaktia”, Josh sanoi. ”Jos tuo ylläoleva juttu jotenkin tietää sen, aina kun käytät voimiasi, se hyökkää vastaan tai jotain.”

”Onhan se mahdollista. Tai siis, on tosiaan yksi vaihtoehto, että se luuli, että minä ja meidän kupla oltiinkin osa sitä. Minut piti assimiloida pilveen.”

En viitsinyt muistuttaa taas, että Koalition turvajärjestelmienkin mielestä olin nykyään ei-ihminen.

”Ketään ei assimiloida yhtään minnekään”, Seira sanoi yksinkertaisesti.

Yksi osa tämän matkan arvoitusta oli yhä kroonisesti hukassa kuin parittoman sukan vastinpari. Hetken aikaa pohdin, olisimmeko kuitenkin ehtineet tänne ensin nanobottinaista. Mutta meillä oli mukanamme avaruusaluksia ja iso määrä ihmisiä – jollakulla, joka ei tarvinnut ruokaa, ilmaa eikä vettä, matkanteon olisi pitänyt olla monta kertaluokkaa helpompaa.

Kävelimme hiljaisuuden vallitessa pitkin Marsin pintaa. Se oli yhä saman värinen kuin vanhoissa kuvissa. Olin iloinen, että Mars sellaisena kuin se oli ei ollut täysin kadonnut anomalian myötä, vaan planeetta olisi kenties yhä pelastettavissa tai ainakin jätettävissä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen meitä ihmisiä.

Minun oli vaikea ajatella, että Marsin tilanne johtui yksinään artefaktista. Kaiken sen mukaan mitä tiesin ja osasin arvailla, artefakti ei voinut keksiä mitään itse. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi voinut yksinään villiintyä koko planeetan kattavaksi mustaksi peitoksi.

Olin lisäksi aika varma, että edes minä en pystyisi luomaan niin paljon artefaktin sumua, että sillä pystyi peittämään koko planeetan. Mikäli Sebastianin hypoteesi oli oikea, oli ihan mahdollista, että kyvyn rajat olivat samat tai lähes samat kuin synkronoinnillakin – joitain satoja metrejä, kenties kilometri nykyisellä epätyypillisellä kyvylläni, mutta ei enempää.

Jake Rossello oli ohjannut Josh-kloonien avulla kokonaista laivastoa, mutta se oli heikentänyt äijää niin paljon, että olin onnistunut murhapuuhissani lopulta varsin helposti.

Käymiäni avaruustaisteluita oli vaikea kuvailla mittakaavan suhteen, mutta olin aika varma, että niissäkään en ollut kurkottanut kyvylläni kuin verrattaen lähelle, mikäli vertasi tähän mustuuteen, joka kattoi yhden kokonaisen planeetan.

”Särisee”, Josh sanoi äkkiä.

Se oli oudon lyhyt lause.

Olimme hiipineet aiemminkin milloin mihinkin. Tämä ei ollut meille kahdelle uutta, tuskin Seirallekaan. Askeleen keveys Marsissa ja yllä roikkuva pimeä taivas tekivät koko tilanteesta epätodellisemman kuin aiemmat salatehtävät.

Huomasin Seiran ja Joshin pysähtyneen käytännössä vierekkäin, olin näistä useamman metrin päässä.

Hienoa, jos jompi kumpi olikin näyttänyt pysähtymismerkkiä kädellään, en ollut ajatuksissani huomannut yhtään mitään. Mietin jälleen, ottaisinko kypärän pois päästä, koska se tuntui lähinnä vaikeuttavan asioita.

Radiokommunikoinnin voisi kaapata äärimmäisen helposti. Koalitio ei ollut kehittänyt mitään salaisempaa, koska ei ollut tarvinnut. Avaruudessa meillä ei ollut salattavaa eikä vihollisia – paitsi nyt.

”Josh! Seira!”

Älähdin radioon vaistomaisesti. Josh ja äitinsä olivat hankalassa kulmassa, nämä eivät varmasti nähneet, mitä tapahtui.

Tai kenties nämä olivat huomanneet jotain jo ennen minua. Minun pitäisi keskittyä nykyhetkeen filosofisten pohdintojen sijaan.

Marsin kivestä, pölystä ja heikosta kaasukehästä tiivistyi hahmo.

Oli aivan mahdollista, että sen osat olivat olleet piilossa kiven seassa, saman värisinä kuin ruosteenpunainen planeetan pintakin.

Kukaan meistä ei ollut tutkinut pölyä.

Taas virhe. Kirosin, nyt radio suljettuna.

”Ye-Seo, oletan?”

Josh kysyi sen kuin olisi törmännyt johonkin tuttuunsa Taivasopiston käytävällä, hyväntuulisena kuten aina.

MINÄ JA MONET MUUT. TERVETULOA.

Jouduin väistämään epätyylikkäästi, kun pieniä kappaleita viuhteli ohitseni. Ye-Seon osia, tämän parvi. Tummat palaset yhtyivät kokonaiseen muotoon kuin jonkinlaiseen groteskiin palapeliin, se oli punaisen ja mustan muodostama värisevä sekamelska.

Hahmosta erottuivat kasvot ja kädet, punaisen asettuessa keinotekoisille kasvoille kuin märät ihoon liimaantuvat hiukset tai kuivunut veri.

”Onko Hanna siellä? Ja ne kaikki muut?” Josh tivasi.

MEISTÄ TULEE ONNELLISIA.

”Hieno juttu”, sanoin. ”Meinaatteko te tuhota Marsin? Mitä tuo on?” sanoin ja osoitin ylös.

”Ollaan kohteliaita, puolin ja toisin”, Seira sanoi kuulostaen siltä, että tämä yritti saada kolme alakoululaista käyttäytymään asiallisesti vieraalle planeetalle suuntautuvalla luokkaretkellä.

”Joo”, sanoin. Puhumisen sijaan viritin itseni tarkkailemaan parven jokaista liikettä. Jos keskustelu johtaisi taisteluun, olisin valmiina. Minä voittaisin kaikenlaiset koneet aina, ja Ye-Seo ilmiselvästi koostui pienenpienistä koneista.

”Voimmeko keskustella asioista kuin ne ovat?” Seira jatkoi.

TIETENKIN.

Seira nauroi radioomme, lämpimästi, ei mitenkään pilkaten. Jos poikaystäväni äitiä oli missään vaiheessa pelottanut, siitä ei ollut näkyvissä rahtuakaan – tämän asentokin oli itsevarma, ja mitä kypärän perusteella osasi päätellä, Seira katsoi Ye-Seoa suoraan sinne, missä silmät olisivat normaalisti olleet.

”Me olemme vain etsimässä tietoa, emmekä uhkaamassa ketään. Jutellaan. Me olemme järkeviä ihmisiä.”

OLIN.

”Nooh, sen voi jättää filosofeille. Minusta vaikuttaa siltä, että keskustelen ihan ihmisen kanssa. Mitä te haluatte? Tai haluaisitte?” Seira jatkoi rupattelevaan sävyyn.

TE ETTE VOI SITÄ ANTAA. TARVITSEMME TUOTA.

Ye-Seon käsi kohottautui ylös, mustan taivaan suuntaan.

”Onko se artefakti? Tiesitkö koko ajan, että täällä Marsissa on sellainen?”

Otin jopa kaksi askelta Ye-Seon suuntaan innostuksissani ja huidoin ehkä käsiänikin. Hei, olin utelias ja halusin tietää.

TIESIN. JO SILLOIN KUN OLIN VAIN YKSI.

NELJÄS ON OLLUT TÄÄLLÄ KOKO AJAN. SE ON NYT ENEMMÄN. KUTEN MEKIN.

”Ai niitä oli neljä… Marsin artefakti löytyi sitten varmaan ensimmäisenä. Kun tuo tukikohta oli toiminnassa. Mutta ne, jotka sen löysivät, eivät maininneet muulle Koalitiolle mitään.”

LINJASI ON OIKEA.

”Mistä sinä sitten tiesit, kun kerran Koalitiokaan ei?”

MINULLE KERROTTIIN. KYSYIN OIKEALTA TAHOLTA.

”Lennonjohdossa? Siellä viidakossa?”

SINÄHÄN OLET OPPINUT PALJON.

Seira teki suuntaani kädellään eleen, joka ei ollut Koalition virallinen käsimerkki, mutta tunnistettava: piti palata aiheeseen. Toisaalta minusta tämä meni aika hyvin. Ye-Seo vaikutti tyytyväiseltä, koska oli huomannut ja löytänyt jotain, mikä oli jäänyt Koalitiolta – no, täysin pimentoon.

Kukapa ei halunnut kokea olevansa fiksumpi kuin muut?

Ye-Seo katseli ympärilleen. Tämän miljoonista ja taas miljoonista pienistä droneista koostuva pää ei varsinaisesti kääntyillyt, mutta oli silti selkeää, että tämä etsi jotain. Jos ei katseellaan, muilla aisteillaan. Naisen hahmon ympärillä lenteli harva pilvi, joka ei ollut täysin sattumanvarainen.

TE KOLME ETTE OLE HÄN. MISSÄ HÄN ON?

”Anteeksi, kuka?” Seira kysyi.

”Ai Jake Rossello?” Josh vastasi.

MINULLA ON HÄNELLE ASIAA.

”Minä tapoin sen matkalla tänne”, sanoin yksinkertaisesti.

Seira tarrasi kiinni kädestäni. Ei ollut viisasta sanoa se heti kättelyssä ääneen. Olin kuitenkin varma, että Ye-Seo olisi saanut asian tietoonsa tavalla tai toisella. Minusta ei ollut kiertelemään eikä kaartelemaan. Olin tappaja ja saattaisin tehdä sellaista uudestaankin.

Ye-Seon muoto edessämme kohosi suuremmaksi ja suuremmaksi. Kädet venyivät, kunnes ne eivät enää olleet yhtään ihmismäiset. Käsivarret ja sormet kurottuivat liian pitkiksi, kuin kauhuelokuvan hahmoksi. Väreissä oli yhä enemmän mustaa, punainen oli valunut takaisin piiloon, rakoihin ja syvälle Marsin pinnan alle.

En välittänyt vaan astuin eteenpäin.

”Vastuu on minun. Me halusimme Marsiin, ja olisi ollut mahdollista, että satoja ihmisiä olisi kuollut, jos en olisi tehnyt sitä. Joko se mies tai kaikki ne ihmiset.”

Pitkät, surisevat sormet kiristyivät kypäräni ylle, etsien kaulaani.

EI.

”Ikävä kyllä, joo. Kuule, välititkö sinä Jake Rossellosta oikeasti? Te vaikutitte… no, teistä on vaikea saada selvää. Halusitko sinä rakastamasi miehen mukaan siihen, mitä teette Marsissa, vai mistä tässä on kysymys?”

MIKSI KERTOISIN SINULLE?

Ääni kärähti, kuulin siinä ensimmäisen kerran jotain aitoa. Varmaan tuskaa, vaikkakin en ollut erityisen hyvä tulkitsemaan ihmisten tunteita, ja tällaisten melkein-ihmisten tapauksessa vielä vähemmän.

Luotin yhä Joshiin. Koska Ye-Seo oli osin koneita, me voittaisimme aina. Minä voisin pelata nanobottinaisen pois pelilaudalta milloin vain. Jos tällä oli tietoa, oli paras jutella ja kuunnella.

”Herra Ja- siis, se mies halusi myös sinun luoksesi. Me puhuimme vähän, ja se sanoi, että tämän maailman lisäksi on jotain enemmän. Ja tämä on tosi outoa, mutta minusta tuntui siltä, että kuoleminen ei ollut kovin iso juttu sille. Hidaste? Jonkinlainen mutka matkassa, kun suunnitelma ei onnistunutkaan, kuten piti.”

Sormet kiristyivät, surina yltyi. Se osui synkronointiini niin, että oli hieman vaikea keskittyä. Mietin, tuntuiko Joshista samalta aina päällä olevan synkronoinnin kanssa.

Maailma oli sekä sekavampi että selkeämpi kaikkien mahdollisten aistien myötä. Onneksi en sentään nähnyt kaikkia aallonpituuksia koko aikaa. Sekin varmaan onnistuisi, jos keskittyisin ja haluaisin sitä.

Mitä herra Jake oli todella halunnut?

Muistelin minun ja herra ex-puheenjohtajan keskustelua. Kaikki ne vihjeet ja tiedonmurut, kenties voisin pelata niillä vielä.

”Kuolitko sinä biologisesti siellä lennonjohdossa, kun sinusta tuli nykyinen sinä?”

SE OLI PAKKO TEHDÄ. EI OLLUT MUUTA KEINOA.

MINUN KEHONI OLISI MENEHTYNYT JOKA TAPAUKSESSA.

”Olen pahoillani”, sanoin yksinkertaisesti.

Hetken verran uskoin tilanteen muuttuvan taisteluksi, mutta niin ei käynytkään. Me vain seisoimme ja katsoimme toisiimme, kaksi mahdottomiin tilanteisiin ajettua ei-ihmistä keskellä vihamielistä maailmaa.

Sormet vetäytyivät.

Josh ja Seira seisoivat paikallaan. Neuvottelu ei varmastikaan ollut mennyt aivan kuten nämä olivat ounastelleet. Seira näytti Koalition käsimerkkiä, joka tarkoitti, että tämä odotti käskyjä. Se olisi ollut tehtävän komentajalta jossain muussa tilanteessa hieman hassua, mutta ymmärsin, mitä Seira yritti viestiä.

Jopa Josh oli oudon hiljaa. Kypärästä ei pystynyt päättelemään mitään. Olin niin tottunut lukemaan Joshin kasvoilta apua milloin mihinkin tilanteeseen, että koin olevani umpikujassa.

Jos Jake Rossello oli kuin olikin ollut kaiken tämän avain?

Minun syyni, minun murhani, minun päätökseni oli aiheuttanut sen, että meillä ei ollut mitään, minkä kanssa käydä kauppaa.

Pakotie oli kadonnut näkyvistä, enkä voinut tehdä mitään muuta kuin syyttää itseäni aiemmista päätöksistä.

Tuijottelin Marsin pintaa yrittäen keksiä jotain.

Radio räsähti, pieni välähdys pinkkiä kiisi läpi tajuntani samalla kuin nykäisin pääni taas normaaliin asentoon, katsoen Joshia joka oli selvästikin keksinyt edes jotain.

”Jake Rossello kopioi minut. Tai oikeastaan vain minun synkronointini. Sillähän oli laitteisto Kuussa siihen tarkoitukseen varsin pitkään. Tarpeeksi pitkään, että minun on vähän vaikea ajatella, että olisin ollut niin erityinen, että sitä helvetintuolia olisi käytetty vain minuun.”

Ye-Seon hahmo kääntyi kohti poikaystävääni, joka yritti nyt vuorostaan katsoa nanobottinaista silmiin, pää niin takakenossa kuin Koalition kypäräliitäntä mahdollisti. Se oli aika vaikean näköistä, sillä Ye-Seon hahmo muuttui koko ajan suuremmaksi. Ympärillämme lensi pikkuriikkisiä koneita, jotka yksi kerrallaan liittyivät hahmon osaksi. Valtava naisen hahmo alkoi näyttää jo varsin uhkaavalta.

”Josh? Väitätkö, että se olisi kopioinut itsensä?” kysyin meitä ympäröivään hiljaisuuteen.

”Tietty. Ja kokonaan, paremmin kuin se ehti hoitaa homman minun kohdallani. Minusta ei muutenkaan tarvittu kuin osa, pelkästään synkronointini, koko persoonallisuuteni olisi ollut hankalasti käskytettävissä.”

”Missä se on sitten?”

”En tiedä”, Josh sanoi. ”Mutta olen varma, että jossain. Pakko olla. Se selittäisi paljon.”

Jokaisessa poikaystäväni suusta tulleessa lauseessa oli paksu kuorrutus Joshin loistavia puheenlahjoja, mutta myös juuri niitä teorioita, josta olimme puhuneet kahdestaan. Pyöritelleet ja käännelleet. Halusin uskoa Joshin tarinaan, siinä palaset osuivat sopivasti kohdalleen kuin yksinkertaisessa älypelissä.

Jos Jake Rossellosta oli olemassa kopio, jos mies oli suunnitellut kaiken, se melkein sovitti minun tekonikin.

Ye-Seon muoto oli vähemmän ihmisen, kun pikkuriikkiset koneet muodostuivat uudelleen, ensin satunnaisesti, mutta todellisuudessa säännönmukaisesti kuin fraktaalikuvio. Sitten pilvestä erottui muoto, joka tiivistyi selkeämmäksi, kiinteämmäksi ja tutun oloiseksi.

MINÄ VOIN AUTTAA.

Eteemme tiivistyvä muoto oli kuin pieni kuljetusalus. Sivussa oli vieläpä ihmisen mentävä kolo, josta pääsi kömpimään sisään. Aivan kuin pikkuriikkinen delfiini kolmelle, ykstyiskyyti läpi Marsin ties minne.

Josh kohautti näkyvästi olkapäitään ja astui aluksen suuntaan.

Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun päätimme vain toimia, tehdä edes jotain, kokeilla vailla parempaa tietoa ja matkata tuntemattomaan.

Viitoin Seiralle etenemisen käsimerkin.

Me kiipesimme alukseen yksi kerrallaan, odottaen minne Ye-Seo meidät veisi.

Edellinen luku – Seuraava luku