Melissan ehdotus oli edelleen käsittelemättä. Se ja koko tapaaminen tuntui lipuvan jonnekin kauemmas nyt, kun olimme rutiininomaisella lentotehtävällä takaisin Kleion suuntaan.
Alus, jonka saimme paluumatkalle Kleiolle, oli eri vuosikertaa kuin aiempi maitovalaamme. Edellinen aluksemme oli jäänyt korjattavaksi rämäpäisen lentelyni jäljiltä. Tämä oli vanhempi maitovalas, siinä oli siis vähemmän erilaisia kokeellisia laitteistoja ja enemmän pelkkää funktionaalisuutta.
Meille miehistölle aluksen ikä näyttäytyi niin, että aluksen sisätila oli vielä ahtaampi kuin edellisen purkkimme. Tänne oli selvästi jälkikäteen asennettu samanlainen himmeä, vaalea valaistus, mutta sen alta näkyi aiempi ja tummempi seinämateriaali. Jotkin vanhat alukset olivat olleet sisältä kokonaan tummahkoja, mutta siitä oli luovuttu nopeasti. Sellainen värimaailma ei nostanut juuri kenenkään mielialaa.
Matkassa ei ollut mitään salatehtävää tai erityisjippoa, kuljetimme ainoastaan tavallista suurempaa määrää matkustajia, jotka piti saada lehdistötilaisuuden jälkimainingeissa takaisin kotiin. Yhden maitovalaan vaurioituminen tarkoitti, että jokaisen Meleteltä poispäin lentävän aluksen piti saada mahdutettua enemmän siviilejä kyytiin kuin tullessa.
En ollut tästä käänteestä pätkääkään innoissani.
Käytävillä käveli porukkaa, jotka vaikuttivat olevan täysin pihalla. Suihkussa kuulin useamman valittavan, ettei ollut ehtinyt pestä kuin toisen käden. Ruokala oli aina täysi ja ärsyttävintä oli, että porukka käveli ja puhui äänekkäästi käytävillä, mikä kuului hytin ovesta läpi. Miehistö oli opetettu kävelemään määrätietoisesti, hiljaisesti ja rauhallisesti paikasta toiseen.
Tavallisia harjoituksiakaan eri tilanteiden varalle ei voinut pitää, koska ympärillä oli koko ajan liikaa ihmisiä kuuntelemassa ja utelemassa. Välillä joku innostui valittamaan tilojen pienuudesta tai epämukavuudesta tai milloin mistäkin, yleensä vielä kapteenille. Myötähäpeäni oli käsinkosketeltavaa.
Maitovalasta ei edes oltu ängetty mitenkään erityisen täyteen, hyvä jos meillä oli kaksikymmentä siviilimatkustajaa. Joka tapauksessa liikaa.
Poistuessani hytistä kohti ohjaamoa käytävässä seisoi kaksi nuorehkoa miestä, jotka muistin matkustajalistasta toimittajiksi. Nämä testasivat käytävässä jotain kameralaitteistoa. Hymyilin päässäni, jonkun oikeasti tarvitsi etsiä parhaat säädöt fyysisesti kokeilemalla, eikä ihan vaan… no, laittamalla ne kohdalleen. Ehkä poikien olisi kannattanut kuluttaa teini-ikä bilettämisen sijaan synkronointiin.
”Hei, anteeksi. Pitäisi päästä tästä.”
Kyllä minä tiesin, ettei olisi tarvinnut pyytää, mutta koin kuitenkin kohteliaaksi sanoa.
Parrakkaampi miehistä katsoi minua kiusallisesti varpaista ylös, eikä ihan kasvoihin asti. Muistin taas pukeutuneeni vähän kiiltävään ja erittäin ihonmyötäiseen hassuun avaruuspukuun. Olin siitä hyvinkin tietoinen, aiemmin liiankin. Olin jo melkein tottunut. Katse oli silti asiaton.
”Heii… et muuten tulisi nopeasti haastateltavaksi?”
”Alusten sisällä haastattelut on kielletty sekä Avaruuskoalition että kapteenin määräyksellä. Mahdollinen kuvamateriaali aluksen sisätiloista tarkistetaan viranomaisten toimesta, kun tulemme perille.” En jaksanut yrittää ystävällistä äänensävyä uudestaan.
”Höh, älä nyt! Kyllä me tiedetään. Aina kannattaa kysyä.”
”Joo! Sitä paitsi, sinun kaltaisesi nuoret tytöt näyttävät hyvältä televisiossa. Sitä arvostetaan. Voisit olla kuuluisa.”
Aloin ärsyyntyä keskusteluun todella, sillä tyhmät ukot estivät edelleen kulkuni ohjaamon suuntaan. En ollut myöhässä vaan yli vartin ajoissa oman vuoroni alkuun nähden, mutta minun ei olisi joutua käymään koko sananvaihtoa.
”Voisitteko siirtyä.”
Tyypit liikkuivat seinän viereen niin, että mahtuisin juuri ja juuri ohi, tunkemalla. Ne vilkaisivat toisiinsa ja virnuilivat toisilleen.
Olisin voinut jättää tapauksen huomiotta, tai olla sanomatta mitään. Jokin tai jotain oli kuitenkin muuttunut. En halunnut vain hiippailla pitkin seiniä enää. Eikä kyse ollut edes pelkästään minusta, vaan kaikista meistä, jotka teimme samaa työtä. Ja yleisestä sujuvuudesta. Normeista.
”Avaruuskoalition arvomerkkijärjestelmä on monimutkainen, eikä kovin helposti siviileille saatavillakaan. Mutta teidän kannattaisi nyt kuitenkin opetella edes tämä, jos meinaatte pärjätä yli viikon tällä aluksella.” Ojensin käsivarteni eteen niin, että ranteen ja kyynärvarren nelisakaraiset tähdet ja siipikuvio näkyivät.
Minun hihassani oli vain yksi siipi, koska en ollut vielä valmistunut koulusta, mutta eihän näiden tyyppien sitä nyanssia tarvinnut tietää.
”Tämä, ja hassu päähine yhdessä meinaa, että niiden kantaja ohjaa tätä metallipurkkia. Ja vähän muutakin kuin vain päättää minne mennään. Voin puhaltaa juuri teidän hyttiin joka yö kylmää ilmaa tai järjestää teidän ruokakiintiöönne jonkun vauvanruokavalion, ihan vain ajattelemalla sitä. Että olkaapa pojat ihmisiksi”, totesin ja heilautin kättäni teatraalisesti.
Onneksi ne eivät nähneet naamaani, kun punastuin kävellessäni pois.
Ihmisille kuittailu tarkoituksella oli muuten yllättävän vaikeaa. Se oli paljon helpompaa tehdä tahattomasti. En tiedä onnistuinko edes olemaan oikeasti uhkaava. Vauvanruokaa? Hyvä minä, varsinainen uhkaus. Tuntui silti aika hyvältä.
Nurkan taakse päästyäni jouduin puhaltamaan syvään ja tasaamaan itseäni hetken. Josh olisi varmaan vain antanut siipien ilmestyä – niin isoina kuin ne pystyi tekemään – ja sanonut jotain paljon nasevampaa.
Koska nojasin kämmen kiinni seinässä, kaappasin epähuomiossa synkrolla hataran, pienen jäljen, jota en osannut yhdistää mihinkään.
Sitten kuulin äänen, joka oli vähän kuin kulkusen kilinää.
Hetken verran luulin, että se tuli älylaitteestani.
Seuraavaksi edestäni juoksi musta kissa. Kaulapannassa oli tiuku.
Vähän kuin kissankorvien kohdalla aiemmin Meletellä, edelleen ylikierroksilla käyvillä aivoillani kesti tajuta tilanne ennen kuin ryntäsin kissan perään.
Tämä tästä vielä puuttui, joku totaalinen riemuidiootti oli ottanut lemmikkinsä mukaan.
Ohjaamon sijaan suuntasin ruokasaliin, josta löysin Thean istumasta ja syömästä pitsaa. Thea oli istunut pöydän päähän ja yritti olla katsomatta muita samassa pöydässä, jotka keskustelivat kovaäänisesti ja huitoivat.
”Ota pitsaa, noi yrittivät tehdä suurimman pitsan, mitä missään avaruusaluksessa on ikinä tehty”, Thea sanoi viipale kädessään.
”Thea. Jollain täällä on kissa.”
”Kissa?”
”Joo. Oikea, elävä, hengittävä kissa. Avaruusaluksella. Se pitää saada kiinni. Pitää selvittää, kuka älykääpiö on ottanut kissan tänne.”
”Lemmikit on kiellettyjä.”
”Älä latele mulle täysiä itsestäänselvyyksiä, edes vitsinä. Mä tiedän!” lähes kiljuin.
Thea jätti puoliksi syödyn pitsan pöydälle ja mitään sanomatta otti minua olkapäästä kiinni ohjaten meidät kohti ovensuun terminaalia. Läimäisimme kämmenemme siihen yhtä aikaa.
”Kissan IR-jälki…”
”On pieni.”
”Tuo. Se liikkuu. Kohti miehistön hyttejä.”
Ryntäsimme ulos huoneesta ja käytävää pitkin siihen suuntaan, mistä olin tullut.
”Mä olen kissoille allerginen”, Thea manasi.
”Sekin vielä.”
”Voitaisiin jättää tää kyllä jollekulle muulle, kapteenille vaikka.”
”No eikä.”
Juostessamme jouduimme pakosti menemään taas kamerapellejen ohi. Vastustin kiusausta näyttää kieltä. Tyypit olivat sentään huomattavasti enemmän käytävän sivussa kuin vasta muutama minuutti aiemmin, mutta ohi meneminen ei vieläkään ollut helppoa.
Thea tönäisi kameralaukkua muka vahingossa eikä jäänyt edes pahoittelemaan.
Käytävä tähän suuntaan vei kohti hyttejä. Ne olivat kaikki neljän hengen hyttejä kolmella punkalla. Osa matkustajista oli tosin laitettu asumaan erilaisiin muihin tiloihin, sillä aluksella ei ollut turhaa kapasiteettia huvimatkustajille eikä siis oikeastaan ylimääräisiä hyttejäkään – lensimme minimimiehistöllä. Sitä ei tosin kannattanut kuuluttaa liikaa matkustajien suuntaan.
Kuulin taas kilinää.
”Thea, se meni tuohon suuntaan!”
”Joo, kuulin.”
Näin vilahduksen mustaa ja olimme hyvin lähellä ilmalukkoa, josta pääsi aluksen ulkopinnalle. Tätä ilmalukkoa käytettiin lähinnä niihin huoltotoimiin, jotka kohdistuivat jäähdytysrakenteeseen. Yleensä paikalla ei oleskeltu turhan päiten, sillä väärään aikaan tästä poistumalla saisi ajoainesuihkusta päälleen – mikä ei ollut varmastikaan kenenkään suosikkitapa kuolla. Ei sinne vahingossa kukaan päässyt, mutta matkalla sinne oli yleensä ehdottomasti pääsy kielletty, ilman erittäin hyvää syytä.
Tällä hetkellä lensimme matkavauhtia kiihdyttämättä tai hidastamatta, eli ajoainesuihkua ei ollut.
Avasin kämmenellä ensimmäisen oven kohti teknistä tilaa. Kissa oli kadonnut kuin… kissa avaruuteen. Ei kai se osannut itse avata ovia? Se nyt ainakin oli täysin mahdotonta, kaikkien kokemieni mahdottomien sattumien jälkeenkin.
Ovi sihahti ja huomasin tuijottavani Reediä kasvoihin.
”Mitä?”
Minä ja Thea heilautimme kättä väsyneesti. Mustiin pukeutuneen pojan takaa kiersi esiin vieläkin mustempi kissa. Katti maukui ja koski tassullaan Reediä, joka istui kyykkyyn ja silitti sen päätä hajamielisesti.
”Ai se kissa on sun.”
”No ei ole. Löysin sen vaan. Tullaan hyvin toimeen.”
Huokaisin.
”Mitä edes teet täällä? Tähän tilaan ei pitäisi päästä noin vain. Täällä on vaarallista. Tai ei ole, mutta voisi potentiaalisesti olla. Matkustajilla ei pitäisi olla pääsyä tänne”, tenttasin.
”Ei olekaan… mutta mä en jaksa niitä toimittajia. Ne on mun perässä ihan koko ajan. Kysyvät idioottimaisia kysymyksiä.”
”Tiedän tunteen.”
”Vääntäisin koko sakilta niskat nurin, ellei ne olisi tavallaan hyödyllisiä.”
Vilkaisin Theaan. Linn oli ohjaamossa. Koko juttu alkoi muotoutua selkeämmäksi loogiseksi ketjuksi päässäni.
”Linn päästi sut tänne ja sä et näy missään kamerassa eikä sun IR-jälki näy.”
Reed nosti päätään ja katsoi meihin uhmakkaasti. Efekti ei ollut ihan sama lyhyemmällä otsatukalla, mutta teiniuhma välittyi silti.
”Joo. Mutta se ei kuulu muille. En aiheuta harmia. En aio astua tosta avaruuteen.”
”Täällä saa varmaan ainakin olla rauhassa ilman, että kukaan tulee häiritsemään”, Thea kuittasi.
”Joo. Et tietäisi, mistä löytyy kissanruokaa?”
—
Kissan omistaja ei ollut ilmoittautunut. Luulen, että tyyppi halusikin pysyä tunnistamattomana. Olisin kyllä erittäin mielelläni halunnut tietää, miten kukaan oli saanut salakuljetettua kissan alukselle ylipäätään. Luulisi, että se olisi jäänyt kiinni matkatavaroita punnitessa.
Ainoa mitä keksin, oli että joku siviileistä oli piilottanut kissan vaatteidensa alle alukseen noustessa.
Oli miten oli, jos kissan omistajaa ei löytyisi, se jäisi varmaan Reedille. Linn oli vaikuttanut suorastaan raivoisan määrätietoiselta, kun ehdotin kissan omistajan kuuluttamista.
”Reedille tekee hyvää pitää huolta jostain toisesta olennosta! Oletko nähnyt ne kaksi yhdessä? Kissa ja Reed ovat erottamattomia, olkoon kenen kissa vain, sitä ei siltä pojalta viedä!”
Olin peruuttanut niin pitkälle Linnistä kuin pääsin ja vannonut pyhästi, että pitäisin kissan salaisuutena. Kaipa sen voisi poistuessa piilottaa Reedin huppariin. Mustia molemmat.
Yritin pähkäillä, pitäisikö Linninkin hankkia avaruuskissa, ja mistä naruista sellaisen hankkimiseksi pitäisi vetää. Se oli kyllä älyttömintä luksusta ja resurssien haaskuuta, minkä osasin keksiä – yksikään amiraali ei ikinä siunaisi juttua. Edes Khadija.
Kumma kyllä, aloin kaivata pelejä. Toki pystyin vapaahetkinä pelaamaan älylaitteella, mutta aluksella kaistaa ei riittänyt mihinkään tietoverkossa pelattavaan. Lisäksi kaipasin kunnon isoja pelejä, holo- ja VR-efekteineen, niitä tietokoneella pelattavia. En viitsinyt puhua asiasta kenellekään, se olisi ollut vähän hassua. Olihan avaruusaluksen ohjaaminen nyt hienompaa kuin yksikään kotona odottava aiheen simulaattori.
Melkein törmäsin käytävässä Joshiin, kun olin palaamassa hyttiin ohjaamisvuoron jälkeen.
”Hyvää iltaa, kadetti. Katso vähän minne kävelet, jooko?”
”Hups.”
Josh katsoi minua mittailevasti ja raapi leukaansa, eikä sanonut mitään.
”Mitä?”
”Sulla on ohjain päässä ja oletat, että kaikki väistävät sua.”
Sain ison virneen ja taputuksen olkapäälle.
En ollut ajatellut asiaa ollenkaan. Tai ainakaan sillä tavalla. Ehkä myös intoni päästä pelaamaan vapaa-ajan pelejä johtui siitä, että ohjaamisesta ja avaruudesta oli alkanut tulla arkea. Vielä syksyllä en ollut kaivannut harrastuksiani, koska opiskelu vei niin paljon aikaa. Nyt minulla riitti kapasiteettia taas muullekin, ja olin tottunut outoon elämääni.
Yritin muuttaa aihetta, en halunnut vaikuttaa liian itsevarmalta. Se oli enemmän Joshin alaa.
”Ootko tulossa vai menossa?” Viittilöin hytin oveen.
”Tulossa kai. Voitaisiin joka tapauksessa jutella. Neiti M:stä.”
”Tiedän, että se on puhumatta. En ole tosin saanut mitään yhteydenottoa.”
”Sanoiko se Melissa mitään, miten aikoo olla yhteydessä? Älylaite on ainakin poissa pelistä.” Josh olisi jo tiennyt, jos olisin saanut sellaisen viestin. En jaksanut yrittää kryptata koko viestiliikennettäni.
”Ei se tapaaminen unta ollut enkä kuvitellut koko juttua, mutta nyt alkaa jo melkein tuntua siltä.”
Josh kohotti kulmiaan.
”Säätiö ei ole tehnyt mitään isoja liikkeitä pariin viikkoon. Luulen, että ne rakentavat Kuussa infraa. Nyt kun se yksi tukikohta on kokonaan niiden. Varmistavat ruokahuollon ja muun.”
”Uutisissa pohditaan sitä aseistusjuttua, mutta musta tuntuu, että yleinen mielipide on kyllä Säätiötä vastaan. Kukaan ei halua aseita avaruuteen, koska sitä on vuosikaudet myyty ihmisille utopiana, jossa kaikki on hyvin ja Maan ongelmat pysyvät poissa.”
Avasin hytin oven ja istuin alapunkalle. Hytti oli tyhjä – oli Thean ohjausvuoro ja Linn oli mukana jossain riskiarviointitapaamisessa kapteenin ja avaruuskävelytiimin kanssa.
Yritin keskittyä Melissa-aiheeseen, mutta se ei jaksanut millään kiinnostaa, ainakaan niin paljon kuin olisi pitänyt. Sitten Meleteltä lähdön, ajatukseni pyörivät muiden kuin henkisten juttujen ympärillä.
”Melissa-juttu pitää pohtia sitten sen viestin pohjalta, kun se tulee. Jos tulee”, sanoin.
”Voidaanhan me spekuloida.”
”En tiedä olenko innostunut vain juttelemaan”, totesin.
Otin ohjaimeni pois ja punkka tärähti, kun Josh heittäytyi sille puolimakaavaan asentoon. Tein tilaa, mutta en siirtynyt kauemmas. Nojasin käteeni ja hain itsekin parempaa asentoa. Suljin silmät ja yritin keskittyä. Artefakti… halusiko Melissa minusta vain henkilökohtaisen aseen? Vai minut opettamaan samaa kykyä muille?
Päässä surisi.
Josh kosketti otsallaan omaani, ja analyyttisen politiikkapohtimisen mahdollisuus lipui kauemmas ja kauemmas.
”Meidän olisi pitänyt ryhtyä itse asiaan silloin Meleten vierastalossa”, mutisin.
”Tää menee jo vähän vaikeaksi. Purkki täynnä asiaankuulumatonta siviiliporukkaa, salaliittoja kaikkialla ja haluaisin vaan… no, tiedät kyllä mitä mäkin haluan. Mutta jos tulee hälytys eikä vastata kumpikaan, ollaan isossa lirissä”, Josh yritti järkeillä.
Kuulin nielaisun ja osin tunsin sen, koska nojasimme niin lähekkäin. Aataminomenat olivat ihan söpöjä liikkuessaan.
”Joo.”
Hengitin syvään. Ilma hytissä leijui raskaana, oli vaikea ajatella mitään loogista tai älykästä, kun Josh oli siinä.
”Linn voi tulla hetkenä minä hyvänsä.. Plus, tämän puvun kuorimisessa kestää pieni ikuisuus. Kyllähän sä nyt sen tiedät.” Josh otti ohjaimensa päästään ja laski sen punkan alle.
Voisimme odottaa viikon, että pääsimme Kleiolle, missä oli vähän enemmän omaa rauhaa. Mikäs kiire tässä oli. Voisimme jutella tänään tärkeistä asioista. Niitä oli pitkän keskustelun aiheeksi.
Josh siirsi kätensä jonnekin niskan taakse ja ravisti hiuksiaan vapaaksi. Ne levisivät olkapäille ja alemmas – näin poikaystäväni hereillä ja hiukset kokonaan auki liian harvoin. Tuijotin suu auki kuin mikäkin hölmö. En aikonut kysyä ääneen, tiesikö Josh täsmälleen, miten vaikutti minuun. Todennäköisesti tiesi.
”Siis joo, mutta…”
Järkeily sai luvan loppua nyt.
Siirryin niin, että sain kiinni hassun mustapinkin kumipuvun kauluksesta. Se oli vähän levenevä ja joustamaton, sillä se oli samalla kypärän liitoskohta. Sivelin kädelläni puvun liukasta pintaa ja kokeilin nuolaista kohtaa, jossa vaate loppui ja iho alkoi. Hitaasti ja kevyesti. Kaulalta kohti korvaa.
Josh ynähti ja sulki silmänsä. Olin niin lähellä, että näin silmäripset ja luomien pienet liikkeet.
”Jatka tota ja… mähän sanoin, että joku voi tulla…”
”Mua ei itse asiassa kiinnosta se just nyt helvettiäkään.”
Jatkoin toiseen suuntaan rivillä aavistuksenomaisia pusuja. Tunsin karhean sängen alun, jota ei silmillä nähnyt.
Jokin osa minua, joka tuntui saavan aikaan impulsiivista käytöstä, halusi lisää eleitä ja äännähdyksiä, mitä sain puoliksi punkkaan ja puoliksi seinään nojaavan pojan tuottamaan. Nähdä poskien punastuvan ja otsan hikeentyvän. Saada aikaan jotain, mikä kuuluisi vain minulle.
Nojasin taas lähemmäs Joshin korvaa ja pidin kovasti vinkaisun ja huokauksen yhdistelmästä, jonka sain pelkästään sillä aikaan. Se toinen epärationaalisempi osa minua piti siitä myös.
”Luuletko etten saisi tota ovea järkättyä takalukkoon? Mä lennän avaruusalusta. Yksi lukko ei anna paljoakaan vastusta siihen verrattuna.” Pidin tauon. Kerrankin tiesin, mitä sanoa.
”Ensi kerralla, pidä sun siivet päässä.”
Se, kuiskattuna läheltä, riitti siihen että me molemmat unohdimme viimeisenkin rationaalisuuden säikeen.