Puhelun ja kaiken tapahtuneen jälkeen olin viimein Joshin kanssa kahdestaan. Huone tuntui meille liiankin pieneltä, mikä oli sinällään aivan hölmöä, koska olimme nukkuneet yhdessä paljon pienemmässä avaruusaluksen hytissä vailla mitään ongelmaa. Oli vain vaikeaa olla paikallaan. Olimme yhä samoja tyyppejä, mutta meidän niskassamme oli vastuu siitä kaikesta, mikä oli tapahtunut ja tapahtuisi, halusimme tai emme.

Huoneen seinät tuntuivat vankilalta, jotka estivät minua, pakottivat minut olemaan läsnä hetkessä sekä miettimään niitä kaikkia juttuja, jotka olivat menneet pieleen.

Nojauduin Joshin kylkeen ja kokeilin varovasti työntää pääni poikaystäväni olkapäätä vasten. Josh silitti hiuksiani.

Ainakin huoneen vähän nuhjuiseen nojatuoliin mahtui kaksi, kun oikein tunki.

”Hei”, sanoin.

”No hei. Ei kai meidän tarvitse tervehtiä.”

”Ei. En vaan tiedä mistä aloittaa. Tai oikeammin, mihin seuraavaksi.”

Joshin käsi teki mietteliäitä ympyröitä hiuksissani. Mietin yhä sitä datapakettia. Mietin todella montaa asiaa.

”Ihmisiä kuoli. Heikeä ei ole enää.”

”Sanoisin, että sitä ei voi tietää varmasti, mutta se taitaisi kyllä olla jonkinsortin vale”, Josh sanoi.

”Olisi se”, sanoin ja työnsin itseäni vielä lähemmäs Joshin olkaa. Parisuhteet taisivat toimia sillä tavalla, että ihan vain näin olemalla lähellä toista, mieleni rauhoittui jonkin verran. Muut asiat tuntuivat kaukaisemmilta. Olimme turvassa näin, jos meitä oli kaksi.

Pystyisin ehkä ajattelemaan myös niitä asioita, jotka olivat vasta edessä. Tämän piirteettömän siistin huoneen ulkopuolella, kaikki ne sotkut odottamassa meitä ja sitä, että korjaisimme tilanteen.

Kauheasti vastuuta nuorille, josta kukaan ei ollut kertonut, miten sen kanssa elettiin.

”Meidän pitää lähteä sen puheenjohtajan perään. Miettiä, kerrotaanko Melissalle. Tai Khadille. Vai tehdäänkö vain temppuja kahdestaan”, Josh pohti.

”Mielellään tehtäisiin joku oikea suunnitelmakin. Avaruus on aika iso paikka etsiä ilman yhtään johtolankaa.”

Huoneessa ei ollut ikkunaa, mutta yhden seinän holonäyttö heijasteli kuvaa kirkasvärisestä avaruussumusta, kääntäen sitä hitaasti. Kimaltavan sumun liikkeen huomasi vain, jos jäi tuijottamaan. Olisin voinut vaihtaa kuva-aiheen joksikin muuksi, mutta miksi olisin tehnyt niin? Mieluummin avaruus kuin jokin tavanomainen merimaisema. Ehkä vaikkapa insipiroituisen Hevosenpääsumusta jotenkin.

”Ai eikö supervoimat ja ufot riitä suunnitelmaksi?”

Josh kiusoitteli jälleen, kuinkas muutenkaan.

”Ei oikein, jos vastapuolella on ihan samaa.”

Poikaystäväni vaikeni silitellen hiuksiani edelleen. Olin haronut ne auki melko vimmaisesti.

”Emme tiedä sitä”, Josh sanoi pehmeästi. ”Se puheenjohtajan vaimo tai ex-vaimo voi olla ihan millainen tyyppi vain. Missä vain. Kukaan ei tiedä.”

”Jos se Linnin isän tieto sen leidin katoamisesta pitää paikkansa, ne eivät välttämättä ole liittolaisia. Sillä tavalla kuin me ollaan”, väitin.

”Ai liittolaisia? Eikö me olla enemmän?”

”No ollaan”, mutisin.

Olisi kai pitänyt hävettää hokea tällaisia ääneen, mutta minun oli myös pakko myöntää, että oli aivan liian kauan siitä, kun olin saanut olla Joshin kanssa näin. Ei ollut kiirettä minnekään, eikä välitöntä uhkaa kenenkään henkeä kohtaan. Sitä paitsi me olimme yhä elossa, elossa ja tässä, eikä siinä voinut olla mitään väärää. Kohtalon arpa oli osunut sillä tavalla.

Heike parka. Mutta minä en jättäisi elämättä, surkutellen ja murehtien.

”Voidaanko kurkata sitä dataa?”

Olimme yhä Koalition tiloissa, mutta yksityisessä huoneessa. Minä olin vapaalla ja olin pyytänyt luvan irrottaa älylaitteeni kaikista verkoista, vedoten omaan rauhaan ja siihen, että tarvitsin täysin rauhallisia vapaapäiviä toipuakseni.

Se oli tietenkin puolitotuus.

Oletin, että Koalition kytköksen poistaminen älylaitteestani pariksi päiväksi antaisi minulle myös rauhan tonkia sitä materiaalia, jonka Josh oli napannut.

Ilmaan ryöpsähti pyörivä sekä kierteinen kuvio, joka oli tunnistettavissa hiuslenkiksi. Sitten se alkoi keriytyä auki, muuttuen pinkeiksi rippeiksi ja säikeiksi, jotka pyyhkiytyivät huoneen tyhjään ilmaan. Tuttu salaus – nyt Josh ei vain enää tarvinnut hiuslenkkiään.

Suurin osa holoina ilmestyvästä datasta oli pelkkiä tutkimustuloksia. Päiväkirjoja, koodinpätkiä, tuhottoman paljon dronejen lentoratoja ja muuta vastaavaa.

Tuur tai Sebastian olisi ollut tästä innoissaan, mutta kaipasin jotain hieman selkeämpää vihjettä. Jos meidän pitäisi tutustua koko tutkimusaineistoon syvällisesti, vastuksemme ehtisi sillä aikaa karata jo toiseen aurinkokuntaan asti.

Yksi tietty kansio kiinnitti huomioni. Heitin sen huoneen keskelle mahdollisimman suureksi ja Josh avasi sen jatkaen liikettäni lähes saumattomasti. Parisuhteen etuja.

”Tämä on jotain henkilökohtaista. Oho, en tajunnutkaan, että saisin vietyä jotain tällaista.”

Josh vaikutti tyytyväiseltä, laajentaen kansion sisältöä yhä lisää. Sormi nousi tämän huulille, kasvoille ilmestyi ilkikurinen hymy.

”Onko siellä se sinun kopiosi? Limsa-automaatin prototyyppi?”

”No, katso itse.”

Ilmaan virtasi loppumaton jono kuvia, videoita, holoja ja ääniä kaupungista, jonka oli pakko olla Soul. Kirkkaissa illoissa sivukujilla norkoilevien porukoiden naurunremakat, katukuppiloista kuuluva ruuanvalmistuksen sihinä ja pulputus, juomalasien yhteen kolahtamisen ääni. Ihmisiä pitämässä hauskaa. Melkein haistoin lämpimän kesäilman.

”Pöllitkö sinä puheenjohtajan nuoruuden?”

”No näköjään kyllä”, Josh sanoi itsekin pöllämystyneenä selaten kuvia eteenpäin. Mitä pidemmälle selailu eteni, sitä enemmän Joshin suupieli nyki, hymyn muuttuessa nauruksi. Lopulta tämä tirskahti ja alkoi hihittää hiljaa ääneen.

Nuorempi puheenjohtaja tuntui olevan kaikissa kuvissa jotenkin taustalla, aina vähän kuin vahingossa paikalla ja yllättyneen oloisena. Suurimmassa osassa videoita joko tämä näkyi vain puoliksi tai peitteli kasvojaan. Osassa kuva oli tärähtänyt tai sumea. Joissain puheenjohtajan kasvoille heijastui varjo, joka ei varsinaisesti immarrellut tämän kasvoja.

”Minä näytän kuvissa tuolta”, sanoin.

”Niin”, Josh sanoi ja näytti anteeksipyytävältä, suupieli yhä nykien. ”Se minua naurattaakin. En naura sinulle. Tämä on vain aika yllättävää. Se limainen ukko ei olekaan aina ollut sellainen.”

”En loukkaannu”, ilmoitin.

Ehkä minulla oli toivoa, jos kerran maailmankaikkeuden karismaattisin mies oli ollut nuorena ihan samanlainen ujo ja kroonisesti valokuvissa epäonnistuva nörtti. Miten ihmeessä karismaa pystyi kehittämään? Minun pitäisi varmaan pyytää oppitunteja ensin Joshilta, jos sellainen kiinnostaisi.

”Onko siellä mitään oikeasti hyödyllistä?” kysyin.

”Ehkä se, että sitä naista ei löydy näistä kuvista mistään. Mutta on täällä joku, jonka sinä tunnet.”

Josh huitoi ja siirteli holoja aikajärjestykseen, nostaen yhden kesän päällimmäiseksi.

Tuijotin monissa kuvissa esiintyvää pellavapäätä. Jokin isoissa eleissä ja kasvoinilmeissä oli kumman tuttua. Jotain noissa laajoissa käsien kaarissa ja valtavissa hymyissä herätti huomioni. Poika oli myös aika lyhyt.

Aikaikkuna oli vain muutaman kuukauden, poika oli selvästi ollut Soulissa vain käymässä. Ehkä lomalla tai vaihto-opiskelijana.

”Voi helkkari. Se on Linnin isä”, kirosin.

”Sepä se.”

Huitaisin turhautuneena kuvan syrjää ilmaan. En minä nyt tällaista sotkua tähän halunnut. Mitä se edes tarkoitti? Linnin perhe oli asunut Soulissa pidemmän aikaa vasta paljon myöhemmin. Linniä ei ollut ollut edes olemassa tuolloin.

Onneksi Josh avasi suunsa uudelleen.

”En ole tämän aiheen asiantuntija, mutta jos Jakella on kuvia lähinnä jostain vaihtarista eikä esimerkiksi tulevasta vaimostaan, sanoisin että melko vakava juttu. Tyyppi on säästänyt nämä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Sentimentaalista.”

”Mitä ihmettä se ukko sitten tekee sinun synkronoinnillasi? Ja Koalition aluksilla? Jos se ei etsikään kadonnutta vaimoaan? Vaan edelleen Linnin isää?”

”Älä kuule minulta kysy, miten joku tällainen ihmissuhdesotku toimii. Mutta sen naisen löytäminen saattaisi vastata aika moneen kysymykseen.” Josh siirsi katseensa minusta jälleen kohti kuvavirtaa.

Katsoin kuvia uudelleen ja uudelleen. Linnin isä oli ollut nuorena ihan söpö. Tämä ja puheenjohtaja eivät koskaan istuneet kuvissa lähekkäin eivätkä vaikuttaneet muutenkaan olevan mitenkään kovin läheisiä – vain kaksi nuorta miestä, jotka olivat satunnaisesti pyörineet samassa porukassa.

Puheenjohtajalle se oli kuitenkin ollut syystä tai toisesta hyvinkin merkityksellistä. Pellavapäästä oli monta lähikuvaa.

Juttu olisi mennyt muuten yleisen nuoruusmuistelun piikkiin, mutta se oli liian tarkoituksellista.

Muistin ne lehtikuvat Linnin isästä ja herra ex-Säätiöstä kättelemässä vuosikymmeniä myöhemmin. Vastustajina poliittisen kentän eri puolilla.

”Linnin isä ei tiedä. Se ei ole koskaan tajunnut. Ei varmasti ole… se ei varmasti edes tunnistanut Jakea, kun nämä tapasivat sitten yli kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen! Eihän se ole enää yhtään samanlainen!”

Huidoin käsiäni lähes yhtä dramaattisesti kuin Linn tai tämän isä.

”Todella traaginen rakkaustarina”, Josh ilmoitti kasvot peruslukemilla.

Jätin kuvat sikseen. Oli jo ihan tarpeeksi ylipäätään miettiä sitä, että lapsuudenkaverini isä oli ollut joskus nuori ja että tällä oli aiempi elämä kaikenlaisine ihmissuhdesotkuineen.

”Pakko löytää se nainen, mutta mistä?”

”Urkitaan se lennonjohtoasia huomenna jollain tekosyyllä. Pyydetään dataa siitä naisesta. Mehän nähdään amiraaleja muutenkin heti aamulla”, Josh sanoi.

Se oli hyvin yksinkertaista ja selkeää ja juuri sellainen kommentti, minkä takia minä ja Josh teimme hyvin yhteistyötä. Silloin kun toisella oli menossa jokin aivan kaheli monimutkainen ajatuspolku, toinen osasi ehdottaa jotain konkreettista ja järkevää.

Huominen aamu tarkoitti, että voisin kuluttaa illan joko pohtien vanhojen ukkojen kiusallisia nuoruudenihastuksia tai yrittää elää omaa nuoruuttani. Viisaampaa valita jälkimmäinen.

Tarrasin kiinni Joshista ja vedin tämän lähemmäs. Nojatuoli oli yhä muutaman askeleen päässä, mutta en ollut varma, oliko se sopiva kohde.

”Mitäs nyt?”

Josh kuulosti yhä ilkikuriselta.

”Pitäähän minun jotenkin osoittaa arvostukseni paikallista supersalapoliisia kohtaan.”

Käteni siirtyi Joshin hiuksilta ensin tämän korvan taakse ja sitten alemmas, liukuen paidan aukosta kohti alaselkää. Josh oli laittanut päälleen ihan tavallisen mustan t-paidan – bändipaidat olivat jääneet jonnekin joko Maahan tai vanhempien nurkkiin.

”Näen, mihin tämä on johtamassa”, Josh sanoi, hyvinkin uteliaan oloisesti.

”Joo”, mutisin takaisin.

”Pidin siitä tempusta, minkä teit artefaktin kanssa.”

Joshin äänessä kuului nyt kirkas selkeys, tämä venytti sanojaan pitkiksi, härnätäkseen minua. En enää ollut aivan niin pölvästi, ettenkö olisi ymmärtänyt, mihin suuntaan tämä keskustelu ja sitä seurannut kovin kehollinen toiminta oli siirtymässä.

Olin sitä paitsi itse aloittanut sen.

Sain suuntaani tuikkivasilmäisen vilkaisun, Josh irtaantui.

Katsoin nojatuolia, Josh katsoi sänkyä.

Vedin henkeä niin lujaa, että se kuului ilmanvaihdon jatkuvan hurinan yli erittäin hyvin.

Sisälläni pyöri jatkuva virta mahdollisuuksia, mutta ne tuntuivat kaikki olevan hankalia, en tiennyt mistä aloittaa, mitä sanoa, mitä tehdä. Massa jotain lämmintä ja melkein kuristavaa nousi sisältäni, jotain sellaista, joka sai aivoni tuntumaan sumuisilta. Posket tuntuivat olevan kehoni kuumin kohta arviolta noin viidenkymmenen lämpötilayksikön marginaalilla. Nostin kädet ja laskin ne taas, halusin koskea niillä, mutta mihin?

Miksi olin niin epävarma?

Kaikesta hankalasta tietämätön Josh istui muitta mutkitta keskelle lattiaa polvilleen oikein sulavasti ja notkein liikkein, pitäen katseensa lattiassa.

Yleensä, jos vietettiin iltaa porukalla, tämä istui risti-istunnassa tai nojaten rennosti seinään. Minä olin meistä se, joka tuijotteli nolona lattiaan. Mutta tässä ei nyt ollutkaan kyse siitä.

En minä osannut tällaisia juttuja. Hetkikin oli väärä. Ei minulla ollut oikeutta tehdä mitään tällaista tyhmää. Ei kai sitä saanut vain leikkiä jotain, kun maailman kohtalo riippui meistä.

Valot sammuivat lähes kokonaan, tuli niin pimeää, kuin avaruustukikohdassa voi olla. Se oli Josh, en ollut edes ehtinyt miettiä valaistusta tai mitään muutakaan tunnelmaan liittyvää.

”En mä pysty.”

”Jos oikeasti et halua, se on eri juttu. Mutta mä odotan tässä hetken. Kerrot sitten, oletko valmis.”

Josh ei vieläkään katsonut minuun, puhui vain sillä pehmeällä äänellään katsoen lattiaan kädet sylissään. Hiukset takaraivolla olivat siinä pörrötysvalmiina, käden ulottuvilla.

Voi helvetti. Jos kuolisin tässä sotkussa, olisin ainakin kokeillut.

”Mulla ei sitten ole pienintäkään käryä, mitä olen tekemässä. Auta vähän”, sanoin.

”Totta kai. Aina”, Josh sanoi, kohotti katsettaan aavistuksen ja hymyili taas, ei-vinosti, molemmat hymykuopat poskillaan. Tämän kasvoilla oli punastumisen alku, jonka näin hämärässäkin. Tai ehkä enemmän tiesin sen.

Mielessäni viipotti edestakaisin hyvin monta teoriaa, miten Josh oli saanut tämänkin asian järjesteltyä haluamaansa malliin. Ja minun haluamaani malliin myös.

”Miten se anelu? Kiinnostaako?” Josh kysyi, ääni täynnä kiusoittelua, jonka tiesin muuttavan myös minun kasvoni yhtä kirkkaanpunaisiksi kuin Koalition pahin viitostason megahälytys. Toivottavasti sellaista ei tulisi nyt. Nyt olisi mihinkään asialliseen pelastushommaan mahdollisimman huono hetki. Minulla olisi maha kipeä, jos joku sellainen hälytys alkaisi soida juuri nyt. Vaikka se puheenjohtaja ilmestyisi takaisin Kuuhun, en lähtisi tästä huoneesta tasan minnekään.

Istuin lattialle Joshin viereen. Tämä käänsi päätään sivulle, minulla oli vapaa pääsy kaulalle. Painostava ilmanala ja hiljaisuus loi vielä pari kierrosta lisää tilanteen yleiseen kuumottavuuteen.

Osuin sormillani kaulan ihoon.

Josh päästi äänen ja avasi suutaan vähän. Se näytti suorastaan riettaalta. En tiedä, olinko pitkään aikaan nähnyt mitään parempaa. Välttämättä ikinä, jos totta puhutaan. Josh niska kenossa, haavoittuvana edessäni, silmät kiinni ja poskilla selkeä punastus, se oli paljon parempaa kuin mikään mielikuvitukseni tähän mennessä tarjoama.

Vallasta voi mennä sekaisin. Tavallaan ymmärsin, miksi.

Kunpa vain en mokaisi koko juttua.

”En tiedä osaanko mä tehdä tätä oikein”, kuiskasin.

”Kyllä sä osaat”, Josh sanoi pehmeästi nostaen päätään aavistuksen, edelleen kuitenkin välttäen katsomasta suoraan minuun. Katsoin takaisin, varmaan aika hölmö ilme naamallani.

”Mä olen tässä. Se olen edelleen minä, vaikka leikittäisiin vähän. Älä sensuroi itseäsi, jooko. Sanon kyllä jos käsket jotain, mitä en halua tehdä. Luota muhun sen verran.”

Hautasin naamani Joshin kaulan ja olkapään tienoille.

Normaalisti Josh olisi silittänyt hiuksiani, mutta ei enää eikä juuri nyt. Silläkin oli oma merkityksensä.

Yritin estää käsiäni tärisemästä. Yleensä peleissä ohitin vain kaikki romanttiset kohdat ja siirryin nopeasti eteenpäin. Mutta en voinut ohittaa sitä, että Josh olemassa tahallaan … tuollainen aiheutti minussa tarpeen tehdä jotain. Eikä vain jotain. Iski tarve ottaa koko poika ja saada tämä unohtamaan kaikki muu paitsi minä.

Sinne asti pääseminen olikin sitten aika kysymysmerkki, mutta oli pakko yrittää.

”Ota sun vaatteet pois ja palaa tähän, mun eteen.”

Suustani kajahtava käsky kuulosti aivan kummalliselta, mutta Josh totteli mukisematta. Pieni toive tai ajatus kutkutteli jossain mielen perukoilla.

Josh otti paitansa pois vähän hitaammin kuin olisi tehnyt tavallisesti. Housut ja alushousut kokivat saman kohtalon päätyen nätisti tuolille. Minulta ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että Josh oli tahallaan selin, paljas takamus minuun päin. Taisin saada esityksen.

Saatuaan vaatteensa siistiksi pinoksi Josh palasi eteeni ja silmiin katsomatta istui taas alas polvilleen, suoraan eteeni.

Kuljetin kättäni paljasta olkapäiden linjaa pitkin, alemmas käsivarrelle ja takaisin. Josh oli aivan paikallaan, sulki vain silmänsä ja hengitti syvään.

Iho oli sekä viileä että kuuman sähköinen kosketukseni alla.

Otin kiinni Joshin leuasta ja vedin meidät suudelmaan, joka sai molemmat haukkomaan henkeä.

Siinä ei ollut oikeastaan mitään kilttiä.

Kylmän analyyttisesti siirryin alemmas, harkiten jättäväni jälkiä. Olihan Josh minun.

”Mä, tuota…”

”Joo”, Josh vastasi hengästyneen kuuloisena ja huulet punoittaen. ”Vai saanko mä puhua?”

Työnsin koko pojan lattialle makaamaan. Josh käänsi päänsä taas sivulle, kaulan jänteet ja nielaisu erottuivat selvästi. Pidemmät hiukset levisivät toinen osio oikealle, toinen Joshin kasvoille. Nostin sen varoen pois ja sivulle.

Olisin voinut vaikka vannoa, että sormenpäissäni oli sähkövirtaa. Siltä se ainakin tuntui.

Teki mieli sanoa ääneen, miten kauniilta Josh näytti näin, mutta pojan sanominen kauniiksi tuntui vähän hassulta, varsinkin tässä yhteydessä. Josh näytti aina sekä herkältä että vahvalta alasti, enkä oikein tiennyt, miten olisin kuvannut sitä sanoin.

”Nhh…”

Kuljetin huuliani rintakehää pitkin, kevyesti ja varmaan myös vähän kutittaen. Toinen käteni kierteli alempana, koskematta kuitenkaan mitään tärkeää. Tunsin sydämenlyönnit.

”Kerro mulle, kenelle sä kuulut.”

Ääneni kuulosti jälleen paljon kovemmalta ja tylymmältä kuin olin ajatellut.

Josh vinkaisi ja nyki aavistuksen. Hitto, jos sain tässä tilanteessa yhdellä kysymyksellä aikaan tuollaisia ääniä, tässähän oli järkeä. Nojauduin poikaystäväni ylle ja otin uudestaan kiinni leuasta. En tuntenut sänkeä laisinkaan, Josh oli ajanut partansa aamulla.

”Sano se.”

”Kuulun sulle”, Josh sai sanottua hengittäen raskaasti.

”Hyvä.”

Suutelimme uudestaan. Hitaammin ja rauhallisemmin, sillä tavalla kuin yleensäkin. Ei puremista tai punoittavia huulia nyt.

Sormeni pyöritteli hajamielisiä ympyröitä Joshin rintakehää pitkin. Arvostin jälleen sen sileyttä. Huohottava hengitys tasaantui pikku hiljaa.

”Auta riisumaan mun vaatteet.”

Olin salaa kiitollinen, että mekossani oli vetoketju. Vetoketjullisten vaatteiden pois ottaminen oli paljon kuumottavampaa tällä tavalla kuin vain vaatekappaleiden vetäminen pään yli. Avautuvan ketjun ääni hiljaisuudessa tuntui melkein hävyttömältä. Tunsin hengityksen paljaalla yläselän iholla.

Mekko tipahti ja jäi kasaksi lattialle.

”Onko mulla lupa…” Josh aloitti, enkä oikein tiennyt mihin tämä viittasi.

”Koske muhun”, sanoin.

Josh alkoi suudella ihoa rintojeni päältä ja alta. Rintaliivit pysyivät päälläni.

Kädet etenivät kylkiäni pitkin alemmas. Tavallaan olin iloinen, että Josh oli aina niin tarkka ja varovainen, kuin olisin mennyt helposti rikki. Alussa ajattelin, että se johtui kokemattomuudesta, mutta parempi näin. Kovilla otteilla ei päässyt tässä hommassa haluttuun lopputulokseen. Ja minä muuten halusin, ja lujaa.

Piti vaihtaa asentoa. Istuin Joshin syliin ja yritin olla murjomatta tämän sojottavia anatomisia osia liikaa.

”Tähän voisi vaikka tottua”, sanoin.

”Ehkä tehdään näin sitten useammin,” Josh sanoi.

Josh nauroi niskaani ja korvaani, hyväntahtoisesti ja kirkkaasti.

”Mä pidän susta näin. Olet kaunis. Lisää? Enemmän?”

”Joo.”

”Miten?” Nauru niskassani jatkui.

”Mä luulin, että mä käsken tänään”, onnistuin sanomaan yhteen pötköön sekoamatta sanojen välissä.

”No anna käsky. Käytä mua.”

Josh sanoi sen niin luonnollisesti, että olisin voinut kiittää ja itkeä. Nousta ylös, huutaa ja julistaa koko maailmalle, miten ihmeellinen poikaystävä minulla oli. Josh oli tiennyt, että tällainen toimisi, vaikka en ollut itse tietenkään tajunnut. Milloinkas minä tajuaisin mitään.

Poika sylissäni oli vain odottanut, kunnes tilanne olisi oikea, kunnes olisin valmis, kunnes keksisin sen itse, kunnes minä voisin olla minä ilman mitään pelkoa siitä, että tulisin tuomituksi.

Jokin osa minussa nytkähti toiseen asentoon. Minä kelpasin sellaisena kuin todella olin, kelpasin Joshille niin, että tämä suostui – ei, se oli väärin, ei suostui vaan halusi. Halusi olla minun.

Tunsin olevani kokonainen, eikä minun tarvinnut pelätä tai murehtia mitään.

Vedin meidät lähemmäs sängyn reunaa ja istuin sille. Josh tuli perässä, epävarman oloisena. Pidin ilmeestä, ja erityisesti siitä, että minä sain nähdä sen. Ryömimme molemmat sängylle.

”Katso mua, kunnolla.”

Josh katsoi, ja takerruin siihen. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista katsoa ketään sillä tavalla. Siinä oli halua, kunnioitusta, pidättyväisyyttä, kiintymystä. Kaikki ne ja vähän enemmän. Huolta myös, vaikka olimme jo tehneet tämän monesti.

”Pyydä lupa”, kaikui suustani lujaa ja varmasti. Mistä lähtien minulla oli ollut tällainen versio äänestäni käytössä?

”Saanko… saanko mä… voidaanko…”

”Kuka omistaa sut? Kaiken, mitä sä olet?”

Josh katsoi suoraan silmiin eikä edes epäröinyt.

”Sinä. Kokonaan.”

Ja sitten, hiljempaa.

”Mä… mä rakastan sua. Mä olen sun. Se ei ole mitään leikkiä.”

En tiennyt, että pystyin kokemaan sellaisia tunteita. Niin vahvoja reaktioita. Lämmin hulmahdus kipristi varpaita ja sai tukan nousemaan pystyyn päänahasta. Tiesin silmäkulmieni kostuvan, mutta yritin pitää kasvot peruslukemilla.

Se osa minua, joka ei hukkunut vaaleanpunaisiin höttötunteisiin, halusi nähdä Joshin valittavan, kiemurtelevan, anelevan, mielellään erittäin epätoivoisesti. Huohottamassa ja toistamassa nimeäni… Sysäsin sen vähän kauemmas.

”Saat luvan.”

Päässä pyörteili, oli vaikeaa keskittyä, vaikeaa muodostaa se lause, mutta tiesin, että pitäisi silti. Se oli kuitenkin totta. Ehkä tässä tilanteessa voisin. Parempaa tilannetta ei tulisi. Jos jäisin miettimään, en uskaltaisi koskaan. Kurkkua kuristi, sanat tulivat ulos hankalasti.

”Mäkin rakastan sua.” Oli pakko kääntää katse jonnekin, onneksi Josh ei nähnyt sitä eikä naamaani muutenkaan, koska oli sulkenut silmänsä.

Josh ei vastannut, mutta tämän kasvonilme muuttui. Hymykuopat ilmestyivät, vaikka suu pysyi raollaan. Silmäripset värisivät.

Kaaduimme sängylle, enkä tiedä, kumman selkä osui peittoon ensin.

Edellinen lukuSeuraava luku