Josh ohjasi aluksen laskeutumaan hitaasti. Lähestyskulma oli ilmakehään palaamisessa se haastavin osuus. Luotin kuitenkin, ettei meillä olisi minkäänlaista ongelmaa. Delfiinejä oli kahta tyyppiä: ilmakehässä lentämiseen tarkoitettua ja vain avaruudessa käytettävää. Koulussa olimme harjoitelleet enemmän jälkimmäisellä, mutta varmasti tämäkin sujuisi. Helpotuksen ja onnistuneen kaappauksen jäljiltä olin vähän kuin nousuhumalassa. Tänään meiltä onnistuisi kaikki.
Alus tutisi vähän, kun laskeuduimme alemmas ja alemmas. Alapinta ja jäähdytys-nanobotit olisivat todennäköisesti kovilla. Istuin hiljaa, ei ollut tarvetta heitellä nasevia kommentteja väliin.
”Delfiini 10-01-2 lennonjohdolle, pyydän laskeutumislupaa.”
”Lupa myönnetty.”
”Kiitos. Laukaisualusta 27R.”
Rikoimme pilvimassan, ja päällämme kirkkaana paistanut aurinko jäi taakse. Vastassa oli sumuinen ja luminen maisema, joka vaikutti liiankin tavalliselta. Olimme palaamassa seikkailulta, ja kaupunki kehtasi horrostaa joulunpyhinä autuaan tietämättömänä salaliitoista avaruudessa. Alla ihmiset söivät jouluruokien jämiä, ja minun teki mieli kertoa kaikille, mitä juuri tuli tehtyä. Oikeasti en tosin voisi kertoa oikein kellekään.
Alus lensi varmasti ja tyylikkäästi alemmas. Päivä oli toki tyyni, ei tarvinnut ottaa sivutuulen kaltaisia ikävyyksiä huomioon. Emme olleet harjoitelleet laskeutumisia ilmakehässä mitenkään liiaksi, vaikka sekin toki kuului koulutusohjelmaan.
”Sujuuko?”
”Mikäs tässä, hyvä näkyvyys ja hyvä sää. Eiköhän me alas päästä.”
Tässä aluksessa oli laskeutumistelineet, kuten kaikissa muissakin maahan laskeutumiseen suunnitelluissa aluksissa. Varsinaisista avaruusaluksista ne jätettiin usein painosyistä pois, ja syöttöliikenne kiertoradalle hoidettiin juurikin näillä delfiineillä.
Näin, että alue oli jo puhdistettu pyörteilevästä lumesta. Nimi laukaisualusta oli jäänyt elämään, vaikka raketit olivat poistuneet käytöstä kauan sitten. Alhaalla hääräili pieni ihmisjoukko paikalle hälytettyä maahenkilökuntaa. Hävetti vähän, että olimme katkaisseet näiden joulunvieton. Tai, Säätiön vikahan se oikeasti oli.
Kun laskuteline osui maahan, päästin huokauksen, jota en tiennyt pidätelleeni.
”Ei tehdä tällaista enää koskaan, jooko.”
”Ei tällä viikolla ainakaan.” Josh iski silmää.
Kömmimme alas rahtiluukun kautta syyllisen oloisina. Lumisade oli lakannut, ja kenttä ei enää ollut niin liukas. Kiinnitin katseeni sivummalla seisoviin ihmisiin.
Aidan vierellä seisoi Linnin ja vanhempieni lisäksi rehtori ja muutama opettaja. Ilokseni tunnistin sekä Elisan että Kain, ehkä emme kuitenkaan saisi ihan mahdotonta saarnaa, puhuttelua ja rangaistusta. Eiköhän kumpikin olisi meidän puolellamme.
”Täällähän nämä meidän nuoret alusvarkaat ovat.” Elisa lähestulkoon juoksi vastaan.
”Ei me sitä alusta viety…” Josh mutisi takaa.
Rehtorin läsnäolo pelotti vähän. Katsoin tarkemmin punahiuksista reksiä, joka seisoi kädet lanteilla kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita. Helpotusta? Suuttumusta?
”Ja sinä, sinä olet minulle ja koululle selityksen velkaa.” Rehtori osoitti sanansa suoraan Joshille. Ilmeessä oli jotain tuttua.
”Mummi, se on kyllä pitkä tarina…”
Leukani tipahti jonnekin, mistä sen keräilemiseen menisi hetki.
”Mutta teillä on eri sukunimet! Ja eri väriset hiukset!” osoittelin hölmönä Joshia ja rehtoria, joka oli kaapannut sukulaispoikansa haliin ja pörrötti tämän päätä sättien samaan aikaan.
”Ei tässä…” Josh protestoi.
”Niinhän meillä on. Ei kai siinä mitään niin kummallista ole. Josh on perinyt hiusvärinsä äitinsä puolelta, kuten siskonsakin.” Rehtori nauroi hämmästykselleni.
Linn nauroi myös. ”Miksi mua ei pätkääkään yllätä, että sä et tiennyt.”
Ensimmäisen rutistuksen jälkeen omat vanhempani eivät osanneet päättää, halaisivatko minua vai ihailisivatko avaruusalusta, jonka näkivät ensi kertaa näin läheltä. Päädyimme ryhmähalamaan sellaisessa kulmassa, että vanhemmat näkivät aluksen.
”Vai tällaisia sinä lennät… ilmeisesti ette ole ihan mahdottoman suuressa pulassa. Sinullahan on ihan märät jalat, kotona sitten kuumaa juotavaa, niin et tule kipeäksi”, äiti hosui.
”Sait kyllä aikaan melkoisen paniikin, kun yhtäkkiä et vastannut viesteihin etkä soittoihin, ja seuraavaksi rehtori soittaa”, isä moitti.
”Anteeksi, olin hyvällä asialla. Älylaitteeni vietiin ja rikottiin.” Olin siitä oikeasti vähän surullinen, olin jo hieman kiintynyt laitteeseen, vaikka se olikin ihan tavallista mallia.
”Niin meille sanottiin, mutta Joshin mummi ei suostunut sanomaan sen enempää.”
”Pahoitteluni”, rehtori sanoi ja siirtyi lähemmäs äitiäni. ”Mutta jaan kyllä mieluusti sen omenapiirakan reseptin, josta puhuimme aiemmin.”
”Se olisi mukavaa, kiitoksia!”
En ollut varma, oliko tämä yllättävä ystävystyminen päivän normaalein vai tähän asti mahdottomin juttu uskoa. Tuijottelin varpaitani ja toivoin, että pääsisin jo kotiin. Väsyttikin jo vähän. Toisaalta en halunnut luopua tästä päivästä ja seikkailun rippeistä. Ehkä en pääsisi kokemaan mitään vastaavaa enää koskaan.
”Kaikki näyttää olevan kunnossa täällä, joten voimme huokaista helpotuksesta tällä erää.” Rehtori hymyili. ”En kuitenkaan ihan vielä voi palauttaa jälkikasvua tavalliseen joulunviettoon. Jospa menisimme koulun aulaan, järjestän teille jostain vaikkapa kahvia. Jos ei muuta, niin aulan automaatista koulun laskuun.” Sitten rehtori suuntasi huomionsa meihin.
”Te kaksi, Elisa, Kai, minun huoneeseeni. Ja se laatikko mukaan.” Rehtori viittilöi meidät mukaansa.
Hiivimme aikuisten perässä kuin mitkäkin pikkulapset pahanteon jälkeen. Olimmehan me juridisesti aikuisia, mutta tällä hetkellä ei erityisesti tuntunut siltä. Ne joululahjaksi saadut uudet kengät olisivat olleet todella kivat, sillä varpaani alkoivat olla todella kylmät ja kohmeiset.
Koulun aula oli hiljainen, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Hiljaisuuden vallitessa rehtori – tai siis Joshin mummi – vei meidät kohti kolmannen kerroksen työhuonettaan. Se oli tavallinen ovi siinä missä muutkin, opistolla ei turhaan koreiltu tällaisilla asioilla. Ainoastaan sijainti kulmassa ja kaksi ikkunaa eri suuntiin antoi ymmärtää, että huone ei ollut jonkun pahaisen jatko-opiskelijan.
Rehtori laittoi meidät kertomaan koko tarinan alusta alkaen. Josh jätti mainitsematta synkronoinnistaan, en viitsinyt puuttua asiaan. Sen sai kätevästi pois yhtälöstä jättämällä hämärämmäksi koko huvipuistohyökkäyksen tilanteen. Kunhan päädyimme jotakin kautta tietämään Säätiön olemassaolosta, loppuosa tarinaa oli helpompi ja sen pystyi kertomaan totuudenmukaisesti.
”Teille siis pitää lähettää lasku koko aluksen turmelemisesta vedellä, sekä polttoainekulut luvattomasta lennosta.” Rehtori tuumasi tarinan päätteeksi.
Katsoimme toisiimme. Nielaisin.
”Se oli vitsi. Koulu ja minä olemme teille kiitollisia. Ilman teitä, Säätiö olisi ehkä onnistunut tempussaan. Emme yksinkertaisesti odottaneet, että he toimisivat juuri joulunpyhinä. Se oli meiltä typerä virhearvio.”
Puinen rasia lepäsi rehtorin työpöydällä. Se vaikutti ihan tavalliselta rasialta, vaaleaa puuta ja koristelematon. Jos en olisi nähnyt kuusikulmiokilpeä aiemmin, olisin voinut vaikka luulla, että koko laatikko oli pelkkä hämäys, ja sisällä olisi joku ”häh hää” -lappu tai vastaava.
”Olemme testanneet tuota artefaktia vaikka miten, mutta emme ole saaneet siitä mitään reaktiota tai tietoa ulos.” Elisa puuttui keskusteluun.
”Sinulla on jotain, mitä meillä muilla ei ole”, rehtori sanoi ja hymyili. ”Voisitkohan näyttää taitosi meille uudestaan?”
Elisa napsautti laatikon auki. Sen sisällä oli musta pallo, jonka sisällä oli kuutio, joka oli samaan aikaan tähti, josta lähti sakarat neljään ulottuvuuteen. Mitenkään muuten sitä ei voinut selittää, geometriassa oli jotain käsittämätöntä, ei-euklidista.
”En kai mä kuole, jos kosken siihen?” Äkkiä alkoi jännittää.
”Kukaan muukaan ei ole kuollut, ja aika moni tutkija on sitä koskenut. Joskin, emme voi olla täysin varmoja, mitä tapahtuu.” Elisa sanoi.
”Okei…”
Tartuin palloon, joka ei ollut pallo, ja keskityin. Tapahtuisipa jotain mukavaa. Älä ainakaan tapa meitä kaikkia. Haluaisin kasvaa isoksi, vanheta, matkata avaruudessa, tulla kapteeniksi, ehkä käydä Joshin kanssa teellä muuten vaan. Kiitos. Puristin silmiä kiinni.
”Tämä ei ole se kilpi, minkä järjestit aiemmin.” Josh rykäisi. Avasin silmät.
Huoneessa ja huoneen seinillä tanssi pikkuruisia tähtiä. Ne liikkuivat ympärilläni jokaiseen kolmeen suuntaan, toistensa ohitse, omaa vakaata tahtiaan. Ympärilläni leijui mustaa sumua. Se näytti vähän kuin galaksilta. Toiset tähdet tuikkivat toisia kirkkaammin.
”Oho.” Otin käteni pois pallon päältä ja nollasin ajatukset nykyhetkeen. Samalla illuusio katosi.
”Kukaan muu ei ole onnistunut tuossa.” Elisa totesi.
”Tuota, onko kukaan yrittänyt synkronoida?” Se oli varmaan todella tyhmä kysymys, mutta se oli pakko kysyä.
”On, mutta ei kenties oikealla tavalla. Synkronointia kun on vaikea opettaa tai selittää, vaan se täytyy vain keksiä itse. Niinpä emme myöskään voi oikein selvittää, mitä sinä teet toisin.” Elisa koski palloon demonstroidakseen. Mitään ei tapahtunut.
Myös Josh tökkäsi palloa kiinnostuneena, mutta äskeisestä illuusiosta ei ollut viitettäkään. Pallo lojui hiljaa rasiassa kuin kummallinen ylikasvanut marmorikuula. Josh kohautti minulle olkiaan.
Rehtori ja Elisa katsoivat tosiaan.
”Tarvitaan lisää kokeita ja tutkimusta.” Rehtori tuumasi.
”Kyllä, mutta mehän sovimme aiemmin, että artefakti siirretään turvallisempaan paikkaan.” Elisa kohotti kulmiaan.
”Tämä on varsin poikkeuksellista, mutta lähettäisimme teidät ja myös Linnin mielellään komennukselle jo nyt. Artefakti on joka tapauksessa lähdössä laboratorioomme läheiselle avaruusasemalle, jossa se on toivottavasti kauempana Säätiöstä.”
”Entä jos ne ovat soluttautuneet sinnekin?” kysyin. Jätin vielä huomiotta rehtorin virkkeen alkuosan. Innostukseni alkoi nousta, en halunnut alkaa tuulettamaan ennen kuin mikään olisi varmaa.
”Tämä avaruusasema on korkeaa turvaluokitusta. Epäilen syvästi.”
”Ai…” upposin syvemmälle tuoliin. Hienoa, halusin kovasti iloita, mutta tuntui myös siltä, että minulta odotettiin aivan liikoja.
”Joskin olet ihan oikeassa siinä, että Säätiöllä on ystäviä politiikassa, ja myös avaruudessa. Aivan kaikkiin ei voi luottaa. Tämänpäiväinen ei olisi onnistunut, ellei Säätiöllä olisi tukijoita ja liittolaisia korkealla yhteiskunnassa, ja myös avaruusohjelman rakenteissa ja lennonjohdossa.”
”Ei me varmaan osata vielä lentää tarpeeksi hyvin, että voitaisiin noin vaan mennä…” mutisin.
Josh ryki vieressäni.
”Ainakin toinen teistä osaa, ja Elisa on jo lupautunut pitämään teille pikakurssin. Tunteja myös iltaisin. Ja vähän myös viikonloppuisin.”
”Tuota… kiitos?” Jos kerran juttu oli jo päätetty, ehkä uskaltaisin olla vähän innoissani.
”Lähdette tasan kahden viikon päästä.”
Poistuimme talviseen ulkoilmaan vähän pöllähtäneinä ja edelleen hilpeinä.
—
Selasin tietoverkon kaikki osumat ja yritin löytää sitä yhtä vinkkiä, jolla voittaisin taistelun mahdotonta vastaan. Artikkeleissa oli mahdottoman vähän omaan tilanteeseeni sopivia vinkkejä. Vaatteiden rullaus tai tyhjiöpakkaus eivät nyt auttaneet ollenkaan tiukkoja painorajoja vastaan taistelemisessa.
Tämä oli viimeinen viikkoni kotona, ja oli todella vaikeaa keksiä, mitä jättää matkasta. Tuijotin vihaisesti vaakaa ja sen näyttämää lukemaa, joka oli yhä yli sallitun rajan.
Olin innoissani ja ehkä vähän peloissani. Pääsisimme oikeasti matkaan, ei millekään ihan turhalle reissulle, vaan oikeasti avaruuteen. Hymyilin yksinäni. Pieni osa minua jännitti, olisinko kuitenkaan hyödyksi artefaktin kanssa mitenkään? Osaisinko oikeasti lentää alusta vuoroissa pitkällä matkalla? Sotkisinko jotain kokemattomuuttani? Yritin siivota epävarmuuden jonnekin sivuun.
Uuteen älylaitteeseeni kilahti viesti Linniltä. Olin ostanut vähän persoonallisemman laitteen – se oli mustan, jalokivin koristellun taskupeilin näköinen. Linn pyysi käymään asuntolalla viimeistä kertaa. Linnillä oli tapana olla sentimentaalinen tällaisissa asioissa, antaa elottomille asioille ja paikoille merkityksiä. Minulle ne olivat enemmän vain paikkoja.
Heilautin repun selkääni ja puolittain juoksin matkan asuntolalle. Kestävyyskuntoni oli edelleen huono, mutta olin ottanut tavoitteekseni parantaa sitä päivittäisillä ulkoiluilla. Ehkä siitä olisi hyötyä itse komennuksellakin.
Kävelin ylös tutut portaat ja kaarsin ensimmäisestä ovesta Joshin huoneeseen. Linn vilkutti ja tuli käytävän päästä kantaen isohkoa laatikkoa.
”Tästä pakkaamisesta ei tule mitään, tässä on kaikki, mitä haluan ottaa mukaan – se painaa kaksitoista kiloa!”
”Mitä sulla on siellä? Kahden vuoden kosmetiikka?”
”No vähän siihen suuntaan.”
”Minulle tämä on helppoa, reissuelämä on tullut tutuksi muutenkin.” Josh veti verhoja ikkunan eteen. ”Vaikka tulee ehkä vähän ikävä tätä huonetta.”
”Mun pitikin kysyä – miksi sä et asu sun mummin kanssa? Ja Linn, miksi et kertonut mulle, että Joshin mummi on koulun rehtori?”
”Kumman kuuluu vastata ensin?” Linn kysyi.
”Sä ensin.” Josh tuumasi.
”Totta kai mä tiedän tällaiset, sanotaanko, seurapiiriasiat! Olisit kyllä voinut kysyä tältä nuorelta herralta ihan itse. Mä vähän oletin, että olisitte puhuneet siitä.”
”Mummi ei vieläkään tiedä ihan kaikkea, ja pitäisin sen mielellään niin. Ja siis joo. Ei mun perheestä kellään ole vakituista kotia. Mummi nukkuu täällä ollessaan koulun vierasmajassa tai työhuoneensa sohvalla. Sitä paitsi, asuisitko itse tämän ikäisenä kahdestaan isovanhempasi kanssa? En minä ainakaan.”
”Selitys hyväksytty”, luovutin.
”Musta tämä sun salailutyyli on vähän höpsö, mutta kaipa se kuuluu asiaan”, Linn sanoi ja tuuppasi Joshia.
”Kokeile itse kasvaa perheessä, jossa kaikki on jotain tärkeitä, ja katso, tuleeko olo että olisi ihan mukavaa, jos olisi jotain omiakin juttuja”, Josh selitti.
”Oli miten oli, tämän seikkailun ansiosta me päästään etuajassa avaruuteen!” Linn pyöri ympyrää. ”Eikö yhtään innosta? Kutkuta?”
”Joo… joskin, mä haluisin ehkä tietää, mikä sen Säätiön tavoite oikein on.”
”Se jää vielä tämän salapoliisikerhon selvitettäväksi”, Linn heitti takaisin.
”Kyllä mä luulen, että mummi olisi kertonut meille siitä edes jotain, jos se tietäisi varmasti mitään. Mutta pelkkiä aavistuksiaan tai päättelyjään se ei kerro. Voidaan jatkaa etsiväklubissa.”
Katselin ympärilleni ja hymyilin. Ehkä tästä tulisi kuitenkin jotain. Vähintään toinen seikkailu, jota voisin muistella vanhana keinutuolissa. Toivottavasti avaruuskeinutuolissa, sillä nyt kun reitti oli auki, en todellakaan aikonut palata tänne tavalliseen arkeen, jollei olisi ihan pakko. Jokin normaali ammatti tuntui tukahduttavalta ja kamalalta jo pelkkänä ajatuksenakin.
Toki varmaankin joutuisimme vielä tulemaan takaisin, olimmehan virallisesti edelleen ykkösluokkalaisia. Olisi vielä monta kurssia ja tenttiä käytävänä, mikäli halusimme valmistuakin joskus. Mutta juuri nyt… tentit kiinnostivat paljon vähemmän kuin käytäntö. Lähtisimme kolmistaan ihan oikeasti avaruuteen!
Jätin Joshin ja Linnin pakkaamaan loput tavaransa. Josh heilautti kättään, Linn irvisti. Toivottavasti Linn ei yrittäisi salakuljettaa matkatavaroita mukaan.
Portaita alas kävellessäni mieleeni tuli eräs asia. Vaikka sillä ei ehkä olisikaan enää niin väliä, en kuitenkaan voinut jättää sitä sikseen. Ajatus olisi häirinnyt minua koko ajan, joten se oli hoidettava pois päiväjärjestyksestä ennen lähtöä.
Tein pienen mutkan puutarhan poikki ja hiippailin siniseen asuntolaan. Sigridin huoneen ovi oli kiinni, muttei lukossa.
Tähtilaivasto-kokoelma nökötti hyllyllä kuten ennenkin. Jokainen levy oli paikallaan ja järjestys tarkkaan harkittu. Mietin ensin heittäväni koko kasan roskiin, mutta en pystyisi tekemään niin oikeasti. Jollain tavalla luin Sigridin kuitenkin ystäviini edelleen.
Kuljetin sormeani selkämyksiä pitkin. Oliko Sigridille tullut niin kiire, ettei tällä ollut aikaa varmistaa kokoelmalleen kunnon säilytyspaikkaa? Voisinko enää ikinä kysyä?
Pakkasin koko kokoelman siististi laatikkoon, ja kannoin sen hikoillen ja puuskuttaen kotiin. Teippasin sen kiinni ja hetken pähkäilyäni sijoitin laatikon häkkivarastoon nurkkaan. Ehkä vielä joku päivä katsoisimme niitä taas yhdessä.