Saapumisemme Eratolle oli hyvinkin fanfaariton ja vähäeleinen. Olin jo päätellyt lennonjohdon epätyypillisen haparoivasta ja lyhytsanaisesta, jopa viiveellä tulevasta kommunikoinnista sen, että Koalitiolla oli muuta tekemistä ja paljon muuta murehdittavaa kuin meidän tavallisen reittilentomme saattaminen päätepisteeseen.
Tavallisen ja tavallisen. Varmasti emme olleet ainoat, joiden aluksella oli yritetty vallankaappausta. Muisto pilottien hytistä ja tekemisistäni olisi kanssani aina, en saisi sitä millään pyyhittyä pois, enkä tiennyt halunsinko edes. Sehän oli minulle osoitus siitä, mitä minä osasin tehdä, sen miten minä osaisin toimia mahdottomassa tilanteessa silloinkin kun muut vielä odottivat.
Alus lensi hangaariin niin hyvin kuin minä sen osasin lentää, mikä ei ollut mitenkään erityisen tyylikästä tai hienovaraista. Tiesin kyllä, että itseni vähättelystä näissä jutuissa ei ollut mitään hyötyä, mutta tein sitä silti, aina välillä. Olin tarpeeksi hyvä. Olihan minut lopulta hyväksytty kouluun, monen hakukerran jälkeen. Ei vain tuntunut mukavalta, kun kaveripiirissäni tuntuivat olevan ne todelliset superlahjakkuudet. Minun lahjakkuuteni liittyi ihan muuhun, verisiin sorkkarautoihin ja väkivaltaan.
Olin huolissani, miten selittäisimme tämänkin tilanteen parhain päin. Saattaisimme olla koko miehistön kanssa pahassa pulassa ja minä varsinkin. Oli suuri mahdollisuus, että mikäli en käyttäisi puheenlahjojani oikein, urani Koalitiossa olisi tässä. Olisin samalla tavalla häpäisty kuin isäni. Pitäisi lähteä pakomatkalle tai keksiä jotain aivan muuta kuin nämä pilottihommat. Ainakin tiesin nyt, mitä muuta osasin.
Ovi sihahti ja Thea astui sisään, kultainen lippa kimaltaen siististi kammatun nutturan päällä. Viittaa kukaan ei ollut järjestänyt tähän hätään, enkä oikein usko, että Thea olisi sitä hyväksynytkään. Thea ei ollut sitä tyyppiä, joka olisi välittänyt ulkoisista puitteista.
”Soitin amiraaleille”, Thea sanoi lyhyeen ja suoraan asiaan hyppäävään tyyliinsä. Tällä oli kasvoilla enemmän meikkiä kuin tavallisesti.
”No?” kysyin takaisin. En oikein jaksanut puhua pidemmin, olla lempeämpi ja puhua välittävästi. Se osa minusta oli käytetty loppuun ja odotti nyt sitä, että voisin miettiä, kuka oikeastaan olinkaan. Jokin tunteellisempi puhe olisi tuntunut huijaukselta, kaikki sellaiset reaktiot oli valutettu samaan paikkaan kuin Shawnin haavoista tihkunut veri.
”Ilmalukolla tappelijat joutuvat myöhemmin todistamaan osuutensa koko hässäkässä, mutta kamerakuva ei huijaa, vaan Säätiö todella aloitti kahakan. Se voidaan siis laskea itsepuolustukseksi, ja luulisin, että niin Koaltio myös aikoo sen käsitellä.”
Thean ääni oli vakaa ja tasainen, aivan kuten kapteenilla kuului ollakin. Esitimme kaikki osaamme, toiset vain paremmin kuin toiset.
”Ne haluavat pitää riveissään kaikki sellaiset uskolliset, jotka uskaltavat toimia pahan paikan tullen”, sanoin. Tietysti viittasin myös itseeni, ainakin toivoen niin. Kaikki kameratodisteet minun puuhistani oli tuhottu, oli vain minun sanani Shawnin sanaa vastaan.
Lisää sellaisia juttuja, jotka äkkiä osasin vaistomaisesti. Pyyhi jälkesi, älä jätä todisteita, puhu kaikki parhain päin.
”Niin haluavat, sehän on vain järkevää. Koko tapaus oli kätevä Koalitiolle, niin monesta Säätiön kätyristä päästiin vähin äänin eroon, saatiin siivottua monta juttua maton alle yhdellä mopin huiskauksella.” Thea kohautti harteitaan.
Mahaani väänsi, vaikka edellisestä ateriasta oli tuntitolkulla. Olin lentänyt reilusti standardimittaisen vuoron yli, ainakin kaksitoista tuntia. Olisin ollut vielä vuosi sitten iloisesti yllättynyt, että synkronointini ylipäätään riitti niin pitkälle. Nyt minulla oli vain paha olo ja heikotti, enkä tiennyt varmasti, oliko syypää tilaani lopulta kuitenkin henkisellä puolella.
”Entä Shawn?” kysyin ja katsoin Theaan. Aluksen järjestelmät sammuivat yksi kerrallaan ja etsin sulkukoodiani, vältellen vielä hetken ohjaamosta poistumista. En ollut varma, mitä kohtaisin sen ulkopuolella.
”Selviää hengissä. Koalitio aikoo kuulustella Shawnia, kun se palaa tajuihinsa.”
”Entä…” en pystynyt sanomaan lausetta loppuun. Se olin minä. Minä olisin vastuussa loppuelämäni, mitä sitten olikin käynyt ja mitä olin aiheuttanut.
”Pysyvät vammat? Ei tiedetä vielä varmasti. Aivovauriot ovat hankalia korjata, nykyiselläkin teknologialla. Osuit suoraan otsaan, se voi tarkoittaa pojan persoonan muuttumista, jos kävi huonosti.”
”Toivottavasti parempaan suuntaan sitten”, sanoin ja yritin vitsailla, vaikka hetki oli siihen aivan väärä kaikin puolin.
Thea katsoi minuun aika kummissaan, jättäen kommentin omaan arvoonsa.
”Linn, tuo ei ehkä ollut sopivaa. Tai, musta huumori on ihan ookoo. Mutta sinä et ole, et vielä ainakaan. Okei, kunnossa, miten vain. Ei sinun tarvitse olla urhea ja hauska ja vitsaileva minulle, ellet halua.”
Uudenkarhea ja todennäköisesti väliaikainen kapteeninvirka ei ollut tehnyt Theasta sen tarkkanäköisempää kuin tämä oli ollut aiemminkaan, ehkä vain Thea uskalsi olla vieläkin suorempi, luottaa siihen, että vastaisin. Että emme hylkäisi toisiamme, vaan olisimme rehellisiä, loppuun asti.
”En olekaan. Tämän jälkeen, minun pitää vakavasti miettiä.. tai… no, olenko minä pulassa?”
”Haluaisitko olla?”
Kurkussani tuntui kummalliselta, eikä se johtunut mistään flunssasta tai avaruusaluksen kuivasta ilmasta. Oli outoa ja erikoista, että puhuminen oli näin vaikeaa. Piti sekin sitten joskus kokea, vaikka en ehkä ollut halunnut juuri tätä, olisin halunnut mennä takaisin ja korjata asian. Puhuminen jälkikäteen ei lopulta muuttaisi tapahtunutta mihinkään.
Kaikenlaista muuta ennen mahdottomaksi luultua oli kyllä keksitty sitten synkronoinnin löytymisen, mutta ajassa ei voinut matkustaa. Ja vaikka olisikin voinut, olisin silti varmaankin toiminut samalla tavalla. Siinä tilanteessa oli ollut hyvin vähän muitakaan mahdollisuuksia, ellen olisi halunnut päätyä itsekin ruumiiksi hyttiin. Shawn ja kumppanit olisivat pärjänneet pelkästään Thean pilottitaidoilla Eratolle asti, jos olisivat voittaneet kahakan. Theaa olisi todennäköisesti voinut kiristää kaikkien aluksella olevien hengellä.
Ravistelin päätäni. Voimasuhteiden pohdinta jälkikäteen ei ollut hyödyllistä. Joutuisin vain suohon, joka tekisi ensi kerralla toimimisesta vaikeampaa. Totta kai tulisi seuraava kerta, koska Säätiö oli Säätiö, eikä luovuttaisi niin helpolla. Ja sitä seuraava kerta, ja silloin tarvittiin joku, joka selviäisi tällaisestakin tilanteesta. Hoitaisi Koalition likapyykin.
Likapyykki vei ajatukseni isäni neuvoon vanhojen sotkujen tonkimisesta. Kunhan pääsisimme pois aluksesta, oli aika tonkia puheenjohtajan menneisyyttä oikein urakalla. Sieltä oli pakko löytyä jotakin, jolla pääsisin kiinni äijään, tähän nykyisyyteen ja saisin kammettua ukon alas jalustaltaan.
Nousin viimein pilotin istuimelta ja otin vähäiset tavarani mukaani. Teki mieli ottaa Theaa kädestä, vaikka olimme kasvaneet yli sellaisesta iästä jo aikoja sitten. Sitä paitsi Thea lukisi viestin väärin. En ollut kiinnostunut Theasta sillä tavalla, aivan kuin en ollut kenestäkään. Mutta joskus sitä halusi vaikeina hetkinä koskea toista ja jotain sellaista läheisyyttä, jota muut ilmeisesti hakivat parisuhteista.
Minulla ei oikein ollut suhteiden maailmassa paikkaa eikä lokeroa. Vaikka kukaan ei asiaa kummeksinutkaan, yleiset käytössäännöt tekivät omasta olemisestani joskus vaikeaa.
Kun en ollut vastannut suoraan kysymykseen, Thea vilkuili minua huolestuneena ja otti lopulta kiinni käsivarrestani.
”Mennään yhdessä?” tämä sanoi ja olin äärimmäisen kiitollinen tuesta. Theasta tulisi oikein hyvä kapteeni. Thea oli jo oikein hyvä kapteeni.
Maitovalas oli hiljainen, sillä olimme kuluttaneet keskusteluun sen verran aikaa, että saimme poistua rauhassa. Siellä täällä käytävillä näkyi nujakoinnin jälkiä – alus menisi tämän jälkeen suoraan korjaukseen. Meidän oli ollut tarkoitus poistua samalla aluksella kuin millä olimme Eratolle saapuneet, mutta se vaikutti nyt epätodennäköiseltä.
Ajatukseni olivat niin kaukana poissa, että en jaksanut edes ihailla Eraton arkkitehtuuria, kunnes käännyimme hangaarista kohti itse asemalle johtavaa kaartuvaa yhdyskäytävää. Erato oli suurin valmis avaruusasema, eikä vanhimmasta päästä. Tavallaan se oli Koalition kruununjalokivi, täydellinen, lähes itsenäinen avaruuskaupunki, jonka pyöriviin sylintereihin rakennetut pilvenpiirtäjät eivät hiponeet taivaita vaan itse sylinterin keskuspistettä. Näkymä oli hurja ja varsinkin nyt, kun sektori oli valaistu vain yövaloin, kuin suoraan jostain elokuvasta.
Asemalla suosittiin arkkitehtuuria, joka vei ajatukset menneiden aikojen suurkaupunkeihin: jokainen pilvenpiirtäjä oli tasainen ja harkittu selkeälinjainen suorakaide, joka välkkyi lasia ja metallia. Siellä täällä tuikkivat värivalot, vaikka varsinaiset mainokset olikin kielletty. Ne ja kaupallisuus eivät sopineet Koalition utopiaan.
Olin joskus haaveillut asuvani tällaisessa paikassa, sitten kun olisin eläköitynyt loistavan avaruuspilottiuran jälkeen. Hankkisin useita kissoja, siitä huolimatta, että lemmikit olivat lähtökohtaisesti kiellettyä ylellisyyttä. Erikoislupiahan sai aina, kun tiesi keneltä kysyi, ja jos ei muuta, kissat voisi esittää jonkinlaisina henkisen hyvinvoinnin tukieläiminä. Reedin kanssa olimme käyttäneet sitä kikkaa ja poika oli saanut pitää kissansa.
Thea johdatti minut kohti rakennusta, jonka käyttötarkoitusta en ensi vilkaisulta tunnistanut. Se ei vaikuttanut Koalition pilottien ja henkilökunnan asuntolalta – siinä tapauksessa se olisi noudatellut niille tyypillistä arkkitehtuuria ja ovella tai alueen reunamilla olisi ollut jonkinlaiset merkinnät, joista paikan tunnisti Koalition vaikutusalueeksi. Tämä oli jokin muu talo ja katselin sekä suurimmaksi osaksi pimeää rakennusta että Theaa, yrittäen olla näyttämättä kummastustani.
”Kyllä minäkin tunnen tyyppejä”, Thea sanoi ja näytti tyytyväiseltä. ”Tai ainakin osaan ottaa tyyppeihin yhteyttä.”
Ovi avautui porraskäytävään ja huomasin, että kyseessä oli aivan tavallinen asuintalo. Avaruusasemilla asunnot olivat yleensä aika pieniä, eivät tosin sen suurempia tai pienempiä kuin kodit suurkaupungeissa Maassakaan. Siinä suhteessa avaruudessa asumalla ei saanut etua, mutta ei joutunut kärsimään haittojakaan.
Tosin edes suurrikkaat eivät voineet ostaa kattohuoneistoa avaruudesta. Vapaita asuntomarkkinoita ei ollut, vaan avaruuden asukkaat valittiin ja näille osoitettiin sopiva asunto. Kotiaan avaruudessa ei voinut valita, mutta eipä ollut eteläparvekkeen konseptiakaan, tai ikkunoita vilkkaan moottoritien suuntaan. Pieni vessa tai hankalan muotoinen keittiö saattoi tietysti osua eteen täälläkin.
Kävelimme Thean kanssa ylös portaita ja pysähdyimme oven eteen, missä ei ollut nimeä. Sekin oli avaruudessa tyypillistä, johtuen siitä, että monet tänne muuttaneet halusivat pitää asuinpaikkansa puolisalassa. Tyypillistä Koalition salailumentaliteettia, joka oli sitten levinnyt muuallekin, tavallisten asukkaiden pariin.
Moni halusi myös vaikuttaa tärkeältä, ja tärkeät tyypit salailivat juttuja.
Arvasin, että Thea oli käyttänyt synkronointiaan jo kadulla, sillä ovi aukesi heti – ja sen avasi varsin väsyneen ja kulahtaneen oloinen Tuur, tummat hiukset sekaisin ja päällä tummansininen pyjama.
”Pitkästä aikaa!” kiljaisin ja olin oikeasti iloinen. Viimein jotkut kasvot, jotka tiesin luotettaviksi.
”Kappas. Tehtävällä? Teidän onneksenne olin hereillä. Olin vääntämässä jatko-opintojen lopputyötä. Pakko saada se tehtyä tänä vuonna, eksä oli varma, että en koskaan saa sitä tehtyä. Näytän sille, jos ei mitään muuta. Valmistun aikataulussa.”
”Kosto on ihan hyvä motivaatio”, Thea sanoi pokerinaamalla, josta en ollut varma, oliko heitto tarkoitettu vitsiksi vai ei.
Pienen kahden huoneen asunnon yhdistetty keittiö- ja olohuone oli maalattu hailakan siniseksi ja keskellä tilaa oli iso löhösohva. Sen päällä leijui hajanaisia holoikkunoita, joiden päättelin liittyvän lopputyön kirjoittamiseen. Asunnon ikkunoista näkyi lähinnä viereisen talon tummanharmaata seinää, joten kämppä ei varmastikaan ollut halutuimpien asuntojen listan yläpäässä.
”Mitä sinä täällä?” ihmettelin. Tuur tuntui tulevan vastaan siellä sun täällä, aina kun vähiten odotin. Tämä ei tosin ollut koskaan sanonut, missä oikeastaan asui, jos koulun asuntolaa ei laskettu.
Tuur siirteli kenkiä saadakseen pieneen eteiskäytävään tilaa meidän matkatavoillemme ja hoksasin tavaroiden ja kenkien määrästä, että tämä ei asunut yksin.
”Nooh. Yksi juttu johti toiseen. Muutin yhteen Sebastianin kanssa. Se on ihan ok”, Tuur sanoi.
”Kuka Sebastian?” Thea kysyi tasaisella äänellään.
”Sellainen tyyppi, johon törmäsin tutkimusta tehdessä. Se on töissä nyt, avaruudessa kun ei oikein ole väliä vuorokausirytmeillä sitäkään vähää, mitä Maassa olisi. Sebastian sai siirron Eratolle hiljattain. Saimme juuri ja juuri tavarat purettua”, Tuur sanoi, nyt viittilöiden nurkassa olevaan litteään ruskeaan pinoon, jonka ymmärsin itsestään kokoontaittuviksi muuttolaatikoiksi.
Olin jälleen utelias, olin päässyt takaisin siihen oleelliseen ytimeen ja tapaan olla, niihin juttuihin, joihin yleensä keskityin – juoruvaihteelle siis. Sorkkaraudat ja tappelut hiipuivat ajatuksissani kauemmas.
”Etkös sinä ollut eronnut? Silloin kesällä, kun viimeksi nähtiin?”
”Ollaan kämppiksiä. Ainakin vielä”, Tuur ilmoitti.
”Ai tämä Sebastian ei tiedä, että sinulla on se jo kiikarissa? En näe kahta makuuhuonetta. Intiimiä!”
”Nukun sohvalla”, Tuur kuittasi ja nauroi innolleni. ”Vaikka olisihan se hauskaa, jos tilanne menisi … pidemmälle. En vain tiedä, onko kumpikaan meistä siihen valmis.”
Thea seurasi keskusteluamme haroen nutturaansa auki peilin edessä. Olimme tutustuneet Tuuriin silloin kesällä paremmin, olimmehan istuneet pitkän aikaa Thean kotitalon uima-altaan reunalla juoden kirkasvärisiä kesäisiä ja hyvin improvisoituja drinkkejä, puhuen kaikenlaista turhaa. Sen perusteella tiesin, että Tuurin perhe ei oikeastaan ollut halunnut tämän lähtevän avaruusuralle laisinkaan. Sinällään ei siis ollut erikoista, että tämä oli pyrkinyt tutustumaan jo koulussa mahdollisimman moneen ja lähtemään mukaan erilaisiin projekteihin.
Koalitio toimi vahvasti sen perusteella, että oli hyvä tietää ja tuntea tiettyjä ihmisiä, ei pelkästään omin koulussa saavutetuin meriitein. Suvut ja ystäväpiirit merkitsivät paljon, vaikka niiden avulla ei päässytkään kouluun sisään. Niillä oli enemmän merkitystä sitten koulussa ja koulun jälkeen.
Pyytämättä lupaa marssin mukavan näköiselle sohvalle ja istuin rennosti alas. Jossain vaiheessa pitäisi vaihtaa pois pilottipuvusta, mutta en jaksanut häseltää asian kanssa juuri nyt. Se oli osa nykyistä elämääni ja melkein mukavampi päällä kuin tavalliset vaatteet.
Oli jotain, mistä meidän kaikkien piti jutella mieluummin nyt kuin lykätä asiaa enää yhtään. Tuur oli kätevästi saatavilla, joten asialle pitäisi tehdä mahdollisimman paljon heti eikä joskus.
”Olen yrittänyt selvitellä yhtä juttua ja luulen, että sillä alkaa olla kiire, ennen kuin koko Koalitio kaatuu”, sanoin sopivan dramaattiseen sävyyn ja tein käsilläni dramaattisen kaaren.
Tuur otti jääkaapista alkoholittoman oluttölkin avaten sen mietteliään näköisenä.
”Olen myös tahollani selvitellyt kaikenlaista. En usko, että olet väärässä kiireen suhteen. Minulle tuli juuri viesti, että pitäisi olla varalla pilottivuoroihin – se on oikeastaan se toinen syy, miksi olen hereillä.”
”Koalitio ei ota riskejä, kun Säätiö paljastaa korttejaan”, sanoin.
Thea rykäisi ja puuttui puheeseen.
”Meille sattui matkalla tänne semmoinen juttu, että aluksella olleet Säätiön tukijat yrittivät ihan kunnon aluskaappausta. Ne melkein onnistuivatkin siinä, mutta onneksi Linn oli hereillä, samoin kuin muu miehistö. Tulos oli vähän ruma. Siinä kävi sitten kuitenkin niin, että minulla on ainakin väliaikaisesti kapteenin arvo. Aluksen kapteeni kun heitti henkensä siinä rytäkässä.”
Tuurin silmät syttyivät ja tämän kasvojen poikki levisi leveä hymy. Oluttölkki kolahti pöydälle ja poika läppäisi nyt vapaalla kädellään Theaa veljellisesti olkapäälle.
”Loistavaa! Sehän on hieno uutinen!”
En ollutkaan arvannut, että Tuur olisi näin innoissaan kaverini urakehityksestä, varsinkin kun Thean uusi arvo oli todellakin väliaikainen. Savun laskeuduttua ja tilanteen rauhoituttua Koalition pamput todennäköisesti eivät antaisi Thean pitää kapteeniuttaan. Kyse oli tavallaan sodanaikaisesta ylenemisestä, vaikka kukaan meistä ei halunnut käyttää sellaista sanaa ääneen. Koalitio ei ollut armeija, olkoon hierarkkisessa systeemissä ja käytännöissä miten paljon samaa tahansa.
”Mutta nythän meillä on sitten pääsy vaikka mihin tietoihin, ainakin tällä erää!” Tuur jatkoi innostuneeseen sävyyn.
Thea nosti kätensä pystyyn protestin merkiksi.
”Kuulkaa, niihin tietoihin jää aina lokimerkintä, kuka niitä on käynyt katsomassa. En voi alkaa tonkia jokaista Koalition arkistoa väliaikaisella kapteeninluvalla. Jos käytän asemaa hyväksi sillä tavalla, minusta ei koskaan tule oikeaa kapteenia.”
Katsoin Tuuriin ja me molemmat virnistelimme samalla tavalla, molemmilla oli mielessä sama ajatus. Minussa oli tämä puoli, joka halusi venyttää sääntöjä ja löytää jokaisen tiedonmurun, sellainen puoli, joka halusi asioita tapahtuvan. Emme voineet jäädä kuhnailemaan ikuisiksi asioiksi, sillä aikaa tiimalasin hiekka valuisi tyhjiin, meidän suunnitelmiemme kuivuessa kokoon.
”Entä jos siitä ei jäisi jälkeä?” kysyin.
”Minä en ole niin hyvä synkronoimaan ja peittelemään jälkiäni Koalition verkossa”, Thea sanoi aika kuivasti. Menneisyys kolkutteli taustalla: ymmärsin olleeni aika tökerö. Tavallinen Linn olisi osannut väistää tällaiset hetket. Tai ehkä entinen Linn.
Tietojen tonkiminen salaa ei ollut minunkaan erityisosaamistani – Emmerie ja Josh osasivat ne hommat paljon paremmin – mutta Tuur sen sijaan…
”Minä voin hoitaa sen puolen”, Tuur ilmoitti lähes yhtä kuivasti, arkiseen sävyyn suorastaan. ”Hoituu, eikä jälkiä jää.”
”Salaa tietojen kaivelu on sinun juttusi?” Thea kysyi, enemmän varmistaakseen kai kuin mitään muuta.
”Juu”, Tuur sanoi ja vaihtoi itse asiaan.
”Mitä me oikeastaan kaivellaan?”
Ääni värisemättä ja varmana kohotin ryhtiäni sohvalla samalla, kun Tuur huitoi viimeisetkin koulutöihinsä liittyvät holoikkunat kadoksiin. Tummansinisen pyjaman päälle oli ilmestynyt harmaa huppari, jonka selässä oli taivasopiston logo.
”Säätiön puheenjohtaja, Jake Rossello. Sen koko historia, mitä tyyppi teki ennen uraansa Soulissa ja muualla Aasiassa, missä se asui, mitä kouluja kävi, kaikki. Mistään ei löydy juuri mitään. Ihan vain lauseita siellä ja täällä, sellaista, mikä ei oikeastaan tarkoita mitään ja mihin ei pääse kiinni: ’vietti nuoruutensa sukunsa parissa Etelä-Aasiassa tehden hyväntekeväisyystyötä’. Ihan kuin…”
”Ihan kuin sitä olisi peukaloitu jälkikäteen”, Tuur lisäsi puolestani.
”Joo. Haluan jotain, miten siihen äijään pääsee käsiksi, miten sen saa syöstyä valtaistuimeltaan.”
Tuur ei kysynyt syytä, nyökkäsi vain.
”Kuulostaa siltä, että tämän kaverin tonkiminen voisi olla Koalitionkin etu. Miksi kukaan sitten ei olisi tonkinut asiaa jo? Vaikkapa amiraalitasolla?”
”En tiedä”, älähdin.
”Jos se on saanut ne jutut peitettyä Koalitioltakin”, Thea sanoi ja avasi uuden, ison ja kultaisena hohtavan holoikkunan.
”Jos sitten tutkitaan, mitä Koalitiolla on. Mistä me ollaan kiinnostuneita?” Tuur kysyi.
”Varmaan ensin se, onko se ikinä ollut Koalition hommissa.”
Thea ja Tuur nostivat sormensa samaan aikaan ja alkoivat siirrellä ikkunoita, tämä haku oli helppo ja yksinkertainen suorittaa. Edessä vilisi dataa Koalition rekistereistä: siellä täällä näkyivät muutamat tutut kasvot. Opettajia, miehistön jäseniä, ne pilotit, joiden ruumiit olin jättänyt hyttiin.
Yritin kovasti olla ajattelematta sitä nyt. Sen asian ja tilinteon aika olisi myöhemmin. Nyt, niin kauan kuin Thealla oli kapteeniutensa, meidän pitäisi keskittyä muuhun kuin siihen, olinko henkisesti tasapainossa ollenkaan. Voisin purkaa sitä asiaa myöhemmin, tai sitten voisin haudata sen jonnekin niin syvälle, että edes kaverini eivät onnistuisi löytämään sitä, hymyn ja pirteyden taakse kuten aina ennenkin.
”Ei löydy, ei niin mitään”, Tuur tuumasi.
Nojasin taas taaksepäin ja annoin ajatuksieni lipua. Miksi puheenjohtaja olisi kiinnostunut Koalition jutuista ja avaruudesta ylipäätään, jos tämä ei koskaan itse ollut hakenut Koalitiolle töihin, tai asumaan avaruuteen? Miksi kuluttaa kaikki tämä aika ja vaiva, ikinä käyttämättä tai edes kokeilematta virallista tietä? Siinä ei tuntunut olevan mitään järkeä, ellei äijällä ollut jokin todella syvä kauna Koalition suuntaan. Sellainen, jonka takia tämä ei ikinä haluaisi olla organisaation kanssa missään tekemisissä.
Vähän kuin minun kaunani koko ukkoa kohtaan, kiitos sen, että herra Säätiö oli omin käsin torpannut isäni uran ja siinä samalla hajottanut perheeni.
”Jos me kaivellaan tätä väärästä suunnasta”, sanoin. ”Onkohan kukaan sen sukulainen tai ystävä hakenut?”
”Linn hei, Koalitio ei pidä noista asioista kirjaa. Sentään. Ei me mikään urkintaorganisaatio olla. Pitäisi tietää nimi. Tai edes jotain enemmän, noilla tiedoilla on lähes mahdoton hakea täältä mitään”, Tuur vastasi.
Holoruudulla juoksi yhä kasvokuvia, jotka tunnistin opiskelijoiden kuviksi vuosien varrelta. Koulupuku ei ollut juuri muuttunut, se oli viehättävää ja söpöäkin. Kaikkien vakavat piirteet alkoivat muuttua yhteneväksi massaksi ja mössöksi, mitä nopeammin Thea rullaili näkymää eestaas. Pilottilupakuvissa ei saanut hymyillä.
”Voiko sieltä hakea pelkällä kuvalla? Kasvotunnistuksella?”
Nyt oli Tuurin vuoro katsoa minua vähän hölmönä.
”Totta kai voi.”
”Kasvontunnistuksen käyttö julkisilla paikoilla tai valtion tietokannoissa ei ole laillista Pohjoismaissa. Yksityisyydensuoja ja näin. Avaruusalusten matkustajat ovat eri juttu, silloinhan pyydetään suostumus, ainakin nimellisesti”, sanoin kuin olisin lukenut ohjesääntöjä ääneen.
En ollut viitsinyt aiemmin kysyä, millä keinoin Tuur oli kaivellut tiedon isäni matkareiteistä silloin keväällä. Tuskin keinot olivat sellaisia, jotka kestivät päivänvaloa yhtään sen enempää kuin tämänhetkinen tongintammekaan. Yhtään sen enempää kuin minun toimintani muutenkaan.
Thea naurahti ääneen, heilutellen kättään edestakaisin.
”Niin? Ihan kuin Koalitio olisi ikinä välittänyt yksityisyydensuojasta oikeasti. Luuletko, että koulun portilla on kameroita ihan vain, jotta oppilailla olisi turvallisempi olo? Älä ole naiivi, Linn. Se ei ole sinun tapaistasi.”
Koalitio olisi voinut edes yrittää olla se valkoisena hohtava hyvisten organisaatio, jollaisena sitä markkinointiin. Sellainen, minkä markkinointiin minäkin olin osallistunut, omilla kasvoillani ja äänelläni. Olin vilpittömästi halunnut luoda mielikuvaa hohtavan valkoisilla avaruusaluksilla seikkailevista avaruuden sankareista. Naiivia, tosiaan.
”Okei, selvä, Koalitiolla on naamakuvia kaikista ja kaikesta, ei vain avaruudessa käyneistä. Koalitiolla on kuvat kaikista vierailijoista kaikissa pilottikouluissa ja Koalition tiloissa koskaan. Siellä on pakko olla joku herra Säätiölle läheinen.”
”Ehkä paras aloittaa vaikka pääsykokeisiin tulleista”, Thea sanoi.
”Minulla on yhdet kasvot, joita haluan hakea”, vastasin.
Heilautin kuvan älylaitteestani kaikkien näkyville. Se oli isäni ottama kuva, vuosien takaa ja lähes pimeässä otettu, kasvonpiirteistä ei juuri saanut selvää. Kaunis aasialainen nainen ja nuorempi muttei yhtään vähemmän karismaattinen ja komea Säätiön puheenjohtaja tekivät hassuja ilmeitä jossain Soulin katukuppilassa, edessään isot annokset bibimpapia.
Höpsöstä rakkausjutusta kannatti ainakin aloittaa – osasin tähdätä sinne, missä isku tuntuisi kaikkein voimakkaimmin. Kaikki liittyi aina rakkauteen ja parisuhteisiin, ihan kuin maailma haluaisi jatkuvasti lällättää naamalleni jollakin sellaisella, johon en koskaan voisi todella ottaa osaa.
”Tämä nainen. Löytyykö häntä pääsykokeissa kävijöistä?”
Tuur katsoi kuvaa mietteissään.
”Aika sotkuinen ja pimeä. Ruoka näkyy paremmin kuin ihmiset, mutta no, kokeillaan.”
En ottanut osaa synkronointiin, vaan odotin vain rauhassa, mitä Thea ja Tuur saisivat tietokannoista irti. Ehkä ei mitään, ehkä tulos olisi pelkkä vesiperä tässäkin kohtaa.
Kasvokuvat rullailivat jälleen ilmassa leijuvassa ikkunassa eestaas, kunnes pysähtyivät tavallisen näköiseen nuoreen aasialaiseen naiseen. Piirteissä oli paljon samaa kuin suttuisessa kuvassani, mutta aivan samanlaiset ne eivät olleet. Nuorempi versio oli vähemmän täydellinen eikä ollenkaan niin symmetrinen. Epäilin naisen käyneen leikkauttamassa kasvojaan ainakin pinnallisesti, mutta luustoahan sellainen ei muuttanut laisinkaan. Jos kyseessä oli sama ihminen, sillä tarkkuus oli korkeintaan kaksi kolmasosaa.
”Ihan varma ei voi olla, mutta aika hyvä osumatarkkuus”, Tuur väitti.
Ajankohta sijoittui yli kahdenkymmenen vuoden taakse, joten jos kyse todella oli kaunasta, sitä oli vaalittu ja kasvatettu pitkään. Nainen tai silloin ehkä pikemminkin tyttö oli osallistunut pääsykokeisiin, kuten niin moni muukin. Olin käynyt niissä itsekin niin monen monituista kertaa. Mukana oli tiedot pääsykoeryhmästä ja vuodesta, koulu oli Aasian suurin pilottikoulu. Ei mitään outoa, paitsi se, että pääsykoetulos puuttui. Pyrkimiskertoja oli tasan yksi.
”Onko se jättänyt kokeen jotenkin kesken?” Thea kysyi.
”Olisihan siinä silloin myös se, että koe on keskeytetty. Nyt ei lue sitäkään.”
”Ihan kuin Koalitio peittelisi jotain”, mutisin.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, Tuur sanoi. ”Vahvistaa myös sen, että jos joku iso kiho on löytänyt tämän saman ja peukaloinut tietoja, meidän on parempi olla hiljaa ja olla tekemättä aiheesta ainakaan julkista.”
”Hei, huomaatteko”, Thea sanoi ja osoitti holoruutua niin, että tämän sormi meni ruudusta läpi ja väreet sotkivat hetken kuvaa.
”Kaikista on saapumis- ja poistumistieto koulun alueelle. Mutta tästä leidistä puuttuu poistumistieto kokonaan. Ihan kuin kokeeseen osallistumisen jälkeen kaikki tieto olisi vain kadonnut. Tai kadotettu tarkoituksella.”
”Löytyykö hänestä mitään muita osumia?” kysyin.
”Hän on poistunut Koalition tiloista kerran: kolme vuotta sitten hänestä on loki poistumassa lennonjohdosta. Mutta hän ei ole koskaan mennyt sinne.” Tuur katsoi holoikkunaa ja raapi ohimennen poskeaan.
”Onko sitäkin peukaloitu?”
”Hyvä kysymys”, Tuur sanoi. ”Aivan yhtä hyvä kuin se, missä meidän lennonjohtomme lopulta sijaitsee.”
”Sen salaaminen on turvallisuuskysymys. Sieltä hallinnoidaan kaikkia avaruusaluksia, koko Koalitiota”, sanoin sen ilmiselvimmän asian, sen mikä meille kaikille oli opetettu.
”Niin”, Thea kommentoi. ”Tyypillisesti pääsykokeissa mokanneet tyypit eivät vain kävele sinne. Kapteenitason oikeuksillakaan ei näe, missä koko paikka edes on. Edes minä en voi vain kävellä sinne sisään. Jos tämä nainen ikinä edes meni sinne sisään – lokien mukaan ei.”
”Siinä on sitten seuraava arvoitus”, vastasin.