Taistelut Kuutukikohdassa olivat rauhoittuneet ja sitten loppuneet. Oli selkeää, että Koalitio oli voittanut tämän erän. Tiesin totta kai, että Koalitio ei ollut yhtenäinen ja oikeastaan koko k-sanan käyttäminen päivän tapahtumista oli hieman väärin. Täällä oli paikalla vain yksi osa Koalitiosta – osa oli seurannut, mihin suuntaan tilanne kehittyisi ja valitsisi puolensa sen mukaan. Osa säätiöläisistä taas oletettavasti otettaisiin mukaan Koalition toimintaan, kunhan tilanne raukeaisi.
Tässäkään kahakassa ei ollut mitään selkeitä rajalinjoja. Todellisia rikoksia tehneet saisivat rangaistuksen, mutta mikä sitten laskettiin rikokseksi ja mikä ei? En tiennyt omastakaan kohtalostani mitään. Saavuttuamme tukikohdan suurimpaan neuvotteluhuoneeseen, minut ja Josh oli tuupattu sivustalle odottamaan ja sitten aivan kuin unohdettu siihen. Istuimme käytännössä jonkinlaisessa tuolivarastossa, koska itse huoneen puolella ei ollut meille tilaa.
Herman ja Alissa olivat lähteneet toiseen suuntaan ennen kuin tilanne oli saanut virallisia piirteitä, enkä tiennyt, olivatko nämä enää edes itse tukikohdassa vai eivät. Todennäköisesti kaksikko oli Miltonin ja varastetun tavaran kanssa jättänyt Kuun pölyt taakseen.
”Josh”, mutisin poikaystäväni olkapäätä vasten.
”No mitä?” tämä sanoi tutulla äänellään, jota olin kaivannut naurettavan paljon. Nyt Josh oli siinä, ja minua huoletti, osaisinko puhua kaikesta aivan kuten ennenkin. Olimme olleet koko syksyn käytännössä yhdessä joka minuutti ja sitten olimme olleet erillään vain pienen hetken, mutta sen aikana olin kokenut vaikka mitä. Voittanut avaruustaistelun, esimerkiksi.
”Miten meidän käy?”
”Miten niin? Ihan hyvin. Ollaan molemmat turvassa. Puheenjohtaja on vielä jossain, mutta sillä on huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia ja vaikutusvaltaa nyt, kun Säätiöllä ei enää ole kunnollista tukikohtaa. Joitain aluksia ilmeisesti puuttuu vielä, ja varmasti jokin Säätiön ydinporukka jatkaa toimintaansa salaa, mutta tilanne on paljon paremmin nyt.”
”Joo. Tosin Koalitio tietää, että minulla on yksi artefakti, ja että sinun synkronointisi on aika erikoinen.”
”Luulisin nyt kuitenkin, että Koalitio ei tee meillä mitään kummallisia ihmiskokeita, eivät ne vajoa Säätiön tasolle. Mutta voidaan kyllä joutua aika tylsälle labrakomennukselle.”
”Niiden on sitten paras pitää huolta, että ollaan siellä molemmat”, mutisin.
”Muuten ei lähdetä”, Josh sanoi ja silitti hiuksiani toisella kädellään.
Oli niin paljon seikkoja, joista olisin halunnut jutella nyt kun olimme vierekkäin, että oli vaikeaa aloittaa ja päästä tarinan alkuun. Kaiken kertominen aikajärjestyksessä tuntui olevan jotain, jonka säästäisin hetkeen, kun olisimme todella kahdestaan. Sitten, kun voisin kertoa kaiken rauhassa, vailla huolta siitä, että joku jossain kaappaisi keskustelumme tai kuuntelisi muuten vain.
Neuvotteluhuone oli täynnä pieniä klikkejä ja kiihkeästi väitteleviä ihmisiä, mutta minua ei huvittanut yrittää nostaa poliittista asemaani, vaikka juuri nyt ja tässä tilassa olisi ollut siihen otollinen tilaisuus. Jäin mieluummin tähän pieneen syvennykseen hetkellistä rauhaa ja kokoontaittuvia tuoleja.
Olimme sentään ehtineet siistytymään vähän ja Josh oli melkein entisensä, nyt sileämpine leukoineen ja hiuksineen.
”Meidän pitää vielä hoitaa aika monta juttua kuntoon. Maassa mellakoidaan, näin kuvaa Taivasopistoltakin. En tiedä, tuleeko koulusta enää entisensä”, Josh sanoi.
Olin jopa ehtinyt vilkaista uutiset ja kuva oli selkeä. Mielenosoitukset olivat ehtineet muuttua rettelöinniksi meidän seikkaillessamme pitkin poikin avaruutta. Avaruustaisteluiden piilottaminen jonkun salailuverhon taakse oli lähes mahdotonta ja kohtuullisen värittynyt tarina tapahtumista oli totta kai vuotanut oletettavasti Säätiön kautta mediaan.
Koska Koalitiolla ei ollut julkista päämajaa Maassa, pilottikoulut olivat loogisin paikka, jossa rettelöidä ja protestoida sitä vastaan, että Koalitio ja jokin tuntematon taho avaruussotivat välittämättä pätkääkään siitä, mitä Maassa tapahtui. Siltähän tilanne näytti suuren yleisön silmin.
”Mummisi… koulu”, mutisin, ja Josh sai heti ajatuksestani kiinni.
”Mummi on turvassa. Joku huikkasi. Mä tarvitsen uuden älylaitteen ja lipan, mutta keneltäköhän kehtaisin pyytää sellaisia? Näkyykö ketään logistiikkatyyppiä?” Josh nosti katsettaan arvioiden lähimpiä ihmisrinkejä. Minun ajatukseni olivat aivan muualla.
”Valmistutaanko me koskaan, jos koulua ei ole?”
”Totta kai valmistutaan. Ensin olit huolissasi, että lennät koulusta jonkun sääntörikkeen perusteella, ja nyt siitä, että et pääsekään kirjoittamaan tappotylsää lopputyötä?”
”No… joo. Totta kai! Haluan ne siivet. Molemmat siivet.”
Josh nauroi ja jatkoi hiusteni silittämistä.
”Vaikka koululle rakennuksena kävisi mitä, mummi on yhä Taivasopiston rehtori. En usko, että asiasta kannattaa olla huolissaan. Koalitio järjestää kyllä jotain. Enemmän olisin huolissani ekavuotisista, joita on varmaan käsketty pysymään asuntoloissa oman turvallisuutensa vuoksi.”
”Ne ovat jumissa koulualueella?”
”Luulisin niin. Minkään valtion määräntävalta ei ulotu koulun porttien sisään jäävälle alueelle. Koalitio on näistä jutuista tarkka, vaikka ei sitä mainostakaan.”
”Kätevää.”
”Parempi, kun ollaan itsekin tarkkoja”, Josh tuumasi.
”Siitä, minkä lähetit. Nyt ei ole turvallinen hetki.”
”Ei”, Josh vastasi.
Meidän tulisi tutkia Säätiön dataa myöhemmin omassa rauhassa, vailla Koalitiota, joka ei ikävä kyllä enää ollut tämän tarinan yksiselitteinen hyviskään.
Tummansiniseen pilottipukuun sonnustautunut nainen vilkaisi meitä hymyillen ja kääntyi takaisin kohti toista porukkaa, ottaen mukaansa kolme kokoontaitettavaa tuolia.
Kauttaaltaan vaaleanharmaassa neuvotteluhuoneessa oli porukkaa vaikka miten, mutta meistä ei tuntunut olevan kiinnostunut juuri kukaan. Nojasin Joshiin ja siirsin käteni jonnekin tämän keskivartalon ympärille, yrittäen rutistaa poikaystävääni niin lähelle kuin pystyin. Teki mieli kaapata koko poika syliini, mutta se ei ehkä olisi oikein onnistunut, ainakaan tästä kulmasta.
”Oi, joku on omistushaluinen.”
”Totta kai. Ajattelin ihan pienen hetken, etten näe sinua enää koskaan.”
”Minä en. Ajattelin, että… no ajattelin. Itse asiassa, kerron koko jutun kun on kunnolla aikaa eikä olla keskellä Koalition pamppuja, mutta jouduin kyllä käyttämään pari kyseenalaista keinoa päästäkseni juttuihin Säätiön porukan kanssa. Sinun on hyvä tietää.”
Josh takelteli kummallisesti ja vaikutti suorastaan häkeltyneeltä.
Irvistin ja sitten kohotin kulmakarvaani.
”Jaaha. Kuinka monelle tyypille flirttailit? Oletan, että Melissa ei ole listalla. Siihen leidiin sinun konstisi ei toimisi. Olet hyvin väärää sukupuolta.”
Josh hihitti jonnekin hiuksiini ja aloin hymyillä ihan vain kuullessani sen äänen.
”Oikeassa olet. Hannalle. Se oli kyllä vähän noloa sekin, mutta tavallaan pääsin lopputulokseeni.”
”Mistä lähtien sinusta tuollainen on ollut noloa?”
”Kokeile itse pistää koko viehätysvoimasi peliin, kun olet käsiraudoissa jossain Säätiön vankityrmää vastaavassa paikassa.”
Irtauduin Joshista pikkuisen ja hymyilin edelleen, nyt oikein vinosti – joskus on paras antaa poikaystävänsä maistaa omaa lääkettään.
”Eikös käsirautahomman pitäisi pikemminkin tehdä koko jutusta sinulle helpompaa?”
En tiedä mistä tämä uusi itsevarmuus ja koko kyseenalainen ajatus kumpusi, mutta tiesin myös olevani ehdottoman oikeassa. Oikeassa olemisen varmistamiseen ei vaadittu tosin kummoistakaan älyä, sillä Josh karahti niin kirkkaanpunaiseksi naamaltaan, että sävy riiteli varsin pahasti tämän pilottipuvun pinkin ja vaaleanpunaisen kanssa.
”No, joo. Mutta ei tuollaisissa tilanteissa. Silloin vain kun olen… tai kun olen siinä mukana oikeasti, enkä vain päästäkseni johonkin päämäärään. Tai silloin kun siihen liittyy sinä.”
”Niinkö?”
Artefaktin voimien tuhlaaminen tähän oli aivan varmasti typerää, mutta koska ufojen voima ei ollut loppunut tähänkään mennessä, uskalsin leikkiä ja huikennella ihan vähän. Olihan kaikki juuri nyt ihan hyvin, joten saatoin olla ihan vain hassu tyttö, joka halusi temppuilla vähän. Ilman mitään maailman kohtaloa harteillaan.
Annoin savukiehkuroiden muodostua pitkiksi ja symmetrisen muotoisiksi ja kiersin ne varsin määrätietoisesti Joshin käsien ympäri. Josh nykäisi, mutta artefakti oli paljon vahvempi kuin minä ja paljon vahempi kuin Josh. Kaksi narukätistä nörttiä vastaan ikiaikaisen ja pitkälle kehittyneen sivilisaation voima, häviäjä oli selvä.
Josh antoi silmiensä sulkeutua ja tämän ranteet siirtyivät selän takana yhteen, artefaktin kiehukuroiden sitoessa ne paikalleen.
”Täällä on aika paljon ihmisiä”, Josh sanoi tukehtuneen kuuloisesti.
”Entä sitten? Kukaan ei huomannut yhtään mitään. Kaikilla on kiire siivota sotkuja, jutella ja noudattaa käskyjä ja juosta seuraavaan paikkaan. Ainoastaan me odotetaan jotain. Ja pelkän odottamisen sijaan ajan voi käyttää aika paljon kätevämminkin.”
”Kuule Emmerie, en voi kiistää ettenkö olisi haaveillut jostain tällaisesta, mutta se kyllä tapahtui mielessäni vähän eri tavalla ja eri paikassa.”
Työnsin naamani Joshin naaman eteen, tämä raotti silmiään. Sinivihreät, kuten aina, ja täynnä sellaista kummallista lempeyttä, jota en ollut nähnyt ennen. Oletin tosin, että omalla naamallani oli aivan yhtä löperö ilme. Oliko väärin olla umpirakastunut? En kyllä ikinä kehtaisi sanoa sellaista ääneen.
Josh avasi suunsa ensimmäisenä, kuten aina. Sekin oli mukavaa. Minun ei tarvinnut yrittää niin kovasti, koska Josh sanoisi kuitenkin oikeat sanat ja ymmärtäisi minua, vaikka vastaisin takaisin vain yhdellä.
”Voisit vähintään suudella.”
”Nyt?”
”Nyt. Jos meinaat sitoa minut jollain ufotaikavoimilla, niin saat luvan leikkiä sen verran mukana.”
”Onko tämäkin jotain, mistä olet haaveillut?”
Totta kai tiesin sen olevan, mutta olin kiusaatekevällä tuulella.
”On. Haluatko kuulla mun anelevan?”
”Oikeastaan joo.”
”Äh”, Josh sanoi ja virnisti. Päätin olla kiusaamatta sen enempää, nojasin eteenpäin ja annoin mennä.
Joinain kurjimpina hetkinä olin jo ehtinyt ajatella, että en enää koskaan pääsisi tekemään näin. Minun olisi pitänyt luottaa meihin ja minuun ja Joshiin. Kyllä tämä meiltä onnistuisi. Kaikki oli onnistunut ennenkin ja onnistuisi myös vastedes.
Siinä Josh sylissäni ja kiemurrellessaan artefaktin otteessa, olisin voinut olla oikeastaan melkein missä tahansa ja olisin silti ollut kotona. Saattoi olla, että minä ja Josh emme oikeastaan tarvitsisi vakituista kotia, jos meillä oli toisemme. Eihän omaisuudellani muutenkaan ollut niin kovin paljoa merkitystä. Huoneeni oli täynnä tavaraa, jota en ollut tarvinnut tai muistellut kertaakaan näillä avaruusreissuilla, vaan olin pärjännyt aivan hyvin pelkän reppuni sisällöllä.
Jotenkin hassua, että minulta oli mennyt tähän ikään asti huomata, että läheiset ihmiset saattoivat olla paljon tärkeämpiä ja tuoda tuttuuden tunteen paljon lähemmäs kuin mikään materia ja omaisuus ikinä voisi.
Koalitio kyllä maksoi piloteilleen ihan hyvin, sen viiden vuoden pakollisen komennuksen jälkeen meillä olisi varaa melkein mihin tahansa asuntoon, minkä haluaisimme ostaa.
Nojasin yhä päätäni jonnekin Joshin hiuksien sekaan, kun molemmat meistä hyppäsimme noin kaksi metriä ylöspäin.
”Kröhöm.”
Annoin artefaktin sumun hälvetä nopeasti jossain Joshin selän takana, tämä virnisti suuntaani ja jätti kätensä kuitenkin selän taakse, vetämättä huomiota itseensä äkkinäisillä asennonmuutoksilla tai vastaavilla. Jälleen kerran olin kiitollinen Joshin tilannetajusta.
Edessämme seisoi – totta kai, kukapa muukaan – Melissa, joka oli pukeutunut yhä siihen tyrmäävän täydelliseen punaiseen mekkoonsa. Hiukset oli kammattu ojennukseen ja tämä oli korjannut meikkiään. Huomasin Reedin seisovan syrjemmällä ja osa Koalition hepuista oli selvästi virittämättä jonkinlaista tiedotustilaisuutta pystyyn.
”Missä Sigrid on?”
”Mukavaa, että olette huolissanne. Sigrid on kotona, käymässä vanhemmillaan. Lähetin hänet sinne, kun tilanne alkoi näyttää oikeasti vaaralliselta. Meitä ei kiristetä toiste.”
Tuijotin Melissaa, koska olin odottanut tältä jotain aivan toisenlaista suunnitelmaa. Avasin suuni ja sitten laitoin sen kiinni taas. Onneksi Josh ehti ennen minua lauseenmuodostuksen suhteen.
”Miksi välttelit aihetta aiemmin?”
”En ehkä halua puheenjohtajan tietävän läheisistäni ja näiden läheisistä mitään. Alkeellisin taktiikka ikinä kiristää ketään hänen perheensä kautta ja haksahdimme Sigridin kanssa siihen jo kerran. Sigrid ja perheensä pysyvät turvassa.” Melissa vaikutti järkähtämättömältä, mutta keskustelu ei varmasti ollut aikanaan ollut kovin helppo. Sigrid tuskin suostuisi noin vain pysyttelemään sivussa, minun oli vaikea kuvitella tätä minnekään Tanskan maaseudulle harrastamaan poniratsastusta tai vastaavaa.
”Ahaa, sinullakin on inhimillisyyttä ja jotain muutakin kuin pelkkiä huippuunsa viritettyjä suunnitelmia. Joskin tässä yhdessä asiassa palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen”, Josh kuittasi.
”Ai missä asiassa?” kysyin. Oli minulla aavistus, mutta oli helpompi esittää vielä pienen hetken ajan todella tyhmää, vaikka tiesinkin, ettei se varmasti menisi keskustelukumppaneilleni läpi.
”Säätiön johtoon pääsyssä. Jos sitä nyt voi niin sanoa.”
”Niin”, Melissa sanoi. ”Olen neuvotellut tänne jääneiden antautuneiden kanssa ja olemme valmiita siirtymään takaisin Koalition puolelle sillä ehdolla, että saan jatkaa tutkimuslinjaani, meidän näkökantamme kuullaan ja systeemin avoimuutta kehitetään. ”
”Melko avokätistä”, Josh sanoi.
”Koalitiokin ymmärtää, että salailu johtaa uusiin säätiöihin ja vastaaviin. On parasta, mikäli organisaatiota kehitetään avoimemmaksi ja hyväksytään johtoelimiin myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät varsinaisesti ohjaa avaruusaluksia, mutta ovat muuten mukana tässä ihmiskunnan suuressa koitoksessa.”
”Melissa hei, voit jättää korulauseet meidän kohdallamme pois. Olen kyllästynyt politiikkaan”, ilmoitin.
Josh katsoi Melissaa pitkään ja jonkun muun kohdalla olisin ajatellut, että tässä oli kyseessä jonkinlainen ulkonäön arviointi. Poikaystävästäni tiesin, että tällä oli ajatuksissaan jotain aivan muuta, jonkinlainen Melissan päämäärien syväluotaus – ja myös meidän kahden seuraava siirto.
”Mietinkin, mitä olet vaatinut itsellesi siitä hyvästä, että sinun johdollasi tämä Säätiön siipi käyttäytyy kunnolla myös Koalition riveissä. Hyvä, että olit varustautunut sopivalla asulla jo valmiiksi”, Josh jatkoi.
”Hieno nainen miettii kaikkea ja varsinkin kaikkia vaihtoehtoja etukäteen. Lopulta tämä meni kannaltani aika hyvin, vaikka mieluusti olisin hankkiutunut puheenjohtajasta eroon samassa rytäkässä. Nyt joudun luottamaan sen suhteen teihin.”
”Kiitos vaan”, Josh kuittasi.
”Kyllä me ajateltiin hoitaa sekin puoli tästä loppuun”, sanoin. En kyllä ollut aivan varma, miten ja millaista loppua olin Säätiön puheenjohtajalle kaavaillut. En osannut ajatella, että taistelisimme lopulta artefaktien kanssa toisen kuolemaan asti. Sellaista ei tehty tosielämässä, se oli liian ehdotonta, liian typerää. Minulla ei ollut kiire kuolla tai tappaa ketään.
”Ei tarvitse kiittää”, Melissa sanoi oikein sydämellisesti.
”En tarvitse sarkasmia sinulta”, Josh sanoi yhtä maireasti takaisin.
”Amiraali Cooke sinulle. Voisit opetella oikean puhuttelutavan jo valmiiksi, ennen virallista kokousta.”
Josh näytti Melissalle avoimesti kieltään.
”Haista sinä…”
”No, no”, tasoittelin.
”Tuo paatunut kieroilija on vastuussa hiusteni kauheasta kohtalosta ja minun pitäisi vielä sanoa sitä amiraaliksi? Melissa laskelmoi koko jutun, välittämättä herkistä tunteistani laisinkaan! Eikö tässä maailmassa ole mitään oikeutta?” Josh huitoi käsillään ylidramaattiseen tyyliin. Hymyilin sille ja siirsin kättäni rutistamaan Joshin kättä, aivan aavistuksen vain, niin että Melissa ei pääsisi kiusaamaan siitäkin.
”Kuten sanoin, aina joskus tarvitaan uhrauksia yhteisen hyvän eteen”, Melissa sanoi hymyillen ja parhaalla politiikka-äänellään.
Onneksi nahistelu ei kuitenkaan ollut kovin vakava, vaikka uhriksi olikin joutunut paljon kallisarvoisia hopeanvaaleita kutreja.
Melissa heilautti kättään ja käveli poispäin kohti neuvotteluhuoneen etuosaan viritettyä puhujanpönttöä. Arvasin jo, että Reed pääsisi jälleen kerran julkkispoikana esittelemään taitojaan. Tällä kertaa ilmeisesti Reedin homma oli antaa droneparvensa kanssa demonstraatio, miten tekoälyn kehittämisestä olisi ihmiskunnalle myös hyötyä. Tuskinpa Melissa aikoi jättää tutkimusaihettaan sikseen, tuhlattuaan siihen vuosikausia.
En itse keksinyt tekoälyn valjastamisesta oikein muuta kuin pelkkiä uhkakuvia, mutta olinkin Koalition kasvatti ja tavallaan myös aivopesemä. Pienten, itsestään kopioituvien koneiden ja tekoälyn yhdistämisestä oli varoiteltu niin moneen kertaan, että litania oli iskostunut jonnekin varsin syvälle.
Toisaalta saatoin vain olla vanhanaikainen ja nurkkakuntainen. Olihan minulla itselläkin artefakti. Se ei kenties ollut tekoäly, mutta ei varsinaisesti oikea tietoisuuskaan. Kai.
”Melissa amiraalina ei edes ole huonoin mahdollinen pelikortti. Sinun siskosi kun laskee mukaan, tunnemme nyt kaksi amiraalia aika hyvin. Onhan siitä hyötyä”, sanoin.
”Olet alkanut puhua kuin sellainen inhoamasi poliitikko tai kuka tahansa Koaltion liemissä pitkään keitetty peluri”, Josh heitti takaisin.
”Sellaista sattuu. Enkä sitä paitsi ole peluri, vaan tunnettu Koaltion taikuri. Ainakin niin kauan, kun voin käyttää artefaktia. Niin kauan siis, kun Koaltio ei takavarikoi tätä nykyistä.”
”Eivät ne uskalla”, Josh sanoi.
”Ai puheenjohtajan takia?”
”Niin, kukaan ei tiedä minne se katosi, useamman aluksen kanssa. Ukko voi hyvin olla tässä tälläkin hetkellä, se osaa muuttua näkymättömäksi.”
En oikeastaan halunnut miettiä sitä vaihtoehtoa juurikaan, vaikka se totta olikin.
”Kapteeni Motta tulee kyllä olemaan surullinen, kun kuulee, kenen puolella tytär on ollut koko ajan”, vastasin ja silloin muistin unohtaneeni jotain äärimmäisen tärkeää. Jotain, mitä ei olisi tietenkään saanut unohtaa, mutta oli tapahtunut niin paljon ja olin tavannut niin monta vanhaa tuttua. Kaikkialla hyöri ja pyöri ihmisiä, oli niin paljon kerrottavaa ja selitettävää moneen suuntiin, ja minä olin unohtanut yhden.
Tässä tuolivaraston nurkassa, Melissan valmistautuessa omaan osaansa ja omaan tähtihetkeensä, minä olin päättänyt olla muistamatta, päättänyt olla tarkistamatta yhtä juttua. Mutta pakoilun pitäisi loppua ja minä uskalsin kohdata tämänkin asian nyt, kun Josh istui vieressäni.
”Me otettiin Lakshmin kanssa sinun vanhempasi pakokapselista miekkavalaalle, ne ovat varmaan yhä kiertoradalla, mutta sillä taistelussa tuhoutuneella maitovalaalla oli muitakin tuttuja kuin sinun perheesi”, mutisin hiljaa.
”Olen kiitollinen niistä vanhuksista”, Josh vastasi, katsomatta suoraan kehenkään. Josh ei tiennyt, ei tietenkään, koska kukaan ei ollut kertonut tälle. Minä joutuisin ehkä kertomaan sen, jos voisin kohdata totuuden itse.
Nousin ylös penkiltä ja haravoin katseellani ihmisjoukkoa, tarvitsin kenet tahansa, jolta voisin kysyä, joku joka varmasti tietäisi. Katseeni kiinnittyi amiraali Sowandeen, jota en ollut koskaan ennen nähnyt oikeassa elämässä. Videokuvassa, holossa ja äänessä vain.
Minun olisi pitänyt käyttäytyä kunnioittavammin ja kysyä aluksi jotain aivan muuta, mutta oli mennyt monta tuntia. Minua hävetti ja nolotti, että ymmärsin kysyä tätä asiaa vasta nyt. Melissan puhekin alkaisi milloin tahansa, minulla ei ollut paljoa aikaa.
”Anteeksi? Amiraali Sowande? Minulla on kysyttävää.”
”Kadetti Aapajärvi? Valmistelemme koko Koalition sisäistä tiedonantoa, tässä on hieman hoppua. Tiedän toki erityistilanteenne. Onko tämä todella tärkeää?”
”On! Minun pitää tietää, kenen kaikkien pakokapselit on dokumentoitu. Siltä maitovalaalta. Tiedättehän…”
Tiesin Joshin seisovan takanani ilman, että minun tarvitsi kääntyä katsomaan. Totta kai Josh seurasi tietäen ilman, että olin sanonut, että nyt oli tosi kyseessä. Minun piti saada tietää.
”Koko miehistölistaan minulla ei nyt-”
”Okei! En tarvitse koko listaa. Kapteeni Sommer? Heike Sommer? Entä aviomiehensä?”
Kailotin aulassa niin lujaa, että useampikin porukka ympärillämme oli ryhtynyt tuijottamaan juuri minua, ihmetellen varmaan, kuka kehtasi häiritä amiraalia tällaisella hetkellä.
Amiraali Sowanden ilme lientyi ja muuttui. Kirkasvärinen huivi heilahtaen tämä pudisti päätään suuntaani.
”Olen pahoillani. Heidän signaaliaan ei ole tavattu yhdestäkään pakokapselista.”