Hävetti ja nolostutti. Josh ja tämän universumeja pelastavat pussailut olivat kyllä varsin miellyttävä distraktio, mutta poikaystäväni oli saanut minut muistamaan, että tässä ei ollut kyse vain minusta ja minun häilyvästä itseluottamuksestani. Ihmiskunta tarvitsi Marsia – se oli meidän lähin varaplaneettamme. Mitä tapahtuisi, jos se vain katoaisi? Tai räjähtäisi?
Sinkosin itseni ja Joshin suoraan sinne, missä pyörre oli voimakkaimmillaan. Seira jäi alemmas, tämä piti kiinni yhdestä vääntyneestä kaiteesta kaikin voimin. Päätin luottaa siihen, että Joshin äiti pärjäisi.
Minä olin kuljettanut herra Jaken tietämättömänä tänne asti, joten oli minun vastuullani järjestää niin, että planeettaa täräyttelevä uudelleenkohtaaminen ei aiheuttaisi mitään uutta minimaailmanloppua.
OLE HYVÄ JA ÄLÄ SOTKEENNU.
”Mitä te teette? Entä sopimus? Noudattaako herra Jake sitä? Minä noudatin!”
Ääneni kuulosti epätoivoisen kimeältä. Olisi vain pitänyt antaa Joshin hoitaa puhuminen.
ME LÄHDEMME.
”Minne? Mitä Marsille käy?” Huusin tyhjyyteen, puristaen Joshia sylissäni. Josh yritti kääntyä minuun päin, huomasi sen mahdottomaksi ja nosti peukkua ylös.
Musta huumaavan nopeasti meitä kiertävä pyörre tiivistyi. Se tuntui työntyvän lähemmäs, ehkä sen tarkoitus olisi puristaa kaikki kasaan ja rusentaa meidät. Kiekoksi muuttuva pyörre oli epätasainen kuin huonon dreijaajan ruukku, se pyöri ja heilui suuntaan ja toiseen.
”Me kaksi emme kyllä mene minnekään”, Josh sanoi. Meidän ja pyörteen välillä oli joidenkin kymmenien senttien rako, jota lähemmäs mustuus ei päässyt. Rako oli minun ilmaani, joka suojeli poikaystävääni, sillä Josh oli jättänyt kypäränsä jonnekin rakennusten katoille.
Katsoin ylös niska kenossa. Musta massa jatkoi matkaansa, kiertäen kiekosta venyvää spiraalia ja tiivistyen pientäkin pienemmäksi pisteeksi. Jossain sen yläpuolella oli kenties Ye-Seon tuuli, mitä en enää omasta kulmastasi katsoen nähnyt.
Olimme lähes kaiken keskipisteessä odottamassa, että maailmamme muuttuisi.
Tähdet olivat palanneet, Marsin taivas oli vapaa.
Hapuilin kohti Ye-Seoa aisteillani, mutta en fyysisesti. Oli vaikea pysyä paikoillaan, jouduin keskittymään enemmän kuin missään Taivasopiston tentissä.
Tiivistyneellä artefaktiliejun kierteellä oli massa, sillä se veti meitä puoleemme. Pidin minut ja Joshin niin kaukana kuin pystyin. Irvistellen käytin koko tahdonvoimani siihen toiveeseen, että halusin pysyä tässä todellisuudessa.
TÄSSÄ MAAILMASSA EI OLE MEILLE PAIKKAA, KUTEN SANOIT.
”Niin mutta-”
Lopetin lauseeni lyhyeen kuullessani jossain takaraivoni tienoilla puhetta tutulla ja kovin karismaattisella äänellä.
”Ei mitään muttia. Te ihmiset olette kovin rajoitteisia, vaikka minä yritin kyllä auttaa ja ohjata teitä. Kenties on parempi siirtyä suurempiin ympyröihin.”
Josh irvisti näyttävästi, näin sen silmäkulmastani poikaystäväni kasvojen kipristyessä.
”Kuule, sinua ei todellakaan ollut ikävä. Heippa vaan. Tervemenoa. Sain muuten hiukseni takaisin, kuten huomaat.”
”Ihailen tapaa, jolla jaksat olla epäkohtelias.”
”Otatteko te sen tähdenmuotoisen artefaktin? Mutta ette te enää voi käyttää sitä…” ihmettelin vaisusti.
MEIDÄN FUUSIOMME ON TÄYDELLINEN. OPIMME VIELÄ. TEKNOLOGIA ON MUOKATTAVISSA.
Keskityin kovasti sekä paikallaan pysymiseen että siihen, että estäisin kaksikkoa menemästä ja räjäyttämästä asioita, ihan vielä ainakaan. Jälkimmäinen oli varsin abstrakti tavoite, niin kauan kun en ollut ihan varma, mitä herra Jakella vahvistettu parvi oikein halusi.
Kuin kutistuva piste horisontissa artefaktin massa tiivistyi koko ajan pienemmäksi. Se tutisi ja heilui, venyi suuntaan jos toiseenkin. Spiraalin jana oli niin ohut, että sen näki vain vaivoin punaista maisemaa vasten.
Olin aika varma, että artefaktia ei pystynyt käyttämään, ellei ollut biologinen olento. Niin Ye-Seokin oli sanonut, mutta nykyinen todellisuus riiteli ajatukseni kanssa.
”Miten sinä käskit taivasta?” kysyin.
Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Ye-Seo oli enemmän kone kuin ihminen. Taivas oli ollut täynnä artefaktia, vaikkakin viallista ja pillastunutta sellaista.
”Ye-Seon pilvi on nyt osittain artefakti, sen jälkeen mitä pinnan alla tapahtui”, Josh sanoi. ”Artefaktia ja tietoisuuksia. Kai sekin on sitä lomittumista. Samanlainen käskee samanlaista.”
”Epäkohteliaisuudestanne huolimatta te kaksi olette varsin fiksuja”, ääni kaikui hiuspohjassani. ”Toivottavasti olette tyytyväisiä valitsemaanne puoleen.”
Spiraali keriytyi itseensä ja sitten pieneksi palloksi, mustaksi pisteeksi keskellä Marsin autiota maisemaa. En ollut ikinä uskonut mihinkään tyhmiin madonreikä-teorioihin, mutta siinä sellainen reikä oli, suoraan pääni päällä ja rikkoen fysiikan lakeja, kuten artefakteille sopi.
Olimme toki tehneet sopimuksen, mutta siihen ei kuulunut se, että päästäisimme tietääkseni pahimman uhan ihmiskunnalle karkuun punomaan suunnitelmiaan, kunnes Ye-Seon ja herra Jaken pilvi olisi valmis palaamaan ja kostamaan.
”Mistä me tiedämme, että te ette tule ensi viikolla takaisin valloittamaan Aurinkokuntaa? Tai ensi vuosisadalla? Vuosituhannella? Mistä me tiedämme, että teihin voi luottaa?”
Ääneni kuulosti yhä epätoivoiselta, mutta en jaksanut välittää, vaikka herra Jakella olisikin ollut asiasta jotain kommentoitavaa.
Koko planeetan peittänyt mönjä oli tiivistynyt niin pieneksi, että pistettäkään ei enää erottanut. Siitä oli tullut nuppineulan pää tai pienempikin.
Pisteen suuntaan oli vaikea katsoa, koska aika-avaruus tuntui sen ympärillä vääntyvän ja saavan pään särkemään. Kuin olisin katsonut hyvin lähelle ja kauas samaan aikaan, tuijottanut toisiaan lähentyviä linjoja, joiden olisi pitänyt kohdata, mutta niin ei tapahtunut.
Kupolin katto oli rikkoutunut ja yllämme kaartui yötaivas. Sirut ja säröt kupolin katosta olivat kadonneet – epäilin niiden imeytyneen tummaan pieneen pisteeseen ja kadonneen tästä todellisuudesta sillä aikaa kun minä olin pitänyt kiinni Joshista kaikin voimin.
”Minä annoin poikaystäväsi jäädä eloon. Annoin sinun tappaa minut, jotta suunnitelmani toteutuisi. Luotin, että kantaisit minut perille ja tekisit oikein. Luota, että minäkin teen oikein.”
Koko ihoni kihelmöi. Herra Jaken ääni kaikui erilaisena kuin Ye-Seo: enemmän ihmismäisenä, enemmän yksilönä.
Josh rypisti otsaansa ja katsoi suoraan ylös, vaikka oli vaikea tietää, mihin silmiä olisi oikeastaan pitänyt kohdistaa puhuakseen pariskunnalle.
”En tule ikinä luottamaan sinuun – mutta päästän teidät lähtemään sinne jonnekin toisaalle. Luotan Ye-Seoon ja kaikkiin teihin muihin siellä, jotka ovat tehneet aiempia virheitä. Virheitä tehneet eivät yleensä mokaa ainakaan täsmälleen samalla tavalla uudestaan. Luokaa jotain sellaista, että ei tarvitse hävetä sitä, että te olitte joskus ihmisiä. Sillä aikaa me rakennamme ihmiskunnasta parhaan mahdollisen. Onko selvä?”
ON. ME EMME VAIVAA TEITÄ.
Kuin voimistuva moottorin ääni jokin hyrisi minun ja Joshin rintalastan alla, kasvaen todelliseksi ääneksi, heleäksi kuin aamukaste ja kirkkaaksi kuin kuunsäde tähtikirkkaana yönä.
Ye-Seon oikea, todellinen nauru.
MINÄ PIDÄN HÄNET AISOISSA. EI HÄTÄÄ.
”Kiitos”, sanoin takaisin ja yritin hymyillä.
Poikaystävääni ei vakuutettu ihan vain sillä. Josh piti kasvonsa yhä suunnattuna ylöspäin.
”Ja ihan että tiedätte”, Josh jatkoi. ”Tänne ei sitten tulla minkään androidiarmeijan voimin. Ihminen voittaa koneen aina, me vedämme teiltä töpselin irti nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa dynodi tai vaihtovirta. Emmerie voitti herra Jaken jo kaksi kertaa ja voittaa uudestaankin. Ja jos tulette sen jälkeen kun meistä aika jättää, pidän huolta, että teitä odottaa henkilökohtaisesti meidän nimissämme luotu Koalition alajaos, jonka ainoa tehtävä on pitää teidät poissa.”
YMMÄRRETTY.
Tunsin Ye-Seon hymyn, vaikka sitä ei voinutkaan enää nähdä. Kuvittelin kauniit symmetriset kasvot, joille levisi leveä virne, sellainen, joka ulottui tummiin silmiin asti.
TEHÄN VOITTE PITÄÄ MUUTKIN UHAT POISSA. VARMASTI UNIVERSUMISSA ON MUUTAKIN PELOTTAVAA KUIN ME.
”Sitä odotellessa”, Josh kuittasi kuivasti.
Leijuin Joshin kanssa sen verran sivuun, että en jäisi mihinkään oletettuun pyörteeseen. Se ei käynyt päinsä, että me kaksi imeytyisimme jonnekin toisaalle.
Ye-Seon parvi tiivistyi vanaksi. Se teki hetken siksakkia Marsin hapettomassa ilmassa, kunnes parvi syöksyi kohti pientä mustaa reikää todellisuudessa.
Nauhamainen pilvi liikkui niin nopeasti, että sen katsominen sai otsan tykyttämään. Ei kuitenkaan voinut katsoa muuallekaan. Eihän tällaista nähnyt joka päivä, kenties kukaan ihminen ei näkisi mitään vastaavaa enää koskaan.
Kaareutuva maailma pistemäisen portin ympärillä sai kaiken näyttämään epätodelliselta, kuin olisin katsonut huvipuiston peilitalon vääristynyttä seinää.
Peilitalostahan tämä seikkailu oli alun perin alkanut.
Viimeiset metallinhohtoiset dronet empivät hetken, kiertäen pistettä kuin pikkuruiset kuut.
”Hyvästi sitten”, sanoin.
KIITOS.
Hohde katosi edestämme, minä räpytin silmiäni ja portti katosi samalla kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Meitä kiskonut ja vetänyt voima oli poissa, pystyin pitämään Joshista kiinni aivan normaalisti.
Mars oli taas tavanomaisen ruskeanpunainen ja Koalition tukikohta hylätty vailla aaveita nurkkien takana. Ei mustaa taivasta, ei mitään kummallista.
”Sulkivatko ne sen?” Josh kysyi.
”Niin kai”, sanoin.
”Olin muuten tosissani äsken. Oletan, että ryhdyt Aurinkokunnan puolustajaksi. Pysyvätkin poissa”, Josh sanoi.
”Jos siihen ei liity mitään väkijoukkojen edessä edustamista.”
Minusta ei ollut tullut mitään kosmista olentoa, vaan saisin jäädä ihan ihmiseksi. Minulla oli tulevaisuus ja mahdollisuuksia. Pitkään minun tieni oli osoittanut vain Marsiin; nyt se haarautui jälleen, lukemattomiksi poluiksi, joista voisin valita.
Ajatus sai melkein pään pyörälle. Minulla olisi sittenkin toivottavasti hyvin pitkä ihmiselämä ja kaikki sen vaikeudet, mutta myös kaikki hyvät puolet. Kuten Josh.
”Voin varmaan hoitaa sen puhumispuolen, galaktisen puolustajan PR-henkilö kuulostaa ihan hyvältä titteliltä”, Josh totesi.
Käänsin katseeni ylös katsomaan, josko Koalition laivasto näkyisi kiertoradalla tähdenlentoina. Siellä odottivat kaikki ystäväni ja minun oikea tulevaisuuteni, jonka minä ja Josh olimme onnistuneet pelastamaan.
Olin yhä yhtenä kappaleena omine ajatuksineni, en osa mitään muuta, muka isompaa, ja juuri niin oli hyvä. Ei kai universumi muuten olisi antanut meille synkronointia ja sen seuraavaa astetta?
Joidenkin vuosien päästä minun ei tarvitsisi yksin puolustaa Aurinkokuntaa, koska kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus oppia samat kyvyt, jotka minulla jo oli. Kunhan ihmiset olisivat siihen valmiita – ja tietysti yhteiskunta myös.
Seira irrotti kaiteesta allamme ja viittilöi meille.
”Yhteydet palasivat ulkomaailmaan”, Seira sanoi tyytyväisyyttä äänessään. ”Koalitiossa tai muuallakaan tuskin jäi huomaamatta, että Mars on palannut kartalle.”
Katselin punertavaa kiveä, auringonnousuun oli vielä aikaa. Leijuin yhä Joshista kiinni pitäen alas takaisin kupolin sisään ja rakennuksen katolle. Se oli murtunut useammasta kohdasta, mutta vaikutti tarpeeksi ehjältä, jotta uskalsin seisahtua sinne uudelleen.
Josh olisi ehkä valinnut maailmanpelastuksen eeppiseksi taustaksi auringonnousun, minulle riittivät tähdet.
”Täällä odottaa jo jonossa puheluita”, Seira kommentoi.
”Taasko meitä kuulustellaan?” Josh kysyi, mutta ei vaikuttanut äänensävyn perusteella olevan tosissaan.
”Keitä siellä on? Tekee mieli sanoa vaikka mitä”, minä totesin vakavampaan sävyyn.
”Kunhan ette suututa ihan jokaista amiraalia”, Seira sanoi.
”Jokaista?” Josh kysyi ja kohotti kulmiaan.
Seira teki meille odottamista merkitsevän Koalition käsiliikkeen ja astui meihin nähden sivuttain. Toisella kädenliikkeellä eteemme avautui iso, kaareva ja hohtava holonäyttö.
Hiuksetkin olivat sekaisin. Irvistäen yritin sukia niitä jonkinlaiseen ojennukseen. Kypäräni oli hukkunut jonnekin jo aikoja sitten: kaiken keskellä en ollut muistanut pitää siitä huolta. Olin varsin hyvä hukkaamaan Koalition varusteita.
Koalition kuulustelujoukkio saisi meidät sellaisina kuin olimme, väsyneinä ja ei kovin tyylikkäinä.
”Standardiajan puitteissa minun tulisi varmaankin toivottaa huomenta amiraalien neuvostolle, vaikka täällä on yhä pimeää”, Seira sanoi näyttöä kohti.
En tiennyt, kehen olisin katsonut. Holossa näkyi paljon päitä, joiden omistajista suurinta osaa en ollut tavannut, vain nähnyt nopealta vilkaisulta siellä täällä jossain materiaaleissa ja nimenä tehtävälistoissa. Khadin tunnistin tietysti, ja Melissan hiukset hehkuivat kirkkaanpunaisina saaden Marsin hiekan näyttämään jotenkin kauhtuneen väriseltä. Amiraali Sowande huiveineen näkyi kuvassa myös, vähän taaempana.
Aivan näytön sivulla oli jotain, johon katsoin paljon mieluummin. Kaikista amiraaleista sivussa komeilivat kolmet hyvin tutut kasvot: Thea, Linn ja Tuur. Linnin kädessä oli kahvimuki ja tämän silmien alla varsin isot mustat läntit.
”Linn, oletko sinä nukkunut ollenkaan?” kysyin ja huomasin virheeni kesken lauseen. Loistavaa, ensimmäinen audienssi joka ikisen Koalition amiraalin kanssa, ja minä jätän tervehtimättä.
”Aika vähän”, Linn sanoi ja näytti ristiriitaisesti peukkua ylös. ”Te hoiditte homman.”
”Kenelle siellä oikein puhutaan?” Melissa kysyi ja nousi kuvassa tuolista ja työnsi naamansa lähemmäs niin, että se vei ainakin neljänneksen kaarevasta holonäytöstä.
”Kavereille.”
”Eikö minua lasketa?”
Josh ryki ja suki hiuksiaan ojennukseen.
”Hei vaan kaikille, ja erityisesti hei, amiraali Cooke.” Josh venytti erityisesti amiraali-sanaa.
”Ehkä parempi neuvoston tuoreimman amiraalinkin kannalta, jos emme nyt ala tässä kinastelemaan. Me pelastimme juuri Aurinkokunnan ja sitä rataa. Ei kyllä miltään karanneilta tekoälyiltä, kuten Koalitio on viimeiset vuosikymmenet kovasti yrittänyt väittää”, Josh ilmoitti.
Amiraaleista osa näytti yllättyneiltä, osalla kasvojenilme ei värähtänytkään. Khadija hymyili hyvin tutulla tavalla itsetietoisen vinosti.
Huomasin nyt, että kaikki amiraalit eivät olleet samassa tilassa. Seinä oli hieman erilainen vasemmalla kuin oikealla. Jotenkin Seira sai kuvat osumaan ja soljumaan lomittain niin, että kuva näytti luonnolliselta – jokin synkronointitaito sekin. Linn, Thea ja Tuur olivat tietenkin myös eri yhteyden päässä kiertoradalla.
”Niin minä aina epäilin, vaikka todisteita oli vaikea löytää”, Khadija sanoi. ”Tässä seurassa lienee sopivaa sanoa, että tekoälytarina oli sopiva hämäys, jonka meitä edeltävät johtohahmot keksivät, peittääkseen sen, mitä Marsissa todella tapahtui.”
Josh tuijotti tiiviisti holoruutua ja siskoaan.
”Eikö niiltä olisi voinut kysyä?”
”Kadetti Niva, siitä on vuosikymmeniä aikaa. Suurin osa meistä amiraaleista on kiinnostunut menemään eteenpäin ja kehittämään Koalitiota, ei tutkimaan mennyttä. Olen joskus saanut tässä neuvostossa kritiikkiä tavastani penkoa vanhoja asioita, jotka eivät suoraan vaikuta mihinkään nykyiseen projektiin.”
Amiraali Sowande kohotti kättään merkkinä siitä, että aikoi puhua seuraavaksi.
”Aivan lähivuosina, monet sen aikaisista johtohahmoista vetäytyneet kuvioista. Monet ovat jättäneet viestin ja eläköityneet jonnekin tavoittamattomiin. Osa läheisistä puhuu katoamisista”, tämä sanoi.
”Ye-Seo”, sanoin yksinkertaisesti. ”Se ja sen parvi. Eivät ne tyypit ole enää ihmisinä tavoitettavissa.”
”Marsissa silloin kauan sitten olleet eivät tainneet haluta, että totuus pääsee julki. En usko, että ne lähettivät viestiä aikomuksistaan ennen kuin tekivät tietoisuuksiensa sulauttamisen artefaktiin”, Josh sanoi heti perääni huomattuaan keskustelussa luonnollisen tauon.
Joshin lauseen jälkeen muutamat kulmat kohosivat.
Toisella näytöllä Linnin silmät suurenivat lautasen kokoisiksi, Thea vain nyökkäsi ajatuksissaan. Päättelin, että Seira välitti myös amiraalien kuvaa ja ääntä kavereilleni jonkinlaisen synkronointilinkin kautta. Olikohan se täysin sallittua?
”Tiesittekö te, että Marsiin vietiin yksi artefakti aikoinaan?” Josh kysyi parhaalla viattomalla äänensävyllään.
Eturivissä istuva ehkä nelikymppinen mies, jolla oli sirot piirteet, pudisti päätään.
”Jos olisimme tienneet sen, olisimme kenties lähestyneet tilannetta eri tavalla, ennen kuin lähetimme teidän laivastonne paikalle.”
”Annamme varmaan myöhemmin tarkemman selonteon, mutta useita henkilöitä yhdistyi artefaktin kanssa jonkinlaiseksi tietoisuuksien kokoelmaksi. Koalitiolla on teknologia irroittaa tietoisuus kehosta, eikö olekin? Sitä käytettiin Marsissa ja on käytetty sen jälkeenkin.”
Tuijotin holoruutuun mahdollisimman tiiviisti. Muutama amiraali vaihtoi asentoaan eleellä, jonka tulkitsin kiusaantuneeksi.
”Se on epätäydellinen tekniikka. Emme ole käyttäneet sitä vuosiin, eikä siihen projektiin ole annettu enempää tutkimusrahoitusta. Eettiset syyt-”
”No, sitä käytettiin kuitenkin. Lennonjohdon salapaikassa, jonne kaikki olemassaolevat tekoälyt on säilötty”, Josh sanoi.
”Te olette näköjään oppineet tällä matkalla joka ikisen Koalition salaisuuden”, amiraali Sowande sanoi hyväntuulisena. ”Odotan sitä tarkempaa selontekoa mielenkiinnolla. Onko meillä jotain akuuttia huolenaihetta – jospa palaamme vanhojen muisteluun ja eettisiin ongelmiin myöhemmin, paremmalla ajalla?”
”Ei kai. Ne tietoisuudet… no, aukesi sellainen portti, ja ne ovat nyt jossain ihan muussa osassa maailmankaikkeutta rakentamassa jotain omaa valtakuntaa. En ole itse asiassa ihan varma, aukesiko se portti edes tähän maailmaan vai johonkin toiseen.”
Se kuulosti omissakin korvissani todella epätieteelliseltä. Oli noloa selittää tällaista koko neuvoston edessä, mutta olin jo aika väsynyt, ja toisaalta sanomani oli myös totuus. Jos halusin auttaa rakentaa paremman Koalition ja paremman tulevaisuuden, amiraaleille valehtelusta ei ainakaan kannattanut aloittaa.
”Meidän pitää siis tyytyä siihen, että tämä tietoisuuksien kokoelma on nyt aivan toisessa osassa maailmankaikkeutta tai jopa toisessa maailmankaikkeudessa, mikäli uskomme monimaailmateoriaan?” sirokasvoinen amiraali eturivistä kysyi.
”Niin se on”, sanoin hiljaisemmalla äänellä kuin olisin halunnut. ”Eikö se ole parempi niin? Toinen vaihtoehto oli antaa niiden pyöriä täällä lähinurkilla.”
”Ainakin voimme sanoa, että tämä kolkka avaruutta kuuluu ihmislajille”, Khadija virnisti.
”Emmerie lupasi pitää huolta, että ne eivät tunge takaisin ja vartioida tätä meidän Aurinkokuntaamme.”
”Josh!”
”Mitä, totta se on.” Poikaystäväni kohautti harteitaan ja näytti siltä, kuin kaikki maailman ongelmat olisivat korjaantuneet sillä, että Aurinkokuntaan naulattiin ’täällä vartioin minä’-kyltti.
Muutama amiraali holonäytöllä hymyili Joshin itsevarmuudelle, mutta kukaan ei sentään nauranut ääneen. Toisella näytöllä Thea hymyili leveästi ja Linn otti pitkän huikan kahvimukistaan.
Melissa oli sillä välin istunut takaisin tuoliinsa ja vaikutti olevan amiraalien seurassa kuin kotonaan, naputtaen kynsiään pöytään. Ainakin joku oli saanut tässä seikkailussa täsmälleen mitä oli koko ajan tavoitellut.
”Menee vuosia, ennen kuin saamme Marsin asuttamisen uudelleen käyntiin”, Khadija sanoi mietteliäästi.
”Onhan meillä nyt aikaa”, amiraali Sowande sanoi. ”Nämä nuoret ostivat sitä meille.”
”Tällä kertaa ei mitään pikareittejä artefaktien kanssa. Tehdään asiat kunnolla”, sanoin ja vedin henkeä. Tässä se nyt oli. Tilaisuuteni, joka ei ehkä toistuisi. Kaikkien amiraalien kokoontuminen kuuntelemaan paria opiskelijaa oli niin harvinaista, että ehkä minäkään en saisi tällaista tilaisuutta toiste – olin sitten Aurinkokunnan sertifioitu puolustaja tai en.
”Suurta osaa tästä sotkusta ei olisi ikinä tapahtunut, jos Koalitio olisi hoitanut asiansa alusta asti oikein ja avoimesti. Kunnolla ja pitäen huolta niistä, jotka jäävät systeemin ulkopuolelle. Tässä järjestössä on tapana nostaa tärkeisiin asemiin henkilöitä Koalition sisältä, tietyistä suvuista ja tietyistä kulttuuripiireistä. Ja lisäksi tapana on salata kaikki suuren yleisöön suuntaan, että kukaan ei vahingossakaan voisi vaikuttaa mihinkään avaruusasioihin mitenkään.”
”Niin Koalitio on tosiaan toiminut”, Khadija sanoi yhtä kuivaan tyyliin kuin veljensä usein.
”Haluan siihen muutoksen”, puuskahdin.
Linn näytti molempia peukkujaan ylös viereisellä näytöllä, Tuur vain hymyili omaan raivostuttavaan tapaansa. Thea taas vakavoitui uudelleen, olikohan se huono merkki?
”Haluaminen on helppoa, toteutus eri asia”, Melissa totesi. Teki mieli näyttää kieltä, olisi nyt edes tämän kerran ollut reilusti minun ja Joshin puolella eikä pelannut jotain omaa politiikkapeliään.
”Toteuttaakin voi, kun kaikki etenevät samaan suuntaan. Meidän pitänee muuttaa tapojamme”, eturivin amiraali sanoi. ” Koko sen Säätiö-episodin ja osin sitä seuranneen yleisen mielipiteen muuttumisen myötä, Koalition on pakko tehdä joitain muutoksia. Maailma muuttuu, me sen mukana. Pidetään mielessä kirkkaimpana, miten voimme parhaiten olla hyödyksi koko ihmiskunnalle. Sitä varten me olemme olemassa.”
”Kuulostaa vastuullisten aikuisten puheelta”, Josh sanoi.
Amiraali Sowande nousi ylös ja katsoi meihin hymyillen.
”Koalitio on teille kiitollisuudenvelassa, sekä vanhojen sotkujen siivoamisesta että yhden planeetan pelastamisesta. Ansioituneet henkilöt ovat aina voineet päättää asemapaikastaan ja tulevista työtehtävistään, se on ehkä sitä vanhaa Koalitiota, mutta haluan suoda teille sen etuoikeuden. Onko teillä jotain, mikä kiinnostaisi erityisesti? Komentaja Nivan toiveen taidan tietääkin.”
Väsyneenäkin tiesin, mitä halusin. Minun toiveeni oli varmaan hieman eri tyyppinen kuin amiraali Sowande oli ajatellut.
Joskus kauan sitten olin halunnut olla kapteeni. Ohjata muita, seisoa ylväästi koko joukkion edessä. Ehkä voisin vieläkin olla kapteeni sitten isompana – mutta en nyt. Thealle se valkoinen viitta sopi paremmin muutenkin, musta oli enemmän minun värini.
”Paluumatkassa ja lausuntojen antamiseen menee hetki, mutta luulisin, että olemme kesäksi kotona. Ja syksyllä alkaisi kolmas kouluvuosi”, sanoin.
Josh alkoi virnuilla, tämä oli jo arvannut, mitä aioin sanoa.
”Haluan käydä kolmannen vuoden loppuun ihan tavallisesti, mennä luennoille ja ostaa kallista teetä luentotauolla. Käydä kavereiden kanssa kaupungilla ja syödä ostarin falafelejä. Stressata tenteistä ja lopputyöstä. Haluan muuttaa poikaystäväni kanssa yhteiseen asuntolahuoneeseen ja unohtaa kastella kaikki huonekasvit ja ärsyyntyä siitä, että Josh soittaa musiikkia liian kovaa kun yritän opiskella.”
Minun pitäisi vielä keksiä ratkaisu siihen, miten estäisin kaikkia Koalition aluksia laukaisemasta tekoälynestoprotokollaa, kun minä olin puikoissa. Se oli kuitenkin varsin pieni murhe, ja minulla oli kuitenkin vuosi aikaa pähkäillä sitä.
Halusin elää normaalin nuoruuteni loppuun, olin sitten millainen hybridi tahansa.
”Kadetti Aapajärvi, teidän astumisenne maankamaralle rikkoo useita sopimuksia, ja on diplomaattinen-”
Keskeytin eturivin amiraalin. Tiesin tämän kaiken jo.
”Tiedän, päättelimme sen jo aiemmin. Olen diplomaattinen ongelma, avaruussodat ja niissä tehdyt pahat teot eivät unohdu pintamaailman hallituksilta. Mutta ettekö te juuri luvanneet, että voitte järjestää minulle minkä asemapaikan tahansa? Eikö Taivasopisto kuulu niihin?”
Amiraalit vilkuilivat toisiaan. Muutama huokaisi. Melissa näytti peukkua lähes samaan aikaan kuin Linn.
”Te todellakin järjestätte aina yllätyksiä”, Melissa tuumasi selvästi tyytyväisen oloisena.
Amiraali Sowande hymyili meille, tämän ilmeessä oli jotain samaa kuin äidissäni.
Hetken oli hiljaista, kunnes hiljaisuuden rikkoi tuttu lämmin ääni.
”Kyllä se voidaan järjestää. Pidän siitä henkilökohtaisesti huolen”, Khadija sanoi.
Josh puristi kättäni lujaa, mutta ei liikaa – sillä tavalla lämpimästi vain. Minä puristin tietenkin takaisin.
Me menisimme takaisin viettämään parhaan vuoden ikinä, ja sitten voisin taas pelastaa maailman niin monta kertaa kuin olisi tarpeen.