Juostessani pitkin käytävää ja pitäen päässäni jonkinlaista lukua aluksen tapahtumista jäytävä olo sai minut epäilemään itseäni. Jahtasinko väärää johtolankaa, olinko tekemässä oikein, vai ajautuisinko umpikujaan? Olinko kuin sadun prinsessa, joka juoksi päätä pahkaa ylös tornin portaita työntämään sormeaan värttinään?

Olisi ollut helppoa jäädä varmistelemaan ja kuluttamaan aikaa. Mutta minulla oli vastuu, jota ei voinut kiertää, eikä mikään ainakaan paranisi jahkailemalla.

Minä pystyisin tähän. Minut oli tehty sen verran joustavasta materiaalista, että seisoisin järkähtämättä ja katkeamatta, vaikka Koalitio, Säätiön rippeet ja ties kuka olisi heittänyt niskaani mitä. Joten selvittäisin tämänkin.

Lastiruuma oli vaarallinen paikka, kun alus teki nopeita väistöjä ja käännöksiä. Ensinnäkin toisin kuin miehistön tilat, se oli sijoitettu kauemmas aluksen ytimestä. Ulkoseinä oli paljon lähempänä kylmää avaruutta: minut erotti avaruuden tyhjyydestä vain kovin ohut kerros metallia ja erinäisiä polymeerikeraamimateriaaleja. Aluksen ulkoseinissä ei ollut mitään panssarointia – Koalitio ei suunnitellut maitovalaitaan taisteluita varten.

Joku oli laittanut painovoiman päälle, se ei ollut lastiruumassa mikään vakio.

Vaistomaisesti skannasin katseellani paikan, jossa lähimmät kypärät ja hengityspakkaukset olivat. Jos ulkoseinään tulisi murtuma, olisinko tarpeeksi nopea?

Aluksella ei olisi varaa menettää kapteeniaan, ja täällä minä seikkailin tutkimassa jotain, mistä minulla oli lähinnä epämääräinen etiäinen.

Hansikkaani kautta minulle välittyi tieto, että Tuur oli saanut kerättyä miehistön turvaan aluksen sisäosiin. Kaikki, joita ei tarvittu mihinkään tehtävään juuri tällä hetkellä, olivat niin turvassa kuin aluksella oli mahdollista. Hymyilin tyytyväisenä.

Tuurin lähettämä kuittaus olikin viimeinen normaali asia, jonka vastaanotin synkronoinnillani.

Kamalan rätinän ja pahoinvointia muistuttavan aallon kera koko pukuni tuntui ylikuormittuvan. Joku yritti lähettää niin valtavan määrän dataa, että se oli jopa Koalition huipputekniikalle liikaa. Silmäluomien takana näkyi tanssivia valohippusia, jouduin ottamaan tukea lähimmästä lastikontista.

Tietovirta oli sentään pakattu osiin, ja pakkauskuviossa pyörteili jotain mustaa. Datassa oli havaittavissa häivähdys liilaa ja pieni silaus erikoista kaikesta irrallaan olemisen keveyttä, jonkinlainen tunnelmajäämä, joita joskus synkronoinnin mukana sai, jos tekijä oli oikein etevä.

Tunnistin tyylin, siitä ei voinut oikein erehtyäkään. Tietenkin Emmerie.

Kaikkialla tuntui pistelevän ja kiristävän, kun Koalition teknologia yritti käsitellä tietomäärää ja pilkkoi sitä minulle käsiteltäväksi. Merkkijono juoksi silmieni edessä lujaa vauhtia ja hätistin sen pois kuin ärsyttävän kärpäsen. Minkä ihmeen takia Emmerie oli valinnut tämän tavan? Olisi ollut noin miljoona parempaa ja turvallisempaa keinoa lähettää tietoa.

Ainoa järkevä selitys oli, että mitään parempaakaan ei ollut saatavilla, ja se oli jo itsessään erittäin hälyttävää.

Juuri nyt minulla ei ollut mahdollisuutta tutustua saamaani tietoon kovin tarkasti. Tiesin, etteivät omat aivoni pystyisi aivan sellaiseen moniajoon kuin mitä dataan perehtyminen ja samalla aluksen järjestelmissä mukana pysyminen vaativat. Onneksi datasta oli havaittavissa, että en ollut sen ainoa vastaanottaja.

Päätin luottaa Nivan perheeseen ja muihin kapteeneihin – heidän tehtävänsä olisi saada selkoa Emmerien tietoräjähdyksestä. Minun työni oli löytää Linn.

Kaikki aluksen lasti oli kiinnitetty huolellisesti paikoilleen kuormaliinoin. Laatikoiden ja suurien konttien välissä pujottelu kävi notkeusharjoituksesta. Avaruusaluksilla ei ollut ylimääräistä tilaa tuhlattavaksi sellaisiin ylellisyyksiin kuin puolen metrin rakoihin lastirivien välissä.

Touhuni oli täyttä hakuammuntaa, varsinkin jos etsisin Linniä täältä pelkästään näköhavainnon perusteella. Joutuisin kulkemaan jokaisen välin läpi, ja sillä aikaa tämä alus tarvitsi kapteeniaan paljon muuhunkin.

Hansikkaaseeni kilahti tietoa laivueelta. Olin senioriteettijärjestyksessä kapteeneista viimeisenä. Minun sanallani ja päätöksilläni olisi vähiten väliä. Tässä se ehkä toimisi minun kannaltani eduksi – kukaan ei kummastelisi, jos en ottaisi heti kantaa mihinkään.

Seurasin keskustelua silti. Emmerien data sisälsi meitä jahtaavaan aavelaivaston koordinaatit ja tarkat mallinnukset siitä, miten alukset liikkuisivat lähiminuutteina. Data oli oudon muotoista – olisin kutsunut sitä analogiseksi – mutta ymmärrettävää.

Halusimmeko käyttää edun heti?

Varmasti kaikki kapteenit ajattelisivat myös tämän aluksen parasta.

Luotin myös Joshiin ja ennen kaikkea luotin tämän vanhempiin. Lauri ja Seira Niva pitäisivät pojastaan huolen, silloinkin, kun minä olin kummallisten tuntemuksien varassa toimiva kapteeni ja kulutin kaiken tarmoni yhden ihmisen etsimiseen.

Lähetin lyhyen viestin, jossa ilmaisin huoleni, jos tekisimme hätiköityjä ratkaisuja, mutta en suoraan vastustanut yllätyshyökkäystä.

Sitten piti vielä hoitaa käsillä oleva arvoitus.

”Linn!” karjaisin ääneen, niin että ääni kimpoili lastiruumassa jokaisesta metallisesta pinnasta, kaikuen takaisin luokseni kuin erittäin huonosti johdetun orkesterin kakofonia.

”Täällä”, kuului ääni, jonka tunsin. Linnin ääni. Jossain, ehkä muutaman metrin päässä, minun kannaltani näkymättömissä. Meitä erotti valtava laatikollinen jotain, jonka merkinnät pukuni skannasi hygieniatarpeiksi. Ainakin jos ruumassa räjähtäisi, sieltä lentäisi päälleni jotain todennäköisesti kevyttä.

Olin yhä varuillani. Ääntä oli helppo muuttaa, ei se ollut temppu eikä mikään. Sellainen oli toki kiellettyä Koalition ohjesäännöissä. Virallisissa Koalition kommunikaatioissa ei saanut muuttaa mitään, jopa kasvon ihoa tasoittavan paranteluominaisuuden tai taustan muokkaamisen käyttö oli ehdottoman kiellettyä. Kaiken piti olla aitoa ja peukaloimatonta.

Se oli jälleen yksi Koalition kaksoisstandardi, niitähän oli melko paljon, näin lakonisen suomalaisella tavalla ilmaistuna. Koalitio oli mukamas läpinäkyvä ja aito, vaikka salaili suunnilleen kaikkea mahdollista.

Hymähdin, ja olin aikeissa lähteä kiertämään lähintä lastikonttia.

Säikähdin todella, kun joku naputti minua olkapäähän.

Käännyin ympäri. Minulla kesti hetken kalibroida katseeni oikeaan kohtaan alaviistoon, tutulle korkeudelle. Linn näytti ihan tavalliselta pilottipuvussaan, suuret silmät katsoivat minua uteliaasti kypärän visiirin takaa.

En siis ollut tämän lastiruuman ainoa, joka valmistautui johonkin, kenties taisteluun.

”Mitä sinä teet?” äyskäisin yrittäen estää kummallista mielihalua halata Linniä oikein tiukasti.

”Tämä on tosi outoa – yritän pelastaa ihmisiä”, Linn sanoi.

”Miltä?”

”Missä ihmeessä sinun kypäräsi on?”

Räpytin silmiä kerran tai kaksi. Linn ei puhunut näin kovin usein, sellaisella töksäyttelevällä tavalla.

”Puolitoista ask-”

En ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun alus vavahti kovaa. Koko olemukseni huusi hälytystä, ja minun oli vaikea pysyä pystyssä. Pilottipukuni tuntui ylikuormittuvan uudelleen muutaman minuutin sisään. Koalition ihmeteknologian olisi nyt vain paras kestää kuin paras suojakilpi, joka minulla oli saatavilla todellisuutta vastaan.

Linn kaatui päälleni, haukoin henkeä, kova kypärän reuna painautui ikävästi poskeeni. Oli vaikeaa keskittyä, sillä kaikki Koalition järjestelmät – joihin olin käytännössä pukeutunut kaulasta varpaisiin – kiljuivat minulle hätätilaa. Punaisia rukseja punaisen perään. En halunnut miettiä niitä. Koko alus oli pelkkää punaista. Punainen oli ollut ihan kiva väri ennen tätä. Lempibaskerini taisi olla punainen.

Aivoni olivat kasa ajatusten sillisalaattia ja haperoa, parempi kun en sanoisi mitään ääneen.

Linn sai toimintakykynsä takaisin minua nopeammin. Ystäväni läimäisi seinää ja katsoi tarkkaan minua kohti, suoraan ja kiinteästi poraten katseellaan suunnilleen koko minuuteni lävitse.

”Lastiruuma on ehjä. Niin ajattelinkin. En vaan kerta kaikkiaan luota enää kehenkään, enkä erityisesti Koalitioon, varmaan mihinkään muuhunkaan. Minun olisi tosin ehkä pitänyt kertoa sinulle, mutta oli liian kiire. Ovia on jumissa, ja Sebastian jäi siihen pikapikaa kyhättyyn labraan lukkojen taakse, kunnes hoidin homman pienellä väkivallalla. Siis ovea kohtaan.”

Olin ilmeisesti siis myöhästynyt korkeintaan joitain minuutteja, muuten olisin nähnyt Linnin aluksen käytävällä.

Sanotaan vaikka niin, että en erityisesti pidä siitä, että minut jätetään ulkopuolelle. Kaverini tökki nyt sellaista kohtaa minussa, että sietäisi olla varovainen. En suuttunut kovin usein ja varoin kovasti näyttämästä sellaisia tunteita ulospäin, mutta jotenkin tunsin, että jos jollekin, uskaltaisin suuttua Linnille.

Harkitsin muotoilevani sanani paremmin, mutta ystäville saattoi käyttää vähemmän kiertelevän kaartelevaa kieltä kuin vieraammille miehistön jäsenille.

”Mitä sinä teet? Mitä ja aivan erityisesti miksi?”

”Mitä Koalition ohjesääntö sanoo hätätilanteista?” Linn kysyi takaisin.

”Miehistön tilat tarkistetaan, myös manuaalisesti ihmissilmin, ja kaikki henkilöt kerätään turvalliseen paikkaan. Yleensä se on ruokala, koska se sijaitsee maitovalaan yhteistiloista tyypillisesti lähimpänä aluksen keskiosaa ja on rakennettu niin, että sen voi hätätilanteessa irrottaa muista aluksen elossapitojärjestelmistä omaksi yksikökseen.”

”Hyvin muistettu, kapteeni”, Linn hymyili ja nappasi minua kädestä.

”Mitä sitten?”

”Noudatatko sinä aina ohjesääntöä?”

”Totta kai. Jouduin ongelmiin silloin kun en niin tehnyt. Vannoin tekeväni kaiken oikein, kun ryhdyin kapteeniksi.”

Linn löi itseään vapaalla kädellään otsaan ja ähkäisi.

”Olen yhä tämän purkin kapteeni. Ole hyvä ja selitä.”

”Ikävä juttu on, että olen varma, että meidän vastapuolemme on meitä tässäkin askeleen edellä. Kukaan Koalitiossa ei usko mihinkään piileviin tuntemuksiin, paitsi minä. Minä vaan tiedän miten tämä menee, ja toivon, että uskot minua. Sillä Säätiön ukolla on kopioituna Josh ja samalla kaikki se, mitä Josh tietää. Joka on aika paljon. Joten se tietää myös kaiken minkä juuri luettelit kuin tenttivastauksessa.”

”Rossellon varastamissa aluksissa ei ole mitään aseita. Tämä on meille helppo voitto, jos hyökkäämme ensin”, väitin takaisin.

”Ei ole laseria tai ajoainesuihkua – mutta sillä ukolla on artefakti. Minusta on typerää ajatella, että tavalliset Koalition muka rauhaomaiset alukset plus yhden todellisuutta huvikseen manipuloivan taikaesineen voimat muka eivät ole uhka. Ja tuli sitten samaa kyytiä mieleen, että Koalition ohjesääntö tekee täsmäiskuista vähän liiankin helppoja. Jos siis haluaa listiä ihmisiä, ei tarvitse kuin tähdätä siihen helkkarin ruokalaan.”

”Niin…?”

”Olen nykyään näköjään ihmisten listimisen suurin asiantuntija. Thea, en tiedä miksi osaan ajatella näitä, mutta minä osaan, ja herra Jakelle Koalition miehistö on tällä erää pelkkä uhka. Se mies tarvitsee alukset ja jotain pimeää taikaenergiaa, mutta ei meitä. Sama pätee siihen Ye-Seoon, jos se onkin se.”

Pidin naamani peruslukemilla. En ollut aivan varma, oliko Linn oikeassa, mutta jos oli, se tarkoitti sitä, että olin juuri saattanut tuomita koko miehistöni kuolemaan. Hyväntahtoisesti, pyrkien hyvään, mutta tehden silti väärät ratkaisut. Ohjesäännön mukaan.

”Emmerie taistelee juuri nyt Jake Rosselloa vastaan, jos yhtään arvaan oikein”, sanoin.

”Luotan Emmerieen. Mutta en halua ottaa yhtään tyhmää riskiä. Enkä todellakaan mennä sumppuun sinne, missä kaikki muut ovat. Etkä mene muuten sinäkään. Kuka sitten ohjaa alusta, jos me kuollaan? Josh ei jaksa ikuisesti, eikä ainakaan Marsiin asti yksinään.”

”Yritätkö sanoa että pelkäät, että tässä käy todella huonosti?”

”Yritän”, Linn sanoi. ”Jos minun pitää valita mikä on oikein, niin minä pelastan porukkaa tällä kertaa. Ihan sama, mitä joku sääntö sanoo.”

”Hetkinen, houkuttelitko sinä minut tänne tarkoituksella? Miksi sinä ylipäätään olet täällä lastiruumassa?”

Linnin pää tärisi kummallisesti, ja ymmärsin, että tämä pudisteli päätään kypärä päässä. Liike näytti varsin koomiselta asiayhteydestä irrotettuna. Tähänkin keskusteluun kului oikeastaan liikaa aikaa. Saatoimme hetkellä millä hyvänsä sinetöidä oman kohtalomme tässä kosmisessa pelissä, vain koska olimme jääneet höpisemään liian pitkäksi toviksi.

”Välitätkö sinä minusta sellaisella hankalla tavalla?” Linn kysyi.

Otin yhden askeleen taaksepäin. Yritin löytää jotain vastattavaa. Yleensä pystyin kertomaan mielipiteeni vailla suuria tunnontuskia, mutta aivoni tuottivat tyhjää viivaa. En minä ollut hankala, tai halunnut olla hankala, tai tehdä mistään kummallisen monimutkaista. Omatkin ajatukseni näistä asioista olivat monimutkaiset, sellaisella tavalla, jonka tungin usein taka-alalle.

”En tiedä”, sanoin. ”Pääasiassa ystävänä. Tärkeänä sellaisena. En ole paljoa miettinyt tässä mitään seurustelua tai kenestä edes pitäisin. Ehkä keistä, jos totta puhutaan. Minusta tuntuisi ehkä turvallisemmalta, jos minun ei tarvitsisi olla vastuussa kaikesta kiintymyksestä, jonka joku saa. Että olisi joku muukin siinä.”

”Ai. Huh. Okei. Minä vaan ehdin jo miettiä. Tämä ei ole ensimmäinen tällainen keskustelu, jonka olen joutunut käymään.”

”Joo, tiedän. Emmerie mainitsi joskus.”

”Kaikkea sekin puhuu”, Linn puuskahti, mutta ei vaikuttanut olevan oikeasti harmissaan.

”Välittää sinusta”, sanoin.

”Niin siis, minä halusin vain tarkistaa, ettei täällä ole ketään, koska lastin sekaan on helppo jäädä piiloon ja lupasin niin purserille. En toisaalta halunnut rikkoa sinun käskyäsikään. Sanoin kyllä kaikille jotka näin, että heidän on pidettävä ehdottomasti kypärää, mutta en tiedä, riittääkö se. Yksi vastaava meni kyllä ylläpitojärjestelmiin eikä ruokalaan, näin sen.”

”Sooloilet. Toimit epäloogisesti.”

”Niin”, Linn sanoi anteeksipyytävän oloisena.

”Ymmärrän”, sanoin lopulta. ”Olemme kokeneet paljon ja mikään ohjesääntö ei ole ennenkään auttanut tai johtanut hyvään lopputulokseen.”

Päätin jättää Linnin kuulustelun hetkeksi ja keskityin oikeisiin velvollisuuksiini. Linn käyttäytyi yhä epämääräisen epärationaalisesti , mutta minun oli viimein pakko tehdä sitä, mitä varten minut oli tähän työtehtävään asetettu.

Vedin aluksen dataa ja tietoja esiin jatkuvana vanana, heijastaen niitä ilmaan ja kontin sivuun.

Merkkirivit syöttivät näkyviin punaisia rivejä toisensa perään. Aluksen ruokala näytti kokonaan punaista, samoin suuri osa keittiöstä, kunnossapitotiloista ja alueesta, joka oli häthätää muutettu sisäpuutarhaksi tai oikeammin viljelyalueeksi tätä pidempää reissua varten.

Päätin olla miettimättä, mitä ruokatuotannon vaikeutuminen tarkoitti meidän Marsin matkamme kannalta.

Jos vastassamme oli kuin olikin Rossello, se tarkoitti sitä, että miehen tavoitteisiin kuului se, että emme pääsisi Marsiin. Se kävi järkeen, ja silloin kävi järkeen myös se, että ukko yrittäisi tuhota mahdollisimman paljon resursseja. Ruokaa, miehistöä, kaikkea muuta. Kaiken tiedon mukaan hepulla ei enää ollut juuri liittolaisia.

”Me siis todella aiomme taistella”, mutisin.

Datan joukossa näkyi muutakin: suunnitelmia, ohjeita, miekkavalaan laukaisu. En tuntenut Joshin vanhempaa siskoa Lakshmia kovin hyvin, mutta olin sentään kuullut, että tämä osui mihin tahansa, missä tahansa. Kunhan vain ei tulisi itse ammutuksi.

Nappasin Linniä kädestä – nyt se olin näköjään minä, joka harrastin kädestä nykimistä.

”Emme me ole turvassa täälläkään. Seuraava resurssi listalla on lastiruuma, ja jos vastustajamme tietää Koalition alusten pohjapiirrokset aivan yhtä hyvin kuin mekin, ei kannata turhaan odotella. Tähän on vaikea tähdätä ajoainetankkien ohi, mutta kaikki on mahdollista.”

Linnin pää heilui uudestaan, sitten tämä naurahti.

”Joo. Yritin siis nyökätä, en ole vieläkään ihan tottunut tähän puoleen avaruushommia. Kypärähommiin. En usko, että pärjäisin tuolla”, Linn sanoi ja sohi epämääräisesti aluksen ulkoseinää kohti.

”Saisivat opettaa piloteille enemmän tuotakin puolta ja vaikka ihan avaruuskävelyä”, murahdin vähän vihaisemman kuuloisena kuin olin tarkoittanut.

Kävelimme ripeästi laatikoiden ja konttien muodostamilla kapeilla kujilla. Juoksemisesta ei ollut varsinaisesti hyötyä, eikä näissä minimaalisissa väleissä oikeastaan edes mahtunut kunnolla ottamaan juoksuaskeleen tapaisia.

Mieleeni pujahti kuin varkain, että aluksella – varsinkin hyökkäyksen kohteena olevalla aluksella – ei oikeastaan ollut turvapaikkoja laisinkaan.

Olin epäonnistunut kapteenina jo heti alkuun, kun en ollut pystynyt suojelemaan kaikkia. Oli kyseenalaista, saisinko edes pitää lupani tämän matkan jälkeen.

Teki mieli nauraa, mutta ääni jäi kurluttavaksi tunteeksi kurkkuun. Dorothea Lavonius ei sitten kerta kaikkiaan oppinut, vaikka elämänkokemusta yritettäisiin hakata halolla päähän.

Olin löytänyt Linnin, mutta minulla ei ollut hajuakaan, miksi ovet olivat jumiutuneet, enkä ollut pitänyt koko miehistöstä enkä Koalition edusta huolta.

Koalitiolla ei ollut toimivia ohjesääntöjä tällaiseen tilanteeseen, mutta minun olisi pitänyt olla parempi improvisoimaan. Olinko jäänyt jumiin kirjoista ja luennoilla opittuihin ajatuksiin? Toistanut samaa vanhaa, kuten sukuni vuosisatojen ajan. Olin tehnyt sen mitä piti ja mitä odotettiin, se ei vain ollut tarpeeksi, ei tälläkään kerralla.

Miksi parhaansa tekeminen ei koskaan ollut tarpeeksi?

Linn katseli minua kypärän lasia muistuttavan pinnan takaa, kallistaen päätään aavistuksen.

”Voidaan katsoa yksityiskohdat yhdessä.”

”Kyllä minun pitää pystyä siihen. Otin tämän vastuun, olisin voinut myös kieltäytyä Khadija Nivan pyynnöstä. Mutta en kieltäytynyt, joten nyt se pitää sitten vain kestää.”

Heilautin koko käsivarttani tutulla eleellä, jota olin toistanut varhaisteinistä saakka, siitä asti kun opin synkronoimaan kunnolla. Kertaakaan siinä ei ollut vielä ollut samanlaista uhkaavan vaaran tuntua kuin tänään. Lysähtäisinkö kokoon, kun näkisin totuuden? Olisiko minun taruni tässä?

Tunsin käsivarren omaa pilottipukuani vasten Linnin nojatessa minuun.

Sitten odotin, kun tarkka ja yksityiskohtainen listaus aluksella olevista henkilöistä piirtyi eteeni nimi nimeltä, punainen ruksi toisen perään. Ei dataa. Tieto puuttui. Ei havaintoa. Ei tietoa elintoiminnoista.

Sama merkintä myös Arthur de Haasin kohdalla.

Säätiön rippeiden pahat aikeet aikoivat todellakin pyyhkiä meidät taivaalta, ja minä olin yrittänyt pelastaa yhden ihmisen, epäonnistuen kaikessa muussa.

Olin ollut kapteeni hädin tuskin muutaman viikon ja olin jo menettänyt kokonaisen miehistön.

Minun oli pakko ottaa seinästä tukea ja nojata siihen. Nojata Linniin. En edes tiedä mihin tukeuduin, sormenpääni tarrasivat seinään kuin viimeiseen oljenkorteen, niiden nitkuttava ääni seinän älypintaa pitkin oli ainoa signaali, jonka enää hyväksyin osaksi totuuttani. Halusin kaiken muun katoavan.

Punaiset valot välkkyivät tajuntani rajamailla silmäluomien läpikin. Koska synkronoin, ne näkyisivät vaikka kuinka pinnistelin.

Minä olin satujen kirottu sankari, joka valitsisi aina väärin, se joka ikuistettaisiin varoittavaksi esimerkiksi. Typerin nuorin sisarus itsekkäine valintoineen, hölmö naiivi prinsessa, joka ei varonut silloin kuin piti.

”Eivät ne kuolleita ole”, Linn sanoi. ”Tunnen sen. Ei, tiedän sen. Tuur on peukaloinut sitä, koska siinä se on hyvä. Se on juuri sellainen temppu, jonka Tuur tekisi.”

Sain raavittua jostain viimeisestä varareservistä sen verran energiaa, että katsoin Linniin. En tiedä mitä olisin tehnyt, jos punaiset merkinnät olisivatkin olleet Linnin nimen kohdalla. Oliko väärin ajatella, että se, että Linn oli vieressäni, oli sittenkin oikein?

Nyt olin itse epärationaalinen, eikä se sopinut kapteenille. Minun piti kyetä tasapuolisiin päätöksiin.

”Mennään sinne ruokalaan, tai sen jäänteisiin. Heti”, ilmoitin.

Edellinen lukuSeuraava luku