”Oletko sinä yhtään miettinyt, mitä tämä puhelu tulee maksamaan?” kysyin, yhä silmät suunnilleen lautasen kokoisina.

”Olen. Ollaan nopeita. Mutta jos pitää tuhlata rahaa jonkin äärimmäisen typerään ja riskialttiiseen, eikös maailmanpelastaminen ole ihan hyvä syy?” Josh sanoi hymyillen vinosti.

”Niin kai sitten”, sanoin ja keräsin meitä ympäröivää usvaa tiiviimmäksi peitoksi. Onneksi meidän ei enää tarvinnut tehdä erityisiä ohjausliikkeitä. Alus eteni suunnilleen oikeaa linjaa pitkin, vaikkakaan ei täysin alkuperäistä, kauan sitten laskettua.

Uusia laskutoimituksia tarvittaisiin heti, kun tilanne antaisi siihen myöten. Nykyinen reitti oli sinnepäin minun ja Joshin taidoilla laskettu, tarvitsismme tarkemman aluksen navigaattorilta heti tilaisuuden tullen.

Aluksilla oli aina reitittäjä varalla, jos yhteys lennonjohtoon katkeaisi.

No, nyt se oli katkaistu tahallaan.

Muusta laivastosta ei ollut vielä kuulunut mitään, mutta oletin sen olevan lähinnä ajan kysymys. Alukset näkyivät yhä lipan kautta – olimme kaukana muusta porukasta, Josh oli ohjannut meidät niin kauas, että ilman kurssinmuutosta kestäisi pitkään, ennen kuin olisimme jälleen liki muuta laivastoa.

Sinällään asialla ei ollut avaruudessa juuri merkitystä. Maitovalaamme pystyisi kyllä matkaamaan Marsiin asti kaukana tovereistaankin. Ongelma liittyisi kenties enemmän resurssien riittävyyteen ja paluumatkan organisointiin, mutta sinne asti en ollut uskaltanut ajatella juuri laisinkaan.

”Meidän pitää hankkiutua niistä minun varjoklooneistani eroon mahdollisimman pian, muuten emme voi vaihtaa pilottia turvallisesti, emmekä tehdä oikein mitään muutakaan”, Josh sanoi kuin ohimennen.

”Hoidan sen jutun kohta.”

”Ilmeisesti Khadijalle soittaminen menee kaiken muun ylitse tärkeysjärjestyksessä?” Josh kysyi.

”Joo”, sanoin yksinkertaisesti.

Josh heilautti älylaitteensa esiin ja sohi myöntävän vastauksen kahdeksaan varoitusikkunaan, jotka ilmestyivät ennen puhelua. Pinkki hohde levisi ympärillämme pyörivään oikein kuvaukselliseen avaruususvaan.

”Toivottavasti se edes vastaa”, Josh tuumasi.

Istuimme odottaen piinalliset neljä ja puoli sekuntia, kunnes Khadija Nivan tyytymättömät kasvot ilmestyivät keskelle luomaani galaksisumua. Emme nähneet paljoa taustasta usvatemppuni takia, mutta kaikesta päätellen Khadija oli kotonaan. Tällä oli päällä söpö pyjaman yläosa, jossa oli banaani- ja ananaskuvioita. Virnistin.

”Joshua, mitä ihmettä? Teillä on kaikki Koalition kaista, ja sinä soitat-”

”Älä viitsi saarnata. Nyt olisi oikeasti tosi tärkeää kysyttävää”, Josh keskeytti.

”Eikö teillä viimeksikin ollut? Onko teillä aina?”

Khadija risti käsivartensa ja näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä. Meille ei täysin selvinnyt, mitä olimme keskeyttäneet – kukapa tietää, vaikka olisimme herättäneet Khadin. Ainakaan Joshin sisko ei ollut missään amiraalien kokouksessa, vaan voisi puhua ihan vapaasti. Voitto meille.

”Tiedätkö sinä, keitä Koalition lennonjohdossa on?”

Menin suoraan asiaan, jokainen sekunti maksoi kultaa, mirhamia ja jotain muuta kallisarvoista. Sahramia. Joshin hiuksia?

”Kyllähän minä ne tiedän. Olen jutellut päälennonjohtajan kanssa monta kertaa. Meillä on kuukausipalaveri, jotta pysymme kärryillä toistemme tekemisistä. Nykyisin tosin puhumme viikon välein, koska Koalition tilanne elää niin lyhyellä aikajänteellä.”

Josh vilkuili minuun sellaisella minä minä sanoin -ilmeellä, joka ei oikeastaan auttanut minua ollenkaan. Poikaystäväni halusi kai edelleen pitää osin kiinni teoriastaan, että aluksessamme kummitteli vanha tuttu Ye-Seo.

Se nainen liittyi kyllä asiaan, koska lennonjohdossa Ye-Seosta oli tullut se mitä tyyppi oli nykyään. Mutta meidän seinissämme oli satavarmasti jotain muuta. Miksi Ye-Seo olisi ollut ainutlaatuinen, jos teknologia oli kerran olemassa, ja Koalitio oli vielä kehittänyt sen?

”Onko niitä palavereja tai yhteistyökokouksia pidetty ikinä kasvokkain?”

Khadijan otsa rypistyi näyttävästi.

”Nyt kiertelet. Jokainen sekunti tätä puhelua on kallis, muutenkin kuin vain rahassa, jos osaan arvata yhtään oikein.”

”On. Joten, mitä sinä tiedät?”

Puhuin aika epäkunnioittavasti amiraalille, mutta onneksi Khadija Nivaa sellainen ei haitannut.

”Kyllä, olen yrittänyt selvittää lennonjohdon luonnetta jo pitkään. Se oli tavallaan yksi motivaationi pyrkiä amiraaliksi. Virallisesti Koalitiossa on suoritettu eräänlainen vallan kolmijako – koulujen rehtorit, amiraalien neuvosto ja lennonjohto ovat kaikki erillisiä elimiä ja vastaavat yhdestä tärkeästä osasesta kokonaisuutta. Minulla ei esimerkiksi ole minkäänlaista todellista käskyvaltaa mummiin, kuten Joshua hyvin tietää.”

”Ikävä kyllä”, Josh sanoi.

”Lennonjohdossa ei ole ihmisiä”, täräytin.

Khadija nyökkäsi. En ollut siis todellakaan ainut, joka oli pohtinut tätä, tai päätynyt samaan lopputulokseen. Olin helpottunut ja ehkä piirun verran hämmästynyt.

Mutta Joshin sisko oli äärimmäisen fiksu, ja tällä oli ollut minuun nähden vuosien etumatka. Ei olisi pitänyt yllättyä. Minä en ollut Aurinkokunnan ainut, joka pohti näitä asioita – sellainen olisi ollut hupsu ja lapsellinen olettamus.

Josh raapi leukaansa ja näytti uteliaalta. Tämän silmiin syttyi sama tuike kuin meidän väitellessämme jostain seikasta. Arvasin, että Josh valmistautui olemaan sekä minun että Khadin kanssa osittain eri mieltä. Miten se sitten toimikaan. Josh-logiikkaa.

”En usko itsekään, että siellä on yhtään biologista olentoa. Onko sinulla todisteita?” Khadija kysyi.

”Ei.”

Eihän meillä koskaan ollut näillä seikkailuillamme, se oli tullut jo tavaksi.

”Eipä minullakaan varsinaisesti. Tiedätkö, missä lennonjohto on?”

”Meidän aluksella!” ähkäisin kovempaa kuin olin halunnut.

Khadijan kunniaksi on sanottava, että mikäli olimme todella herättäneet tämän yöunilta, Joshin isosisko otti purkaukseni varsin rennosti eikä alkanut saarnata meille protokollasta tai mistään muustakaan epärelevantista. Toisaalta emme olleet soittaneet amiraali Nivalle vaan ihan vain isosisko Nivalle.

”Emmerien teorian mukaan ne – siis lennonjohto – ovat kaikilla Koalition aluksilla, ainakin vähän”, Josh auttoi.

”Lennonjohto ei pääse vaikuttamaan yksittäisen aluksen järjestelmiin. Meillä on siinä pilotit ja lipat välissä ihan tarkoituksella. Lisäksi lennonjohto ei ole koskaan tehnyt mitään sellaista, jonka voisi laskea edes osittain pahantahtoiseksi. Elin on työskennellyt Koalition ja ihmiskunnan tulevaisuuden eteen väsymättä. Ei ole mitään syytä ajatella, että Koalition lennonjohto olisi meitä ihmisiä kohtaan vihamielinen – vaikka ne koostuisivat tekoälyistä, kuten olen jo pitkään itsekin epäillyt. Luulen, että moni muukin amiraali on aavistanut totuuden.”

Khadija katsoi meitä kuin odottaen meidän haastavan näkemyksen. Luomani avaruususva kieppui yhä pitkin ohjaamoa lipuen välillä Khadijan kasvojen ohi ja yli. Puhelun kuva oli kaksiulotteinen toisin kuin luomani sumu, mikä häiritsi minua aavistuksen. Kummallinen efekti.

”Mutta miksi kaikki ovat antaneet koko jutun vain olla?” Josh kurtisti kulmiaan.

”Olen yrittänyt tutkia koko juttua jo pienen ikäni! Joshua, minkä takia sinä luulet, että olen yrittänyt kaikessa hiljaisuudessa kerätä itselleni liittolaisia Koalition ulkopuolisista avaruusaluksen omistajista? Minkä takia olen tutkinut Marsin anomaliaa?”

”Ajattelin, että akateemisesta kunnianhimosta”, Josh tuumasi.

”Pöh! Olen käynyt viidakossa useasti etsimässä ja nuuskimassa, kerran jouduin melkein keskelle jotain outoa sotakahakkaakin. Siellä on todella paljon erilaisia sissiryhmittymiä, jotka sotivat droneparvien ja muiden vastaavien avulla.”

Vilkaisin Joshia ja Reed palasi mieleeni. Reed, joka oli nykyään jossain Melissan huolenpidon alla selvittelemässä tekoälyn käyttöä erilaisiin ilmiselviin asetarkoituksiin.

”Voi hemmetti”, Josh mutisi. ”Arvaan jo. Me tiedämme, että Ye-Seo löysi lennonjohdon. Sen fyysisen paikan. Jos se on pyörinyt sillä samalla konfliktialueella, se sai jostain käsiinsä sellaisia droneja, mitä Reedkin käytti. Nehän ovat hämärää mustan pörssin kamaa, niissä ei ole mitään suojatoimintoja estämään oikeastaan mitään. En yllättyisi, vaikka ne osaisivat kopioida itseään. Ja jotain meni siinä tekoälymuunnoksessa pieleen, ja nyt Ye-Seo on se droneparvi eikä osa lennonjohtoa, kuten piti.”

”Villi teoria”, sanoin.

”Se löysi sinne jotain ilmanvaihtokanavaa tai vastaavaa pitkin, ja oli vielä tarpeeksi ihmisen muotoinen pilvi lähtiessään.” Josh sohi sormellaan ilmaa kuten aina esittäessään jonkin neronleimauksensa. Olin kuullut tämän jo aiemmin, nyt Khadija pääsi kokemaan saman.

Jostain syystä Ye-Seon seikkailut viidakossa piirtyivät mielessäni huonoksi videopeliksi, jossa ryömittiin niin aluskasvillisuudessa, ilmanvaihtokanavissa kuin hissikuiluissakin.

”Tekoälyt on kielletty kansainvälisellä sopimuksella, miksi Koalitio rikkoisi sitä?” kysyin.

”Mitä itse olisit tehnyt siinä tilanteessa, kun tekoälyjen kielto astui voimaan pieni ikuisuus sitten? Ne ovat selvästi tiedostavia. Henkilöitä. Sieluja, jos haluaa ajatella asiaa niin. Olen jutellut päälennonjohtaja Cameronin kanssa monesti, ja hän on parempaa seuraa kuin yhdeksänkymmentä prosenttia ihmiskunnasta. Taisin olla nuorempana vähän ihastunutkin.” Khadija kohautti harteitaan.

”Sisko hei, sinulla on katastrofaalisen huono miesmaku. Tekoäly?” Josh kohotti kulmansa niin korkealle kuin pystyi.

”Tiedän”, Khadija sanoi. ”Oliko muuta? Jos ei – kyllä, olen tietoinen keitä ja mitä Koalition lennonjohto todella on, mutta mikään tilanteessa ei anna aihetta tehdä nopeita ja mahdollisesti typeriä ratkaisuja. Seuraan tilannetta. Emme voi hyökätä rauhanomaisten henkilöiden kimppuun ilman mitään syytä. Marsin anomalia ensin. Lennonjohto vannoo, että eivät tiedä siitä yhtään enempää kuin mekään.”

”Okei”, Josh sanoi, oudon rauhallisena, ilman tarvetta intää takaisin.

”Kiitos, ja … no, kiitos taas. Tuota, tämä oli aika kallista, ja me häirittiin, hyvää yötä”, sanoin kun katkaisin yhteyden.

Khadija vilkutti usvan seasta, kunnes kuva katosi.

Yritin yhä välttää sen ajattelemista, mitä koko parin minuutin keskustelu maksaisi.

Josh liikutteli kättään edestakaisin ja haki parempaa asentoa pilotintuolissa. Aloin itsekin valua alemmas.

”Sori, mutta reidet puutuu.”

”Ah, joo”, mutisin ja kiipesin pois Joshin sylistä lattialle. Annoin usvan yhä pyörteillä ympärillämme, sillä en halunnut, että kukaan pääsisi urkkimaan ohjaamoon juuri nyt.

Erityisen ärsyttävän puhelusta ja rahantuhlaamisesta teki se, että olimme oppineet aika vähän mitään sellaista, millä pääsisimme eteenpäin. Khadija tuntui suhtautuvan koko asiaan kuin ei-uutiseen. Se kävi järkeen, jos tämä kerran oli jollain tasolla tiennyt asiasta jo useita vuosia, mutta meille tämä kaikki oli aivan uutta.

Kutsumaton vieras oli meidän aluksellamme, eikä meillä ollut ratkaisuja sen savustamiseksi ulos piilostaan.

Mielessäni Koalition ihannekuvasta tippui taas osa pohjaa pois. Kohta ei olisi jäljellä mitään idealismin hippuakaan, ainoastaan iso ja monimutkainen organisaatio salailemassa ja rakentamassa vallan verkkoja minkä ehti.

Toisaalta jos lennonjohto todella oli jonkinlainen tekoälyjen loppusijoituspaikka, niillä – tai oikeammin kai heillä – olisi ollut mahdollisuus hyökätä ihmiskunnan kimppuun jo kauan sitten. Pyyhkiä meidät ja Koalitio maailmankartalta, kuten Ye-Seo kai yritti nyt tehdä.

Mitään sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Maa kiersi radallaan, aina uusia ja uusia vuosikursseja innokkaita oppilaita pääsi pilottikouluihin ja kaikkiin muihinkin avaruusalan oppilaitoksiin. Ihan ihmisiä, kykyineen ja rajoitteineen.

Miksi tekoälyt auttoivat meitä? Me ihmiset olimme kieltäneet käytännössä kokonaisen toisen lajin olemassaolon. Tunkeneet tekoälyt piiloon mahdollisimman kauas kaikesta ja käskeneet pysyä siellä, pois häiritsemästä ihmiskunnan elämää.

Mars oli asuinkelvoton, koska siellä pahantahtoiset tekoälyt olivat päässeet irti ja sotkeneet koko planeetan jonkinlaiseen kosmiseen tuholiejuun. Tai se oli ainakin paras arvaukseni tällä hetkellä siitä, mitä Marsissa oli oikeasti ollut meneillään. Totuutta ei ilmeisesti tiennyt kukaan.

”Kaikki kunnossa?” kysyin Joshilta.

”On joo. Väsyttää. Pitäisi oikeastaan vaihtaa pilottia.”

Josh hymyili suuntaani ilman mitään vinoa virnettä.

”Okei, mutta…”

”En minäkään ihan kaikkea jaksa. On ollut aika pitkä päivä.”

”Mutta jos me vaihdetaan nyt, ne sinun kloonisi ilmestyvät taas. Ne taitavat pysyä poissa vain, koska…”

”Koska sinä olet siinä välissä jonkinlaisena palomuurina”, Josh jatkoi.

”Niin kai”, sanoin ja pyöritin käsissäni yhtä hiussuortuvaani. Ne olivat todellakin melko erikoisen näköiset. Kummalliset, mutta tavallaan ihan kauniit. Valumisen efekti vaati yhä tottumista.

”Josh, ei kai mun silmille ole käynyt mitään? Onhan ne tavalliset?”

Viimein poikaystäväni nauroi, muutaman vähän tukehtuneen ja kummallisen kuivan hohotuksen.

”On ne, ei hätää. Mutta ihan oikeasti, se jalka. Älä enää ikinä tee mitään tuollaista. En oikein kestä ajatella sitä.”

Katseeni kohosi lattialta jonnekin pilottituolin niskatuen suuntaan. Oli hassua nähdä Josh siinä ilman siipiään. Poikaystäväni näytti niin kovin pieneltä. Joltain, joka ei ollut sillä tavalla suvereenisti tilanteen tasalla kuten Josh aina oli. Tämän kasvojen iho oli vähän harmaa, enkä tiennyt johtuiko se pinkin valon puutteesta vai siitä, että avaruustaistelu vei mehut ja värin kasvoilta Koalition parhaalta pilotiltakin.

”Olen pahoillani”, sanoin.

Josh pyyhkäisi kättään jossain silmiensä luona ja niisti kovaäänisesti sisäänpäin.

”Olen miettinyt tässä, ja tarkoitan sitä. En pysty tähän siipitiimin hommaan, jos mun tarvitsee pelätä, että lennät avaruudessa leikkelemässä itsesi paloiksi niin, ettei siitä tyypistä johon rakastuin, ole lopulta jäljellä mitään. Enkä tarkoita, että rakastan jotenkin erityisesti juuri toista jalkaasi polvesta alaspäin, ei ole kyse mistään pinnallisesta. En ole niin vahva, että kestän ajatella sitä, mitä teet itsellesi yksinään, miten koko homma voi mennä. Joko tulen mukaan ensi kerralla tai tämä oli tässä.”

Usva katosi sekunnin sadasosassa. Meitä valaisi vain Joshin lippa, ja sen tuttu kylmän pinkki tuntui ensimmäistä kertaa vieraalta. Kuin se ei olisi kuulunut päähäni. Olin ollut varkaissa ja jäänyt kiinni.

Olin kuvitellut, että kaikki voisi jatkua ennallaan ja Josh olisi Josh, vaikka minä en enää olisi ihminen kokonaan.

Minusta oli tullut kauan sitten kadonneen sivilisaation algoritmin jatke. Olin tehnyt itsestäni jonkinlaisen kamalan hybridin. Sodankäynnin välineen. Tappaja olin ollut jo aiemminkin.

Ihan kuin minun kaltaiseni ansaitsisi olla onnellinen ylipäätään.

Sotkin kaiken, se oli ihan oma syyni. Mikä tulevaisuus? Miksi olin edes ajatellut sellaista?

Kaikki ne päivät ja illat ja yöt koulussa olivat kuin kummallinen haavekuva, joka lipsui sormistani yhä kauemmas ja kauemmas, jonnekin sellaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa ihmiset olivat ihmisiä ja minä normaali.

”Anteeksi että tässä kävi näin”, sanoin.

”Etkö voisi vaan luvata, että et tee niin enää?”

Joshin poskilla valuivat selvät kyyneleet. Isoja ja kiiltäviä. Alaspäin, koska Koalition aluksilla oli painovoima ja fysiikka ja luonnonlait toimivat normaalisti kuten pitikin.

Jos pitäisin Joshin väkisin, raahaisinko tämän mukaan samaan kummalliseen outoon maailmaan, jonka osa nykyään olin? Joka oli osana minua tavalla, jota en uskaltanut enkä halunnut miettiä? Jonnekin, missä kaikki oli jotain muuta, jotain enemmän. Sitähän minulle oli jo yritetty myydä.

Jake Rossello oli tiennyt tämänkin. Kirosin mielessäni. Se äijä tiesi näköjään kaiken.

Kuuluin oikeasti Jake Rossellon, Ye-Seon ja lennonjohdon pariin. Olemaan osa jotain muuta kuin ihmiskunnan todellisuutta. Olemaan jotain siitä välistä, ei-ihminen.

Josh niisti uudelleen ja sohaisi hiuksiaan. Minä kyykistelin lattialla.

Voisin lentää pois ikinä palaamatta. Häipyä seinien läpi ja kadota hankalasta tilanteesta, jonka olin aiheuttanut ihan itse. Olla yhdessä mustan avaruuden kanssa.

Ei tarvitsisi enää koskaan puhua kellekään. Leijuisin vain. Olisin vain. En ajattelisi mitään.

Tai sitten voisin.

Niin minä voisin.

Olin luvannut itselleni, että olisin tie.

Joten matka kuljettaisiin loppuun asti yhdessä.

Pyöritin sormeani ilmassa ja tuttu, musta sumu muodostui käteeni kiinteäksi esineeksi. Se oli hieman epämuodostunut, jos totta puhutaan – yksittäiset kuidut kiiltelivät ja välillä esineen reunoilla vilkkui kuusikulmioita – mutta tekstuuri vaikutti olevan oikea.

Ojensin ison mustan pyyhkeen Joshin käteen ja hymyilin parhaani mukaan. Ilme saattoi näyttää enemmän ummetukselta, mutta olin valmis ottamaan sen riskin.

”Olen oikeasti pahoillani. Tein väärin, mutta Koalition paras pilotti tarvittiin samaan aikaan ohjaamaan sitä alusta, jolla ovat kaikki ystäväni. Seuraavalla kerralla keksin keinon, jolla voin vääntää fysiikkaa ja maailmaa niin, että me olemme kahdessa paikassa samaan aikaan. Yhdessä. Enkä leikkaa mitään osia pois itsestäni enkä kenestä muustakaan.”

”Tuo on mahdottomin vastaus ikinä.”

”Niin on, koska opin parhailta. Tarviitko pyyhettä?”

Josh ojensi kätensä ja virnisti.

Minä hymyilin, kun kyyneleet poikaystäväni kasvoilla upposivat kankaan poimuihin ja katosivat näkyvistä ja olemasta.

Edellinen lukuSeuraava luku