Mars-tukikohdan valaistus ei saanut sitä vaikuttamaan yhtään kutsuvammilta. Kaiken Koalition meille jakaman vanhan datan mukaan paikalla ei pitänyt olla enää ketään, joka olisi mitään valaistusta tarvinnut.
Sehän tästä nyt olisikin vielä puuttunut, että Koalition tiedot olisivat olleet kertakaikkisen väärässä, ja Marsissa olisi yhä asukkaita. Pieniä vihreitä miehiä tosiaan, kanaaleita ei sentään näkynyt.
Valonlähteet olivat varmasti vain jokin tukikohtien automaatio. Päädyin hokemaan lausetta mielessäni kuin turvaa tuovia taikasanoja istuessani Ye-Seon parvesta muodostuneen aluksen kyydissä.
Tasainen kyyti oli kieltämättä varsin mukava, mutta kukaan meistä ei uskaltanut oikein puhua mitään. Jos Ye-Seo olikin meidän puolellamme, se oli tapahtunut lähinnä olosuhteiden pakosta, ei siksi että nanobottinainen olisi oikeasti välittänyt meistä juuri laisinkaan.
Puolipallojen muuttuessa meidän näkökulmastamme suuremmiksi aloin erottaa yksityiskohtia niiden sisältä. Rakentaminen oli jäänyt Koalitiolta kesken ja se vähäinen vihreä, mitä kupoleiden sisällä oli joskus ollut, oli tietenkin kuollut elämän ylläpidon mekanismien lakattua toimimasta aikapäiviä sitten. Pystyssä oli kuolleiden puiden rankoja ja keskeneräisiä taloja rakennustelineineen.
Vaikutelma oli kuin marsinkokoisen maailmanlopun jälkeen, yllämme roikkuva musta ja kaiken pimentävä pilvimassa ei vähentänyt painostavaa tunnelmaa ollenkaan.
Ye-Seo pysähtyi lähelle kupolin oletettua pääsisäänkäyntiä – se oli niin iso, että siitä olisi pystynyt ajamaan varsin isollakin ajoneuvolla. Ovessa oli merkintöjä, joista osa oli vuosien varrella kulunut pois, ja sen eteen oli tuulien piiskaamana kasautunut Marsin punertavaa hiekkaa.
Mitään hylättyjä aluksia tai rakenteita ei kuplan ulkopuolella näkynyt.
Eikä jalanjälkiä.
”Matkan pää, ilmeisesti”, Josh sanoi ja hypähti Marsin pinnalle kepein askelin.
Toistin saman hieman vähemmän tyylikkäästi ja varmistin vilkaisemalla taakseni, että Seira oli yhä mukanamme.
”Olkaa varovaisia”, tämä sanoi ja käveli ilmalukon hallintapaneelin viereen. Jos oven kontrolleissa kulki yhä virta, se oli hyvin erikoista eikä varsinaisesti ainakaan hyvä merkki, joskin osittain oletin niin olevan. Kuka tai mikä tuotti tukikohdalle virtaa? Mistä sähkö kulki kupolien valaistukseen?
Ye-Seon alusmuoto vieressämme muuntui pilveksi, pyörteili Marsin pinnan tasossa ja kohottautui sitten jälleen ihmishahmoksi, josta ei pystynyt erottamaan mitään yksityiskohtia. Muoto oli tosin liian iso ollakseen todellinen ihminen, ja hahmon pinnan tuijottaminen liian pitkään sai silmät särkemään. Dronet eivät ikinä pysyneet täysin paikallaan, ihmishahmon pinnalla kävi jatkuva virta kuin se olisi ollut sisäisessä myllerryksessä.
Nainen oli lähes taiteellinen kuvaus siitä, miltä ihmisenä oleminen useimmista tuntui. Tilanteen ironia oli tuskinpa vielä valjennut Ye-Seolle itselleen.
Minun ei oikeastaan tehnyt mieli jutella Ye-Seon kanssa enempää, ainakaan kyselläkseni tämän menneisyydestä. En oikein tiennyt, mitä olisin vielä sanonut. Olin kertonut, mitä olin tehnyt, ja se sai luvan riittää.
Oliko herra Jaken kanssa taistelu sittenkin ollut virhearvio?
Mies oli kyllä käynyt minun kimppuuni. Ehkä se ei ollut osa laskelmoitua suunnitelmaa, vaan hetkessä ilmaantunutta ärsyynnystä, mutta sen seurauksena minulla ei ollut enää alkuperäistä jalkaani.
Henki ja artefakti yhdestä jalasta.
Päätin miettiä mieluummin jotain tekemistä puhumisen tai vanhojen pyörittelyn sijaan.
Seira synkronoi edelleen oven kontrollipaneelin luona, Josh taas tarkasteli Mars-tukikohdan kupolia ja yritti lopulta kurkottaa kädellään sitä kohti. Tukikohdan perustus oli sen verran korkea, että Josh ei aivan yltänyt lasimaiseen läpinäkyvään aineeseen, josta itse kupoli oli rakennettu.
Korkea valli edessämme tarkoitti sitä, että emme nähneet sisään itse tukikohtaan. Se saattaisi kostautua meille, mikäli tukikohdassa oli kuin olikin joku, joka oli huomannut saapumisemme.
Päätin korjata tilannetta leijumalla muutaman metrin ylöspäin.
Se kiinnitti heti Ye-Seon huomion.
KOALITION IHMEITÄ.
”Öh joo, meidän pilottipuvuissamme on uusia ominaisuuksia” selitin menemään.
Listalla asioita, joista en halunnut todellakaan jutella Ye-Seon kanssa, löytyi varsin korkealta uusi statukseni jonkinlaisena kummallisena sekasikiönä ihmistä ja artefaktia.
Josh kääntyi aavistuksen minua kohti. Vaikka en nähnyt ilmettä, olin aivan varma, että poikaystääväni yritykseni valehdella ei vakuuttanut pätkän vertaa.
Toivottavasti Ye-Seo ei enää pystynyt lukemaan ihmisäänen nyansseja kovin tarkkaan muututtuaan… niin, vähän sen kaltaiseksi kuin minä olin nyt. Ye-Seossa oli vain vähemmän ihmistä jäljellä. Tai niin minä ainakin ajattelin.
Seira nosti viimein katseensa ilmalukon ohjauspaneelista.
”Siihen ei tule virtaa, mikä saattaa olla tavallaan hyväkin uutinen. Ovi on jumissa kiinni-asennossa, mutta siinä on hätäkytkin. En kyllä mielelläni käyttäisi sitä. Hätäavauksessa on mukana jonkinlainen räjähdyspanos – hätäsysteemi on tehty toimimaan ilman sähkövirtaa – ja voi olla, että se ei ole säilynyt täysin toimintakunnossa. Kenties osa aineesta on päässyt hapettumaan, jos tukikohdan ilma on vuotanut rakenteisiin ja ulos.”
Vilkaisin uudestaan Ye-Seoon ja sitten Joshiin.
Jos haluaisimme todella ratkaista arvoituksen, minun pitäisi yrittää luottaa myös Ye-Seoon, vaikka se tuntui olevan kaikkea muuta kuin järkevää. Nainen oli suurin arvoitus, jonka tiesin. Käsittämätön, jopa oudompi kuin artefakti oli ollut, ja minun johtolankani siihen, mitä olisin loppuelämäni.
Otin kypäräni pois ja annoin hiusteni hulmuta vapaaksi Marsin ilmanalassa, joka ei ollut ilmaa.
Minulle se tuoksui jauhoiselta ja tunkkaiselta.
”Minusta olisi parempi, jos et tekisi noin kevyin perustein”, Seira kommentoi.
”Taidamme olla erikoistehtävällä”, sanoin ja työnsin hiuksiani ilmalukon portin alle. Artefaktin voima – tai oikeastaan ihan omani, vahvistettuna vain – teki temppunsa.
Savuinen hiusmassa levisi levyksi, yhä paksummaksi sellaiseksi, ja portti alkoi liikkua kirskuvan äänen saattelemana ylöspäin.
Ye-Seon muoto sekoittui, kun parven pienet osaset pörräsivät lähemmäs ja sitten taas kauemmas minusta ja ovesta arvatenkin tutkien, mitä olin saanut aikaan ja miten.
EI KOALITIO.
”Ei niin, oikeastaan. Anteeksi, en ensin uskaltanut olla rehellinen”, sanoin.
Jokin naisen äänessä oli erilaista kuin vielä hetki sitten. Yritin miettiä mikä, mutta Josh oli jo kurkkimassa oven alta tukikohdan suuntaan.
Varmistin mielessäni, että ovi pysyi varmasti nykyisessä asennossaan samalla kun kuikuilin myös tukikohdan sisälle. Hetkessä olisi voinut olla juhlallisuutta, jos sitä olisi alkanut ajattelemaan enemmän, tai olisimme hidastaneet. Koalition paluu Marsiin oli kuitenkin varsin epäseremoniallinen. Fanfaaria ei soinut, vastassamme oli ainoastaan tyhjä ja iloton hiljaisuus.
Matalat rakennukset edessämme olivat saman näköisiä kuin moduuleista rakennetut avaruusasemat. Pienimmät ja kolhoimmat olivat varmasti niitä rakennuksia, jotka olivat olleet olemassa jo ennen kupolin rakentamista. Kaikkialla näkyi, miten kesken paikka oli jäänyt: keskeneräisiä viheralueita, asuintaloja, opasteita jotka eivät olleet koskaan päässeet todella käyttöön. Materiaaleja, jotka olivat tulleet tulostimesta ja sitten vain unohdettu johonkin nurkkaan nököttämään. Siellä täällä muutama valo särisi, mutta pysyi kuitenkin päällä.
Musta artefaktimönjä näytti ensin puuttuvan, mutta mitä pidempään maisemaa tarkasteli, sitä useammin sen vanat näkyivät siellä täällä. En ollut sienestänyt vuosiin, mutta ilmiössä oli jotain samaa: ensin sienet piiloutuivat katseelta sammaleeseen, kunnes niitä alkoi nähdä kaikkialla näkökentässä, omien kumisaappaiden vierelläkin.
Seurasin vanoja katseellani, enkä ollut yhtään varma, huomasivatko muut niitä.
En aikonut sanoa asiasta ääneen.
”Oliko täällä jotain erityistä paikkaa, jonka halusit meille näyttää?” Seira kysyi Ye-Seolta. Joshin äidin tapa suhtautua Ye-Seoon kuin aivan keneen tahansa muuhunkin teki minuun pienen vaikutuksen. Ehkä joskus osaisin vielä olla oikeasti luonteva ja asiallinen aikuinen.
Siitä oli ainakin hyvä haaveilla.
KENTIES TÄÄLLÄ TAPAHTUNEELLA ON ENEMMÄN MERKITYSTÄ TEILLE.
”Olet koko ajan pyrkinyt Marsiin, jo silloin Kuussa, joten pitäähän täällä nyt jotain olla?”
Kuulostin vähän ärtyneemmältä kuin halusin, mutta Ye-Seolle sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ääni kumisi ja surisi välittämättä minun tunteistani.
VOIMAA. TIE.
”Entäs Jake Rossello?”
ME SOVIMME KAUAN SITTEN PYRKIVÄMME TÄHÄN. TÄNNE. TEKEVÄMME TYHJÄKSI KAIKKI VALHEET. LUPAUS TULEE PITÄÄ. MINÄ TEEN TYHJÄKSI MYÖS HÄNEN VALHEENSA.
Josh tutki lähintä katulamppua saaden sen lopulta sammumaan ja vilkaisi meihin päin tietysti yhä kypärä päässä, joten liike oli enemmänkin koko ylävartalon kiertämistä.
”Osaako kukaan vastata suoraan enää mihinkään? Onko Hanna siellä? Sinä et ole pelkästään Ye-Seo.”
NIIN.
”Keitä muita siellä on? Olisiko nimiä?”
HYLÄTTYJÄ. SYRJÄÄN HEITETTYJÄ.
Vaistosin Joshin tuhahduksen ja näin tämän paheksuvan ilmeen mielessäni. Joskus sitä vain tietää, mitä poikaystävä milloinkin ajattelee.
Ye-Seon parvi liikahti ja ajelehti ohitsemme kuin jonkinlainen kummitustuuli.
Seira viittasi kädellään kohti erästä kulmikasta rakennusta, joka ei sijainnut kovin kaukana meistä. Sen edessä oli useampi kontti ja erinäisiä hylättyjä rakennustarpeita, mutta reitti vaikutti olevan selvä. Mietin toki, pitäisikö minun lennähtää ylöspäin ja katsoa, ettei kukaan yrittänyt väijyttää meitä rakennusten välistä tai katoilta tai muuta vastaavaa.
Toisin kuin avaruuden kahakoiden, kaupunkitaisteluiden säännöt osasin jotenkuten – ainakin sellaiset, jotka toimivat peleissä.
”Alkuperäisten piirustusten mukaan tuolta voi olla hyvä aloittaa. Se on ensimmäinen laboratoriomoduuli, joka tänne rakennettiin”, Seira sanoi.
”Kelpaa minulle”, Josh sanoi, aavistuksen liiankin nopeasti.
”Sopii myös minulle. Mutta hei, huomasitko lampuissa mitään? Miksi ne ovat yhä päällä?”
Poikaystäväni suoristautui selvästi.
”Yritin tietysti seurata linjoja ja katsoa, minne ne vievät. Mikä ikinä täällä yhä tuottaakaan energiaa, reitti vie marsperän alle. Mutta sitä pidemmälle minun synkronointini ei riitä”, Josh sanoi.
Arvasin. Suunta oli sama, jonne artefaktimönjän vanat johtivat, ja yrittivät houkutella minuakin.
”Eli meillä on tavallaan kaksi suuntaa. No, jos aloitetaan lähemmästä?” Seira sanoi.
Josh ja äitinsä lähtivät kävelemään kohti Seiran aiemmin vikkaamaa rakennusta. Ye-Seon parvi leijui mukanamme kuin jokin pahaenteinen tarujen airut tai henkiolento. Minä en uskaltanut sanoa vielä mustista linjoista mitään. Maassa porisi ja puhkesi mustia kuplia, joiden ohi Josh asteli kuin ei mitään. Normaalisti olisin epäillyt aistejani, mutta tiesin, jo, että niillä yksinkertaisesti vain havaitsi enemmän.
Koko tilanne sai niskavillani pystyyn, enkä todellakaan jaksanut edes yrittää mitään kevyttä jutustelua. Ye-Seon kohdalla se tuntui olevan todella turhaa muutenkin. Hyvänpäivän höpinä oli jäänne ihmisyydestä, jota kumpikaan meistä ei enää teeskentelisi.
Leijuin sen verran ylemmäs, että näin rakennukset kunnolla ylhäältä päin. Missään ei todella ollut ketään, eikä artefaktimassa ollut tehnyt uusia liikkeitä. Se roikkui yläpuolellamme kuin tukehduttava peitto ja kulki rakennusten ja tukikohdan jäänteiden joukossa kuin kummallinen, minua houkutteleva verkko.
En aikonut jutella Ye-Seon kanssa säästä, mutta halusin kuitenkin tietää, mitä nainen ja tähän liittyneet kaikki muut oikeastaan olivat jo saaneet selville – tai missä kaikessa nämä olivat olleet mukana. Palasin alemmas, mutta en jaksanut enää teeskennellä tavallista kävelyä.
”Tiesitkö sinä, että Marsiin jätetty artefakti tulee villiintymään? Ja mikä siihen johti? Eihän täällä ole käynyt kukaan sen jälkeen. Paikka on saanut olla rauhassa, ja tämä on sinunkin ensimmäinen kertasi Marsissa. Vai olenko väärässä? Haluaisin kuulla, mitä tapahtui.”
Nanobottipilven ilmeitä oli turha yrittää lukea. Minusta vaikutti kuitenkin siltä, että Ye-Seo epäröi. Liike hidastui ja pyörteili ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan.
Tuijotin takaisin hiusteni pyörteillessä tuulessa, jota ei oikeasti ollut olemassakaan.
MINÄ NÄYTÄN.
Ye-Seon pilvestä pyörähti kiehkura, joka tarrasi kiinni hiuksiini. Halusin älähtää, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Niinpä yritin sietää jonnekin aivojeni syvyyksiin tunkeutuvaa surinaa ja samalla katsoa sille toiselle tasolle, jonka synkronointini minulle välillä näytti. Sinne, missä lieju virtasi.
Pienet pallomaiset dronet tuntuivat imeytyvän kutreinini ja menevän osin niiden sisään, pallot liikkuivat hiuksia pitkin. Vaikutelma oli omituinen, kuin jokin sykkivä, musta ja oudosti käyttäytyvä mato tai tuhatjalkainen. Päätin olla katsomatta hiuksiini päinkään.
Oletin, että Ye-Seon näky muistuttaisi artefaktin minulle näyttämiä, mutta olin väärässä.
Ajatukset ja välähdykset olivat vaikeasti tulkittavia, sekavia, niissä olivat väärät väritkin. En ymmärtänyt mihin katsoa, mistä aloittaa.
Artefakti oli aina näyttänyt kaiken tietonsa minulle sopivassa muodossa, koska lopulta se vain vahvisti omia kykyjäni. Se osasi muuttaa jopa muiden sivilisaatioiden kokemukset ja historian niin, että tieto oli minulle edes jollain lailla ymmärrettävää.
Ye-Seo ja tämän parvi olivat minusta erillinen tiedostava olento, vieras ja outo kuten kaikki muutkin ihmiset, joita kroonisesti en kertakaikkiaan ymmärtänyt. Vaikka olimme kuuluneet samaan lajiin, me erosimme toisistamme, kuten vaikkapa Mars ja Maa. Punainen ja sininen, miljoonia kilometrejä välissä.
Toista ei todella voinut koskaan käsittää.
Sekavasta kaleidoskooppimaisesta värien ja kuvien virrasta löytyi kuitenkin jotain, minkä olisin tunnistanut missä tahansa: puheenjohtaja ja tämän artefakti. Näin tähden muodon kuin mustan majakan. Nyt tähteä ei enää ollut ja artefakti oli minun jalkani, mutta Ye-Seon ei tarvinnut tietää sitä yksityiskohtaa.
Seurasin mustan artefaktin säiettä perille asti, kunnes kuva oli minulle jo käsitettävä. Muisto, tarkkarajainen ja selkeä.
Jossain Josh älähti ja tartuin tämän käteen kuin maadoittaakseni itseni minulle tärkeään todellisuuteen.
Kuvajaisessa täysin ihmisen oloinen Ye-Seo ja tuntemaani versiota nuorempi puheenjohtaja olivat iloisia, innostuneen näköisiä. En ollut koskaan nähnyt tuota ilmettä kummankaan kasvoilla, se tuntui kuin jonkinlaiselta vääristymältä. Vilpitön ilme ei tuntunut sopivan sille herra Jakelle, jonka minä olin tuntenut.
En tiedä mitä puheenjohtaja oli artefaktiltaan kysynyt, kenties tämä oli sittenkin ollut minua taitavampi. Näin jotain, mitä minä en ollut koskaan nähnyt, tai kenties en ollut vain osannut kysyä itse oikein, en valinnut oikeaa kysymystä ajatusta kaikista lukemattomista mahdollisuuksista. Ehkä kaikki artefaktit olisivat osanneet näyttää sen.
Minä olin ottanut Tuurin ja Koalition tiedon itsestäänselvyytenä, tutkimatta itse. Olin ollut yksinkertainen ja hupsu.
Ye-Seon ja Jake Rossellon ympärillä pienessä huoneessa jonka oletin näiden kahden kodiksi, leijuivat kaikki Aurinkokuntaan päätyneet artefaktit. Pallo, pyramidi, tähti ja kuutio.
Kaikki neljä.
Yksi Aurinkokunnan artefakteista ei ollut koskaan päätynyt Koalition haaviin – ja jos oikein arvasin, se oli Jake Rossellon oma, se jonka minä tunsin mustana tähtenä. Kenties Tuurille aikoinaan kerrottu määrä oli sisältänyt Marsiin jääneen artefaktin, joka tällä logiikalla oli kuutio. Oli myös mahdollista, että puheenjohtaja oli jotenkin onnistunut varastamaan omansa, ihan kuten minä olin varastanut pyramidini Säätiöltä.
”Mistä te tuon saitte?” kysyin täysin pöllämystyneenä.
Muisto vaihtui toiseen, ja minua huimasi ja oksetti samaan aikaan. Maitovalaan murot pyrkivät takaisin ylös, jouduin nielemään jotain hapanta, tunsin sen nenässäni asti. Yritin ottaa kiinni jostain vapaalla kädelläni, mutta eihän muistoissa ollut mitään kiinteää.
Josh puristi kättäni lujempaa. Kuulin myös Seiran kysyvän jotain, mutta en osannut vastata.
Yritin katsoa yhteen pisteeseen.
Ylitseni vyöryi lisää epämääräisiä välähdyksiä, jotka ymmärsin jonkinlaiseksi mustan pörssin taidehuutokaupaksi. Tuoleja, hieno sali, kopinaa ja kolahduksia, esineiden ääriviivoja ja muotoja. Paljon ihmisiä, kaikki hienosti pukeutuneita. Kuvajainen ei näyttänyt kenenkään kasvoja – ne eivät olleet Ye-Seolle oleellisia, eivät ainakaan tässä muistossa.
Välähdys vaihtoi niin nopeasti ajanhetkeä, että päässäni tuntui vihlaisu kuin olisin syönyt jotain todella kylmää. Seuraava kuva tapahtui myöhemmin, paljon myöhemmin. Makuuhuone, sänky, ikkunasta piirtyvä suurkaupunki, jonka osasin jo olettaa olevan Soul. Sama esine, tuttu tähti, samettipussukassa.
Mieleeni nousi hajanainen ajatus: puurasia olisi ollut parempi.
Ehkä tähden kärjet olivat terävät vain jos niiden halusi olevan sitä.
Ye-Seo, vielä ihmisnaisena, koskettamassa tähteä. Näin vain käden ja hyvinhoidetut kynnet, koska muisto oli Ye-Seon. Herra ex-puheenjohtajaa ei näkynyt missään, mutta välähdys menneeseen oli niin tarkkarajainen, että en voinut varmasti sanoa, että mies ei ollut paikalla laisinkaan.
Kosketushetkellä pienen huoneen läpi löi valtava paineaalto, joka tärisytti suhteessa isoja ikkunoita. Rakennus oli korkea, valo kääntyi niin, että pystyin näkemään muistossa ja lasin pinnassa heijastuksen: Ye-Seon vääristyneet kasvot.
Ilmettä ei pystynyt lukemaan sen tarkemmin, ei ainakaan minun taidoillani. Hymy oli poissa, kauniin naisen kasvoilla oli uurteita, jotka olivat syntyneet kenties enemmän huolesta kuin iästä.
Muiston Ye-Seo ähkäisi, tai ehkä enemmänkin niiskaisi, lyöden lasia kämmenellään ja vajoten sängyn viereen lattialle, artefakti sylissään.
”Mitä sinä oikein toivoit siltä?”
ETTEI KIPUA ENÄÄ OLISI.
”Miksi ihmeessä? Ettekö te olleet onnellisia?”
Olin varma, että Ye-Seo ei viitannut vain fyysiseen kipuun. Tunne loiskui muistosta yli kuin kolajuoma, se sihisi pitkin poikin, värjäten kaiken synkemmäksi epätoivollaan.
MINULTA VIETIIN KAIKKI. HÄN. MEIDÄN TULEVAISUUTEMME. MIKÄÄN MILLÄ OLI VÄLIÄ.
Särinää ja surinaa. Muistutin jälleen itseäni, että olento, jonka kanssa keskustelin, ei ollut pelkästään Ye-Seo, vaan yhteenliittymä monia muita, kaikkia hylättyjä, kaikilla oma inhonsa…. niin, ilmeisesti Koalition suuntaan.
”Kuka vei?”
HÄNEN KUNNIANHIMONSA. HALU PELASTAA NE, JOTKA EIVÄT TARVINNEET SITÄ. HALU KORJATA KAIKKI. KORJATA MAAILMA JA KOALITIO, JOKA RIKKOI MINUT.
Vielä yksi kuvajainen, nyt Ye-Seosta laahustamassa jääkaapille, paljon hienommassa asunnossa. Naisen kädessä oli tyhjä lasi. Tölkki sihahti, kun sen sisältämä neste kaatui lasiin, muodostaen kuplia ja vaahtoa. Alkoholia eikä sieltä prosenttien kevyemmästä päästä – tiesin sen, koska Ye-Seo tiesi. En pystynyt lukemaan tölkin koreankielistä kirjoitusta muiston sisälläkään.
Ilmassa välkkyi koreaksi käännetty virallinen tiedonanto. Muistossa pystyin ymmärtämään sitäkin, ja fontti oli minulle tuttu joka tapauksessa. Edessäni komeilivat Koalition viralliset pääsykoetulokset ja lomake, jolla pyydettiin korvauksia pääsykokeiden aiheuttamista lääketieteellisistä ongelmista.
Sitä lomaketta en ollut nähnyt koskaan ennen, mutta Ye-Seo oli minua sen verran vanhempi, että osasin jo arvata jotain Koalition tekniikasta, joka oli edeltänyt nykyisen pääsykokeen rauhallista ja oudolla tavalla pehmennettyä, vähemmän tarkkaa ohjaustilannetta. Olin ohjannut vanhemmalla teknologialla rakennettua avaruusalusta: siinä ei ollut mitään rauhallista ja mukavaa.
Vähemmän valmistautuneen, kokemattoman, sellainen saattaisi rikkoa.
Koalitiolta ei tietenkään ollut temppu eikä mikään ostaa epäonnistuneet hiljaisiksi, pyyhkiä epästandardit synkronoinnit olemasta ja olemattomiin.
Nainen käveli korkean baaripöydän viereen ja lähes lyyhistyi sille, kaivaen taskustaan jotain. En nähnyt esinettä, mutta kädenliikkeistä ei voinut erehtyäkään. Lääkkeitä, eikä ihan vähäistä määrää niitäkään.
Teki mieli varoittaa ääneen niiden ja alkoholin yhteisvaikutuksesta, vaikka eihän sillä ollut enää mitään merkitystä. Kuvajainen oli tapahtunut varmasti jo vuosia sitten. Minun sanomiseni eivät muuttaisi sitä, mikä oli jo tapahtunut.
ON VAIKEAA OLLA TIE. SINÄHÄN SEN TIEDÄT.
”Hetkinen. Tarjosiko se artefakti samaa sinulle? Kun koskit sitä?”
NIIN MONTA MAAILMAA. PELKKÄ IHMINEN.
”Ymmärrän sen kivun toivomisen pois, mutta se ei toiminut, vai? Mikä sitten toimi?”
KOALITIO AUTTOI MINUA LOPULTA. OMALLA TAVALLAAN. TEKI MINUSTA UUDEN, KUN OLIN RIKKONUT ITSENI.
HÄN SANOI: SE OLI VÄÄRÄ TIE.
Ye-Seon ääni särisi niin, että ajattelin, että sen oli pakko olla tunne. Katkeraa, kuin jokin juoma, ilkeän tuntuista kielellä ja korvissa, myrkkyä joka tunkeutui sisääni samalla kuin Ye-Seo puhui.
Mikään tunteessa ei ollut omaani, mutta se oli silti helppo ymmärtää ja käsittää kaiken sen kaunan pyyhkiessä ylitseni. Kipu ja pettymys olivat yksinkertaisia, selkeitä, kirkkaita.
Äkkiä siinä, miksi ja miten Ye-Seo oli pystynyt löytämään Koalition parhaimmin varjellun salaisuuden – lennonjohdon – oli paljon enemmän järkeä.
Artefaktin avulla saattoi löytää mitä halusi. Olla näkymätön. Soluttautua minne vain.
Mennä mistä tahansa salauksesta läpi.
Ja jos Ye-Seon oma kyky oli vielä voimakkaampi kuin minun tai puheenjohtajan oli ollut, en epäillyt yhtään, etteivätkö artefaktin näyt olisivat voineet sekoittaa tämän pään. Puheenjohtajan hunajaiset sanat ja artekfati ja jokin syy, miksi Ye-Seo oli halunnut toivoa, ettei tähän enää sattuisi, kaikki se tieto ja samalla valta, se oli paljon yhdelle ihmiselle tai edes kahdelle.
Olinhan itsekin ollut huolissani omasta terveydestäni, monen monituista kertaa.
Mutta minulla oli Josh. Linn, Thea ja muut. Aina joku pitämässä minut kiinni siinä, mikä oli oikeasti tärkeää.
Oli myös tapahtunut paljon niin nopeasti, että minulla ei ollut liiemmältä aikaa miettiä. Jokaisessa risteyksessä oli pitänyt vain valita jotain ja toivoa parasta.
Paahtaen eteenpäin olin tietämättäni valinnut polun, joka oli samankaltainen kuin Ye-Seon, mutta kuitenkin erilainen.
Artefaktit eivät olleet koko ihmiskunnalle sopiva työkalu, mutta ehkä meidän tieteemme voisi kehittää jotain vastaavaa, jos olisimme vastuullisia. Jos Koalitio olisi se elin, jonka sen piti olla. Yhtenäinen, tasa-arvoinen, tarjoamassa mahdollisuuden ja paremman tulevaisuuden kaikille.
En pystyisi pitämään Koalitiota oikealla tiellä yksin. Minun karismani, johtamistaitoni tai ihmisläheisyyteni ei riittäisi.
Onneksi minulla oli ystäviä, joiden kanssa rakentaa Koalitiosta sellainen kuin sen olisi pitänyt olla alun perinkin. Jos pääsisin Marsista kotiin.