”Ei se ole Ye-Seo”, sanoin heti holoikkunan mentyä kiinni. Katselin ympärilleni kuin olisin löytänyt tunkeilijan vain pällistelemällä.
Minun olisi pakko kertoa Joshille kaikki se, mitä tiesin, mutta me olimme jumissa ohjaamassa Koalition alusta, ja Koalitioon ei voinut luottaa ainakaan kokonaan.
Jos kerran lennonjohdon tyypit pääsivät rakenteisiin näin syvälle ja suoraan Thean päähän, täällä ohjaamossa puhuminen ei ollut millään lailla hyvä idea. Mutta en voinut irtautua mistään järjestelmästäkään. Niin tehdessäni olisin vaarantanut kaikkien hengen. Muiden turvallisuus oli tärkein prioriteetti, vaikka syyhysin päästä kertomaan uusimman teoriani edes jollekin. Ja Josh oli tässäkin – tai oikeastaan kaikessa – ensimmäisenä listallani.
Varmaan räjähtäisin turhautumisesta, jos en voisi kohta jakaa tietojani.
Se muistivihkokin oli jossain repussani ainakin monen kymmenen metrin päässä pilottien hytissä. Ihan mahdotonta! Telepatiatemppuun tarvitsin älylaitteen, ja olin joko hukannut sen tai sulattanut senkin itseeni kaikessa hässäkässä.
”Kuka sitten, jos ei Ye-Seo? Miksei se sitten ole jo siellä Marsissa? Onko joku ollut täällä aluksella koko ajan?” Josh ihmetteli.
”Ei, mutta tämä liittyy. Tiedän, mistä se tulee. Tai siis…”
”Oletko se sinä? Sinun artefaktisi?”
”Ei, älä nyt ole pöhkö, Josh. Ei se pysty siihen enää, puhumaan minulle siis. Se oli vain sellainen juttu, jonka loin itse, että uskoisin itseäni. Koska ymmärrän järkeä paremmin kuin tunnetta. Artefakti auttoi, mutta se ei ole äly kuten me. Se vain reagoi siihen, mitä sille syöttää, kuten minun epävarmuuteeni, tunteisiin… äh.”
Osasin taas puhua varsin huonosti. Ei auttanut kuin huokaista. Ensin pitäisi ratkaista käsillä oleva ongelma ja yrittää sanoja vasta sen jälkeen.
Päätin kokeilla, josko voisin tehdä artefaktilla tempun, joka antaisi minulle ja Joshille hetken todellista yksityisyyttä.
”Mä kokeilen yhtä juttua.”
Nostin sisältäni mustaa usvaa, joka tiivistyi minun ja Joshin ympärille. Hetken se etsi muotoaan ja pakkautui lattianrajaan, kunnes muistelin sitä, miltä se oli näyttänyt Taivasopiston rehtorin huoneessa puoli ikuisuutta sitten. Halusin sen saman tänne tänään ja nyt. Ei vain näyttämään kivalta, mutta peittämään meidät näkyvistä ja seinissä lymyileviltä korvilta.
Silloin rehtorin huoneessa olin luonut avaruuden ympärilleni vahingossa, mutta osaisin tehdä saman varmaan tarkoituksellakin. Nyt sillä olisi toki myös funktio: sumu, joka ei antaisi kenenkään tirkistellä.
Pimeä ohjaamo muuttui säkenöiväksi tähtitaivaaksi, värikkäiksi vasta syntyvien tähtien sumuiksi ja kuvaelmaksi, joka oli romantisoiduin näkemys avaruudesta, jonka osasin luoda. Tähdet tuikkivat, sumujen pyörteet liikkuivat hitaasti kuin näkymättömässä tuulessa.
Josh hymyili.
”Nyt on kyllä melkoista treffimateriaalia. Yritätkö tehdä vaikutuksen?”
”Voin kokeilla uudestaan semmoisilla, jos nyt päästään vapaalle joskus.”
”Eikö tämä ollutkaan romanttista hetkeä varten, suoraan asiaan juuri nyt?” Josh väänsi äänensä mukapettyneeksi.
Pinnistelin ja siirtelin usvaa peittämään kaiken. Halusin sen piilottavan meidät kokonaan. Tänne katsova Koalitio näkisi vain kauniin avaruuden, ei mitään muuta. Täältä ei kuuluisi kuin tyhjää kohinaa, huminaa ja tyhjyyttä.
”En luota enää yhtään mihinkään, kaikkein vähiten Koalitioon”, sanoin.
”Luota nyt edes minuun”, Josh sanoi, vähän väsyneen oloisesti.
”Totta kai luotan.”
Maalasin tähtitaivasta yhä tiiviimmäksi harsoksi ympärillemme, kunnes kumpikaan meistä ei nähnyt kuin suunnilleen toisen kasvot. Illuusiokuvajainen ei olisi mennyt täydestä kehenkään, joka oli oikeasti käynyt avaruudessa, mutta täytyi myöntää, että se oli ihan tyylikäs.
Kaikki ne avaruusholoja tuijottaen käytetyt tunnit eivät sittenkään olleet menneet hukkaan, vaikka äiti oli vapaa-ajan viettotapojani joskus epäillytkin.
”Jake Rosselloa ei tosiaan ole enää. Ja luulen, että tapoin sen.”
Joshin kasvot eivät juuri muuttuneet. Tämä vain nyökkäsi.
”Sua ei haittaa se? Että tyttöystäväsi on käytännössä murhaaja?”
”Aika voimakas sana”, Josh sanoi, räpytellen pitkiä ripsiään. ”Tämä on sotaa. Me lähdimme tälle reissulle tietäen, että tässä voi käydä jotain sellaista. Eikä se mies ole ensimmäinen ihminen, joka kuoli suoraan tai välillisesti sun tai meidän toimien seurauksena.”
”Niin kai.”
”Oletko kunnossa?”
”Joo. En mä tiedä. Ei Jake Rossello tosiaan ole ensimmäinen tässä hommassa kuollut henkilö. En mä osaa oikein ajatella siitä mitään. En vielä ainakaan. Ei se oikein tunnu todelliselta.”
”Ei sinussa ole mitään vikaa”, Josh sanoi.
”Kiitos, kai. Ei tämä ihan normaalia ole. Että… olen vaan. Kai sen pitäisi jotenkin vaivata minua. Muuttaa ihmistä. Traumatisoida.”
”Ei, jos sitä onnistuu etäännyttämään. Sitä paitsi ne tunteet saattavat tulla vasta paljon myöhemmin”, Josh sanoi.
”Sillä ukolla olisi ollut monta mahdollisuutta paeta, ja siksi luulenkin… tämä on outoa. Tuntuu, että tein vain, mitä piti. Että se jotenkin hyväksyi koko asian. Se oli Jake Rossellon joku suunnitelma D tai ehkä jopa P tai joku, X? Yksi lopputulos, ei preferoitu, mutta mahdollinen.”
Kokeilin nopeasti katsoa, mitä sain iriti aluksen lentoreitistä, pystyisinkö ottamaan hätäyhteyden lennonjohtoon. En todellakaan tekisi sitä sen jälkeen mitä olin oppinut, mutta halusin varmistaa, varmistamisen jälkeenkin.
Sain syötteenä pelkkää tyhjää kohinaa ja käyttöliittymän, jossa tavallisella informaation paikalla oli pelkkiä outoja numerojonoja, jotka eivät tarkoittaaneet mitään. Hienoa. Olin sotkenut järjestelmän, juuri kuten olin halunnutkin.
”Lennonjohto ei ilmeisesti laskenut meille reittejä Marsiin?” kysyin viattomasti.
”Ei”, Josh tuumasi. ”Sen laserpurjeen takia. Ne laskettiin erikseen muutaman tyypin kanssa, jotka ovat hyviä reittilaskennassa. Kuinka niin?”
”Eikö se susta haiskahda vähän?”
”No lennonjohto on haavoittuvainen. Unohditko jo, mitä sillä lennolla Meletelle tapahtui? Kun meidän reittimme peukaloitiin.”
”Niinpä niin”, sanoin. ”Ne yrittivät päästä meihin käsiksi jo silloin ja peittivät kaikki jäljet.”
”Ketkä?”
Minun täytyy myöntää, että pidin siitä aina vähän liiankin paljon, kun vain minä tiesin jonkin asianhaaran oikean laidan. Toisaalta tarvitsin Joshia tämän jutun selvittämiseen, enkä edes halunnut tehdä mitään peruuttamattomia siirtoja ilman Joshin mielipidettä.
Halusin kertoa ensin edes jollekulle, ennen kuin tekisin uusia, radikaaleja ja mahdollisesti hätäisiä ratkaisuja, ja Josh oli aina listallani ensimmäisenä. Sekä halusin pitää tiedon vielä hetken vain itselläni että kertoa sen niin että teki mieli kiljua, erikoinen tilanne.
Vain minä tiesin koko totuuden.
”Ye-Seo käveli pois lennonjohdosta ilman että tämä meni sinne”, kertasin. Oliko se ollut niin päin vai toisin päin? Oliko sillä väliäkään?
”Niin Linn ja Thea sanoivat”, Josh tuumasi.
”Luulen, että se, mitä lokit näyttävät, on totuus. Sen takia Koalitio ei ole huomannut sitä, kaikki täsmää, peukaloinnin jälkiä ei ole. Ye-Seosta tuli kai osa meidän lennonjohtoa. Jotenkin se löysi sen paikan ja jotain outoa tapahtui.”
”Miten se on kävellyt ulos ihmisenä ja samaan aikaan se parvi, joka me kohdattiin?” Josh kummasteli.
”Ei se olekaan. Se oli parvi poistuessaan.”
Josh raaputti niskaansa siitä kohdasta, johon pilottipuvun kaulus juuri ja juuri ylettyi ja odotti, että jatkaisin.
”En tiedä miten Ye-Seo pääsi sinne – jotain ilmastointikanavaa tai hissikuilua pitkin varmaan. Mutta sieltä lähtiessään sillä ei enää ollut väliä, vaikka joku olisi nähnytkin. Sen jälkeen millään ihmisjutulla ei enää ollut sille väliä.”
”Tai joku päästi sen sisään ikkunasta”, Josh sanoi kuivasti.
”Joku Koalitiossa tietää koko totuuden, mutta en yhtään arvaa, kuka se olisi. Siskosi tai amiraali Sowande tuskin peittelee meiltä mitään, ja Melissaankin luotan sen verran, että tämä kertoisi heti, jos löytäisi Koalition toimintatavoista sellaisen skuupin.”
”Mitä kamalaa ja pahaa siellä lennonjohdossa on? Khadijahan on jutellut päälennonjohtajan kanssa usein. Sanoi joskus, että se on sellainen komea blondi heppu”, Josh ilmoitti.
”Niin varmaan. Kasvokkainko?”
”Holovideossa. Hetkinen…” Josh näytti mietteliäältä ja jatkoi päänraapimista nyt enemmän korvan alta, poikaystäväni oli saanut ajatuksestani kiinni ainakin jossain määrin.
”Niin. Holovideota voi aina peukaloida”, sanoin ja korostin asiaani nyökyttämällä. Se oli aika linnmäinen ele.
”Mutta se on säännöissä ankarasti kielletty, ja ihan oikeasti, Khadi on niin hyvä synkronoimaan, että kuka tahansa joka laittaisi jotain komeusfilttereitä videoon, jäisi siitä kiinni.”
”Komeusfiltteri! Josh, haloo. Lennonjohdossa ei ole yhtä ainoaa oikeaa ihmistä. Ei niin kuin me sen ymmärrämme. Siellä ovat kaikki ne pelottelutarinoiden teköälyt, jotka kätevästi katosivat Maan päältä kuin tuhka tuuleen, kun tekoälyistä tehtiin laittomia! Ne ovat siellä. Tietenkin ne ovat siellä.”
”Täh?”
Josh näytti suunnilleen puusta pudonneelta. En olisi itsekään lähtenyt ajattelemaan aivan tätä rataa pitkin, ellei tieto olisi sopinut niin kätevästi koko muuhun palapeliin. Kaikessa oli järkeä niin paljon, että se jopa suututti minua.
Mitä ihmeen peliä Koalitiossa oikein pelattiin?
Miksi asia oli pidetty piilossa jopa amiraaleilta? Jos joku Koalitiossa oli tiennyt, eikö Marsin anomalia – joka liittyi ilmiselvästi siellä tapahtuneeseen sotkuun tekoälyjen kanssa – olisi ollut tarpeeksi hyvä syy kertoa vähintään korkemmille pampuille?
Ihan koko kuvio ei vielä ollut selkeä, sillä vastaukset tuottivat aina lisäkysymyksiä. Mitä Marsissa todella oli? Miksi Ye-Seo halusi sinne? Minkä takia anomalia oli aktivoitunut nyt, ja erityisesti jos lennonjohto siirteli meitä ympäri aurinkokuntaa kuin pelinappuloita, miksi ne eivät vain vallanneet kaikkea ihmisten asuttamaa? Tai tuhonneet ihmiskuntaa?
Ryhdyin luettelemaan sarjatykityksellä kaikkea, minkä tähän asti tiesin todeksi.
”Jake Rossello sanoi, ettei se keksinyt sitä laitetta, jolla voi kopioida jonkun synkronointikuvion. Melissa tutki Säätiön piikkiin tekoälyä. Khadija oli kiinnostunut koko jutusta myös, sen takia se lähetti Alissan ja muut sinne tukikohtaan Kuussa urkkimaan, omaan laskuunsa, Koalition ulkopuolisesti.”
”Joo?”
”Sinä pystyt haistamaan Ye-Seon synkronoinnillasi. Se nainen ei ole siis enää ihminen, vaan tekoälyversio itsestään – tai ainakin yksi versio. Mutta ei verkossa, vaan parvi. Ye-Seo on fyysinen tekoäly tai jokin outo hybridi, ei mikään kaiku tietoverkon poimuissa.”
Vedin henkeä. Josh odotti kärsivällisesti.
”Tällä aluksella on nyt joku toinen kaiku niistä lennonjohdon tekoälyistä, koska olemme kiinni Koalition järjestelmissä. Ne ovat urkkineet ja kurkkineet taustalla koko ajan… ehkä jopa vaikuttaneet siihen, millaisia päätöksiä Koalitio tekee.”
Teki mieli laittaa lisääkin faktoja pöydälle, mutta halusin odottaa Joshin mielipidettä.
Tähtisumu pyöri ympärillämme muutaman sekunnin, kun Josh mietti selvästi, mihin ajatukseeni tarttuisi ensimmäisenä.
”Minkä ihmeen takia Koalitio säilöisi tekoälyjä lennonjohtoon? Tai tekisi niitä siellä lisää? Tai tutkisi, miten ihmisälyn, ihmisen, Ye-Seon saa muutettua pelkiksi nolliksi ja ykkösiksi?”
Kaiken sen perusteella, mitä tekoälyjutuista tietoverkossa kerrottiin, aiemmin ihmiskunnan luomat älyt oli tehty tyhjästä. Tai niin meidän oli ainakin annettu uskoa.
Tavallaan siinä oli järkeä, että älyt olisikin luotu käyttäen ihmistä mallina. Täysin tyhjästä luotu äly saattoi olla niin outo, että sen tavoitteet ja järki olisivat suistaneet ihmisten eri ryhmittymät ja koneälyt sotaan – ihan kuin artefaktit luoneelle lajille oli käynyt.
Sinällään loogista oli myös ajatella, että ihmisen ajattelun ja synkronoinnin pohjalta luotu äly olisi yhä ajatellut inhimillisesti, ehkä jopa ollut ihmisten puolella. Luojien ja kaltaistensa puolella.
Keksin myös monta hyvää syytä, miksi joku olisi suostunut pohjana ja mallina toimimiseen.
Oman itsen kanssa aina samaa mieltä oleva apuri jokaisessa järjestelmässä ja tietoverkossa, mikäs sen parempaa?
Lisäksi oli vielä sekin mahdollisuus, että joku oli tarttunut viimeiseen oljenkorteen. Koska lääketieteen kehityksestä huolimatta oli yhä joitain parantumattomasti sairaita, joille kuolematon tekoälyn ikuisuus olisi ollut varsin houkutteleva vaihtoehto, silläkin uhalla, että prosessissa saattoi mennä jotain pahasti pieleen.
”Ehkä Ye-Seo halusi muuttua ei-biologiseksi ihan itse. Tiedätkö sinä, missä se lennonjohto on?” kysyin.
”En… mutta olen jo pitkään arvaillut. Todennäköisesti syvällä maan alla. Sinne pääsee sieltä, missä oli ennen Euroopan avaruusjärjestön keskus Etelä-Amerikassa. Päättelin sijainnin Khadijan jutuista, vaikka sitä ei kukaan ääneen sanonutkaan. Maassa ollessaan Khadi on pyörinyt aina siellä viidakossa, tekemässä jotain salaista tutkimusta. Khadihan on tonkinut sitä Marsin anomaliajuttua jo pitkään.”
”Voi perse”, sanoin.
”Joo, Khadi on ollut tässä sotkussa mukana paljon meitä pidempään. Et kai sinä epäile Khadia?”
Joshin kulmakarvat kohosivat varsin korkealle. Tietyistä kahnauksista ja kommenteista huolimatta tiesin tämän arvostavan siskoaan melkoisen paljon.
”En. Syytän siskoasi teidän sukuviasta. Olisiko niin mahdotonta kertoa muillekin kaikki se, mitä tietää, eikä salailla juttuja?”
Josh näytti kerrankin aavistuksen anteeksipyytävältä.
”Siihen oppii nopeasti, kun suku on täynnä Koalition juttuja ja Koalition salaisuuksia ja sen tason synkronointiguruja, että älylaitteen viestihistorian pitäminen salattuna on oikeastaan mahdotonta.”
”Minä soitan Khadija Nivalle tasan nyt.”
Olin jo huitomassa ikkunaa auki, kun Josh tarttui ranteeseeni ja puisteli päätään.
”Älä.”
”Miten niin?”
”No älä helkkarissa nyt ainakaan Koalition yhteydellä. Soitetaan yksityisesti.”
”Puoliksi Marsista?”
Silmäni olivat pullahtaa pois päästä. En halunnut edes miettiä, mitä sellainen puhelu maksaisi ilman Koalition kaistaa. Niin ison summan, että ehkä edes vanhemmillani ei ollut varaa sellaiseen. Minulla ei ainakaan ollut, olin kaikista supervoimistani huolimatta opintotuella elävä köyhä opiskelija, jolle mikä tahansa isompi ostos vaati kuukausibudjetin kanssa pähkäilyä ja tarkkaa varojenhallintaa.
Jake Rossello oli tässäkin osannut käyttää systeemiä hyväksi. Silloin kauan sitten, Melissan ja Sigridin kiristäminen tekemään kyseenalaisia temppuja ja ajaminen osittain toisiaan vastaan ei olisi mitenkään onnistunut, jos kaksikko olisi voinut viestitellä täysin vapaasti yli avaruuden toisilleen. Lyhyitä viestejä oli helpompi manipuloida ja muokata, ilman, että kumpikaan oli ilmeisesti osannut aavistaa minkään olevan vialla.
Meidän pitäisi pystyä vakuuttamaan Khadija Niva siitä, että kyseessä olimme todellakin me, eikä esimerkiksi taas yksi tekoäly teeskentelemässä olevamme jotain muuta. Pelkällä ääniviestillä tai tekstillä se olisi huomattavan hankalaa, erityisesti, jos Khadija arvasi tai aavisteli jonkinlaisen peukaloinnin ja huijauksen olevan hyvinkin mahdollista.
Eli piti soittaa todella kallis videopuhelu.
Olisipa artefaktilla voinut luoda rahaa.
”Oletko sinä ihan varma?”
”Tietty”, Josh sanoi. ”Luota nyt paikalliseen avaruusprinssiin edes sen verran.”