Tenttiviikko tuli ja meni. Hikoilin ennen ensimmäistä tenttiä paidan läpimäräksi ja kävin vessassa noin viisi ja puoli kertaa. Tenttisalissa odotin kaamean ennakkotunteen vallassa, että kysymykset ilmestyisivät edessäni olevaan näyttöön. Teki mieli hypätä luentosalin penkistä ylös ja karjua täysiä, tai juosta lujaa karkuun. Kaikkien näiden tekeminen yhtä aikaa vaikutti myös täysin varteenotettavalta ajatukselta.

Muu sali näytti olevan samanlaisen hiipivän kauhun vallassa. Vieressäni molemmilla puolilla opiskelijat tuijottivat lasittunein katsein eteenpäin. Joku oli tuonut jopa lyijykynän – ei kirjoittamiseen, vaan pureskeltavaksi. Olin viimeksi nähnyt sellaisen mummolassa.

Opisto piti tietysti tarkkaan huolta, ettei kukaan huijaisi kirjallisissa tenteissä. Haukankatseiset tenttivalvojat oli koulutettu sieppaamaan signaalit, jotka kertoivat piilotetuista laitteista. Laukkuja tai muita tavaroita ei saanut tuoda saliin, ja taskut tutkittiin mahdollisten muistilappujen varalta.

Huokaisin, kun huomasin, että osasin vastata ainakin jotain jokaiseen neljään kysymykseen. Ehkä tästäkin viikosta selvittäisiin hengissä.

Yhteiset tenttitulosvalvojaiset olivat alun perin Linnin idea.

”Voidaan sitten parkua yhdessä!” Linn oli todennut ja irvistänyt. Olisin ehkä halunnut istua murehtimassa kohtaloani mieluummin yksin kotona, mutta toisaalta muiden kanssa asuntolassa ei tarvinnut välittää yliuteliaista vanhemmista.

Tenttitulokset luvattiin aina kahden viikon sisällä. Suurin osa opettajista piti kiinni aikarajasta, vaikka aina löytyi muutama vihattu luennoitsija, jolla kesti kaksi viikkoa ja risat. Sellaisesta ei viitsinyt valittaa kenellekään, vaikka se olikin ärsyttävää.

Linn istui sängyllään ja näpersi torkkupeiton solmuja. Josh tuijotti ulos asuntolan ikkunasta, Sigrid istui tyynenä ja yritti pitää keskustelua käynnissä.

”Ensimmäisissä tenteissä oli paljon helppoakin asiaa. Täällä ei tarvitse olla muutenkaan paras.” Sigrid kaatoi lisää popcornia kulhoon. Otin hajamielisesti kourallisen ja odotin.

”Minkä takia meillä edes on herkkuja?”

”Voidaan hukuttaa murheemme ylensyöntiin. Tai vaihtoehtoisesti juhlia ylensyömällä.”

”Kaikki polut johtavat siis samaan lopputulokseen, ja olemme pelkkiä kohtalon orjia.” Elehdin mukadramaattisesti.

”En tiedä teistä, mutta minulla on tapani hukuttaa murheeni ylenjuontiin eikä ylensyöntiin.” Josh laittoi verhot kiinni. ”En halua kenenkään muun todistavan tappiomme hetkeä.”

”Enemmänkin yhden monista tappion hetkistä tässä kolmen vuoden aikana.” Linn leikki kuristavansa itseään. ”Henki ja happi loppuu, voisiko ne jo tulla? Kello on kohta tasan.”

Hiljenimme. Kaikki taisivat laskea aikaa mielessään.

”Ne tulivat.” Josh otti älylaitteensa esiin. Tiesin, että jopa Joshia hermostutti, koska älylaite oli näkyvillä.

”Huuuuaaaah.” huokaisin ja kaaduin istuma-asennosta taaksepäin matolle. ”Läpi.”

”Minulla myös.” Sigrid hymyili.

Linn karjaisi torkkupeiton päältä. ”Joko ne tulivat! Mä unohdin mun salauksen! En pääse katsomaan!”

”Etkä.”

”No en. Syvään henkeä…” Linn karjui taas. ”Neeeee on… läpi!”

”Ainakaan muulle asuntolalle ei jäänyt epäselväksi meidän tenttitulokset.” nauroin ääneen, mikä oli verrattain harvinaista. Olin helpottunut ja onnellinen. Opiskelu taisi olla lopulta aika mukavaa.

Lentämisestä ei ollut käytännön tenttiä vielä ensimmäisellä jaksolla, vaan vasta joulun alla. Sen sijaan jakson vaihduttua lentotunneilla oli tarkoitus siirtyä eteenpäin harjoittelemaan vuoronvaihtoa.

Alkutunneilta tuttu jännitys alkoi palata ja löysin itseni taas tuijottelemasta kengänkärkiäni Elisa Kallan kärsivällisen katseen alla simulaattorihuoneessa 3. Jokainen uuden asian opettelu toisten katseen alla oli minulle hankalaa.

”Olettekin ehkä kuulleet, että vuoronvaihto on kriittisin osa matkalentoa. Alusta ei voi jättää hetkeksikään oman onnensa nojaan, vaan vuorovaihto pitää tehdä niin, että minkäänlaista välivaihetta ei ole. Kuulostaa helpolta, mutta menee nopeasti vaikeaksi.” Elisa totesi pirteään sävyyn.

”Senpä takia sitä siis harjoitellaankin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään huono tieteiselokuva. Yhtä alusta voi ohjata vain yksi henkilö, oli se sitten pieni delfiini-luokan alus tai sinivalas-luokan rahtialus. Ei siis ole tarkoitus pyrkiä kenenkään mieleen tai lukea ajatuksia, eikä se onnistuisikaan, samoin kuin ei sekään, että yhtä alusta ohjaa kaksi henkilöä samaan aikaan. Kaikkein isoimmilla avaruusaluksilla ja varsinkin avaruusasemilla järjestelmiä on jaettu useaan osaan, joista jokaisella on oma vastaava. Se on kuitenkin eri asia, sillä alukset on suunniteltu niin, että infra on erillään lentämisestä.”

Tällä kertaa pilottituolissa istui Linn, jonka sukunimi oli aakkosista viimeisenä. Linn piti alusta suhteellisen vakaana, lentäen kuitenkin loivaa S-kuviota tasossa, ilmeisesti huvikseen.

”Okei, eli Linniltä vaihto Joshille. Kokeillaan, miten käy. Tämä on jo varmaan selitetty lentoteoriatunneilla, eli menoksi vain.”

Koska seisoin Linnin takana, pääsin hieman kärryille siitä, mitä tapahtui. Ensin Linnin kukkaseppeleen antama välkkyvä tieto hidastui ja siirtyi näkökentän reunoille. Linn myös lopetti aluksen mutkittelun. Samalla Josh laittoi oman ohjaimensa päälle – näin silmäkulmastani tutut pinkit siivet, jotka ilmeisesti eivät olleet pelkkää huvittelua vaan Josh aikoi vakaasti pitää ne koko lentouransa. Koska Josh ei istunut oikealla paikalla, ohjaimella ei tietenkään voinut vaikuttaa mihinkään. Hetken ajan sekä Josh että Linn tuijottivat eteensä keskittyneesti. Linn nousi ylös, teki käsillään opetetun eleen ja Josh istui alas. Puoli sekuntia vaikutti siltä, että mitään ei tapahtunut. Sitten Linn otti kukkaseppeleen pois ja Josh alkoi mutkitella aluksella ylös ja alas aiempaan verrattuna.

”Teillä oli pieni viive, mutta se menee hyvin ohjaimen turvarajan sisään.” Elisa kommentoi. ”Tehkää vain uudestaan.”

”Miksi?” Josh kummasteli. Alus keinahti. ”Sehän meni hyvin?”

”Niin meni. Teidän pitää osata vaihtaa myös toisin päin, totta kai. Ja myös silloin, kun alus tekee jotain muuta kuin vain matkalentää. Silloinkin, kun olette väsyneitä ja nälkäisiä, ja varsinkin silloin. Silloin kun joku huutaa komentosillalla, silloin kun joudutte vaihtamaan jonkun kanssa, josta ette pidä.” Elisa piti tauon. ”Kuulostipa pahaenteiseltä. Joka tapauksessa, harjoittelemme täällä rutiinia, kyllästymiseen asti. Todellinen taito syntyy vain toistolla.”

Minun ensimmäinen vaihtoni oli Sigridille. Sigrid tuli viereeni, tämän valkoinen kalliin urheilumerkin ulkonäköä jäljittelevä lippa valmiina päässään. Yritin pitää kaiken mahdollisimman yksinkertaisena. Säädin huvikseni monet aluksen arvot käteviin tasalukuihin.

”Nytkö?”

”Laske vaikka kolmeen.”

”Yksi…”

”Kaksi…” nousin ylös. Eleen tekeminen tuntui typerältä, mutta jotenkin sitä kautta alus tiesi, että yhteyttä oltiin siirtämässä.

”Kolme.” Sigrid istui alas.

Noustessani ylös tuntemukseni aluksesta katosi kuin joku olisi vetänyt töpselin seinästä tai ehkä pikemminkin aiheuttanut äkillisen sähkökatkon. Se oli vähän hämmentävää. Arvot ja kaaviot välähtelivät edelleen hämärästi tietoisuudessani ohjaimen kautta, mutta en saanut niistä enää kiinni. Pohdin, mitä tapahtuisi, jos kaksi ihmistä yrittäisi pakolla ohjata samaa alusta.

Se olisi kyllä vaikeaa jo siksi, että pilotin tuoliin tai pikemminkin istuimelle ei mahtunut kuin yksi ihminen kerrallaan. Alussa minua oli häirinnyt käsinojien puute. Koska alusta ohjattiin mielellä, minkäänlaisille oikeille ohjaussauvoille tai polkimille ei ollut käyttöä. En vain oikein tiennyt, mitä tekisin käsilläni. Ne tuntuivat olevan tiellä ja väärässä paikassa.

Linnillä oli tapana tehdä sormillaan pieniä eleitä, varmaankin samassa tahdissa, kun tämä korjasi suureita ja arvoja haluamikseen. Sigrid piti käsiä polvillaan tai nojasi eteenpäin mietteliäässä asennossa. Josh ei yleensä tehnyt käsillään yhtään mitään, paitsi jos tarkoitus oli tehdä jotain siistiä tai erityistä – silloin Josh osoitti suunnat dramaattisesti kädenheilautuksella.

Lentotunnin jälkeen päätin jäädä juttelemaan Elisan kanssa. Olin varmaan vähän ärsyttävä oppilas, sillä jäin usein tunnin jälkeen kyselemään kaikenlaista, joka ehkä käytäisiin läpi tulevilla tunneilla. Halusin vain tietää kaiken heti eikä joskus!

”Mitä tapahtuisi, jos kaksi ihmistä yrittää ohjata alusta samaan aikaan?”

”Hyvä kysymys! Dokumentaatio tietää vain muutamasta tapauksesta. Yhdessä tapauksessa kyse oli identtisistä kaksosista.” Elisa vilkaisi ympärilleen. ”Varmasti useampi on kokeillut, tai yrittänyt kokeilla. Oppilaat varsinkin ovat uteliaita, ja joku kokeilee aina lähes kaikkea kiellettyä.”

”No?” Elisa ei ollut vieläkään vastannut varsinaiseen kysymykseen.

”Alus ei ole sen älykkäämpi kuin mikään muukaan tavanomainen teknologia. Se ei tiedä, kuka sitä ohjaa. Samoin tuoli. Ohjain on henkilökohtainen, mutta ei ole varsinaisesti osa alusta. Kun kaksi ohjainta yrittää samaan aikaan ottaa aluksen komentoonsa, vahvempi voittaa.”

”Millä tavalla vahvempi?” Kuvittelin äkkiä päässäni hölmön taistelun kahden pilotin välillä, silmistä leiskui valonsäteitä ja mieleni tuotti myös varsin hienoja äänitehosteita kohtaukseen. Juuri kun Elisa oli julistanut, että tässä ei ollut kyse elokuvien kliseistä.

”Henkisesti vahvempi. Siihen ei liity kummoista dramatiikkaa, joskin tilanne on vaarallinen – kaksi kilpailevaa henkilöä haluaa varmaankin ohjata alusta eri suuntiin tai vähintään eri tavoilla, joten tuollaisessa tilanteessa käy helposti niin, että alusta ohjataan hallitsemattomasti.”

”Entä ne kaksoset?”

”Kerran on käynyt niin, että eräät kaksoset onnistuivat istumaan tuoliin sylikkäin ja ajattelemaan hetken kaikki arvot täsmälleen samanlaisiksi, jolloin alus luuli hetken ajan sitä ohjaavan vain yksi henkilö. Sanoisin sitä poikkeustapausten poikkeustapaukseksi.”

Sitten peilitalon tapauksen ja sitä seuraavan illan, minun ja Joshin tutkimus oli edennyt melkoisen tahmaisesti. Josh ei edelleenkään halunnut kertoa perheelleen tai muulle ryhmälle B, ja olin päättänyt kunnioittaa päätöstä, vaikka se tekikin kaikesta hankalampaa. Pidimme viikkopalaverin pienen kävelymatkan päässä olevassa kahvilassa joka tiistai – Linn tietysti luuli, että kävimme treffeillä, vaikka olin yrittänyt kumota harhaluulon monta kertaa. Olimme valinneet paikan, jossa ei ehkä törmäisi muihin opiskelijoihin koko ajan.

Teorioiden ja salaliittojen pohdinta oli ollut hauskaa jonkin aikaa, mutta uusien johtolankojen puutteessa keskustelut olivat käyneet väkinäisemmiksi. Sekin alkoi turhauttaa minua.

Katsoin hieman kaihoisasti kikattavaa toisen vuoden opiskelijaryhmää, joka tilasi tiskiltä supermakeita kahvijuomia omakeksimillä salanimillä.

”Luulen, että meidän pitää verkostoitua.” Josh siemaili teetään. Olimme molemmat enemmän teeihmisiä.

”Yök.”

”Tiedän, että et ole mitenkään erityisen hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin. Minä taas en halua herättää liikaa huomiota. Mutta tilanne vaatii sitä, että pystymme jollain kohteliaalla verukkeella onkimaan tietoja jatko-opiskelijalta.”

”Voisimme liittyä johonkin kerhoon.” Opistolla oli monenlaisia harrastekerhoja, joissa kohtasi luontevasti eri vuosikurssien ja ryhmien ihmisiä.

”Tai käydä opiskelijabileissä.”

”Yök.”

”Oletko ikinä edes käynyt?”

”En.”

Josh huokaisi.

”Älä ole tuollainen. Haluaisin muutakin kuin yksisanaisen vastauksen, tai jonkun järkevän ehdotuksen. Jos et halua jatkaa, voin tutkia tätä juttua yksinkin.”

”Haluan minä.” Tuijotin hajamielisesti ulkona kiirehtiviä ihmisiä, iltapäivän ruuhkatunnit olivat juuri alkaneet. Oli pimeää, aurinko laski marraskuussa aikaisin. Jatkuva pimeys ei erityisesti kohottanut mielialaani, vaikka pukeuduinkin usein mustaan. ”Tämä olisi helpompaa, jos olisin Linn… ” Ehkä sosiaalisuuttakin voisi opetella, hyvän asian puolesta.

Nojauduin tuolissani mietteliäästi taaksepäin, hakien älykästä ja pohtivaa asentoa – ja totta kai nojasin liikaa. Tuoli oli kellahtaa, ja hetken ajan haroin käsilläni typerästi ilmaa pelkäen koko tuolin rymisevän lattialle. Sitten joku otti kiinni tuolin selkänojasta.

”Varovasti.”

Nolotti taas, sehän meni hyvin, minä. Takanani seisoi tummatukkainen ja lyhythiuksinen poika, meitä molempia pidempi. Tämän koulupuvun takki oli rennosti olalla. Poika väläytti minulle hymyn, joka tuntui valaisevan koko kahvilan. Josh ei koskaan hymyillyt niin, vaan enemmän vinosti. Pojan hymyssä oli enemmän Linnin maailmaasyleilevää rohkeutta.

”Hei vaan. Älkää liikaa murjottako”, poika sanoi ja istui alas kutsumatta. ”Toivottavasti ei haittaa. Muualla on täyttä, enkä halua juoda tätä ulkona.”

”Ei haittaa ollenkaan”, sanoin, ehkä vähän liian innokkaasti. Josh loi poikaan uteliaan katseen.

”Sinä taidat olla Lakshmin pikkuveli?” uusi tuttavuutemme jatkoi, nyt Joshille.

”Joo. Olen minä.”

”Arvasin! Hiuksista ei voi erehtyä! Olin siskosi kanssa samalla aluksella komennuksella ennen jatko-opintoja. Vielä pitäisi vuosi jaksaa täällä, ennen kuin pääsen takaisin tuonne”, poika sanoi ja osoitti ylös. Minä ja Josh korjasimme ryhtiämme. Jatko-opiskelija!

Kolmivuotisen perustutkinnon jälkeen valmistuneet lähetettiin viisivuotiselle komennukselle. Sen jälkeen halukkailla oli mahdollisuus palata opiskelemaan kaksivuotinen jatkotutkinto, joka vaadittiin joihinkin johtotehtäviin ja virastotöihin. Jatkotutkinnon suorittajia oli vähemmän kuin perustutkinnon, sillä moni avaruuteen lähtenyt ei halunnut enää palata kouluun, varsinkaan urapolulle, joka vei painotuksellisesti enemmän toimistohommiin.

”Ja sitten meillä on kampuksen mörökölliprinsessa.”

Meinasin tukehtua teeheni. En edes tiennyt, että minulla oli joku maine. Apua, olisiko sittenkin pitänyt yrittää olla sosiaalisempi? Olin ollut harvinaisen tyytyväinen tutustuttuani omaan ryhmääni, en varsinaisesti kaivannut enempää ystäviä.

”Ai… sellaiseksiko minua sanotaan.”

”Sinut näkee aina Linnin kanssa, mutta aika harva uskaltaa jutella teille, kun olet aina kuin myrskyn merkki.” Poika virnisti. ”Olen Tuur.”

Esittelin itseni. Näköjään pitäisi yrittää muistaa peittää mustat silmänaluset jollain aamuisin. En kai minä niin vihaiselta näyttänyt?

”Minulla on oma työhuone kakkoskerroksessa, tulkaa joskus juttelemaan. Olen joka tapauksessa Lakshmille velkaa päivityksen pikkuveljen edesottamuksista.” Tuur hymyili. Josh irvisti.

”Öö, kiitos.” Osaisinpa joskus sanoa jotain järkevää.

”Sano terveisiä isosiskolle, että pärjäilen.”

Tuur joi juomansa loppuun, heilautti kättään ja poistui syystuuleen. Oven pyörre pörrötti hiuksiani ja jouduin huitomaan niitä pois naamani edestä.

”Sehän oli helppoa.” Josh sanoi. ”Siinä meillä on kontakti.”

”Kuinka mones sun siskoista Lakshmi on?”

”Nuorin niistä.”

”Ehkä ei kuitenkaan ihan heti voida vaan huvikseen pyytää jotain pohjapiirustusta, tyypiltä joka just vasta tavattiin.”

”Ei, mutta ollaan paljon pidemmällä kuin ennen tätä iltapäivää. Mennäänkö asuntolaan? Voidaan jutella paremmin kuin julkisella paikalla.”

Olin alun perin vaatinut viikkotapaamisia neutraalille maaperälle. En kaivannut juoruja, mitä olisi varmasti alkanut liikkua, jos olisin pyörinyt jatkuvasti iltapäivisin saman pojan huoneessa.

”Miksi se tyyppi ei ole tehnyt mitään tässä välissä? Luulisi, että uusista hyökkäyksistä olisi ollut uutisissa.”

”Ehkä onkin tehnyt. Kaikkea ei kerrota uutisissa.”

”Median sensuurista ja uutisten puolueellisuudesta valittaminen on tosi vanhanaikaista.”

”Niin kai, mutta tällaisissa tilanteissa se on kurjaa, koska ei tiedä, oltiinko yksittäistapaus vai ei.”

Kävelimme mietteliäinä kohti asuntolaa. Jutteleminen oli vähän vaikeaa, sillä tuuli pyöritteli vaatteita ja hiuksia miten tahtoi. Jatkuvat syysmyrskyt olivat tavanomaisia, joskaan eivät jokavuotisia. Usein ne jäivät Atlantille eivätkä vaivanneet täällä.

Asuntolan ovimatto oli kurainen ja sille oli jätetty hujan hajan tennareita ja saappaita. Josh näytti närkästyneeltä.

”Heti kun nuoriso pääsee kotoa äidin helmoista, yhteisistä tiloista ei osata pitää huolta.”

”Ei kyllä solmita kenenkään kengännauhoja yhteen.”

”No ei.” Josh lähti portaita kakkoskerrokseen, avasi huoneensa oven ja viittilöi minut sisään.

Peruutin sängylle ja istuin alas. Josh ripusti sekä ulkotakkinsa että koulupuvun takkinsa naulakkoon. Hetken tauon jälkeen Josh alkoi myös kiskoa t-paitaa päältään. Nappasin sängyltä koristetyynyn ja yritin peittää kasvoni sen suojiin.

Hetkinen. Koristetyyny? Pojan sängyllä. Uusia piirteitä Joshista.

Seuraava ajatukseni oli, miksi Josh ylipäätään alkoi yhtäkkiä riisua vaatteitaan.

”M-mitä sinä teet?”

”Otan tän paidan pois. Sinulta lensi teetä sen päälle, kun keikuit tuolilla. Pitää koittaa poistaa tahra nyt heti, en halua että se pinttyy.”

Aha, jaa. Okei. Josh siirtyi penkomaan vaatekaappiaan. Tuijotin tiiviisti koristetyynyä. Kasvojeni lämpötila oli todennäköisesti jossain raudan sulamispisteen tienoilla. Okei, se oli ehkä vähän liioittelua. Fosforin sulamispisteen? Varmasti ainakin hohdin kuin fosfori pimeässä.

Äkkiä Josh oli naamani edessä.

”Älä syö sitä tyynyä kuitenkaan.”

Ihan liian lähellä! Yritin peruuttaa, mutta nojasin jo seinään. Eikä vieläkään paitaa. Siirsin katsetta varovasti alemmas. Ei huono. Kalpea ja luiseva, mutta melko harteikas. Sileä.

”Thetuonarkoisella.”

”Mummi antoi sen tyynyn synttärilahjaksi, mutta en saa susta mitään selvää.”

”Teet tuon tarkoituksella!” kiljaisin ja heitin tyynyn Joshin naamaan.

”Minkä?” Josh noukki tyynyn lattialta virne äänessään. Tuijotin olkapäiden lihasten liikettä. Milloin minusta tuli tällainen? Esineellistävä kyylä. Toisaalta Josh oli luonut tilanteen ihan itse. Esineellisti ihan itse itsensä. Tahran helmasta olisi voinut poistaa ilman tätä esitystäkin. Pelle. Pölvästi. Pönttöaivo.

”M-me jutellaan tästä myöhemmin!” Pomppasin sängyltä ylös, häivyin huoneesta, juoksin portaat alas ja jäin kuraiseen eteiseen tuijottamaan haisevia ja märkiä kenkiä.

Osaisipa Josh lähettää selkeämpiä viestejä eikä vuorotellen käyttäytyisi normaalisti ja sitten vetäisi kummallista Josh-esitystään. Miksi kaikki oli niin vaikeaa?

”Emmerie? Ootsä vielä täällä?” Josh oli saanut puhtaan paidan viimein päälleen. Hienoa.

”Joo.” Yritin vaikuttaa kylmän asialliselta.

”Sun takki on edelleen mun huoneessa. Siellä tuulee ja varmaan kohta sataa.”

”Aivan.”

Hetken tuijotimme toisiamme.

”Mulla on myös sun lempiteetä.”

”Okei, tuun takaisin.” Huokaisin.

Josh hymyili, tällä kertaa aidosti.

Edellinen lukuSeuraava luku