Loistava ja kerrassaan aukoton suunnitelmani alkoi saada muotoa, kun lähestyimme Säätiön kuutukikohtaa. Paikkahan oli minulle jo tuttu aiemmalta käynniltä, vaikka silloin mestoilla oli tietysti ollut alter egoni ja galaksin suurin mestarivaras Pinkki Paholainen.

Sitten edellisen visiitin oletin tukikohdan muuttuneen. Suorastaan toivottavaa oli, että edellisen kerran rauhallisuus ja tylsä hiljainen tunnelma olisi muuttunut täydeksi kapinaräminäksi. Vähimmäisoletus oli, että Säätiö mustapukuisine pahiksineen olisi jonossa muodostaen kujan avaruusaluksen molemmin puolin, tehden jotain historian hämäristä kaivettua käsimerkkiä. Mihinkään vähempään en ainakaan itse olisi ollut tyytyväinen, mikäli mielenkiinnon kohteisiini kuuluisi megalomaaninen suunnitelma Aurinkokunnan herruudesta.

Tai no siis tavallaan kuuluihan se, mutta hienovaraisemmin keinoin. Minulla oli sentään sukurasite kannettavana ja kaikkea. Olisi ollut aivan liian stereotyyppistä, että suvun nuorin poika loikkaa pahisten puolelle. Kerta kaikkiaan klisee, mutta siitä sainkin lopulta idean. Eihän sitä tiennyt Säätiössä kukaan, kenen puolella loppujen lopuksi olin.

Kahdelle tai useammalle joukkueelle pelaaminen onnistui Melissalta, joten miksei myös minulta? Joutuisin ehkä kertomaan synkronoinnistani enemmän kuin haluaisin, mutta olin toisaalta paljastanut asian jo. Se ei varmasti jäänyt huomaamatta herra puheenjohtajalta, joka tuntui olevan ikävällä tavalla erittäin varteenotettava vastus. Partaveitsenteräviä kavereita ei ollut tässä galaksissa kuin summittaisen piin likiarvon verran ja tietysti olin saanut vastaani yhden niistä.

Yksi tähän harvinaislaatuisesta joukkoon kuuluvista olikin sitten tyttöystäväni, vaikka tällä ei toivottavasti ollutkaan tarvetta partaveitselle. En ollut ainakaan huomannut, ja olin nähnyt Emmerien leuan läheltä aika monta kertaa. Siinä kasvoi söpöjä erittäin vaaleita ihokarvoja – Emmerie ei nyppinyt niitä kuten ei kulmiaankaan, ne kasvoivat luonnontilaisesti aika kapeina ja tasan suorina viivoina. Usein suu oli täsmälleen samassa asennossa kulmien kanssa. Symmetriset kasvot ja niin edes päin.

Huippuun viritetty suunnitelmanluontini sekä tyttöystävän kasvoista haaveilu keskeytyi, kun ovelle koputettiin. Olettivatko ne, että tulisin avaamaan? Roikuin edelleen seinäkoukussa kuin jokin naulaan hylätty väärän vuodenajan päällystakki. Pinkkimusta ja surkea, joskin asettelin kasvoilleni määrätietoista viileyttä kanavoivan ilmeen, ennen kuin sanoin tyylikkään rauhallisella äänellä ”Sisään”.

Olin odottanut jotain pahaa tahtoa huokuvaa kaveria tai vähintään jotain tyyppiä, joka alkaisi kovistella minua kovaan ääneen, ehkä työntäisi naamansa liian lähelle ja sylki roiskuen yrittäisi saada minut paljastamaan tietoni. Kovanaaman sijaan ovesta käveli sisään opiskelukaverimme Hanna, musta polkkatukka täysin ojennuksessa vailla yhtään sojottavaa suortuvaa, mukanaan ruokatarjotin.

Toivoin äkkiä todella syvästi, että Hanna vapauttaisi käteni eikä esimerkiksi yrittäisi syöttää minua. Se ei ollut niitä juttuja, joista saisin erityisesti mitään sävähdyksiä. Kiusallinen pikkulapsi-viba, jota en halunnut yhdistää yhtään mihinkään sellaiseen, varsinkaan ihan kivan näköisiin tyttöihin. Sitä paitsi minä seurustelin ja äärimmäisen vakavasti. Olin pohtinut tulevaisuuttakin. En pohdi tulevaisuutta suunnilleen ikinä.

”Hei Josh”, Hanna sanoi vaikuttaen varsin nololta. Hyvä.

”Hei, Hannahan se oli?” kysyin, vaikka tietysti muistin sen. Mutta olisi ehkä hyvä näyttää ulospäin harkittu yhdistelmä varmuutta ja epävarmuutta. Halusin myös, että Hanna kuvittelisi olevansa lopulta pieni ja merkityksetön. Minä nimittäin tarvitsin tätä huomattavasti enemmän kuin Hanna todennäköisesti minua, ja sosiaalisen härväyksen sääntö numero yksi oli se, että minun piti saada itseni vaikuttamaan tärkeältä ja merkitykselliseltä. Siltä tyypiltä, jolla on kaikki kortit ja vielä korvan takana muutama ässä lisää. Tärkeä, älyttömän karismaattinen ja aina se, joka poistui tilanteesta voittajana, se oli minun tyylini toimia.

Nyt roikuin käsiraudoissa seinän koukussa. Huonoja lähtökohtiahan oli nähty näillä seikkailuilla, ja tämä oli aika varmasti juuri sellainen, rivin jatkoksi vain. Mutta oli pakko yrittää.

”Joo. Minä…” Hanna mutisi.

”Ei sitä tarvitse hävetä. Oletko ollut Säätiön toiminnassa mukana jo pitkään? Koulullako ne rekrytoivat sinut?” kysäisin tuttavalliseen sävyyn. Kurkotin synkronoinnilla, enkä saanut haaviini mitään jälkeä Hannan älylaitteesta tai vastaavasta. Hitto, ne olivat fiksuja.

”Juu.” Hanna epäröi hetken, mutta jatkoi sitten kuitenkin lausettaan.

”Viime syksynä. Mitä sinä siitä tiedät? Rehtorin pojanpoika. Ethän sinä ole Säätiössä.”

”En virallisesti, tietenkään. En voi olla, se vaikeuttaisi asioita. Mutta epävirallisesti olen tehnyt yhteistyötä Säätiön kanssa jo pitkään. Kun tulemme tukikohtaan, vasen käytävä vie kohti keskusaulaa, jossa on iso lasimaalauskupoli katossa. Siinä on vaihtuvia kuvia. Ensimmäinen käytävä oikealle vie labrojen suuntaan”, totesin.

Hanna laski tarjottimen pienelle pöydälle, joka oli jokaisen maitovalaan standardikokoisessa standardihytissä, ja napsautti sen kiinni lukkomekanismiin. Jopa Säätiön tyypit noudattivat meihin kaikkiin monta kertaa iskostettuja ohjeita siitä, että painovoimahäiriön varalta mitään tavaraa ei saanut jättää lojumaan ympäriinsä kiinnittämättä sitä paikalleen.

”Kuutukikohdan pohjapiirros ei ole saatavilla perustutkinnon opiskelijoille. Mutta sinulla on muitakin suhteita. Olet voinut saada nuo tietoosi melkein mistä vain.”

Hanna vaikutti epäröivän, ja kirosin päässäni sitä, että Taivasopiston opiskelijat olivat kaikki niin järjettömän fiksuja. Tai siis järjellisen fiksuja – näitä tyyppejä ei voisi hämätä kuin totuudella. Valhe ei toiminut, mutta totuutta voisi käyttää haluamallaan tavalla. Teki mieli nauraa ääneen, mutta tyydyin hymyilemään.

”Miksi valehtelisin?”

”En tiedä, vapautuaksesi ehkä?”

”Minne minä menisin yksin? Lähdin sitä paitsi mukaanne vapaaehtoisesti. Kuka tahansa Koalition asemalle sisään tunkeutuneeseen iskujoukkoon kuulunut henkilö voi varmistaa sen sinulle.”

Äänensävyni oli varma, selkeä ja aivan tavallinen. Hyvin sujuu.

Hanna käveli lähemmäs ja piti pillillistä juomaa kädessään. Minulla oli todellakin jano, mutta viimeinen asia mitä tekisin, olisi sen perään aneleminen. Nyt piti vaikuttaa siltä kaverilta, joka tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä, joka tilanteessa.

Ja hei, ei tarvinnut edes huijata. Minähän olen se tyyppi, joka tietää aina ja kaikkialla, mitä tehdä seuraavaksi. Homma kotiin.

”Minusta on mielenkiintoista ohjata miekkavalasta. Mutta Koalition mukana roikkuessa en ikinä pääsisi ohjaamaan sitä oikeasti. Tehdä sitä, mihin se alus on tarkoitettu. Ymmärrät varmaan.”

”Taisteluun.” Hanna ei epäröinyt äänessään ollenkaan, ja katsoi minua suoraan.

”Niin. Eikö se yhtään innosta sinua? Me pilotit olemme vähän hienompia bussikuskeja. Viemme aluksia paikasta A paikkaan B, lennonjohdon ja Koalition kihojen laskemien reittien mukaan. Kuljetamme ihmisiä ja tavaraa. Näetkö siinä jotain korkeampaa tarkoitusta ja kunniaa? Missä on se avaruuden hohto, mitä Koalitio lupaa?”

”Niin… Lentämisessä on paljon rutiinia. Lähtöjä ja saapumisia on paljon vähemmän kuin ihan tavallista matkalentoa. Ja siinäkin oikeastaan vain puolimatkan käännös on se, missä tapahtuu jotain.”

”Juuri niin! Minä haluan lentää oikeasti, omia reittejäni, tuntea oikeasti sen jännityksen ja ehkä vaarankin. Vaikkapa sitten miekkavalaalla, jos niikseen tulee.”

En ehkä suoranaisesti puhunut totta, mutta en myöskään valehdellut. Juttu on niin, että Joshua Niva oli tarkoitettu vähän suurempiin hommiin kuin maitovalaiden rutiinipilotiksi. Mieluummin tosin rauhanomaisin keinoin.

”Oletko ikinä ohjannut miekkavalasta? Lupaan, että järjestän sinulle sen mahdollisuuden”, jatkoin ja työnsin naamaani lähemmäs Hannaa, niin paljon kuin käsirautaviritys antoi myöten.

Hanna käänsi katseensa sivuun, helkkari. Ensimmäinen moka, takapakki, epäonni. Päätin kääntää itsekin katseeni hetkeksi alas, ennen kuin nostin päätäni uudestaan.

”Se miekkavalas on hienoin ja herkin alus, mitä Koalitio on tehnyt. Oikeastaan ei tarvitse edes ehtiä ajatella, alus vain tekee, mitä et vielä edes tiennyt haluavasi. Se on osa sinua tavalla, mitä yksikään tavallinen alus ei ole. Ja…”

Pidin erittäin dramaattisen tauon, ennen kuin katsoin Hannaan uudestaan, räpyttämättä ja sellaisella katseella, jonka tiesin tehoavan tyttöihin. Kyllä te tiedätte. Määrätietoinen mutta unelmoiva. Tiivis mutta sellainen, joka sanoo, että haluan sinut eikä mitään muuta. Ole minun niin minä olen sinun, sopiva määrä pientä uhkaa ja lupaus jostain turvallisesta.

Voi helvetti, jos ja kun kerron tästä Emmerielle, olen todennäköisesti vainaa. Mutta tehtävä ennen kaikkea.

”Ja miekkavalaita ohjataan kaksin. En pysty siihen yksin, istuimia on kaksi, alukset on tehty parille, joka pelaa hyvin yhteen. Minun pitää joka tapauksessa opettaa taito jollekulle muulle… jollekulle taitavalle. Jollekulle, josta pidän.” Latasin katseeseen haastetta ja halua. Anteeksi, Emmerie.

Hanna astahti vähän taaksepäin, mutta asetti toisen kätensä olkapäälleni.

”Kaksin? Mutta sittenhän – sitten meillä on ongelma. Kukaan ei tainnut tarkistaa asiaa, ja täällä olet vain sinä.”

”Ei tarkistanut, mutta sinähän voit kertoa sen ylemmäs. Omana havaintonasi, päättelynä, miten vain.”

”Niin…”

”Jutellaanko lisää, kun syön?”

Tässä se oli, jos Hanna ei nyt tarjoutuisi vapauttamaan minua, kaikki tämä olisi ollut turhaa. Soijasössön vuoksi olin muuttunut mieheksi, joka myi kunniansa ja flirttaili kaikelle, mikä liikkui.

”Opiskelukaverin syöttäminen olisikin vähän erikoista”, Hanna sanoi ja naurahti, siirtyen vierelleni. Jes, se toimi! Loistavaa! Yksi ongelma vähemmän, yksi este ratkaisu, vähän lähempänä.

Hannan kädet olivat kylmät, jopa pilottipuvun läpi. Ne eivät kuitenkaan epäröineet, vaan avain osui lukkoon kuin… äh. Käteni vapautuivat käsiraudoista ja venyttelin varovasti, yrittäen vaikuttaa harmittomalta ja komealta samaan aikaan. Hanna siirtyi oven eteen, estämään pakoani kai.

Otin ruokatarjottimen ja istahdin punkalle kuin olisin ollut tulossa ihan tavalliselta ohjausvuorolta. Kaipasin yhä lippaani, mutta siitä ei kannattanut kysyä vielä. Olin saanut jo jotain, ei pitänyt olla ahne vaan kiva, hurmaava ja aivan tavallinen Säätiön kaksoisagentti.

Ryystin ensin pillillä juomaa, kunnes päätin aloittaa keskustelun uudelleen. Juoma oli makeampaa kuin olin ajatellut.

”En valehdellut. Olen tehnyt Säätiön kanssa yhteistyötä jo jonkin aikaa.”

Tarvitsisin pääsyn Kuutukikohdassa jonnekin, joka ei olisi pelkkä vankikoppi tai jokin muu ikävä rangaistuslaitos. Sen jälkeen tarvitsisin kädet vapaaksi ja mielellään jonkun hetken ja laitteen, jonka kautta saisin rauhassa synkronoida. Sitten nappaisin koko paikan lokit ja tiedot ja mitä vain irti saisin, ja lähettäisin suoraan Koalitiolle.

Tai ei ehkä Koalitiolle, vaan jollekulle, johon voisin luottaa. Emmerie oli paras vaihtoehto, mutta tämän älylaitteesta oli tullut riski. Pitäisi ehkä keksiä jotain muuta. Tai ehkä lähettäisin koko roskan kryptattuna niin, että vain Emmerie saisi koko homman auki. Laittaisin salaukseen kaikki huonoimmat vitsit, jotka olin ikinä kertonut, ja vielä puolisensataa hassua tietoverkon kuvaa, joille olimme hihitelleet yhdessä huoneessani, yleensä aamuyöstä.

Jos oikein hyvin kävisi, saisin nyysittyä Kuutukikohdan salaukset niin, että se osa Koalitiosta joka oli yhä hyviksiä, voisi käytännössä kävellä tänne suoraan sisään.

Päätin ottaa vielä pienen riskin, jonka toivoin todellakin kannattavan. Tämä saattaisi ratkaista kohtaloni, mutta joskus piti lyödä vetoa ja pelata.

”Kontaktini Säätiön suunnassa on Melissa Cooke. Tunnetteko? Melissa ei ole tainnut koskaan olla Taivasopiston opiskelija.”

Hanna kohotti kulmiaan aavistuksen, mutta pysyi edelleen hytin oven edessä. Asento vaihtui hiukan, nyt tämä nojasi oveen rennommin, toinen jalka suorana ja toinen koukussa sitä vasten. Hannan vihreästä siniseen liukuvärinä siirtyvä pilottipuku oli varsin nätti, se loisti hieman samalla tavalla kuin kalan suomut. Sen parissa oli selvästi käytetty aikaa värien hiomiseen.

Paljastuisin heti, jos törmäisin pääjohtajaan, mutta minun oli pakko pelata korkealla panoksilla. Jos tilanne tulisi eteen, voisin yrittää puhua pääjohtajan kanssa rationaalisesti ja väittää, että kaiken järjen mukaan minun todella kannatti hypätä voittajien kelkkaan. Ehkä se jopa menisi läpi.

”Neiti Cooke on varsin korkealla Säätiön hierarkiassa. En pysty varmistamaan tuota mistään juuri nyt, koska minulla ei ole hänen ID:tään. Taisit päätellä senkin, ovelaa ja fiksua.” Hanna tuijotti minua varsin pistävästi.

”En voisi tietää Melissan nimeä, ellen oikeasti olisi Säätiössä. Hanna hei, mitä vaaditaan? Tatuointi, jossa on puheenjohtajan komea naama? Sori, mutta takamuksessani ei ole sellaista.”

Siro käsi kohosi Hannan suulle, kun tämä hihitti ääneen.

”Okei, leikitään, että uskon sinua. Kerron pomoportaalle, että miekkavalaan ohjaamiseen tarvitaan kaksi, ja sinä opetat minua olemaan se toinen. Onko meillä diili?”

”Onhan meillä”, vastasin.

Edellinen lukuSeuraava luku