Odottaminen on ikävää. On kuitenkin ilmiselvää, että se kuuluu sivistyneeseen käytökseen ja yhteiskunnassa navigointiin laajemminkin. Ihmisten luomissa ympäristöissä on varsin vaikea toimia, mikäli ei ota toisia huomioon, ja usein se tarkoittaa omista toiveista väliaikaisesti luopumista ja sen odottamista, että muut saavat omat pikkuiset tehtävänsä ja sympaattiset askareensa toimitettua.
Kärsivällisyyttä on lopulta helppo harjoittaa. Vain ne, joilla ei ole minkäänlaista itsekuria, kokevat sen vaikeaksi.
Palasten pitää antaa osua kohdalleen, rauhassa.
Tietenkin myös heille, joille omien ajatuksien kanssa ajan viettäminen on vastenmielistä, rauhallinen odotus saattaa olla omanlaistaan kidutusta.
Minä olin osannut odottaa odottamista. Se sujui mainiosti.
Vaikeaa oli vain se, että uudesta kutistuneesta maailmankaikkeudestani ei pystynyt vaikuttamaan mihinkään. Se tuttu tapa, jolla toinen minä oli käsitellyt artefaktia, ei enää onnistunut. Todella: läsnä olivat vain minä ja ajatukseni.
Vaaleanpunainen poika koski minuun kuin pikkulapsi, joka tökkäisee poskeen tai nenään hieman liian kovaa. Vailla tyyliä, vailla syvempää merkitystä. Vain kokeillaakseen.
Noh, ainakin tuo poika löysi minut. Se tyttö oli tehnyt artefaktista vain esineen, ymmärtämättä ja tutkimatta tarkemmin. Nuorilla oli tapana olla lyhytnäköisiä, mutta se oli jo aavistuksen pöyristyttävää.
Se oli toiminut kuitenkin edukseni. Sain odottaa hetkeäni.
Tapahtumat olivat menneet juuri minun laskelmieni mukaan. Kuten pitikin.
Sympatia läikähti jossain syvällä toista minua kohtaan. Kuoleminen oli kokemus, mitä minä en pääsisi kenties koskaan kokemaan, mutta se oli varmasti ollut hyvin epämiellyttävää. Samoin häviäjän roolin ottaminen.
Ajatus olisi puistattanut, jos minulla olisi ollut, mitä puistella.
Jäljellä oli vielä yksi haaste. Toisin kuin lähiaikojen tapahtumat, se oli arvoitus, jonka ratkaisu oli kiehtonut minua pitkään. Seesteiset kasvot, joiden taakse kätkeytyi kaikki ja samalla ei mitään; tyhjä täydellinen hymy, jonka toiset lukivat vaarattomaksi ja alistuvaksikin.
Olisivat katsoneet mieluummin silmiä. Kunnolla.
Rakas vaimoni tuntui yhtä kolealta kuin silloin, kun olimme olleet ihmisiä.
Oli mahdoton ymmärtää niitä nopeasti vaihtelevia mielialoja ja kaipuuta, joka ei kohdistunut mihinkään oikeaan ja tavoiteltavaan. Erikoista sisäänpäin katsomista, käpertymistä, kun meitä olisi voinut odottaa koko maailma.
Mutta se siitä. Yhden ihmisen täydellinen ymmärtäminen oli projekti, joka sopi minua heikommille älyille. Minun näyttämöni oli koko maailma.
Jos sitä ei hyväksynyt, en voinut sille mitään. Se oli vain luonnonlaki, jonka artefakti oli todistanut minulle.
Oli ollut aika, kun olin haihatellut pienien unelmien perään. Kodin, muutamien ihmisten kokoisten, käsitettävien ja tavallisten haaveiden maailma oli jäänyt taakse kun olin ymmärtänyt, mitä kaikkea muuta voisin ja voisimme saavuttaa.
Nyt me olimme taas yhdessä, valmiina valloittamaan toisen maailman.
Tekisin meistä suuria ja veisin meidät valoon.
Tämä maailma rajoineen ja rajoituksineen oli ollut minulle aina liian pieni, vähäpätöinen ja kurinalainen.
Hyvästi, pienet ihmiset ja pienet unelmat.