Tuijotin ilmassa roikkuvaa holoruutua ja toistelin sanoja uudelleen ja uudelleen. Oli typerää ajatella, että ne muuttuisivat vähemmän tosiksi sillä tavalla.

Minä halusin oikeastaan, että ne muuttuisivat merkityksettömiksi. Lakkaisivat pistämästä joka tavulla ja lopettaisivat upottamasta minua jonnekin, mistä en osaisikaan enää nousta pinnalle. Minun poijuni ei pulpahtaisikaan pirteänä pinnalle, ellen pystyisi palauttamaan sanoja vain sanoiksi, muuttamaan tapahtunutta pelkäksi ketjuksi hetkiä, jotka mainittaisiin Koalition raportilla.

Joskus paljon myöhemmin sitä lukisivat uudet opiskelijat, siitä tehtäisiin opinnäytetöitäkin. Minun nimeni mainittaisiin siellä, minä ja minun virheeni. Uudestaan ja uudestaan.

”Tein paljon virheitä”, sanoin heijastukselle, pyyhkien aiemman nauhoituksen. ”En osannut hoitaa tehtävääni niin rationaalisesti, kuin kapteenin olisi kuulunut. Mutta minulla ei olekaan vuosien kokemusta eikä virallista koulutusta tähän. Se on tietysti vain tekosyy.”

Heilautin kättäni sivulle ja pysäytin oman sanavirtani. Peilikuvakasvoni jäivät hetkeksi samaan pysähtyneisyyden tilaan edessäni.

Toisella huitaisulla sain koko holoruudun katoamaan. Tekisin tämän joskus. Ehkä jopa huomenna.

Tositilanteessa pakollisia tehtäviä ei ainakaan voinut lykätä.

Puristin hampaita yhteen niin, että tunsin kiilteen kirskuvan suussani. Oli pakko hoitaa tämä, kuten joka ikinen muukin kamala hetki ennen tätä, nousta sängystä, astua eteenpäin ja ottaa vastuu.

”Thea? Oletko sinä siellä? Lupaan että en kurki enkä urki. Tunnen vain synkronointijälkesi tänne asti.”

Nielin seuraavan yritykseni sanoittaa menneen taistelun tapahtumia samalla kun käännyin ympäri.

Avaruusaluksilla oli kohtuullisen mahdotonta yrittää löytää tyhjiä ja rauhallisia kolkkia. Kapteenina minulla oli tietysti tiettyjä etuja: pystyin näkemään reaaliajassa, missä kukakin sillä hetkellä oli. Tänään olin valinnut oman olinpaikkani sen mukaan ja sulkeutunut tilaan, jota kutsuin päässäni pyykkituvaksi.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Joshua Niva oli tunkemassa samaan huoneeseen keskellä Koalition standardiajan päivää. Normaalisti ihmiset kävivät täällä joko aamulla tai illalla, tai vuoronsa päätteeksi. Joshin pilottivuoroon oli vielä kolmisen tuntia aikaa.

Huone oli todella pieni, eikä siellä risteillyt pyykkinaruja ristiin rastiin, kuten maallikko olisi saattanut kuvitella. Pyykit pestiin vedettömästi ja ne tulivat jo valmiiksi kuivina koneesta.

Lakanoiden käyttäminen oli niitä pieniä ylellisyyksiä, josta pidin kovasti – pelkkä makuupussissa tai vastaavassa nukkuminen olisi ollut ikävää. Avaruusaluksenkin piti tuntua edes vähän kodilta.

”Ai hei. Josh, olen täällä kyllä ihan pukeissa. En tiedä, mitä ihmettä sinä aina kuvittelet.”

Ovi sihahti tuttuun ja turvalliseen tapaansa. Heti taistelun jälkeen olin muutaman päivän kammonnut sitä ääntä, miettinyt aina, mitä seuraavan kulman takaa hyppäisi. Luottamuksellinen keskustelu lääkinnän Rosien kanssa oli onneksi korjannut minussa jotain, ja säikkymisestä ei ollut kehittynyt mitään pidempää pelkotilaa.

Kaikista keskusteluista jäisi loki Koalition tietoihin minusta. Olin ottanut riskin, ja se oli kannattanut.

”Hei, halusin vain olla kohtelias.”

”Varmasti”, sanoin ja katsoin tarkemmin Joshia, joka oli törmännyt tilaan ilmeisesti pilottien hytin kaikkien lakanoiden kanssa. Tämän sylissä keikkui iso valkoinen kangaspino, ja näin oikeastaan vain Joshin otsan ja kirkkaanpinkit hiukset.

Josh laski lakanat kannelliseen koriin, joka oli kiinnitetty tukevasti tilan seinään. Pyykkivastaava hoitaisi ne siitä eteenpäin.

Tarkistin korin salvan kuin ohimennen.

”Oikeastaan, tunnen synkronoinnistasi muutakin kuin vain sen, että olet täällä. Haistan ilmassa kaavamaisia lyhyitä sykäyksiä, joita ei ole kuitenkaan tallennettu mihinkään. Ne leijuvat täällä. Pyykkien keskellä. Niissä haisee epätoivo.”

”En tiedä, Josh, kuule-” ehdin aloittaa, kun virnistelevä ja kapinoiva alaiseni sekä otti kolme askelta suoraan eteeni. Katsoin suoraan Joshin silmiin, niiden väri loisti kilpaa hiuksien kanssa.

Virnistäen leveästi Josh laittoi sormen huulilleni. Siinä oli kyllä tapaus, joka kehtasi tehdä aivan mitä vain.

”Ei salaisuuksia eikä peittelyä”, Josh sanoi ja virnisti yhä leveämmin. ”Minä en peitellyt, mitä aistin. Sinun vuorosi.”

Omista sanoistaan joutui ilmeisesti kaikkialla vastuuseen. Siirsin Joshin sormen sivuun.

”Yritin nauhoittaa lausuntoa, jonka voisi liittää Koalition pöytäkirjaan. Siitä taistelusta. Jään historiankirjoihin keltanokkakapteenina, joka teki todella paljon virheitä. Käytännössä säntäilin pitkin alusta Linnin perässä, ja muut tekivät kaiken oleellisen. Mieleeni ei edes tullut, että olisin vain voinut soittaa Linnille. Laitoin sinut ohjaamaan, vaikka tiesin niistä klooneista – en vain tajunnut, että siinä voisi käydä niin että ne häiritsevät ohjaamista, vaikka se olisi ollut ihan pääteltävissä. Teinköhän yhtään järkevää päätöstä?”

”Me olemme kaikki yhä tällä aluksella, ja alus on lentokelpoinen. Kukaan ei kuollut. Vain Emmerie loukkaantui pysyvästi.”

Sävähdin, kun Josh sanoi sen.

Se oli tietenkin totta, mutta kuristi ja puristi kun sen sanoi noin vain ääneen, kuin minkä tahansa faktan, jonka olisi voinut lukea kirjasta.

”Emmerie on sinun tyttöystäväsi.”

”Niin on. Mutta mitä sanoin, on myös totta. Totuus ei muutu kiertelemällä.”

”En ole nyt ihan varma, auttoiko tuo oloani.”

”Ainakaan tällä hetkellä Emmerie ei osaa muuttaa menneitä tai matkata ajassa”, Josh sanoi ja virnisti uudelleen. ”Olemme siis jumissa niiden valintojen kanssa, joita olemme jo tehneet. Hyviä tai huonoja. Ensimmäinen taistelumme oli ehkä onnistuminen pikemminkin onnen kuin taidon ansiosta.”

”Meidät muistetaan siitä halki Koalition historian”, sanoin. ”Ne tyhmät ja röyhkeät koululaiset, jotka onnistuivat ihan vain vahingossa.”

Josh katsoi minua yhä suoraan silmiin. Räpyttäminen tuntui hieman häviämiseltä, mutta silti minun oli pakko tehdä niin.

”On paljon hyviä muusikkoja, joista ei koskaan tule maailmantähtiä tai edes suosittuja. Paljon tyyppejä, jotka tekevät hyviä kappaleita, joista ei tule mitään isoa juttua. Sitten joku tekee ihan samantyylisen biisin vuosia myöhemmin, ja se onkin hitti. Joku tärkeä musiikkitoimittaja jossain bongaa biisin toistopalvelusta, ja se alkaakin levitä, kun ihmiset jakavat linkkiä toisilleen. Kaikessa on aina mukana rahtunen onnea, eikä sitä voi kontrolloida. Mutta menestyksestä voi silti olla iloinen, kun se tulee kohdalle.”

”Kiitos?”

Josh hymyili.

”En osaa lohduttaa sen paremmin. Seuraava taistelu menee joka tapauksessa sujuvammin, jos sellainen tulee. Muistat, mitä virheitä teit, etkä tee niitä toiste, eikö totta? Nyt meillä on kokemusta, osataan toimia ryhmänä, eikä kukaan lähde sooloilemaan kesken kaiken.”

”Et edes sinä?”

”En edes minä”, Josh sanoi ensin yllättävän vakavana, kunnes kasvoille ilmestyi tuttu virne. ”Opin jotain myös itse.”

”Uskoisikohan tuota?” kysyin ja virnistin. Joshin virneillä oli tapana tarttua – joillain vain oli sellainen taito, ja Josh toi mielialan ja tunnelman mukanaan, säteillen sitä joka suuntaan.

”Kuka on Dorothea Lavonius, kun hän ei ole tämän maitovalaan kapteeni eikä sukukartanonsa talkkari? Mitä sinä haluat tehdä, kun pääsemme kotiin?”

”Miten tämä liittyy?”

Josh oli liikkeissään nopea ja tämän ajatukset hyppivät asiasta toiseen niin, että minun oli joskus tehtäväpalavereissa vaikea löytää suoraa asiayhteyttä tämän puheista, niin nytkin.

”Minun vanhempani ovat Koalition tyyppejä henkeen ja vereen. Heille se on koko elämä, kaikki. Mitä ikinä meidän perhe tekeekin, siinä on aina joku rahtunen Koalitiota mukana. Varmaan se sopii joillekin, mutta minusta identiteettiä ei ole järkevää rakentaa vain sen varaan. Puhuin musajutuista, koska se on se toinen asia, mistä tykkään. En ole vain pilotinpentu.”

”Niin”, sanoin automaattisesti myötäillen.

Vuosikaudet olin miettinyt pelkästään koulua. Sitä miten ensin olin siellä kunnes en ollut, sitten niitä pitkiä vuosia jolloin haaveilin millaista olisi palata, ja nyt päästyäni takaisin olin tehnyt kovasti töitä, jotta sopisin joukkoon. Että en tekisi enää virheitä. Että kaikki menisi juuri kuten pitää.

”Et koskaan puhu harrastuksista tai mistään”, Josh sanoi ja kohautti harteita. ”Sinun pitää löytää jotain tämän kapteenijutun vastapainoksi. Koalitiojutun.”

”Avaruudessa ei taida voida harrastaa uintia?”

En itsekään tiennyt, mistä se tuli mieleeni. Muistin vain, että olin joskus pitänyt vedessä liukumisesta, sukeltamisestakin. Se oli hieman kuin lentämistä, mutta eri elementissä ja kehollisempaa vain. Mielen sijaan käytettiin lihaksia. Ja olihan meillä kotona uima-allas, jota olin toki puhdistanut pelkästään velvollisuudesta.

”Avaruusasemilla voi”, Josh sanoi. ”Nykyään – se on yksi osoitus siitä, että elämä asemilla muuttuu normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Eli siitä vain.”

”Jos pääsemme takaisin kotiin.”

”Eikö kapteenin pitäisi sanoa kun?”

Oli väärin olla niin pessimistinen. Minunhan olisi pitänyt luoda toivoa kaikille alaisilleni. Josh ei onneksi vaikuttanut siltä, että tätä olisi lannistanut erityisesti mikään.

En ajatellut hävitä Joshille.

Enkä itselleni.

”Ai nyt minä olen kapteeni?”

”Tietenkin, olet kapteeni aina kun minulle sopii. Muuten sitten Thea.”

”Kadetti Niva voisi nyt poistua annettuaan päivän elämänohjeet, joista kapteeni Lavonius on kiitollinen.”

”Selvä homma”, Josh sanoi ja teki teatraalisesti kunniaa. Näytin hyvin kapteenimaisen asiallisesti Joshille peukkua ja aloitin nauhoituksen uudelleen.

Tällä kertaa se menisi purkkiin.

Edellinen lukuSeuraava luku