Laskin tavarani lattialle vierastalon huoneessa, josta oli tullut minun ja Joshin. Omaisuuttaan ei oikeastaan kannattanut levitellä ympäri huonetta yhtään sen enempää. Paluumatka Maahan oli seuraavana päivänä, eli oli aivan turha tehdä paikasta sen kotoisampaa.
Seuraava avaruuskomennus oli vähintään kuukausien päässä, emme palaisi näihin Kleion huoneisiin ihan hetkeen.
”Mulle tulee ikävä tätä”, sanoin.
”Ai mitä? Mua? Tietääkseni ollaan edelleen samassa koulussa.”
”Ei sinua. Avaruutta.”
”Joo, piti nyt kysyä, vaikka tiesin vastauksen. Enkö ole sulle mitään? Pelkkä hyödyke.” Josh käytti teatraalisinta äänensävyään.
”Sä olet mun elämän luonnonvakio.”
”Hei, oliko toi kohteliaisuus?”
”Oli se. Voit olla vaikka gravitaatiovakio, vaikka mä inhoankin keinopainovoimalaskuja… sanotaan sitä sitten vetovoimavakioksi tässä tilanteessa.”
Fysiikkaflirttailu oli ehkä kamalinta ällötystä, mitä olin päästänyt suustani pitkään aikaan.
”Sehän sopii”, Josh sanoi. Koska olimme tulleet suoraan ohjaamasta, meillä molemmilla oli edelleen pilottipuvut päällä. Paluumatkalla Kuusta olin viimein tehnyt oman pukuni tylsälle värimaailmalle jotain, nyt siinä oli enemmän liilaa ja vähemmän mustaa.
Joshin räikeänpinkki yhdistettynä mustaan oli muuttunut arkiseksi näyksi jo ajat sitten. Olisikohan liiankin ilmiselvää, jos vaihtaisin värialueet mätsäämään? Vähän kuin ne samanlaiset tuulipuvut, jotka vanhemmillani oli.
Emme tosin olleet ollenkaan saman muotoisia, se mikä toimisi pojalla, ei välttämättä toimisi minulla. Vaikka rintavarustukseni menikin pojan vastaavasta, ainakin kumipukuun tungettuna, Josh oli huomattavasti harteikkaampi. Minä taas olin lähinnä luisuolkapää ja kurkikaula.
”Musta on ihan kiva päästä taas Maahan”, Josh totesi.
”Outoa mennä takaisin kouluun. Mä voisin ihan hyvin vaan jatkaa tästä suoraan sille viisivuotiselle komennukselle.” En halunnut vaihtaa maisemaa. Sitä paitsi, avaruus. Avaruus oli hieno ja siisti ja täynnä seikkailua, kotikulmilla oli lähinnä kolme pizzeriaa, yksi falafel-paikka ja no, tietysti Taivasopisto.
”Ehkä parempi, että opiskellaan loppuun kuitenkin.” Josh oli rationaalisella päällä.
”Varmaan pakko.”
Kiskoin kumipukuani pois. Olo oli haikea ja tavallaan surullinen. Toisaalta myös jännittynyt. Pitkään olin ollut Koalition ja Säätiön välisissä kähminnöissä jonkinlainen ajopuu. Menin sinne minne käskettiin ja reagoin tilanteisiin sitä mukaa kun niitä tapahtui.
Melissan kanssa tehty sopimuksentapainen ja artefakti mukanani tarkoittivat, että olin päättänyt tehdä jotain ihan omana itsenäni. En pelkästään Koalition pilottina tai Taivasopiston opiskelijana, joka vain sattui päätymään kummallisiin tilanteisiin ja paikkoihin, joissa tapahtui.
Saattaisi kyllä ihan hyvin käydä niinkin, että en pääsisi käyttämään artefaktia kenenkään eduksi. Se oli kaksiteräinen miekka: jos tekisin sillä jotain, paljastaisin heti, että se oli minulla. Se taas johtaisi kysymyksiin ja todennäköisiin ongelmiin – tilanteisiin, joissa voisi olla erittäin vaikeaa puhua itsensä kuiville.
Puhuminen ei muutenkaan ollut se taito, jonka olisin listannut ansioluettelooni.
Josh oli minua pidemmällä riisumishommassa.
”Hei synkromestari, auta mua tän hihan kanssa. Itse asiassa nyt kun mietin, pitäisikö meidän valita jotkut supersankarinimet? Artefaktineito ja Synkromestari?”
”Ideaa vastaan sinällään mulla ei ole mitään. Ei vaan noilla nimillä, palkkaa joku Linn keksimään paremmat. Mistä edes keksit noi? Kuulostaa joltain C-luokan jätössupersankareilta. Me ollaan kuitenkin tähtilistalla paljon korkeammalla, kirjaimellisesti. Pinkki paholainen tai jotain mulle.”
”Pinkki paholainen kuulostaa tytöltä ja sellaiselta tosi viettelevältä isorintaiselta tapaukselta.”
”Eipäs olla stereotyyppisiä!” Josh heristi sormeaan.
”Toisaalta, sun saaminen pitämään jotain naamiota kun tehdään siistejä temppuja… ”
”Mä haluan olla kuuluisa koko Aurinkokunnassa, identiteetin salaaminen ei oikein sovi siihen. Ei siis naamiota. Ellei ole tosi ilmiselvää, kuka sen takana on.”
”Eikö sun pitänyt olla jo aivan mahdottoman kuuluisa?”
”Rehellisesti taitaa olla vielä vähän matkaa siihen, mutta hyvällä alulla ollaan. Koko Säätiön tuhoaminen olisi tietysti hyvä sulka lippaan, mutta voin tyytyä siihen, että tehdään yhteistyötä Melissan kanssa ja Säätiöstä jotain järkevää känkkäränkkäkapinallisten sijaan.”
Oma valta tehdä oikeasti merkitseviä valintoja ja hatara, tulevaisuudessa siintävä tavoitteentapainen tuntui vähän huimaavalta.
”Luotatko sä Melissaan täysin?” Oli pakko kysyä.
”En ole varma.”
”En mäkään.”
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana katsoimme toisiamme silmiin. Niin ei käynyt kovin usein – se tuntui edelleen vähän oudolta, melkein vaaralliselta. Katsoin mieluiten Joshia silloin, kun saatoin olla melko varma, että tämä ei voisi katsoa suoraan takaisin.
Koin itseni jotenkin haavoittuvaksi katsoessani tärkeitä ihmisiä suoraan silmiin. Kuin olisin kertonut itsestäni jotain liikaa.
”Luotettiin Melissaan tai ei, se kyllä suutelee… aika… joo. Huh.” En aikonut kuvailla sitä sen tarkemmin. Muistan nähneeni kielen. Kielet. Sigridin huulet näykittävinä. Ehkä olisin ollut mieluummin näkemättä sitä. Miksi edes mietin tätä?
”Älä kiitos puhu kavereiden tyttöystävistä tässä tilanteessa. Se on outoa. Vaikka kaksi tyttöä yhdessä on tavallaan aika kuumottavaa.”
”Sori. Muistikuva on vaan palanut verkkokalvoille.”
Josh siirsi kätensä olkapäilleni ja peruutti meidät kiinni seinään. Selkäni tömähti vasten maalattua pintaa, ohut ja kevyt arkimekkoni oli äkkiä liiankin ohut. En ollut vielä ehtinyt laittaa sukkahousuja tai jakkua. Tulin varsin tietoiseksi kehostani.
Hymy oli se sama toispuoleinen, vähän vino, jonka muistin vielä puoli vuotta sitten ärsyttäneen minua. En saanut kiinni siitä ajatuksesta enää mitenkään. Toispuoleinen hymykuoppa.
”Sitten mun pitää järjestää sulle parempia muistikuvia.”
Kuiskaaminen läheltä korvaa oli näissä tilanteissa varsin toimiva tehokeino, teki sen kumpi tahansa, analyyttinen puoli aivojani laittoi laiskasti merkille.
Käsi ilman kumipuvun hansikasosaa nappasi kiinni leuastani. Taisin päästää älähdyksen ja suljin äkkiä suuni. Oli pakko kääntää katse sivulle, naamani hohkasi lämpöä jonnekin ulkoavaruuteen asti kuin megamassiivisen tähden ydin.
”Ujostuttaako? Mä se vain olen.”
”Ei.” Katsoin edelleen jonnekin alas ja mielellään muualle kuin Joshin kasvoihin, ihokosketus leuallani oli aivan liian todellinen. Kämmeneni hikosivat seinää vasten.
”Vai käynkö hakemassa mun ohjaimen?”
Pakotin katseeni takaisin. Silmät, joo. Teki mieli tarkastella lähemmin alueita, jotka olivat enemmän vihreät kuin siniset. Väristä oli vaikea päästä selville, paras keksimäni määre oli kirkas. Analyyttisyys auttoi, löysin äänenikin.
”Sä saat siivistäsi kiksit, en mä.”
”Turha kai kiistääkään”, Josh sanoi.
Otin kiinni leukaani pitelevän käden ranteesta. Aika ohut, paksumpi sentään kuin minun. Molemmat hengitimme toisen kasvoille, se tavallaan kutitti.
”Mun pitää vissiin taas potkia homma käyntiin”, mumisin. ”Eihän tästä tule muuten mitään.”
Poistin viimeisenkin välimatkan naamojemme välillä, ja vihdoin sain laittaa silmät kiinni hyvällä syyllä. Tänään Josh maistui kitkerämmältä, oli varmaan juonut jotain vahvaa mustaa teetä.
Harjoitus auttoi tässäkin puuhassa, osuimme jo huomattavasti paremmin toistemme rytmiin. Nenät eivät kolahtaneet vastakkain tai muutakaan. Päätin kokeilla sitä huulien kevyttä puremista.
Josh äännähti juuri sillä tavalla, joka läikytti mukavan tunteen mahani kohdalta ylöspäin, kaulaan ja kasvoille asti.
Jatkoin hitaammin, käteni vaelsivat seinältä alemmas.
”Lähes rikollista”, Josh sanoi katkonaisella äänellä.
”Ai mikä?”
”Se, miten paljon pidän susta.”
”Tollaisten lipevien juttujen laukominen ainakin on. Rikollista, siis.”
Josh nauroi. Se oli erilainen nauru kuin muiden kuullen. Olisin kuvaillut sitä aidommaksi, vähemmän kovaääniseksi. Siitä puuttui kerros esittämistä.
”Milloin tehdään taas jotain helvetin vaarallista, rämäpäistä ja tyhmää kahdestaan? Pelastetaan maailma, poistetaan köyhyys ja sodat, lennetään tähtiin?”
Hymyilin vastaukseksi niin leveästi, että leukapieliä kiristi ja suu tuntui venyvän epäluonnolliseen asentoon.
”Sun kanssa, ihan milloin vaan.”