Miekkavalaat saatiin läpi tyhjiötesteistä, aikarajoja hipoen. Koalitio oli tyytyväinen, ja minä ja Josh saimme jopa kokonaisen vapaapäivän. Asemalla ei ollut kovin montaa huvitusta, mutta ainakin meillä oli vuorokausi, jonka pystyimme viettämään kahden kesken.
Lomapäivän viettoa varjosti se, että Koalition ja Säätiön kokous oli alkamassa samoihin aikoihin, ja minulla ja Joshilla ei ollut sinne mitään asiaa. Tavallaan olisin halunnut kutsun, vaikka ymmärsin kyllä, että meillä ei ollut isojen ja tärkeiden neuvotteluiden kanssa mitään tekemistä. Olimme pelkkiä opiskelijoita, edelleen.
Kieriskelin punkassa ja yritin miettiä. Jos kävisi niin, että olisi pakko, lentäisinkö miekkavalaalla päin Säätiön pahiksia? Kuolemanpelkokin on ihan todellinen asia. Olisiko minusta siihen tosipaikan tullen ylipäätään, iskisikö pupu pöksyyn ja menisin paniikkiin?
Koalitio oli totta kai testannut meidät molemmat jos jonkinlaisella simulaatiolla ja psykologisella kokeella, ja oma panikointitaipumukseni oli jatkuvasta hermoilusta ja murehtimisesta huolimatta vähäinen. Ehkä se oli se hyvä puoli siinä, että ajatukseni kävivät suunnilleen jokaisen mahdollisen skenaarion läpi jo etukäteen. Ei tapahtunut mitään odottamatonta, ja jos tapahtui, mahdollisuus siihen oli ollut tilastollisesti niin vähäinen, että mikään valmistautuminen ei olisi kuitenkaan auttanut.
”Mä käyn sillä ylihintaisella automaatilla”, Josh sanoi.
”Limpparia ja karkkia?”
”Joo, niin paljon kuin jaksan kantaa.”
Josh jäi hetkeksi hyttimme oviaukkoon ja ja katsoi ensin seinää, sitten minuun.
”Katsotaan joku leffa tai jotain, muuten me mietitään koko päivä Säätiötä.”
Vilkutin Joshille, ovi liukui kiinni.
Jossain meidän asemaammekin salaisemmassa paikassa Koalitio ja Säätiö väänsivät välirauhaa. Olivatkohan Melissa ja Sigrid mukana? Tuskin. Jos me emme saaneet kutsua, halusin ajatella, ettei myöskään kumpikaan näistä ollut sen parempi ja tärkeämpi kuin mekään.
Olin jo oppinut, että Koalitio antoi minulle ja Joshille erivapauksia aina, kun siitä organisaatiolle itselleen hyötyä. Kyseessä ei ollut meidän erikoislaatuisuutemme tai hurmaavat persoonamme vaan ainoastaan se, miten meidän kyvyistämme saatiin suuressa mittakaavassa paras hyöty.
Käännyin selälleni ahtaassa punkassa ja tarkastelin pilottipukuni hansikasta. Sen pikkutarkasti muotoiltu tarttumapinta oli jo aavistuksen kulunut. Nypyt eivät enää olleet niin terävät ja selkeät kuin silloin, kun puku oli ollut aivan uusi. Mustassa pinnassa niitä oli tietysti hankala nähdä, jouduin tiiraamaan hyvin läheltä, jotta kuvio ylipäätään erottui.
Linn ja Theakin olivat lähteneet omalle harjoittelulleen aikapäiviä sitten. Se oli tosiaan aivan rutiinitehtävä, seilata avaruudessa maitovalaalla edestakaisin kuljettaen rahtia ja ihmisiä yhdelle suurista avaruusasemista. Minun olisi oikeastaan pitänyt soittaa näille useammin, ihan kuin vanhemmillekin. Kotona puiden lehdet alkoivat jo muuttua punertaviksi ja keltaisiksi, syksy oli jo pitkällä. Äiti lähetti välillä kuvia, lapsuudenkodin ikkunoista otettuja. Linn kertoili satunnaisia sattumuksia reissultaan ja jakoi Reedin kissakuvia.
Ajan kulumista täällä oli vaikea huomata samalla tavalla kuin Maassa. Heräsin, menimme miekkavalaalle hangaariin, teimme päivän töitä, ja menin nukkumaan. Sitten sama seuraavana päivänä uudestaan, joko hioen samaa operaatiota tai mekaniikkaa, tai siirryimme uuteen. Tavallaan tylsää – enkä ollut vieläkään päässyt lentämään sitä alusta ulos hangaarista.
Kaverini tavallisella maitovalastehtävällä olivat onnekkaita, koska pääsivät sentään lentämään oikeasti, eivätkä vain istuneet vanhalta kasvimassalta haisevan hangaarin hämärässä hioen loputtomiin alustyyppiä, jonka todellisista lennoista ei ollut mitään tietoa.
Käänsin kylkeä uudelleen ja koko punkka tömähti. Kierähdin kohti seinää, oliko kiinnikkeisiin tullut joku murtuma? Punkan sai nostettua seinälle kiinnikkeisiin, jos halusi pikkuruiseen hyttiimme lisätilaa.
Jossain tömähti uudelleen, ja nyt huomasin, että myös koko seinä tärisi. Ei ainoastaan makuusoppeni tai meidän hyttimme.
Avaruudessa oppii nopeasti ainakin sen, että ylimääräiset nopeat töyssyt eivät ole toivottavia. Meihin ei tietääkseni tänään oltu liittämässä uutta moduulia, mikään iso alus ei ollut tulossa kylään tänään. Minkään ei pitäisi kolahdella.
Otin kypäräni ja arvoin se kädessä kriittiset kaksi sekuntia, kunnes luotin vaistooni ja laitoin sen päähän. Mustaan reppuuni pakkasin lipan – artefakti oli siellä jo valmiiksi – sekä älylaitteen ja pöydältä epämääräisen pinon kaikenlaista sille kertynyttä roinaa. Ei ollut aikaa jäädä ihmettelemään ja selvittämään, pakkasinko juuri käytetyt räkäpaperit vai en. Parempi vetää varman päälle.
Hyttimme ovi aukesi käytävään, joka vaikutti edelleen olevan paineistettu. Sentään. Älylaitteeni oli aivan hiljaa, mitään yleishälytystä ei kuulunut. Älylaitteessa ei ollut myöskään mitään Joshilta. Viereisestä kaapista puuttui yksi kypärä, mitä pidin hyvänä merkkinä.
Laitoin Joshille viestin, karkkiautomaatti oli kaukana, aseman mittakaavassa. Ole kiltti ja vastaa! Toivottavasti olin ainoastaan vainoharhainen, yhtä vainoharhainen kuin poikaystäväni, joka oli todennäköisesti varautunut kypärällä heti huomatessaan aseman tärisevän.
Lyhyt käytävänpätkä oli molempiin suuntiin tyhjä. Tarkistin viereiset hytit, lämpökamerassa ei näkynyt kenenkään IR-jälkeä. Olin tässä asuinmoduulissa aivan yksin. Vaaleana hohtava käytävä ei paljastanut mitään.
Horjahdin, kun koko asema tärähti uudelleen. Tällä kertaa tärähteli niin voimakkaasti, että oli pakko ottaa seinästä tukea. Tämä ei voinut olla normaalia, kyseessä ei voinut olla vain joku huono harjoittelija, joka tömäytti delfiinin lujaa vasten telakointiporttia.
Päätin pitää seinän kaiteesta kiinni silläkin uhalla, että se hidastaisi matkaani. Paras olisi varmaan mennä joko kohti hangaaria tai sitten ruokalaa. Valitsin jälkimmäisen. Oli pakko arvata jotain, nykyisillä tiedoilla en päässyt pidemmälle. Pakko arvata ja toivoa olevansa oikeassa, tai ainakin tarpeeksi oikeassa, jotta valintani ei johtaisi minua jonnekin, missä… en oikein uskaltanut ajatella, mitä kohtaisin.
Sitä paitsi se automaatti, jolle Josh oli lähtenyt, oli ruokalan suunnassa. Lisää hyviä syitä valita se tie.
Seisoen seuraavaan moduuliin johtavan tiiviin oven vieressä yritin löytää synkronoinnillani oven toiselta puolen mitä tahansa merkkiä tai vihjettä, joka selittäisi minulle, mitä oli tapahtunut.
Ei niin mitään. Ei lämpöjälkiä, ei hälytyksiä, ei yhtä ainoaa viestiä.
Seikkailuilla oppii kaikenlaista. Siirryin oven viereen ja avasin sen sitten. En ainakaan olisi suora oviaukossa pönöttävä maalitaulu sille, mitä sen takana ehkä odotti.
Suhinaa ja voimakas ilmavirta, olin taas kaatua kumoon, koska en ollut odottanut sitä. Yksikään sensori ei ollut ilmoittanut mitään. Joko mittajärjestelmät olivat epäkunnossa, tai joku todella taitava synkronoija oli peukaloinut ne. Molemmat vaihtoehdot olivat aivan yhtä epätoivottavia.
Seuraava moduuli oli paineistamaton, paine-ero tasoittui. Se tarkoitti reikää seinässä, jotain todella pahaa vikatilannetta, tai kenties jotain vieläkin kamalampaa, mitä en todellakaan halunnut ajatella. Minun pitäisi jo tietää, hoksata, pärjätä ihan missä vain. Oikeasti sellainen ja kaikki itsevarmuus oli lumetta ja harhaa. Oli vain pakko yrittää. Ottaa yksi askel lisää.
Ääniä ei kuulunut enää, kurkin ovenraosta. Käytävä näytti autiolta. Käännyin kulmasta.
Lattialla lojui useampi mekaanikko, raajat pitkin poikin. Kaikilla oli päällään Koalition tarjoama, minun asuani paksumpi, monimutkaisempi ja kömpelömpi avaruuspuku – mutta ilman kypärää.
Kävelin ohi ja vieritse. Näillä kavereilla ei ollut ollut mitään mahdollisuutta, eivät olleet osanneet varautua, se pari metriä kypäräkaapille oli ollut liikaa. Tai ehkä mekaanikot olivat olleet tajuttomia jo silloin, kun ilma oli päästetty pihalle. Siitä ei voinut olla vielä kauan.
Käytävä hohti edelleen hohtavaa, seesteistä valoaan, minä käänsin yhtä makaavaa kehoa.
En ollutkaan koskaan ennen nähnyt kuollutta ihmistä tältä etäisyydeltä.
Se oli epätodellista, outoa, käsittämätöntä. En minä tuntenut näitä ihmisiä. Ihmisiä kuoli joka päivä. Nyt minä vain satuin näkemään sen, viidentoista sentin päästä. Enkä voinut sille enää yhtään mitään. Voisin tutkia, minne tämän moduulin ilma oli kadonnut näin nopeasti, mutta se ei enää auttaisi mitään muuta kuin minun omatuntoani.
Räpytin silmiä, piti ajatella jotain muuta, kypärässä itkeminen oli hankalaa ja vaivalloista, sumentaisi näköä, enkä pystyisi pyyhkimään naamaani millään. Ja jos painovoimakin katoaisi, olisin vielä suuremmassa pulassa, isot vesikuplat silmissä, jotka jäisivät siihen pyörimään tipahtelematta minnekään. Olisin hyödytön pillittävä pilotinpentu.
Jätin siis mekaanikkojen ruumiit käytävään ja kävelin eteenpäin.
Missä helvetissä se hälytys oikein oli? Kurja ajatus tavoitti minut – jos tämän aseman porukka minua lukuun ottamatta olikin koko jutussa mukana, mitä sitten? Ja mikä juttu tämä edes oli?
Seuraavan moduulin ovi, ole kiltti, ole paineistettu, onhan toisella puolella joku. Laskin käteni ovelle, rukoilin jotain, en edes tiedä mitä.
Nojasin seinään silmät kiinni, kun älylaitteeni soi. Ja se ei vieläkään ollut Josh. Mikä maksaa, ilmoita itsestäsi, mielellään heti, jokin minussa kuristui jokainen hetki, kun Joshista ei kuulunut yhtään mitään.
ID ruudussa ja mielessäni oli tuttu, muttei se, mitä halusin. Melissa. Miksi tämän oli pakko soittaa aina kun oli ehdottoman huono hetki? Teki mieli paiskata älylaite seinään.
”Jos sinulla ei ole jotain aivan käsittämättömän tärkeää niin-”
Onneksi kypärä päässäkin pystyi vastaamaan helposti, se ei ollut temppu eikä mikään.
”Emmerie, on, kuuntele! Se kokous! Ne eivät lähettäneet puheenjohtajaa sinne! Tai puheenjohtaja itse ei tullut. Ne laittoivat sinne jonkun muun neuvostosta – amiraali Lindströmin – koska tämä tuntee Koalition paremmin ja -”
”Mitä? Amiraali Lindströmin?” Päässäni huimasi, takanani oli käytävällinen ruumiita ja joku amiraalikin oli Säätiössä, onneksi sentään joku, josta en pitänyt.
”Joo se on Säätiössä, mutta kuuntele nyt. Puheenjohtaja ei halunnut alun perinkään mennä sinne kokoukseen vaan pelasi aikaa Koalition kanssa, mutta se ei ole täällä, ne lähtivät jonnekin, ja mistään ei löydy mitään lokia, edes minulle, vaikka olen mukana hallintoneu-”
”Miksi helvetissä et kertonut että olet joku tärkeä heppu?” ärjäisin.
”Kerron nyt! Linn arvasi!” Melissa kiljui.
”Vähän myöhään! Ja mitähäh, Linn ei kertonut minulle!” huusin kovempaa. Onneksi kypärä eristi ääniä.
”Anteeksi. Politiikan pelaaminen tulee selkärangasta. Ilmeisesti myös Linnillä.”
Vedin henkeä. Pakko rauhoittua ja puhua normaalisti. En edes osaisi huutaa enää kovempaa.
”Ilmeisesti. Olisi kyllä voinut kertoa minulle.”
”Linn halusi kertoa, mutta sinulle ei voi soittaa. Tiesitkö, että ne ovat kuunnelleet viestiliikennettäsi? En saa signaalia perille, eikä Linnkään jos-”
”No miten helvetissä soitat nyt?” Olin ollut tyhmä, täysi idiootti, mennyt taas Koalition narussa kuin aivoton aasi. Miekkavalaat ja avaruus olivat vieneet mielenkiintoni. Totta kai Koalitio kyttäsi ja odotti, milloin herra puheenjohtaja soittaisi minulle uudestaan.
”Pöllin amiraali Lindströmin koodin”, Melissa ilmoitti.
”Minä en todellakaan kerro jollekin Säätiön tärkeälle pampulle eli sinullekaan missä olen, mutta jos voisin arvata niin-”
”Onko ne siellä? Säätiö?” Melissa keskeytti taas, ärsyttävä piirre koko tyypissä.
”Sigridin Tähtilaivastokokoelmasta vetoa, että on”, kuittasin takaisin.
”Ai, no-”
Katkaisin puhelun vahingossa, yritin kurkottaa artefaktiin, ja synkronointini katkesi. Piru vieköön, tästä ei nyt tullut mitään. Taasko joku tällainen naurettava, älytön, uskomaton yhteensattuma. Hengitin ylidramaattisen tasaisesti, sillä pitäisi saada ajatukset tasaantumaan.
Hommassa alkoi olla järkeä. Jos Säätiö tiesi miekkavalaista, se halusi ne itselleen. Selkeää, yksinkertaista, helppoa. Joku oli kielinyt niille.
Syyttävä sormeni osoitti siihen typerään, Joshin perässä innosta kieppuen riekkuneeseen siilitukkaiseen amiraaliin. Kahdelle joukkueelle pelaaminen pitäisi kieltää jossain universumin säännöissä. Kai se jo kohta olikin kiellettyä Koalition säännöissä. Tuskinpa mihinkään amiraalikerhon illanistujaisiin olisi enää saumoja mennä, tuollaisen touhun jälkeen.
Se oli tietysti tarkoituskin, koko ukko jäisi tämän jälkeen Säätiön puolelle, ne olivat valmiit ottamaan sen verran takapakkia, että yksi korkealla istuva kaksoisagentti paljastui. Eli, tämä oli Säätiölle äärimmäisen tärkeää.
Sain itseäni kasaan sen verran, että pystyin jatkamaan asumismoduulin käytävää pidemmälle. Tämäkin moduuli oli paineistamaton. Syy selvisi ympärilleen katsomalla: reikiä seinässä, pyöreitä ja tasaisia. Työnsin ja pakotin pelkoni kauemmas, oli hyvät todennäköisyydet siihen, että kulmasta käännyttyäni tuijottaisin suoraan jonkun aseen piippuun – ja tällä kertaa ei olisi kyse niistä Säätiön hassuista pikku synkronointipulssiaseista.
Ne olivat tosissaan, ja se teki kaikesta vielä vähän kamalampaa.
Koalitio oli myös tosissaan, ääni päässäni huomautti. Mehän kehittelimme täällä avaruusaluksia, joilla pystyisimme pitämään Säätiön kurissa.
Olin kohta kulkenut melkein koko asumismoduulikäytävän päästä päähän. Tämän kulman jälkeen tulisin yleisille alueille. Oli aavemaisen hiljaista, asema ei tärissyt enää. Käytävässä hohkasi edelleen vaalea, himmeä, tavallinen valo, seinän rei’istä se ei tiennyt yhtään mitään.
Mikään ei myöskään hälyttänyt, vieläkään. Jäin taas nojaamaan seinään, käsi kaidetta puristaen, ennen seuraavaa käännöstä.
IR-jälkiä ei löytynyt, mutta siihen ei voinut luottaa. Jos hälytysjärjestelmä oli saatu peukaloitua toimimattomaksi, kuka tiesi, mitä kaikkea muutakin? Ja vielä – jotta hälytykset sai pois päältä, tunkeutujien oli pakko olla komentomoduulissa asti.
Sitä vaihtoehtoa en halunnut edes ottaa huomioon, että tämän aseman johto oli mukana salaliitossa. Heikestä en uskoisi sellaista ikinä. Se ei vain ollut mahdollista, kylmän yksinkertaisesti.
Työnsin pääni kulman taakse ja kirosin.
Edessä oli lähes luhistunut moduulinpätkä. Seinästä puuttui iso osa, rakenteet olivat romahtaneet. Valot särisivät kituvan näköisesti. Painovoima sentään toimi vielä, romu oli kasaantunut käytävän jäänteiden poikki, surkeana nippuna palkkeja, metallia ja keraamisia osia.
Hivuttauduin lähemmäs. Kolot ja irti repeytyneet paneelit paljastivat takana olevan avaruuden tummuuden. Jossain toisessa tilanteessa se olisi ollut kaunistakin, hurjaa ja hienoa, käsittämätöntä. En ollut koskaan ollut näin lähellä oikeaa avaruuden tyhjää ja tyhjiötä. Pilotit eivät yleensä päässeet avaruuskävelyille, sitä pidettiin liian vaarallisena. Eikä sitä harjoiteltukaan, Koalition aluksethan olivat äärimmäisen turvallisia. Kukaan ei ollut kuollut Koalition hommissa yli kahdeksaan vuosikymmeneen. Se tilasto oli mennyt rikki tänään – mikäli koko tilasto oli edes totta.
Kaiteesta yhä kiinni pitäen katsoin romua ja mietin, pääsisinkö sen yli. Varmasti, mutta minun pitäisi irrottaa ote kaiteesta ja kömpiä kasan yli. Katto oli yhä paikallaan, reitti oli ehkä puolisen metriä korkea kolo romun ja moduulin katon välillä, mahtuisin siitä kyllä.
Minun pitäisi tosin ottaa reppu pois selästä, sen kanssa en mahtuisi. Ja irrottaa ote artefaktista, luottaa siihen, että saisin repun työnnettyä läpi ensin.
Jos painovoima lakkaisi toimimasta kesken kaiken, olisin kiipelissä. Ja hyvin pian kuollut, ilman avaruuskävelykokemusta. En tiennyt, voisiko artefaktikaan auttaa minua avaruuden tyhjyydessä, enkä halunnut kokeilla ensimmäistä kertaa nyt, tositilanteessa, varsinkin kun oli riski, että koko kallisarvoinen esine hukkuisi avaruuteen.
Kuoppasin idean romun yli rämpimisestä, peruutin takaisin. Nojasin taas seinään, puuskutin kypäräni sisällä kuin pahemmankin urheilusuorituksen jälkeen. En ollut hengästynyt, jännittynyt vain. Sydän löi tuhatta ja sataa.
Ohi pitäisi päästä jotain muutakin reittiä. Jostain, mikä olisi edes vähän turvallisempi tie. Selasin läpi aseman pohjapiirustusta, nyt ottaen mukaan jokaisen rakenteen ja reitin, nekin, joita ei yleensä käytetty. Jospa siellä olisi jokin reitti, jota voisin käyttää.
Toiselta puolelta asuinmoduuleja kulki vanha huoltotunneli, jota oli ilmeisesti käytetty ennen kuin aseman jokainen moduuli oli saatu asennettua paikalleen. Sen jälkeen sitä pitkin oli viety viljelykoelaitoksen vesikierron putkia. Käytävä oli jätetty sinne, koska poistaminen olisi ollut turhan vaivalloista. Nyt se toimisi minun onnekseni.
Hölkkäsin toiseen suuntaan ja takaisinpäin, pysähtyen jälleen joka ovella.
Mekaanikkojen ruumiit olivat samassa käytävässä, yhä paikallaan, kukapa niille olisi mitään tehnyt. Yritin olla katsomatta kohti, kävelin eteenpäin, harppoen niiden yli. Anteeksi, olisitte ansainneet enemmän kunnioitusta kuin minulla oli mahdollisuuksia antaa.
Lähetin uuden viestin Joshille ja Lakshmille. Jos nämä eivät kohta vastaisi, en tiennyt, riittäisikö minulla enää henkistä voimaa tähän. Harkitsin jääväni hyttiini, vetäväni peiton naaman ylle ja toivovani, että joku pelastaisi minut sieltä joskus.
Ei se käynyt, ei kerta kaikkiaan. Otin artefaktin aikoinaan ja minulla oli vastuu hoitaa homma kotiin, koska ei ollut ketään muutakaan, joka pystyisi tähän.
Huoltokäytävän luukku oli pultattu kiinni, kuinkas muutenkaan. Tuijotin sitä muutaman sekunnin, miettien mistä löytäisin työkaluja tähän hätään. Mekaanikkojen ruumiiden kääntely ja koskeminen ei tuntunut hyvältä idealta.
Kurotin mieleni ja epätoivon tunteeni reppuni suuntaan.
Käsieni ympärille kiertyi mustaa usvaa. Ei tarvinnut kuin nostaa ne kohti luukkua, kun usva muuttui kiinteäksi, kiertyi pulttien ympäri ja alkoi vääntää niitä auki. Loppu mustasta savusta pyörteili luukun ympärillä. Artefakti nosti luukun kohteliaan siististi ilmaan, usvapeitto kannatteli sitä, kun ryömin sisään.
”Kiitos vaan”, mutisin kypärääni.
Takanani luukku sulkeutui, kuin en olisi koskaan siitä kömpinytkään. Odotin sen verran, että savu kiersi ja muotoutui takaisin käsieni ympärille ja mukaani, se tiivistyi spiraaleiksi käsivarsieni ympärillä ja pysyi paikallaan.
”Ainakin sinuun voi luottaa”, tuumasin ja taisin niiskaistakin. Sentään Melissalla oli tilannetajua olla soittamatta heti uudestaan.
Huoltokäytävä oli ahdas ja pimeä. Siellä oli myös pölyä, mistä lie sinne päätynyt. Käytävää ei oltu selvästi käytetty vuosiin. Jouduin kulkemaan sivuttain ja kyyryssä.
Elokuvissa ilmanvaihtokanavissa pystyi aina ryömimään. Avaruusaseman kanavat olivat paljon pienemmät, se ei onnistuisi ikinä. Onneksi oli muitakin vaihtoehtoja kuin ilmanvaihto, kiitos sille jollekulle, joka oli jättänyt tämän rakenteen paikoilleen. Hiippailu oli niin höpsöä, että minua alkoi tahtomattani vähän naurattaa. Ehkä se oli hermostumista, ehkä se oli tapa lieventää paniikkia, ehkä halusin kuulla edes jonkin ihmisäänen.
Voisin soittaa Melissalle takaisin, mutta en tiennyt missä tämä oli, ja oliko tämä lopulta minun puolellani vai pelkästään omallaan, ja juttu olisi mennyt riitelyksi kuitenkin. Selvittäisin ensin, mitä tällä asemalla oikein tapahtui.
Yritin kurkottaa synkronoinnillani mahdollisimman kauas, jotta löytäisin edes jonkin elonmerkin. Ihmisiä ei voinut suoraan sillä havainnoida, mutta jos saisin kaapattua edes jonkin kameran syötteen, minkä tahansa lokitiedon tai viestin, saisin edes vähän lisätietoa tilanteesta.
Pimeä ja ahdas reittini ei paljastanut salaisuuksiaan. Ei ollut mitään muuta kuin minä itse ja ufoapurini, jolla oli ehkä oma mieli tai sitten ei.
Asema tärähti uudelleen, otin kiinni vanhoista putkista. Nyt mieleeni tuli, mitä tapahtuisi, jos jäisin tänne, yksin tuhoutuvan aseman keskelle. Saisinko viestin Koalitiolle? Istuisin täällä, kunnes asemalle varastoidut happipakkaukset loppuisivat ja tukehtuisin.
Tunnelin toisen pään huoltoluukku oli melkein edessäni, artefaktin spiraalit kurkottivat jo sitä kohti, ei ollut vaikea ohjeistaa sitä. Tunnetilani oli niin vahva.
Mustat savuiset kourat kiertyivät luukun ympärille. Huomasin, että luukkua ei oikeastaan ollut tarkoitettu avattavaksi tältä puolen. Minulla oli käynyt erinomainen tuuri, koska pystyin tekemään asialle jotakin, kiitos erityisten ufovoimien. Muuten olisin joutunut palaamaan takaisin ja miettimään jälleen vaihtoehtoisen reitin.
Vaihtoehtoja ei ollut enää jäljellä juuri yhtään, joten tämän homman pitäisi toimia.
Artefakti ja minä laskimme luukun ääneti lattialle. Otin kiinni luukun reunoista ja kömmin ulos, toinen jalka ensin. Yritin olla miettimättä sitä, miten avuton olisin, jos joku nappaisi kiinni jalastani toisella puolella. Toivottavasti siellä ei olisi koko Säätiö odottamassa.
Hivutin itseni lattialle, viimeisenä pääni. Nostin katseeni ja pelkäsin taas, mitä tulisi vastaan.
Olin lähellä ruokalaa ja yhteistilaa. Käytävä oli jonkin verran leveämpi kuin se, mitä olin harhaillut eestaas asuintiloissa ja huomattavasti leveämpi kuin se hylätty huoltotunneli, jota olin juuri hyödyntänyt. Edelleenkään missään ei näkynyt ketään. Lattialla ei tosin myöskään ollut ruumiita. Varsin huojentavaa.
Teki mieli pyyhkiä kasvoja, mutta en voinut. Pakko pitää kypärä päässä.
Hetken mielijohteesta otin käytävän kaapista muutaman selkään tulevan hengityspakkauksen lisää, kaiken varalta. Varakypärä ei mahtunut mukaan, piti tehdä kompromissi. Toivottavasti en katuisi sitä myöhemmin.
Hiivin käsi kiinni kaiteessa kohti yhteistiloja. Valot paloivat tasaisesti, happitasot olivat normaalit, avaruusasema ei tärissyt enää. Se saattoi pikemminkin olla huono kuin hyvä merkki. Murehdin lattiankin kohta luhistuvan altani. Käsi tärisi.
Seuraava ovi. Odotin suhahdusta, painauduin seinää vasten, ongin synkronoinnillani kaiken, mitä irti sain. Se oli vähän. Toisella puolella ei vaikuttanut olevan mitään, mutta se saattoi olla vain jonkun tekemää häirintää. Pystyisinpä luottamaan edes synkronointiin.
Ainakaan en ollut enää yksin. Joku pilottipuvussa – mutta ei Koalition – väreissä oli jotain pielessä, malli oli eri, puku oli terävälinjaisempi, paksumpi, erilainen. En nähnyt kypärän sisään, se heijasti hopeaa, heijastus oli päällä, kuin olisimme olleet avaruuskävelyllä. Aivoni näyttivät minulle Joshin, tämän pinkin puvun, sitten meidät Kuun pinnalla, Josh tarttumassa käteeni ja hymyilemässä, mitä en nähnyt silloinkaan suoraan, näin hymyn vain mielessäni. Hiton Josh, anna piru vie joku elonmerkki, ennen kuin alkaisin oikeasti itkeä!
Pilottipukuinen henkilö edessäni nojasi rennosti seinään, pitäen kaiteesta kiinni, aivan kuten minäkin. Tiesin tyypin katsovan suoraan minuun. Käytävässä ei edes ollut oikeastaan muuta katsottavaa. Tuijotin takaisin.
”Anteeksi, oletko-” aloitin, kypärän radioon, yleistaajuudella.
”Olenko mitä?” ääni vastasi. Se ei tullut radiosta vaan päästäni, kaikkialta. Joku synkronointikikka. Vähän kuin minun ja Joshin älylaiteviestitemppu, mutta jotenkin paljon hienostuneemmin ja kaikuvammin. Halusin kopioida tempun.
Minä tunsin tämän äänen. Kirosin kypärässäni. Tämä päivä muuttui koko ajan kurjemmaksi, vaikka olisihan se pitänyt arvata. Melissakin oli ollut taas oikeassa. Miksi sen naisen piti joka kerta osua maaliin, ja olla oikeassa aina väärissä asioissa, sellaisissa, mitkä aiheuttivat vain harmia?
Yritin muistaa, mitä Josh oli sanonut, mitä tämä olisi tehnyt.
”Hei vaan, herra Säätiön puheenjohtaja”, vastasin radioon. ”Mitä olen tehnyt, jotta saan henkilökohtaisesti tällaisen audienssin?”