”Miekkavalaat syövät delfiinejä”, ilmoitin tasaisen varmalla äänellä kuin lauantai-illan luontodokumentin kertoja.
Heike nosti kätensä olkapäältäni ja nojasi seinään, ristien kätensä rinnalleen. Heike näytti erilaiselta ilman viittaa, enkä oikeastaan saanut selvää tämän asusta tai muutenkaan, oliko tämä koko pienen aseman komentaja vai ei. Koalitiolla ei ollut kovin selkeää järjestelmää tähän juttuun, koska isojen avaruusasemien komentajat saattoivat olla siviilihenkilöitä. Aluksen kapteeni oli selkeä ja yksinkertainen asema, mitkään siviilihallinnon ja Koalition risteäsmiskohdat eivät. Tällä asemalla ei tosin takuulla ollut yhtä ainoaa siviiliä.
”Niinhän ne miekkavalaat tekevät. Osaattekin varmaan arvata, miksi alusluokka on nimetty näin”, Heike vastasi.
”Joo”, mutisin.
”Eli Koalitio tekee nyt aluksia, joilla voi ampua Säätiön pahiksia?” Josh puuttui keskusteluun. Tämän ja Heiken nojailuasennot olivat kuin vääristyneitä peilikuvia toisistaan.
”Mitäpä muutakaan”, Heike sanoi.
”En oikeastaan ryhtynyt pilotiksi sen takia…” mutisin taas.
”Ei varmaan meistä kukaan, alun perin, siis. No, jospa mennään pois tästä käytävästä. Siirrytään vaikka ruokalaan. Ruoka täällä on varsin hyvää”, Heike jatkoi, pongahti nopeasti suoraksi ja lähti harppomaan pitkin käytävää. Minä ja Josh kipitimme perässä, pysyen vaivoin Heiken tahdissa. Mikään yritys tehdä kuntoiluharjoituksia oli jäänyt jonnekin muiden tärkeämpien asioiden jalkoihin, kuten pelien pelaamisen ja Säätiö-strategioiden murehtimisen. Olin siis yhä rapakunnossa ja kömpelö. Jälkimmäistä tuskin muuttaisi mikään harjoittelu.
Asema oli sisältä yhtä pieni ja ahdas kuin olin osannut odottaa, eikä se edes ollut Koalition uusinta mahdollista mallia. Varmaan oli joku strateginen syy, miksi aluksia kehitettiin juuri täällä. Ainakaan paikka ei herättänyt epäilyksiä – ja osasin epäillä, että tilanteelle oli looginen selitys – nimittäin se, että tämä paikka oli saattanut olla valmiiksi vapaana ja tyhjillään.
Koko miekkavalas-projektin oli pakko olla uusi ja pikavauhtia käyntiinpotkaistu. Jonkun olemassa olevan projektin lopettaminen ja siirtäminen miekkavalaiden rakentamisen tieltä toiselle avaruusasemalle olisi tarkoittanut tietovuodon riskiä Säätiön suuntaan. Kun ei tiennyt, ketkä Koalition sisällä pelasivat molemmissa joukkueissa, kaikki riskit tiedon leviämiselle oli parasta poistaa, vaikka sitten käyttämällä vanhaa, pientä ja jo tyhjäksi jäänyttä tutkimusasemaa huippusalaiseen projektiin. Silloin mahdollisimman harvalle päätyi mitään huhuja tai tiedonmuruja siitä, mitä asemalla oikein puuhattiin.
Osasin jo ajatella kuin paraskin amiraali, Joshin mummi saisi olla minusta ylpeä.
Ruokala oli viihtyisämpi tila kuin aiemmat näkemäni avaruusalusten vastaavat tilat. Huoneen seinillä oli isoja kankaita, jotka kuvasivat avaruustutkimuksen virstanpylväitä. Tuolit olivat värikkäät ja pehmustetut, astiat samaan tyyliin sopivat, monin sinisen sävyin kuvioidut. Maitovalaiden vaalea funktionaalisuus ei näköjään ulottunut tänne. Avaruusasemilla ei ollut painorajoilla niin väliä, täällä saattoi olla juttuja, joiden ainoa tehtävä oli näyttää mukavalta. Nurkassa oli tummansininen sohvakin, mitä ylellisyyttä.
Heike vilkuili ympärilleen ja istui alas, peräseinän viereen. Samaan paikkaan kuin minäkin istuisin, panin merkille. Takaseinä oli hyvä, koska siellä istuen näki koko salin ja selän taakse ei voinut hiipiä kukaan.
Tietynlainen kummallinen ajattelu tarttuu osaksi arkipäivää, mitä useammin ja rämäpäisemmin seikkailee. Heiken maineesta päätellen tämäkin oli aikoinaan tehnyt ties mitä ei välttämättä täysin Koalition virallisten sääntöjen sisään mahtuvaa. Pitäisikin joskus kysyä tämän nuoruudentarinat.
Josh tuli pöytään kahden teemukin kanssa, hymyilin kiitokseksi. Heike joi omasta pienestä kupistaan nopean huikkauksen jotain, jonka päättelin espressoksi.
”Onko lisäkysymyksiä?” tämä kysyi minun ja Joshin suuntaan.
”Aikooko Koalitio ihan oikeasti pistää sodan pystyyn?” Josh nosti toista kulmakarvaansa niin korkealle kuin sai.
”Ei, tietääkseni. Mutta turvallisuustilanne on todellakin muuttunut.”
”Joo, sekin lienee aika selkeää. Jo se, miten Taivasopisto porrasti harjoittelut, viittaa siihen, että ne ovat varuillaan”, Josh vastasi.
Heike naputti kynnellään pikkuisen kahvikuppinsa reunaa ja nosti katseensa meihin molempiin, kasvoillaan vakava ilme.
”En varmaan saisi kertoa tätä teille, mutta Säätiö on kaapannut jo kolme Koalition alusta. Siinä olisi voinut käydä pahastikin. Materiaalinen menetys on totta kai meille iso asia ja olemme joutuneet laskemaan monia rahtireittejä uusiksi sen takia, mutta se ei ole suurin murhe tässä.”
”Oliko niiden alusten miehistö sitten salaa Säätiön porukkaa?” kysyin.
”Ei kokonaan. Kahdella aluksella kolmesta nousi kapina. Säätiöllä on niitä outoja pulssiaseita, mitkä tekin näitte silloin. Niillä kun ampuu, ei voi synkronoida kunnolla pitkään aikaan. Se teki alusten nappaamisesta helppoa, kun Koalition puolella yhä olevat pilotit saivat tärskyn sellaisesta. Sen jälkeen ei paljoa ohjata.”
”Entä muu miehistö? Mitä niille tapahtui?” jatkoin.
”Kukaan ei kuollut”, Heike sanoi. ”Mutta se olisi voinut olla lähellä.”
”Vai että läheltä piti”, Josh sanoi ja hörppi teetään.
”Koalition puolella oleva porukka otti pakokapselit. Totta kai tiedämme, missä kähvelletyt alukset ovat – Kuussa, missäpä muuallakaan. Tuskin voivat tankata niitä siellä, se antaa meille lisäaikaa. Nyt on se todellinen strateginen pelko, että menetämme koko Kuun Säätiölle. Ja se taas voisi tarkoittaa-”
”Sotaa Maan ja Kuun välillä?” keskeytin.
”Jotain sellaista. Harva Koalitiossakaan haluaa sitä. Enkä usko, että Säätiökään. Nehän haluavat esiintyä suuren yleisön suuntaan Aurinkokunnan suojelijoina, sellaisena kaikkien puolella olevana organisaationa, mikä Koalitio ei pystynyt byrokraattisuudessaan ja salailukäytäntöineen olemaan.”
Heiken kasvot olivat vakavat vielä pienen tovin, sitten tämä taputti vaihteeksi Joshia olkapäälle ja hymyili.
”Mutta kunhan me esittelemme hienot miekkavalaamme julkisesti, niin eiköhän homma ole sillä selvä. Ajatus on tehdä se syksyllä, kun Koalitio ja Säätiö neuvottelevat virallisesti. Sitä ennen on välirauha… jota Säätiö noudattaa varsin kehnosti. Mutta eiköhän ensimmäinen oikeasti avaruustaistelua varten suunniteltu alus saa niillekin luun kurkkuun.”
”Ai sielläkö se julkistetaan?” Josh oli saanut teen juotua, kuppi kalahti pöytään ja pomppasin muutaman sentin tuolistani ylös. Tällaiset puheet saivat minut vähän säikyksi, aloin nähdä Säätiön kätyreitä joka nurkan takana. Ruokalassa ei kyllä ollut varsinaisesti nurkkia tai mitään, minkä taakse piiloutua. Eikä niitä kätyreitäkään.
”Siellä juu, eli meillä on jotain kuukausia aikaa tehdä kovasti töitä ja testata aseman hangaarissa odottavat prototyypit läpikotaisin. Tämä on se kohta tarinaa, missä te astutte kuvaan.”
—
Miekkavalaat oli sijoitettu tilaan, jonka arvasin olleen ennen aseman koeviljelylaitos. Suuri halli tuoksui vielä vähän heinältä ja joltain käyneeltä. Yhdistin hajun kesään mökillä ja maalla, en avaruuteen. Avaruudessa ei pitäisi haista yhtään miltään. Pienissä tiloissa kun pyörittiin, voimakkaat hajusteet oli kielletty ja ruokakin valmistettiin niin, että se ei juuri tuoksunut. Valkosipulin ystävät kärsisivät täällä, samoin kuin joidenkin aasialaistyylisten ruokien fanit.
Talsin käytävää pitkin kohti hangaaria ja astuin sisään. Keskellä sitä odotti kaksi virtaviivaista, mutta yhä keskeneräistä miekkavalasta. Ne olivat hyvin pyöreälinjaisia ja suureksi osaksi mustia, keulassa valkoinen läiskä suunnilleen siinä kohdassa, kuin oikeankin miekkavalaan silmäläiskä olisi ollut. Aluksilla oli myös evä, joka oli kuulemma pelkästään esteettinen lisäys.
Olin kysynyt siitä tietysti heti ensimmäisenä, se vaikutti ilmiselvältä suunnitteluvirheeltä kunnes tajusin, että miekkavalaat oli suunniteltu sekä taisteluun että pelottelemaan. Ne oli tehty katsottavaksi ja esiteltäviksi vähintään yhtä paljon kuin ne oli tarkoitettu oikeaan avaruustaisteluun.
Päästyäni yli alkushokista, miekkavalas-harjoittelu oli muuttunut osaksi arkea, kuten kaikelle uudelle aina käy. Ero entiseen oli tietysti se, että emme olleet koulussa, ja ohjaaminen tapahtui puolivalmiissa, rakenteilla olevissa alusten ohjaamoissa. Se oli kieroutunut ja hankala yhdistelmä simulaattoria ja oikeaa alusta.
Aluksen vierellä oli keski-ikäinen mekaanikko, joka nosti katseensa tekemästään työstä ja vilkaisi minuun. Tämän käyttämä hitsausrobotti pysähtyi, kesken oli siis kohta, joka vaati tarkkaa työtä eikä mikään rutiinisauma. Ohjaushansikkaan valo sammui, mekaanikko pyyhkäisi otsaansa toisella kädellään.
”Hei, pilotti. Kestää vielä hetki, ennen kuin voitte jatkaa testejä. Vaihdettiin systeemejä, nyt vasteen pitäisi olla nopeampi, pitää vain saada kuori kasaan ja lentokelpoiseksi.”
”Okei”, vastasin. Mekaanikon ääni muistutti äitini vastaavaa, se oli pehmeä ja silti jotenkin hosuva. Toivottavasti hitsauksessa ei tapahtunut hosumista, ja ilmiö rajoittui tyypin ääneen.
”Kannattaako se kuori laittaa kasaan? Jos vielä korjataan jotain?” ihmettelin.
”Tuli käsky, että loput viilaukset tehdään sitten softapuolella, eikä enää kosketa fyysiseen rautaan”, mekaanikko sanoi.
Se tarkoitti sitä, että Koalitiolla oli kiire saada yksi alus lentokelpoiseksi mahdollisimman pian. Tajusin ja ymmärsin sen, kokeita ei voinut tehdä loputtomiin. Puolivalmiilla aluksella lentäminen olisi kyllä kurjaa.
Seisoskelin vähän sivummalla odottaen, että pääsisin kömpimään ohjaamoon asti. Miekkavalaita oli kaksi, ja niiden ympärillä pyöri jatkuvasti porukkaa. Hangaarin ulkopuolella niitä ei ollut viety, niille pitäisi tehdä vielä huolellinen koesarja tyhjiössä. Toinen oli sentään valmiimpi kuin toinen.
Kuikuilin ympärilleni, Joshia ei näkynyt. Tämä saattoi olla valmiimman aluksen ohjaamossa, suorittamassa oksutestejä, kuten olimme alkaneet niitä kutsua. Miekkavalaiden järjestelmät olivat alussa olleet sen verran epävakaita, että niihin keskittymisestä tuli paha olo. Välillä lipan syöttämät arvot tuntuivat lentävän näkökentän läpi ja pään sivuitse niin nopeasti, että alkoi huimata. Joskus lippa meni sekaisin, tuntui hetken ajan tippuvansa tai lytistyvänsä, näkevänsä itsensä viipaleina edestä ja takaa, ja sitten alkoi kuvottaa.
Minä ja Josh olimme saaneet sentään yhteisen hytin, joten pystyimme rutisemaan toisillemme kamalista koepäivistä ilman muita korvia. En tiedä oliko se parisuhde-etu vai ihan vain käytännön asia – tämän aseman hytit olivat niin pieniä, että neljän ihmisen mahduttaminen yhteen koppiin olisi ollut melkoinen saavutus.
Hytissä ei ollut tilaa repullekaan muuten kuin nostamalla se seinälle, ja vessat olivat yhteiset. Pieniä elämän epämukavuuksia, mutta kaikkeen tottui. Koalitiollakaan ei ollut mahdollisuutta tarjota parasta mahdollista kuin niillä alueilla ja aluksilla, jotka olivat kaikkien julkisimpia. Tällainen erittäin salainen paikka oli kunnostettu käytännöllisesti mukavuuksien suhteen. Ainakin se karkki- ja limsa-automaatti löytyi nurkasta, läheltä pientä ja kirkasväristä ruokalaa. Ja siellä oli se sohva, aseman ainoa todellinen ylellisyys.
Lakshmi ilmestyi jostain, taas päällään se ikuinen labratakki ja hassu silmälappulippa.
”Kosminen Silmä tervehtii teitä uuteen aamuun.”
”Huomenta. Tai, kohta on kyllä jo keskipäivä.” Oma aamuni oli ollut pitkästä aikaa vapaa, samoin varmaan Lakshminkin.
”Ajan kulku kuolevaisten piirissä jää joskus huomaamatta.”
”Joo… tuletko sä tänään? Ohjaamaan?” kysyin hölmösti, mitä muutakaan Lakshmi olisi täällä tehnyt, paitsi yrittänyt saada jotain aika-avaruuden kudoksen ylittävää yhteyttä kosmiseen silmäänsä, ja sitä vaihtoehtoa en mieluusti ajatellut. Päätä särki jo muutenkin miekkavalaiden ohjaamisen takia.
”Kyllä”, Lakshmi sanoi ja kosketti otsaansa dramaattisesti.
Puolivalmis miekkavalas oli sijoitettu telineille suunnilleen keskelle tilaa. Se ei ollut lentokuntoista nähnytkään. Oli ollut tarkoitus, että sen ohjaaminen hiottaisiin ensin kuntoon, ja vasta sitten päätettäisiin ulkomuodon rakenne lopullisesti. Kyseessä oli kuitenkin prototyyppi, jollaisesta Koalitiolla ei ollut kokemusta. Nyt jouduttiin tekemään kiireellä molempia juttuja samaan aikaan, hoitamaan uhkaava ulkomuoto ja toimiva ohjausjärjestelmä samalla kertaa kuosiin.
Könysin telineiden ja työläisten ohi kohti aluksen keskellä olevaa ohjaamoa. Koska kaikki oli kesken, sen pystyi erottamaan hyvin: pallon muotoinen, irtonainen moduuli, josta lähti johtoja ristiin rastiin. Ohjaamot olivat samanlaisia palloja muissakin aluksissa, rakenteiden sisään piilotettuina vain. Koko ohjaamo toimi tiiviinä pakokapselina tarpeen vaatiessa.
Minä ja Lakshmi astuimme sisään hämärään. Jo yhdellä vilkaisulla näki, mikä miekkavalaassa tulisi olemaan erilaista muihin alusluokkiin nähden. Istuimia oli nimittäin kaksi, aivan kuten ryhävalaissa. Ne olivat erilaiset ja eri muotoiset kuin tutut tuolit. Näissä oli käsinojat ja turvavyöt – näin mielessäni Joshin nyrpistävän nenäänsä, tyylikäs tuttu minimalistisuus oli poissa.
Otin etummaisen istuimen, asettelin lipan päähäni paremmin. Järjestelmä oli jo käynnissä, jo istuutuessani olin osa alusta, tai sitä, mikä siitä oli valmiina. Loppu oli simulaatiota ja harjoitusta ja testailua. Mitään salauksiaakaan ei oltu vielä ehditty kunnolla asettaa, peruslukitus oli paikallaan, muu ei.
Pieni pahoinvoinnin aalto kulki vatsassa, otsaa tykytti, arvot juoksivat joka suuntaan ja yritin jättää ne huomiotta. Ne menivät taas nopeammin kuin viimeksi. Miekkavalaan pitikin olla herkkä ja ohjattavissa pikaisiin suunnanmuutoksiin, mutta välillä mietin, kuinka moni Koalition pilotti pysyisi järjestelmän mukana. Minulta se onnistui pinnistelemällä, kahdeksan tunnin vuoro ei millään.
Lakshmi istui taakseni. Toisin kuin pilotilla, tämän istuimen eteen oli viritetty fyysisiä, näppäiltäviä näyttöjä. Se oli kuulemma välivaihe, mutta testaajat olivat pitäneet siitä niin, että se saattaisi jäädä pysyvästi jäädäkseen.
Olihan siinä jotain hohtoa, kun nappia painamalla pystyi ampumaan simulaation vihollisaluksen tohjoksi, ainakin jos kysyi Lakshmilta ja kosmiselta silmältä.
Huokaisin. Onneksi minä olin vain se, joka ohjasi tätä purkkia, enkä vastannut asejärjestelmistä. Silti olisin välillisesti syyllinen, jos niitä aseita pitäisi ikinä käyttää. Minun pitäisi ohjata alus oikeaan asentoon ja kulmaan, tehdä saumatonta yhteistyötä takana istuvan kanssa, joka vastasi asepuolesta. Yksi muuttuja lisää jo valmiiksi haastavaan ohjaussysteemiin, joka ei sallinut minkäänlaisia virheitä. Toisaalta yhden hengen ohjaamana koko miekkavalasyhtälö olisi ollut mahdoton, mieli ei olisi pysynyt kaiken tiedon perässä.
Takanani kuului innokasta naputtelua. Lakshmia eivät tuntuneet moraalikysymykset niin haittaavan, kunhan pääsi tekemään uutta ja hienoa tiedettä, jotain ennennäkemätöntä.
”No, mitä nyt? Menoksi vain. Otetaan alusta se eilinen ohjelma, pitää testata reaktioajat kääntyessä uudelleen, pysyykö asejärjestelmä käännöksen mukana, ja osaanko ennustaa vihollisaluksen liikkeen, kun se tulee näkyviin Kuun takaa.”
”Mietin vain… tai…” mutisin taas, ihan kuin en enää osaisi puhua ääneen ollenkaan.
”Minä ja Kosminen Silmä hoitelemme ne pahikset, puhtoisten leidien ei tarvitse siitä välittää.” Lakshmi takoi rintaansa.
”Joo…”
Jostain kuului Heiken ääni, ohjaamon äänieristyskin oli vielä kyseenalaisella tasolla.
”Hei, älkää aloittako ihan vielä. Haluan seurata simulaation alusta loppuun.”
Heike kurkkasi ohjaamon ovesta sisään, sekä minä että Lakshmi kohotimme päätämme, tämä virnisteli meidän suuntaamme. Mielialani kohosi vähän. Takana välähti jotain hopeisen sävyistä. Myös Josh pisti naamansa sisään oviaukosta näyttäen peukkua. Tällä taisi olla ruokatauko.
”Pitäähän se nyt vilkaista, miten meidän tehotiimimme suoriutuu”, Heike jatkoi.
Miekkavalaan simulaatio muistutti enemmän peliä kuin mikään, mihin olin Koalition aluksissa törmännyt. Sen pystyi voittamaan, ja se oli sillä tavalla tarkka ja joskus ohjaukseltaan epäreilu ja hankala, kuten pelit saattoivat olla. Kohotin lippaani, annoin jokaisen arvon, määritteen ja muuttujan tulla osaksi itseäni. Tiesin tietysti, etteivät ne olleet nyt kokonaan totta, mutta tunne olin samanlainen. Ravistelin sormenpäitä. Oikea ja valmis alus hangaarin ulkopuolella olisi kelvannut, mutta tämä oli lähes yhtä hyvää, olosuhteet huomioon ottaen. Ehkä vielä voisin lentää miekkavalaan ulos tästä hangaarista, johonkin näytökseen. Mielellään ei taisteluun.
Toisen miekkavalaan rakentaminen oli paljon pidemmällä, mutta se oli toisaalta vähemmän hiottu, aivan ensimmäinen prototyyppi.
Asiaan. Takanani Lakshmi kävi läpi asejärjestelmän erilaisia arvoja, varmistuksia ja muita. Minä näin edessäni ison avaruusaseman, kuin Kleio, mutta vielä vain kertaluokkaa suurempi. Pyörivien asuinsylinterien oli pakko olla useita kymmeniä kilometrejä pitkät. Aseman vierellä ja takana oli tuttu Kuu.
Nojasin eteenpäin. Alus suihkaisi liikkeelle nopeammin kuin muut Koalition purkit, tässä oli samaa räiskyvää tunnetta kuin Hermanin ja Miltonin itse väsätyssä menopelissä. Lensin lujaa, väistäen simulaation avaruusaseman rakenteet, mutta pysyen sen takana vihollisaluksesta katsoen.
Nyt simulaatio syötti meille ohjuksia. Torpedoja. Väistin tyylikkäästi, pienen nykäisyn ja huimauksen aallon saattelemana. Ohjukset osuivat kuvitteelliseen avaruusasemaan, simulaatio tuotti liekkejä ja avaruusromua. Onneksi tätä ei tarvinnut tehdä oikeasti.
Tiesin, että Lakshmi viritti miekkavalaan valmiiksi. Annoin aluksen kääntyä, jotta olimme oikeassa kulmassa. Ajoitus oli kiinni sekunnin milliosista, kumpi osuisi ensin, kun tie oli vapaa.
Nousin sylinterin takaa, aurinko välkkyi aluksen kyljistä, sekin oli mallinnettu. Edessäni välähti Säätiön ohjuspatteristo. Lakshmi ampui.
Kirkas valonsäde, joka oli olemassa samalla hetkellä, ohjuspatteristosta ei ollut jäljellä mitään, räjähdys vavisutti minua, vaikkei sitä tietenkään voinut kuulla. Tyhjässä avaruudessa romua yllinkyllin, kappaleita, aurinko tarttui nyt metallilevyn kappaleen pintaan. Yhä liekit avaruusasemalla. Mallinnetut siviilit jossain kärsivät. Olikohan simulaation Säätiön ohjusalus miehittämätön, jotenkin kauko-ohjattu?
”Tehän vedätte hyvin”, Heike sanoi, jostain hyvin kaukaa.
”Alus on ketterämpi kuin minun versioni”, Josh sanoi.
”Miksi laser?” kysyin, voipuneemmin kuin oli tarkoitus.
Tämä oli harjoituksena ja pelinä mielenkiintoista, mutta en haluaisi tehdä tätä oikeasti. Ainakaan, jos sitä ohjuspatteristoa ohjaisi joku, jonka henki riistäytyisi riekaleina tyhjään avaruuteen samoin kuin itse alus.
Heike vilkuili suuntaani ja astui lopulta keskeneräiseen ohjaamoon, ottaen kiinni oviaukosta molemmin puolin. Josh istahti taakseni, mukanaan voileipä, jota ei olisi saanut tuoda koko ohjaamoon. Lakshmi vilkaisi sitä rypistäen otsaansa.
”Kukaanhan ei oikeastaan tiedä, miten avaruustaisteluita pitäisi käydä. Siinä suhteessa olemme samassa tilanteessa kuin aikoinaan ensimmäisten lentokoneiden tai vaikka tuliaseiden keksimisen aikaan. Voimme hioa taktiikoita ja keksiä aseita, mutta vasta ensimmäinen kahakka kertoo, mitä olisi pitänyt tehdä. Tai, mitä voi tehdä.”
”Et vastannut kysymykseen”, väitin.
”Näinkö sitä kapteenia puhutellaan?” Heike tuumasi, mutta ei pahastunut oikeasti.
Yritin hymyillä kunnolla, pidin Heikestä ja tämän mutkattomuudesta.
”Lasereista on kokemusta, siinä kaikki. Se koko Säätiön juttu pakotti meidät kehittämään tätä asepuolta todella nopeasti. Emme olleet laittaneet koko asiaan paljon paukkuja aiemmin – kirjaimellisesti.”
”Kosminen Silmä pitää sitä epäkohtana.”
Heike vilkaisi nyt Lakshmia ja vaikutti siltä, että tämän oli vaikea tukahduttaa naurunpyrskähdys.
”Niin, niin… no, laser meillä kuitenkin on, koska Koalitio on kehittänyt jo pitkään suuritehoista laseria. Se liittyy niihin purjeisiin, mitä testataan maitovalaiden rutiinilennoilla.”
”Mietinkin pitkään, miksi niitä pitää käyttää, niiden vaikutus on niin minimaalinen, verrattuna fuusiomoottorin tehoon”, sanoin. Josh söi tyynesti lounastaan.
”Fuusiohommassa on vain se, että meidän pitää kantaa ajoaine mukana. Ajoaineen määrän kertautuessa, no, ei ole mitään mahdollisuuksia päästä näillä aluksilla kuin asteroidivyöhykkeelle asti, sinnekin pirun hitaasti, koska ajoainetankkeja ei vain voi rakentaa niin massiivisiksi. Se on tehotonta”, Heike jatkoi.
Tiesin kaiken tuon kyllä, se oli avaruuslennon aivan perusjuttuja. Ajoaineeton moottori olisi ollut mukava, mutta sellaista ei oltu keksitty eikä sellainen olisi fysiikan lakien mukaistakaan. Toki pitkään oli luultu, että keinotekoinen painovoima tai sen väliaikainen kumoaminen olisi mahdotonta, kunnes synkronointi oli tuonut tullessaan uutta matematiikkaa, sellaista, mitä ihmisaivoilla ei ollut pystynyt aiemmin käsittämään. Mahdoton oli muuttunut mahdolliseksi.
”Laserprojekti on luokiteltu salaiseksi.”
”Kiitos Lakshmi, tiedän että se on hyvin salainen projekti. Olemme juuri toisen hyvin salaisen projektin kimpussa, tavallaan Emmeriellä ja Joshillakin on oikeus tietää”, Heike vastasi.
”Tietää mistä?”
”Tarkoitus on kehittää ja rakentaa sellainen laser Maan kiertoradalle asemoituna, jolla voisi ampua lähtöpulssin pitkän matkan aluksen purjeisiin ja saada se sillä tavalla matkaan, Aurinkokunnan rajalle asti ja ehkä kauemmas.”
Josh vihelsi.
”Mutta toisessa päässä pitäisi olla myös laser”, sanoin.
”Niin. Se kysymys on vielä ratkaisematta. Jotta sieltä jostain pääsisi takaisinkin. Mutta tällä erää, Koalition tiede- ja tekniikkajaos on varsin pitkällä hyvien, tarkkojen ja suuritehoisten laserien kehittämisessä. Varsinkin jos ja kun mahdollinen kahakka Säätiön kanssa käydään avaruuden mittakaavassa lyhyillä etäisyyksillä Maan ja Kuun nurkilla, on aika selkeää, että laser ei ole ase ainakaan huonoimmasta päästä. Ei tarvitse kantaa mukana ammuksia, ja on muitakin hyötyjä.”
”Osuu heti.”
”Niin.”
”Siinä ei kauheasti sitten ennakkoon kysellä”, sanoin.
”Ei. Eikä se ole tarkoituskaan. Se joka kyselee, kuolee”, Lakshmi vastasi.
”Perus Koalitio”, Josh kuittasi.
Heike katsoi näytön simulaatiota ja siellä leijuvaa avaruusromua ja kuvitteellisen Säätiön aluksen jäänteitä, kasvojen leikkisyys oli poissa.
”Oli miten oli, tämä tulee muuttamaan sitä, miten avaruus käsitetään. Utopia taitaa olla menetetty.”