Siinä se ukko oli, seisoskeli rennosti edessäni, aivan kuin olisimme tavanneet ohimennen jossain Taivasopiston käytävällä. Onneksi en nähnyt kasvoja ja sitä komeaa pärstää. Muutenkin nyppi koko tilanne, ahdistuskierrokset nousivat roimasti, vaikka päätinkin esittää itsevarmaa ja järkähtämätöntä.
Puheenjohtaja nosti molemmat kätensä ilmaan rauhan merkiksi ja otti muutaman askeleen minua kohti. Joo, aivan varmasti tämä oli täällä hieroakseen rauhaa juuri minun kanssani. En uskonut koko juttua hetkeäkään. Mutta voisin leikkiä mukana, kunnes saisin selville vähän lisää. Minulla oli yhä kiire, mutta tilanne oli myös liian hyvä, jotta olisin voinut jättää mahdollisuuden käyttämättä.
”Hei, Emmerie. En ajattelut kohtaavani sinua täällä. Mikä mukava yllätys.”
”Tunne ei välttämättä ole täysin molemminpuolinen.” Ääneni rätisi radiossa aavistuksen verran.
”Niin, tietolähteeni ei tiennyt sinun – teidän? – olevan täällä. Kerrassaan kiusallista.”
Puhuessamme puheenjohtaja oli tullut taas vähän lähemmäs. Minä peruutin kaksi askelta. Enempää en kyllä antaisi ukon pelotella itseäni. En halunnut vaikuttaa miltään tytönheitukalta, jonka saisi tekemään tahtonsa mukaan parilla kivalla sanalla ja laskelmoidun ystävällisillä eleillä.
En myöskään aikonut sanoa Joshista mitään. Minäkin osasin jo pelata näitä pelejä, aivan tarpeeksi hyvin, ainakin tämän aurinkokunnan skaalassa.
Halusin kyllä kysyä, miten helvetissä Jake tai Rossello tai mikä kaverin nimi nyt sitten olikaan, osasi lähettää minulle sanottavansa ilman radiota. Hieno temppu. Ukko oli siis hyvä synkronoimaan, ehkä jopa parempi kuin minä. Kiusallinen ajatus sekin, mikä ei luvannut hyvää seuraavan kymmenen minuutin suhteen, eikä muutenkaan.
”Olen missä minun kuuluukin olla. Eikös me niin sovittu? Säätiö ei aiheuta ongelmia, jos teen, mitä käsketään. Ei näytä lupaukset pitävän.”
”Harmillista, mutta eiköhän tämäkin selviä. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Säätiöllä on yhä käyttöä sinulle.” Ääni oli täysin tasainen, vailla mitään häivähdystä mistään tunteesta.
”Minun pitäisi päästä tästä. Asemalla on jotakin hullusti, ja voin lyödä vetoa, että Säätiö liittyy siihen jotenkin”, ilmoitin.
”Minun taas pitää pitää huoli, että tästä ei pääse kulkemaan, kunnes olemme Säätiön kanssa valmiita poistumaan.” Ääni kaikui pääni sisällä, sitä ei päässyt karkuun minnekään.
”Meinaatteko tappaa kaikki asemalla ja räjäyttää sen? Näin lähellä Maata, aseman posauttaminen ei jää huomaamatta tuolla alhaalla. Turha kuvitella.”
”Miten tyypillistä, heti epäillään väkivaltaa ja julmuuksia. Sellainen tämä ihmiskunta tosin on.” Puheenjohtaja olisi varmaan puistellut päätään suuntaani, harmi äijän kannalta, että sitä ei voinut tehdä kypärä päässä.
”Mikään aiemmin tapahtunut ei anna olettaa, että sinun porukkasi osaisi ratkaista konflikteja millään muulla tavoin. Pikemminkin teidän porukkanne on se, joka luo niitä. Satuin kävelemään ruumiskasan yli tullessani tänne, se ei takuulla ollut Koalition tekosia.” Äänensävyni oli muuttunut. En pystynyt pitämään ääntäni tasaisena. Ei ollut aikaa tähän, ja älylaitteeni oli yhä hiljaa. Nyt se oli ehkä hyväkin asia. Jos Säätiö tai puheenjohtaja pystyi nappaamaan sen, mitä älylaitteilla viestitimme, niitä ei kannattanut käyttää.
Olikohan Josh tajunnut sen ennen minua, eikä siksi ollut vastannut mitään? Jos arvasin nyt oikein, olin viestejä lähettämällä käytännössä huutanut olinpaikkani puheenjohtajan suuntaan. Vau, en ehkä ollutkaan aina niin viisas kuin kuvittelin olevani. Älykäs kyllä, mutta en aina viisas. Ensin en ollut tajunnut, että kielittyäni Koalitiolle puheenjohtajasta ne kuuntelisivat viestiliikennettäni, ja nyt tämä.
”Joskus aikuisten pitää tehdä hankalia valintoja. Joskus väkivaltaa ei voi välttää, suuremman tavoitteen eteen. Se on toki aina valitettavaa”, puheenjohtaja sanoi, selittäen kärsivällisesti kuin olisin ollut viisivuotias.
”Aina voi valita toisin”, väitin vastaan.
Siirryin hieman sivummalle, otin puoli askelta eteenpäin.
”Ajattelin nyt ihan oikeasti mennä tästä. Etkä sinä tai kukaan muukaan ammu minua, koska olen ainut, joka osaa käyttää artefaktia kunnolla. Olen Säätiöllekin arvokas elossa.”
Puheenjohtaja ei väistynyt, enkä edelleenkään pystynyt näkemään tämän ilmettä. Kehonkielen perusteella kummallakaan meillä ei ollut hoppua minnekään, mikä oli tietysti pelkkää silmänlumetta ja yhtä suurta peliä.
”Niin taidat olla”, puheenjohtaja sanoi. En pystynyt lukemaan sävystä mitään. Mairea, ei pelokas, tasaisen varma ja älyttömän karismaattinen ääni, sellainen, jolla luetaan mainostekstejä ja elokuvien trailereita.
Selvä, tämä oli sitten kunnon pattitilanne.
Harkitsin muutaman sekunnin ajan. Tässä tilassa oli kohtuullisen varmasti edelleen jokin toimiva Koalition kamera, jota en saisi häirittyä samalla kun käyttäisin artefaktia. Se riski oli nyt pakko ottaa. Jos touhuni jäisi tallennukseen, joutuisin todellakin selittämään, mitä oikein olin tekemässä, tai tehnyt aiemmin. Siitä ei tulisi helppoa – saisin tukea Khadilta ja Joshin mummilta, se oli varmaa. Myös Heike puhuisi puolestani, toivottavasti tämä oli yhä elävien kirjoissa.
Musta savu tiivistyi juuri ja juuri olemassa oleviksi haituviksi käsivarsieni ympärille. Utu etsi maaliaan ja todellista muotoaan, tunnetilani ja ajatuksieni mukaan. En ollut täysin päättänyt, mitä haluaisin tehdä. Keihäitä, kuulia, nuolia, jotain muuta. Tarkoitukseni ei ollut ryhtyä käyttämään täysin samoja keinoja kuin Säätiö. Ei väkivaltaa. Pata, kattila, musta, ja no, artefaktin tuottama sumu oli aina mustaa. Minä pyrkisin sillä hyvään, olisin se parempi ihminen. Minun jäljiltäni näissä käytävissä ei lojuisi ruumiita.
”Vai sellaista”, puheenjohtaja puhui edelleen päässäni. ”En ole yllättynyt tästäkään. Voi sentään.”
”Joko heitän sinua mustalla ufokeihäällä naamaan, tai päästät minut kulkemaan tästä juuri nyt.”
Asema tärähti taas, horjahdin aavistuksen, jouduin ottamaan tukea seinästä. Näkökentässäni häivähti jotain.
Huitaisin kädelläni, artefakti muodosti eteeni puolikaaren muotoon kiinteän näköisiä kiiltäviä mustia palkkeja. Ne leijuivat ilmassa, oikein kauniissa muodostelmassa, jos minulla olisi ollut aikaa ihailla sellaisia juttuja. Voisin varmaan heittää ne kohti, jos haluaisin.
Elehdin, palkit viuhahtivat eteenpäin. Päätin yrittää saada puheenjohtajan painettua kiinni seinään, ainakin niin kauaksi aikaa, kunnes pääsisin itse pois tästä käytävästä. Muodostelma teki mitä käskettiin, siitä tuli ristikko, häkki tai muuri, joka sulki herra Rossellon avaruusaseman seinän ja luomani kuvainnollisen puunkuoren väliin.
En tiennyt, kuinka kaukana minusta artefaktin savupyörteet, palkit ja muut luomat hahmot pysyisivät olevaisina. Viisi metriä, viisikymmentä? En ollut testannut sitä, kuten en ollut niin montaa muutakaan asiaa, koska en tiennyt, loppuisiko artefaktin voima joskus.
Olisipa ollut mahdollisuus tutkia ja ihmetellä rauhassa, nyt piti aina vain luottaa ja improvisoida, ja ilman Joshia sekin oli vaikeampaa. Pystyisinpä luottamaan itseeni ihan vain itsenäni.
Puheenjohtaja murahti, tämän kypärä kolahti avaruusaseman seinään. Artefaktiristikko ei antanut juuri armoa tai liikkumavaraa. Aioin marssia ohi, tarkoituksella en katsonut päinkään.
Kaksi askelta, yksi.
Toinen jalkani lensi altani, en saanut kiinni mistään, käteni haroivat tyhjää ilmaa, kuulin hassun kitisevän ja nitisevän äänen jalkapohjani etsiessä kosketusta lattiaan.
MÄTS.
Olin rähmällään käytävällä. Pöllämystyneenä katsoin ympärilleni. Olinko kompastunut johonkin? Tyypillistä.
Nilkkani ympärillä oli mustaa savua.
Puheenjohtaja kumartui puoleeni, nyt näin tämän naaman, olimme aivan lähekkäin. Kasvojen ilme oli lempeän rauhallinen, raivostuttavaa, sisälläni kiehui, teki mieli iskeä kypärän lasi tohjoksi ja samalla murjoa naamassa töröttävä täydellisen muotoinen nenä paljon vähemmän esteettiseksi.
”Eihän se käy”, kuulin puheenjohtajan suusta, yhä päässäni, kaikuen ja resonoiden. Näin artefaktin savun nousevan jalkojani pitkin ylemmäs, en päässyt pystyyn, usva piti minua paikallaan.
Olinko mokannut? Eikö minun ufoesineeni enää totellutkaan minua? Olinko rikkonut jotenkin sen tahtoa vastaan? Oliko sen hönkä loppunut?
Ei, eihän tässä ollut kyse siitä. Tajusin sen yhtä kirkkaasti kuin muistin Joshin kanssa vietetyt kauniit aurinkoiset kesäpäivät, tähtisadetikut uima-altaan reunalla. Hiton Josh, olisit ollut täällä, keksimässä jotain. Olisit keksinyt tämänkin ennen minua. Päässäni kipinöi.
Järjestelin kasvoille mahdollisimman määrätietoisen ilmeen ja tuijotin suoraan takaisin, räpyttämättä silmiäni.
”Sinulla on kolmas artefakti.”
”Niin on.” Hymy leveni.
”Ja pystyt käyttämään sitä.”
”Taas oikein”, puheenjohtaja hymyili. Ärsyttävä hymy, joka muuttui virneeksi, en osannut olla edes iloinen siitä, että olin päätellyt tilanteen oikein.
Oma savuni tiivistyi viimein uudelleen, siitä tuli kiiloja, jotka ryhmittyivät taakseni. Pienemmät kiilat yrittivät vapauttaa minut ja jalkani, ne osuivat puheenjohtajan luomaan savuun sivuttain, tehden siitä selvää. Pieniä usvaisia viipaleita. Nousin huojuen pystyyn, puheenjohtaja peruutti nyt muutaman askeleen. Olikohan tämä ottanut huomioon, että tällaisella naurettavalla pikkulikalla saattaisi olla aivan yhtä paljon tunteita ja tahdonvoimaa kuin Aurinkokunnan suurimpia poliittisia vääntöjä käyvällä miehellä?
Jos ei ollut, niin oma virheensä. Minulla oli homma hoidettavana ja yksi poikaystävä pelastettavana, eikä yksikään äijä, ufojen kanssa tai ilman, seisoisi tänään minun ja haluamani asian välissä.
Otin tukea seinästä ja siirsin taas katseeni puheenjohtajan kasvoihin.
”Se olikin ihan liian helppoa”, sanoin. ”Se miten annoit meidän kähveltää Säätiön artefaktin Kuusta ilman seuraamuksia. Nyt ymmärrän, mitäs väliä sillä, jos kuitenkin jää takataskuun vielä yksi, ja sellainen, mistä oma organisaatiokaan ei tiedä mitään.”
Ensimmäistä kertaa näin puheenjohtajan kehonkielessä jotain, mikä ei kertonut täydestä varmuudesta. Olisi kuitenkin ollut idioottimaista luottaa siihen, että olisin jo selvillä vesillä. Päätin jatkaa puhumista. Ensinnäkin se sekoittaisi ukon synkronointia. Minä puhuin radion kautta, se oli helppoa – mutta puheenjohtajan piti laittaa kykynsä sekä telepatiatemppuunsa että oman artefaktinsa ohjaamiseen. Radio oli kai liian julkista ja helposti kaapattavaa. Jos pidin suuni käynnissä, minulla oli etulyöntiasema. Joshilta opittu juttu tavallaan tämäkin. Höpise jotain. Pelaa aikaa ja väsytä äijää.
”Meinasitko pistää Säätiönkin lopulta polvilleen artefaktin voimin? Vähän pelotella, kiristää, uhkailla, paljastat homman sopivan tilaisuuden tullen?”
”Tällaiset kyvyt on parempi pitää piilossa, kuten varmasti hyvin tiedät.”
”Ai koska tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan ymmärrä?” Jostain syystä mietin Linniä.
”Ymmärrän, miksi kuulut Koalition parhaisiin pilottilupauksiin. Minun on varmaan turha kysyä, suostuisitko vaihtamaan puolta. Yhdessä voisimme olla enemmän.”
”Aika turha tosiaan kysyä”, ilmoitin. Pitäisi puhua pidempiä lauseita.
Kiilat takanani suhahtivat eteenpäin.
KLINK.
Ne osuivat seinään, puheenjohtajan molemmin puolin, tämän pään päällä, tiesin tekeväni reikiä aseman seinään ja aiheuttavani ehkä moduulin paineistuksen katoavan, mutta olin tosissani. Todella, todella tosissani.
Tunne, jolla ohjasin artefaktia oli leiskuvaa, täydellistä ja virtaavaa vihaa. Tuntuikohan Melissasta tältä useinkin?
”Minua ei kiinnosta vaikka olisit galaksin keisari, väisty nyt helvettiin siitä, minulla on yksi avaruusasema pelastettavana. Painu vittuun, sinä ja koko Säätiösi. En tarvitse teitä mihinkään. Sinä tarvitset minua, eikä toisinpäin.”
Puheenjohtaja teki eleen kädellään ja nykäisyn sivuttain, tämän artefakti muuttui seinäksi eteeni, se esti kulkuni kokonaan, musta levisi pitkin käytävää, este oli täysin heijastamaton ja läpinäkymätön. Mustaa vaalean peittona, kulkusuunnan tiellä. Sain olankohautuksen suuntaani.
”Voi olla. Jos en saa sinua vapaaehtoisesti…”
Halusin lentää avaruuden korkeuksiin, ja olin jumissa käymässä tällaista vääntöä, ahtaalla ja vanhalla avaruusasemalla, jolla en kuukausien oleskelusta huolimatta ollut päässyt tekemään sitä, mihin olin koko elämäni ajan pyrkinyt. Kaikki Säätiön takia. Jos sitä porukkaa ei olisi, ei olisi miekkavalaita ja jatkuvia oksukokeita, enkä olisi tässä. Olisin lentämässä oikeasti, enkä leikisti, harjoittelemassa tappamaan ihmisiä.
Tulin kuulluksi. Savuinen usva muuttui kuiduiksi, siitä muodostui sulkia ja siivet, niitä oli ainakin neljä, ehkä enemmän. Jotain tarttui kypärän sivuun, käsiin, en ehtinyt katsoa, minkä muodon se otti. Tiesin kohoavani käytävän pinnasta. Ei ollut aikaa tuijotella omiin jalkoihini, ja se olisi antanut väärän kuvan itsevarmuuteni asteesta muutenkin.
Pieniä neuloja suhahteli ympärilläni, ne olivat itse asiassa sulkia tai kuin nuolia, jokainen lensi yksitellen. Ne osuivat puheenjohtajan luomaan seinään, jättäen jälkeensä vaaleaa valoa hohtavia aukkoja. Ensin pieniä, sitten suurempia, kunnes seinä oli reikien koristama tilkkutäkki.
Olisin voinut jäädä tekemään äijästä selvää, mutta ukko ei ollut se syy, miksi olin täällä. Minä pelastaisin koko muun aseman, hoitaisin jutun kuntoon, eikä suunnitelmissani ollut aikaa pahiksille, eikä näiden säälittäville suunnitelmille.
”Emmerie, me voisimme-”
”Me emme tee yhdessä yhtään mitään! Ei nyt, eikä ikinä!”
”Teet, kuten käsketään!”
”Sinun olisi pitänyt lukea kansioni paremmin. Minä en tee ikinä kuten käsketään. Minä teen, mitä huvittaa, ja tänään minua huvittaisi suuresti se, että sinun suunnitelmasi menevät loisteliaalla tavalla mönkään. Paskanjauhanta loppuu tähän. Hyvästi, heippa, ei nähdä enää. Syvimmät pahoitteluni, mutta minä menen edeltä.”
Kykyni lausua kiinaa oli edelleen surkealla tasolla, mutta onnistuin sentään lataamaan viimeiseen lauseeseen kaiken sen sarkasmin ja kohteliaimmat sanamuodot, jotka minulta löytyivät.
Savusta muodostunut höyhenviittani piti matalan äänen, jonka vain mitä pystyin kuulemaan, ja sitten puheenjohtajan luomaa seinää ei enää ollut. Se särkyi miljooniksi savunhaituviksi käytävään, toisen artefaktin utu leijaili ympäriinsä, kunnes se tiivistyi pisaroiksi kattoon ja valui sieltä nestemäisen aineen tavoin alas. Isot pisarat läjähtelivät lattiaan ällöttävän äänen saattelemina. Mönjää putosi puheenjohtajan kypärällekin.
Toivoin, että se tarkoitti, että minä olin voittanut.
Toisessa maailmanajassa olisin jäänyt hoitamaan jutun loppuun, olisin heittänyt mustan keihään puheenjohtajan rintaan, pitänyt huolta siitä, että ukko ei enää koskaan lähtisi perääni. Minä valitsin toisin, vaikka tiesin, että joutuisin hoitamaan seuraukset myöhemmin. Olisi ollut mahdollista listiä äijä nyt, mutta minulla saattoi olla jo kiire. Piti valita, ja minä valitsin Koalition. Tai ketä minä yritin huijata, minä valitsin Joshin etsimisen.
Näin kuvajaiseni yhdestä näytöstä ennen hangaaria. Artefakti oli muodostanut valtavat siivet. Koko pilottipukuni oli sulkien peitossa, tavalla tai toisella. Se olisi saattanut olla groteskia tai typerää, mutta kiitos ufovoimien ja niiden omaani nähden paremman kyvyn sommitella, se näytti oikeastaan aika hienolta. Josh olisi ollut tyytyväinen nähdessään tämän. Voi Josh!
Vedin syvään henkeä ja ravistelin käsiäni. Jos jäisin tähän seisomaan ja miettimään, en uskaltaisi jatkaa. Piti vain edetä ja toivoa, että tein oikein, enkä sotkenut tilannetta lisää.
Annoin sulkien kadota, sillä en halunnut paljastaa artefaktia aivan kaikille. Oli parempi pitää kykynsä piilossa edes yhden hetken, jokaisella voitetulla millisekunnilla oli väliä. Mieleni oli valmiina tuomaan tutun kilven esiin heti. Vedin henkeä uudelleen, ovi hangaariin aukesi.
Miekkavalaista enää toinen oli paikallaan – se vähemmän valmis, se, jota olin ohjannut useammin. Toinen prototyyppi oli kadonnut. Katseeni pomppasi hallin reunan suuntaan. Siellä seinässä oli iso kolo, jonka raosta näin jotain, jonka otaksuin maitovalaan reunaksi. Välissä oli hyvin väliaikaisen näköinen telakointiratkaisu, jostain muotoutuvasta materiaalista sinnepäin kasattu. Asemalla oli jo valmiiksi ollut rahtityypin maitovalas, jonka sisään miekkavalas saattaisi mahtua juuri ja juuri.
Maitovalas oli ollut paikalla jo lähes viikon, sillä oli tullut ruokalastin lisäksi porukka, jonka oli tarkoitus kuvata ja esitellä miekkavalasta sitä yhteistyökokousta ajatellen. Kukaan ei ilmeisesti ollut arvannut, että olimme joutuneet vanhanaikaisen vedätyksen kohteeksi. Saapuneen maitovalaan miehistö oli varmaan kuorrutettu Säätiöllä lattiasta kattoon. Klassista ja typerää, mutta kun kehenkään ei voinut luottaa, eikä kukaan tiennyt ketkä kaikki olivat kaksoisagentteja, Koalition hommista oli tullut hankalia. Toivoin, ettei koko organisaatio hajoaisi tähän niin, että meille jäisi lopulta vain Säätiö.
Toisella reunalla hangaaria seisoi parikymmenpäinen joukko – kaikki aseman tutut naamat. Näin myös Heiken. Tämä oli vähän lysähtänyt ja piteli kättään, mutta näytti olevan muuten kunnossa. Joku Koalition asuun pukeutunut kypäräpäinen tyyppi osoitteli näitä hyvin todellisella ja kineettisellä aseella. Kukaan ei katsonut suuntaani, vielä ainakaan.
Kenelläkään asemalaisella ei ollut kypärää. Kuulin päässäni uhkaukset joita en ollut oikeasti kuullut, yksikin liikahtaa ja kaikki kuolevat, jos eivät Säätiön aseisiin niin hangaarin paineistuksen katoamiseen. Käyttäytykää kunnolla, niin ehkä säästämme henkenne, ja niin edespäin. Ehkä suurin osa henkilökunnasta oli ollut ruokalassa, juhlistamassa tyhjiötestien läpimenoa. Niin yksinkertaista kerätä kaikki kasaan, niin helppoa. Säätiö oli odottanut, että alus oli valmis, ja sitten poiminut sen mukaansa kuin hedelmän puusta. Pahuksen omenavarkaat.
Katseeni haravoi joukkoa, josta puuttui liian moni. Josh ei ollut siellä. Miksi ei, missä se poika oli, miksei tämä voinut antaa kuulla itsestään?
Huomasin parin asemalaisen katseen kiinnittyvän minuun, kukaan ei sanonut mitään, eikä yksikään käsi kohonnut. Hyvä, en ollut paljastunut. Minulla oli vielä hetki aikaa tehdä päätös.
Välähdys mustapinkkiä. Viimein Josh, seinän aukon vierellä lähellä maitovalasta, kypärä kädessä. Oliko se hyvä vai huono asia, ainakin Josh olisi turvassa, jos joutuisin tekemään jotain todella hätiköityä. Kiitos ufot, kiitos aika-avaruus, kiitos-
”Olen pahoillani.”
Se oli Joshin ääni, tämän älylaite… paitsi että… joku piti Joshin käsiä otteessaan. Säätiöläiset, ja niitä oli monta. Josh vilkaisi vielä kerran hangaariin – vielä kerran minuun, hyvin varovasti ja huomaamattomasti silmäkulmastaan – ja siirtyi sisään maitovalaaseen.
Josh, et todellakaan ollut mennyt tekemään mitään diiliä Säätiön kanssa. Paitsi juuri niinhän se tolvana oli tehnyt. Josh oli menossa vapaaehtoisesti Säätiön matkaan, jos tämä avaruusasema ja loput ihmishenget säästettäisiin. Näin koko tapahtumaketjun päässäni naurettavan helposti, Josh oli tehnyt kauppaa. Säästäkää nuo, ja saatte mukaanne sen ainoan kaverin täällä, joka osaa ohjata sitä alusta, jonka olette varastamassa. Tulen vapaaehtoisesti. Olemme kaikki vanhoja koalitiolaisia, samalla puolella, ei tässä hätää. Helvetti soikoon.
”Ei”, mutisin, samalla kun tunsin artefaktin nostavan minut ilmaan.