Sydän hakkasi rinnassani tuhatta ja sataa, oli vaikea hengittää, ilma karkasi minusta henkäyksinä ja puuskutuksina hiljaiseen käytävään. Arvasin jo, että minun ja Thean rutiiniluontoinen harjoittelureissu oli juuri mutkistunut todella paljon lisää, ottanut vapaasti kierroksia ja kietoutunut epämääräiseksi seikkailuksi. Enkö ollut toivonut tällaista, en niin kovin salaa? Siksi olin sotkenut itseni jokaiseen mahdolliseen ongelmavyyhtiin, rukoillut pääni sisällä, että minullakin olisi jotain omaa ja erityistä. Ehkä vielä joku erityisvoimakin, jos niitä kerran oli jaossa kaveripiirissäni, kaikille muille kuin minulle.
Emme olleet enää kovin pitkän matkan päässä Eratolta – siltä avaruusasemalta, jolle olimme toimittamassa rahtia. Olisin itsekin valinnut jonkin tällaisen hetken, jos minun olisi pitänyt pelata toisella puolella. Sopivia dramaattisia tapahtumia siihen pieneen välitilan hetkeen, kun kaikki odottivat jo avaruusaseman rientoja ja huveja, ja viimeisetkin salasuunnitelman langat voisi siistiä piiloon juuri ennen saapumista ja mahdollista sankarina esiintymistä.
Kiristin tahtia ja kiitin mielessäni pilottipuvun jalanpohjia, jotka eivät koskaan lipsuneet. Saattaa olla, että olin menossa asioiden edelle, muutenkin kuin juoksemalla lujaa pitkin avaruusaluksen käytävää. Jospa perillä ei olisikaan mitään, olin vain työntämässä nenäni johonkin viattomaan pikku tempaukseen.
Säätiön ja Koalition kokouksen olisi jo pitänyt alkaa, muistin. Siitä pitäisi kysyä isältä heti sopivan tilaisuuden tullen. Meillä ei oikein ollut ketään, jolta saada suoraa infoa tilaisuudesta. Oletin, että Taivasopisto ja kaikki tuntemamme Koalition isot pamput halusivat pitää meidät turvassa, ja turvassa oleminen tarkoitti usein aikuisten kielessä samaa kuin tietämättömyys. Mitä ei tiedä, se ei voi satuttaa. Saatoin olla eri mieltä.
Viimeinen kaartuva käytävä edessäni avautui eteeni, näin hyttien ovet kuten niin monta kertaa tällä matkalla ennenkin. Ei mitään kummallista, rivi ovia ja seesteinen ja rauhallinen käytävä.
Sentään jossain asiassa olimme suunnilleen tasa-arvoisia emmekä Koalition hiearkkisten rakenteiden varassa. Pilottien hytin vieressä sijaitsi miehistön hyttejä, eikä kenelläkään ollut siinä suhteessa sen parempaa kortteeria kuin muillakaan – paitsi tietysti kapteenilla, joka sai nukkua omassa rauhassaan.
Minusta kaikkien pilottien majoittaminen samaan hyttiin oli juuri sen kaltainen riski, jollaista Koalition ei olisi pitänyt ottaa. Jos joku haluaisi järjestää pilotit pois päiväjärjestyksestä, huomioon otettavia sijainteja oli vain yksi: pilottien hytti. Tai tietysti kaksi, myös ohjaamo, joka sentään oli paljon paremmin suojattu. Silti Koalitiossa luotettiin taas liikaa, eikä protokollassa ollut tietoakaan mistään järkevästä toimintatavasta, kuten riskien hajauttamisesta.
Koalitio luotti aina ja kaikkiin, ja sen takia Säätiö oli ylipäätään päässyt syntymään.
Kävelin korostetun rauhallisin askelin pitkin käytävää, kunnes pysähdyin pilottien hytin oven eteen. Käytävässä ei vieläkään ollut ketään muita, mikä saattoi olla hyvä enne, tai erittäin ja korostetun pahaenteinen. Jos tämä olisi ollut huono kauhuleffa, minä olisin kuollut ensimmäisenä juuri tähän paikkaan.
Jäin kuuntelemaan oven taakse ja laskin kämmeneni sen pinnalle. Pinta oli viileä hansikkaankin läpi, mitä pidin hyvänä merkkinä: ei hätää, ainakaan sisällä ei ollut liekkejä tai jotain muuta todella vaarallista.
Koputin, eikä kukaan vastannut. Kyseessä oli minun hyttini, johon voisin kävellä suoraan sisään, mutta halusin olla kohtelias. Jospa kyseessä oli jokin yksityisasia. Sellainen yksityisasia, vaikkapa, johon en todellakaan halunnut vain ilmestyä paikalle kesken kaiken. Olin oppinut hieman varomaan Joshin ja Emmerien kanssa matkustaessa vastaavaa noloa tilannetta, osasin olla hienotunteinen ja ottaa muut huomioon – vaikka seurusteleva pari itse ei ehkä aina ollutkaan aivan tällaisten kohteliaisuusnyanssien tasalla. Emmerie parka oppisi kohteliaisuutta vain, jos sen saisi muutettua jonkinlaiseksi peliksi, jossa oli selkeät säännöt.
”Anteeksi, voitteko avata oven, minulla on ilmeisesti vikaa hansikkaan tunnistuksessa.”
Ei niin minkäänlaista vastausta, vaikka IR-jäljet näkyivät hytissä yhä. Laskin mielessäni sekunteja, ihan vanhanaikaisesti, ilman synkronointia. Joskus analogiset keinot olivat ihan hyviä – ainakin rauhoittamaan minua itseäni.
Hymyilin yksin, vaikka ei olisi pitänyt, ilme vain piirtyi kasvoilleni puolisalaa. Tämä oli varmaan sellainen kohta, jossa Josh olisi potkaissut oven suoraan sisään ja Emmerie olisi nostanut kädet suulleen, silmien ilmeen kuitenkaan muuttumatta. Olinkohan minä sitä tyyppiä? Dramaattista, seikkailunhakuista ja oikein rämäpäistä sorttia, ei ehei, en kokenut niin, olin liiankin tavallinen ja keskinkertainen, ja erityinen vain vähän hankalissa asioissa.
Lähdin hytin ovelta ja kävelin pitkin käytävää pitäen hymyn tietoisesti kasvoillani, kunnes vastaani käveli yksi kunnossapidon heppu, mukanaan työkalupakki. Kaveri oli sullonut mukaansa useamman automaatista ostetun ylihintaisen karkkipussin, jotka oli tungettu miten sattuu pakin sivulokeroihin. Mustat hiukset olivat siistillä lyhyellä kampauksella, erotin lihakset Koalition tarjoaman työasun altakin. Muistelin tyypin nimeä, ehkä Anders? Nolotti, minä muistin aina kaikkien nimet, mutta tämän hepun nimi karkasi mielestäni muiden ajatuksien tieltä.
”Hei, voinko lainata tuota?” Osoitin pakkia näkyvästi ja selkeällä eleellä.
”Linn? Terve, totta kai! Tuletko huomiseen leffailtaan?”
”Eiköhän”, sanoin ja hymyilin leveämmin. ”Tarvitsisin paria työkalua hetkeksi. Aika hölmö juttu… viisi minuuttia vain.”
Kohautin olkapäitäni ja toivoin, että Anders huomaisi mitään. Olin todella hermostunut. Ihan kuin sydän voisi hypätä pois rinnasta, tuntuikohan se paljon puhuttu ihastuminen tältä? En kyllä ollut ihastunut vaaraan, ainakaan tietääkseni.
”Käyhän se. Mitä, tiputtiko joku jotain viemäriin?” Anders keräsi karkkinsa pois ja ojensi pakin suuntaani.
”Ei sentään”, sanoin ja otin työkalut tyytyväisenä vastaan.
Käännyin hyttikäytävää kohti niin normaalina kuin pystyin, ja pysähdyin taas samalle ovelle. Pakissa oli vanha kunnon sorkkarauta, täydellistä. En aikonut kysyä, mihin ihmeeseen avaruusaluksella tarvittiin sorkkarautaa, mutta onneksi tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun käytin työkaluja. Muusi oli kerran jäänyt jumiin kotimme vessaan pikkusiskon kanssa, ja hätäpäissäni sain kaikki kodin älyjärjestelmät sekaisin synkronoimalla miten sattuu.
Joskus analoginen konsti on tosiaan se paras, koska niin voi pelastaa ainakin pikkusiskoja ja kissoja, jos ei mitään muuta.
Työnsin sorkkaraudan oven ja karmin väliin ja väänsin kaikin voimin. Koalition alukset ovat lujaa tekoa, mutta eivät nekään ole täysin sabotaasivarmoja. Sitä paitsi kukaan Koalition tärkeistä ja epäilemättä viisaista alussuunnittelijoista ei ollut varsinaisesti ottanut huomioon sitä, että joku aluksen miehistöstä alkaisi käydä kovakouraiseksi vanhojen kunnon työkalujen kanssa.
Väänsin ja irvistin ja sain aikaan oven reunaan pienenpienen mutkan tai lommon, josta sain kaksi sormea sisään. Mutta sehän riitti, tajusin samalla kuin pikkurillini yhdistyi hansikkaan kautta oven lukitusjärjestelmään. Koko hytin lukituksen laittaminen oikosulkuun onnistui saman tien, ja hoksasin, että Thea auttoi minua ohjaamosta käsin, oli vain tarvittu jokin kosketusyhteys.
Yksin en ehkä olisi onnistunut jutussa, pelkällä parilla sormella ainakaan, varsinkin koska lukot ja kryptografia eivät olleet alaani ollenkaan. Näkökenttäni perällä leijaili kultaisia kipinöitä: Thean synkronoinnin allekirjoitus tai jälki, jota hän ei ollut halunnut peitellä – jotta tietäisin, kuka auttoi. En ollut yksin, kukaan meistä ei ollut koskaan täysin yksin.
Asetin vielä älylaitteeni nauhoittamaan. Kaiken varalta, sillä epäilin jo kaikkea ja kaikkia, kunnon leffatyyliin. Sitten nykäisin oven sivuun rajulla vedolla, eikä se sihahtanut, kuten sen olisi pitänyt.
Ovi liukui syrjään ääntä pitämättä, ja tuijotin lippispäistä Shawnia suoraan kasvoihin. Pojan takana oli retkottava ihmiskeho, jonka tiesin enemmän kuin tunnistin pilotiksi. En halunnut katsoa sitä suoraan, koska tiesin mitä näkisin.
Nyt oli minun vuoroni lyödä käsi suulleni ja kauhistua. Olin tietysti olettanut jotain tällaista enkä ollut tyhmä, mutta ruumiin näkeminen oikeasti oli aivan eri asia. Pidin katseeni Shawnissa ja yritin sanoa jotain, pitäisi sanoa jotain rauhoittavaa. Jotain, jolla päästä eteenpäin. Olin odottanut kaikenlaista, jotain hienompaa, monisyisempää. Tämä oli väkivaltaista ja rumaa.
”Shawn…”
”Perkeleen Linn, olisit ehkä säästynyt tältä, jos et olisi niin helvetin utelias.” Shawn ei paljoa viitsinyt yrittää. Olin ilmeisesti jo merkitty, en tiennyt vielä mille mustalle listalle mutta minähän halusin tietää, jos se oli minusta kiinni.
”Säästynyt miltä?”
Päätin astua hieman sivuun ja pidin katseeni Shawnissa. Tällä oli kädessään jokin teräase. Puukko tai veitsi, niitäkin oli aluksella totta kai, keittiössä pilvin pimein ja jokaisessa avaruuskävelyvarustuspaketissakin oli sellainen. Siinä ei ollut mitään kummallista tai pelottavaa. Tai ei olisi ollut, ellei veitsen terä olisi ollut selvästi jonkin punertavan peitossa.
Hohtavan valkoiselle hytin lattialle tipahti punainen pisara. Se levisi siihen ja hetken mietin, miltä se olisi näyttänyt, jos Koalition aluksilla ei olisi ollut käytössä keinotekoinen painovoima. Täydellinen, pyöreä, punainen kuula, jota emme päässeet näkemään.
”Ovatko he kuolleet?” kysyin.
Shawn kohautti harteitaan.
”Piti toimia ennen kuin juttu paljastuu. Nuuskit jo liikaa aiemmin. Tilanne oli melkein tasan. Tällä purkilla on Säätiön kannattajia ehkä juuri ja juuri määräenemmistö.”
”Hetkinen, te kaappaatte tämän aluksen? Nyt?”
”Kyllä”, Shawn sanoi ja lähestyi veitsi kädessä.
”Kuka sitä ohjaa, jos kaikki pilotit ovat poissa pelistä? Älä ole tyhmä, pyydän, pistä se veitsi pois!”
Anelu ei varmaan ollut kovin sankarillista tai hienoa eikä siistiä eikä leffasankarittaren toimintaa, mutta hengissä pysyminen oli aika tärkeää, ja halusin edelleen tietää, minkä ihmeen takia Shawn oli ryhtynyt tyhmään temppuunsa. Murha oli murha avaruudessakin, ja älylaitteeni nauhoittaisi koko tarinan.
”En tietenkään ole tyhmä, vaikken olisikaan megaälykäs pilotti”, Shawn sanoi sylkien sanat suustaan yksi kerrallaan halveksunnan kera. ”Yksi pilotti riittää. Ja luulen, että ohjaat oikein mielelläsi meidät Eratolle saakka, jos toinen vaihtoehto on kuula kalloon tai veitsi kurkulla”, poika sanoi ja otti askeleen lähemmäs.
Sivusilmällä näin, että kahden vanhemman pilotin kurkku oli viilletty auki yhdellä kauniilla vedolla, suoraan pilottipuvun kauluksen päätekohdasta. Siistiä, oikein tehokasta ja silti sellainen näky, jota en toivottavasti näkisi enää koskaan. En onneksi ollut niitä tyttöjä, jotka säikkyivät verta, muuten olisin saattanut voida pahoin.
”Minä en tee yhteistyötä Säätiön kanssa”, sanoin.
Sen sanominen oli varmasti virhe, mutta en pystynyt olemaan tästä asiasta mitään muuta kuin rehellinen. Se porukka oli jo tuhonnut isäni uran ja erottanut perheenjäseneni toisistaan, tämä juttu oli henkilökohtainen jos jokin tässä maailmassa oli.
Kohotin käteni tavoitellakseni veistä. Kirosin, sillä olin aivan liian lyhyt, käteni ei riittänyt, osuin vain veitsen kahvaan. Shawn hätkähti ja sohaisi minua kohti, kömpelösti ja liian hitaasti. Veitsi raapi pilottipukua ja aivoissani särisi ikävästi puvun synkronoinnin ottaessa samalla osumaa, jokin rakenne tuntui repeytyvän ja takaraivossani viilsi.
Poikaparalla ei tainnut olla tähän yhtään sen enempää koulutusta tai taitoa kuin minullakaan, olimme molemmat täysiä amatöörejä. Väistin, kyykkäsin matalaksi, Shawn paransi otettaan veitsestä.
Sumeasti ymmärsin, että pilotit olivat olleet jo tajuttomia, kun nämä olivat kuolleet. Säätiön porukka oli peukaloinut suodattimia ja niiden kautta tuloilmaa mieleisekseen, varmaan poistaneet hiilidioksidin suodatusominaisuudet ja asentaneet suodattimet sitten paikoilleen. Koska kyse oli fyysisestä suodattimen ominaisuudesta – siinä olevista kalvoista ja rakenteista – se ei ollut asia, jonka pilotti voisi ohjaamosta käsin hoksata. Synkronointi toimi vain sähkölaitteisiin, ei mekaanisiin materiaaleihin.
Ovelaa ja fiksua ja aivan liian monimutkainen suunnitelma pilottien saamiseksi pois kuvioista, mutta myös pomminvarmaa. Tajuton ei vastustelisi puukkoa kurkullaan.
Sain huitaisun kohti, mutta Shawn ei ottanut huomioon kädessäni yhä olevaa sorkkarautaa. Katsoin sitä itsekin hämmästyneenä. Niin, totta.
Kohotin sorkkaraudan vaistomaisesti ja kolautin sillä jonnekin keskivartalon alueelle. Se tuntui pahalta, lätsähtävältä, väärältä ja teki mieli oksentaa heti ja siinä paikassa.
Veitsi kohosi ja minä suljin silmät. Löin uudestaan. En halua kuulla sellaista ääntä enää koskaan. Siinä ei ollut mitään hienoa eikä sankaruutta, se oli pelkkää ällöttävää väkivaltaa, tilanne, missä minä halusin jäädä henkiin enemmän kuin Shawn.
Vaaleahiuksinen poika lippis päässään oli lysähtänyt vasten punkkaa, ruma haava ja ruhje otsassa. Hengittikö se? Nojasin lähemmäs ja huojennuin, sillä en ainakaan ollut suorilta käsin tappanut Shawnia. Hengitys kuului, vaivalloisesti ja jostain kaukaa. Shawnin nenä näytti kamalalta, keskivartalon suuntaan oli parempi olla katsomatta ollenkaan.
Tajuttomuuteen johtavat iskut päähän jättivät lähes aina jäljen, ja en ollut sorkkaraudan kanssa ainakaan kovin hellä. Olin ehkä järjestänyt tälle aivovaurion loppuiäksi, ällötti ja kauhistutti, en pysynyt mitenkään kasassa ja silti olin tässä.
Käännyin poispäin kahdesta ruumiista ja Shawnista. Olin ehkä tappaja, tai olin ainakin ollut melkein, enkä vielä viisi minuuttia sitten tiennyt sitä, että pystyisin iskemään toista ihmistä aikomuksena vahingoittaa.
Tällainen minä sitten kai olin. En ainakaan mikään puhtoinen Koalition sankari. Ehkä ihan hyvä, että minusta ei tullut eläinlääkäriä – olin parempi tekemään jotain aivan muuta kuin pelastamaan henkiä.
Niistin ja yritin estää itseäni itkemästä. Annoin sorkkaraudan tippua lattialle ja avasin viestit.
”Thea? Thea. Älä missään nimessä päästä ketään ohjaamoon.” Ääneni oli aivan kummallinen, tasainen ja outo, ilman mitään intonaatiota.
”Linn? Oletko kunnossa? Kaikki on aivan sekaisin. Pidän kurssia edelleen, mutta helvetti, jotain on pahasti pielessä.”
”Älä muuta sano. Iskin juuri poikaa sorkkaraudalla naamaan ja vähän muuallekin.”
”Mitä?
”Se oli vahinko. Tai ei oikeastaan ollut. Mutta en voinut tehdä muutakaan! Ne on tapettu!”
”Ketkä? Linn, rauhoitu. Oletko sinä turvassa? Sano, että olet.”
”Olen minä”, sanoin rauhallisemmin. En aivan tiennyt, puhuinko tosin totta. Shawn ei voisi minulle mitään, mutta tilanne oli yhä hankala. Olin yksin enkä tiennyt, joutuisinko jonkun puukotettavaksi, jos paljastuisi, että olin ja olen pilotti. Vaikka kaikkihan sen tiesivät, kaikki tiesivät naamani, koska tutustuin kaikkiin.
”Okei. Okei, uskon.”
Rauhoituin aavistuksen ja vilkaisin Shawnia uudelleen. Keskityin kovasti, etten katkaisisi yhteyttäni Theaan missään tapauksessa ja peruutin pois pilottien hytistä, keräten sekä minun että Thean vähät tavarat mukaan. En halunnut katsoa kahta ruumista ja yhtä mukiloitua poikaa.
Käytävä oli yhä tyhjä, mutta kuulin nyt ääniä kauempaa. Juoksuaskelia, huutoakin. Maitovalas oli niin pieni, että jos joku ryhtyi riehumaan, ääni kantoi kyllä läpi moduulien ja rakenteiden. Sisätiloja ei ollut äänieristetty sillä tavalla, sitä ei ollut koettu suunnitteluvaiheessa tarpeelliseksi.
Varovaisin askelin hiivin kohti ohjaamoa. Siellä olisin turvassa Thean kanssa. Olisin turvassa itseltäni, ja hetken voisin miettiä, miten yrittäisin esittää asiani kenellekään. En ollut ylpeä, enkä enää ihan varma siitä, kuka todella olin. Ne asiat, joita olin luullut kyvyikseni: empaattisuus, myötäelo, taito jutella kaikille, oliko se kaikki vain jonkinlainen vale ja kuva, jonka olin kehittänyt? Vai osatotuus, joka peitti jotain aivan muuta alleen?
Lyhyet käytävät eivät juuri antaneet mahdollisuutta valmistautua, olisiko sittenkin pitänyt pitää mukana se verestä kiiltelevä sorkkarauta? Herättäisin todella luottamusta, ja näyttäisin, millainen tyttö todella olin. Tappaja. Ainakin lähes.
Ohjaamon edessä oli täysi kaaos. Thea ei ollut valehdellut – käytävässä oli menossa nyrkkitappelu, joka ei vaikuttanut kovin tasaväkiseltä. Tusinan verran porukkaa oli mukiloimassa kahta tai kolmea henkilöä, joita en pystynyt kunnolla erottamaan joukon keskeltä. Kaikki olivat univormuissaan, puolia oli mahdoton tunnistaa, pystyin vain arvailemaan.
Thean samalla laukaisema hälytys ja käsky lopettaa kaikui mielessäni kuten varmasti kaikkien muidenkin, mutta tämä ei voinut poistua ohjaamosta, ei tietenkään. Alus olisi jäänyt ilman pilottia.
Lattialla lojui hylätty laite, joka näytti hiukan älylaitteelta, mutta ei ollut. Suuntaamalla pikkiriikkisen siivun synkronointiani sen suuntaan sain selville, että se oli jonkin sortin pulssiase – virtaviivaisempi ja kehittyneempi versio niistä Säätiön leluista, joihin olin törmännyt jo aiemmin, silloin kun tämä oli vielä todella ollut pelkkä seikkailu.
Nostin kojeen lattialta ja toivoin, että Thea seurasi tällä hetkellä kuvaa ohjaamon ulkopuolelta.
En edes sanonut mitään. Halusin olla oikeassa, koska en tiedä yhtään paikkaa tai aikaa tai avaruutta, jossa suuren joukon on oikein käydä muutaman ihmisen kimppuun. Jos olisin väärässä, se olisi sen ajan murhe. Tässä kohtaa piti toimia, ja nyt tiesin, että osasin ainakin sen.
Keltainen pulssi välähti kerran, sitten toisen. Nujakka keskeytyi, ainakin yhdeltä kaverilta oli taju kankaalla, toivottavasti se tyyppi oli pulssin osuessa yrittänyt synkronoida jotain mahdollisimman hankalaa ja monimutkaista, saisi kunnon päänsäryn itselleen.
Otin muutaman askeleen ja hain ääneeni varmuutta.
”Ne teistä, jotka eivät halua lentää lähitulevaisuudessa ilmalukosta avaruuteen muun Säätiön saastan mukana, toivon suuresti, että osaatte käyttäytyä.”
Minua oli vain yksi ja tappelupukareita vaikka miten monta, mutta ihmiset nousivat pystyyn ja kuuntelivat. Tietysti sekin, että osoitin kaikkia pyssynkaltaisella asialla, saattoi vaikuttaa asiaan. Huomasin myös pilottipuvulleni roiskuneen verta. Loistavaa, näytin vähintäänkin maaniselta sarjamurhaajalta avaruudessa. Olin toivonut enemmän olevani kuin isäni, käyttävän hiljaista ja rauhallista sanojen vaikutusvaltaa, mutta minä osasin sen lisäksi myös jotain muuta.
Annika nousi jostain joukkion perältä, pidellen poskeaan, jossa oli varsin ruman näköinen jälki.
”Linn, anteeksi. Meistä kukaan ei ole Säätiössä.”
”Mitä?”
Nyt olin hieman hämmentynyt, olin aivan varma, että pääsisin pistämään pahiksia turpaan, mutta tämä ei ollutkaan niin selkeää – ei mikään ihmisissä ollut, sehän olikin ihmisten kauneus, se että mikään ei koskaan ollut mustavalkoista.
”Nuo ovat”, Annika sanoi ja vinkkasi kolmea hyvin tajutonta ja hyvin kärsineen oloista miehistön jäsentä. ”Me yritettiin vain… tai… lipesi vähän.”
”Niin lipesi. Shawn oli niiden puolella. Lipesi vähän.”
Tiesin sen oikein hyvin, meiltä kaikilta oli livennyt pahasti, mutta emme kai me voineet vain antaa alusta kaapattavaksikaan? Kaksi pilottia olivat kuolleet, ja se ei ollut Koalition tekosia, vaikka kaikki olisikin ollut pelkkää harmaanväristä sotkua. Vaivihkaa poistin kaikki älylaitteeni tallenteet. Me voisimme vielä selittää tämän parhain päin, jotenkin toisin, sitten kun sen aika tulisi.
Annikan vieressä seisova, meitä vanhempi vaaleahiuksinen nainen katsoi meihin molempiin.
”Säätiöstä ei ole enää harmia tällä lennolla. Kadetti Westerlund, arvostan apuanne, mutta lähes koko sakki on jo potkaistu ilmalukosta ulos. Nuo kolme ja ilmeisesti se Shawn ovat siis jäljellä.”
”Selvä. Saanko selityksen tapahtumista?”
Olin paikalla olevista komentorakenteen ylin, mutta en aikonut sanoa sitä ääneen. Se ei ollut sopivaa, tässähän sitä vain kollegojen kesken selvitettiin hankalaa tilannetta.
”Kahakka alkoi avaruuskävelylle lähdettäessä. Se oli helppoa, niille ja meille”, Annika selitti.
”Koalitio on rauhan organisaatio”, sanoin vaivautuneesti. ”Miten tästä sattumuksesta raportoidaan yhtään minnekään? Ylemmäs?”
Kaikki katsoivat kuka minnekin, eivät ainakaan minuun. Siinä me olimme, galaksin sankarit, jokaisen kädet veressä enemmän tai vähemmän vertauskuvallisesti. Tämäkin pitäisi vielä selittää amiraaleille parhain päin. Oliko yksi maitovalas arvokkaampi kuin ihmishenget? Siinäpä sitä pohdittavaa, ja Taivasopistossa ei opetettu moraalista ja filosofiasta mitään.
Äkkiä toivoin kovasti, että Shawn selviäisi. Olin luullut kuolevani itse. En ollut ajatellut selvästi, en tehnyt niin ehkä vieläkään.
Seikkailut eivät olleetkaan kovin helppoja.
”Missä kapteeni on?” kysyin.
”Kuollut”, joku vastasi. ”Ne vetivät sen kurkun auki, kun se nukkui, siellä lempipaikassaan missä kukaan ei häiritse, liinavaatevaraston takana.”
”Kuka sen löysi?” kysyin. Tarina oli varmasti tosi, koska se sopi niin hyvin siihen, mitä piloteille oli käynyt – enkä ollut vielä ehtinyt kertoa siitä muille mitään.
”Minä”, yksi lyhyemmistä pojista sanoi. ”Kuollut on.”
Kukaan ei esittänyt surunvalitteluja tai itkenyt. Oli päivänselvää, että kukaan meistä ei ollut pitänyt kapteenista pätkän vertaa, mutta minun kävi miestä silti sääliksi. Ehkä hän ei ollut kärsinyt kovin paljon, lähtenyt tästä maailmasta jonkin mukavan unen aikana edes.
Koko porukka tuntui tapittavan minua, ja sitten hoksasin, ja hoksasin uudestaan, mitä kaikki muut odottivat. Todellakin, meillä oli komentorakenne, josta aioimme pitää kiinni, olimme sitten Koalition hyviksiä tai vähän harmaasävyisempi joukkio.
”En se minä ole. Kadetti Lavoniuksella on pidempi palvelushistoria, hän on nyt aluksen korkea-arvoisin.”
Hetken oli aivan hiljaista, vaikka tiesin että jos kenestä, Theasta olisi siihen. Thea, joka ei koskaan pelännyt mitään, ei edes Koalitiota itseään, kuten olisi varmaan pitänyt. Mikään ei ollut niin pelottavaa kuin huomata, ettei ollutkaan itse sitä, mitä oli luullut olevansa. Että ei ollutkaan niin hyvä ja kunnollinen ja kiltti, ja että totuus oli muokattavissa oleva asia, pelkkää politiikkaa. Myös ihmishenget olivat politiikkaa ja peliä, ja jos alkoi pelata… no, minä osasin jo. Olin todistanut sen Shawnille.
”Odottakaa ihan hetki”, sanoin ja avasin oven ohjaamoon.
Thea istui siellä paljon rennompana kuin minä olisin ollut. Kullanväriset hiukset hohtivat ohjaamon hämärässä ja aivan saman sävyinen lippa kultaisine laakerinlehtineen lepäsi täydellisillä kiharoilla kuin se olisi aina kuulunut siihen. Tavallaan niin olikin, se oli ollut aina olemassa tätä hetkeä varten. Sitä hetkeä varten, kun piti näyttää mihin meistä todella oli. Koulun ulkopuolella, todellisessa elämässä, ilman hihittelijöitä takarivillä – oikea elämähän oli täynnä epäonnistumisia, joista piti vain nousta. Sorkkarauta kädessä sitten vaikka, jos niikseen tuli.
En antaisi kenenkään vahingoittaa enää ketään muuta tällä aluksella, enkä varsinkaan Theaa, koska tämä oli ansainnut paljon parempaa kuin tämän reissun tai meidät miehistökseen.
”Mitä siellä kävi? Kapteeni on kuollut, samoin muut pilotit?” Thea ihmetteli.
”Niin, me kaksi vain enää. Me ja Koalition puolella olevat.”
Olimme molemmat hiljaa pienen hetken, ja siinä kun odotimme, Thean kasvoille piirtyi kaunis, leveä, todellinen hymy. Siitä ei ollut epäilystäkään – hän oli odottanut juuri tätä. Kaikki ne vuodet, ja palkinto tuli syliin hieman kuin salaa, sivureittiä ja ei-niin virallista tietä.
”Haluatko ohjata hetken? Luulen, että minua tarvitaan ohjaamon ulkopuolella”, Thea sanoi.
”Sen takia tulin tähän”, sanoin ja hymyilin, nostin katseeni ja katsoin Theaa suoraan silmiin, jälleen varmana sanoistani ja siitä, keitä me olimme.
”Hoida homma, kapteeni Lavonius. Miehistösi odottaa. Minä ohjaan meidät perille.”