Jouduin taas istumaan sellissäni aivan liian pitkän ajan ottaen huomioon, miten paljon erikoislaatuisista kyvyistäni olisi ollut hyötyä muualla. Säätiön hölmöt eivät vieläkään ymmärtäneet omaa parastaan, mikä oli tietysti varmasti ainakin yksi syy siihen, että porukka ei kovasta yrittämisestä huolimatta ollut vieläkään saanut avaruuden herruutta näppeihinsä.
Mitenköhän tumpeloita se sakki mahtoi olla? Hanna oli ottanut, nielaissut ja kulauttanut koko syötin melko vähällä yrityksellä, vaikka totta kai vastustamaton viehätysvoimani oli ollut suureksi avuksi. Sille ei vain voi mitään, että jotkut syntyvät äärimmäisen komeiksi ja fiksuiksi. Ei tarvitse olla kateellinen sentään, se on minulle rankka taakka kantaa. Saattaa joutua vaikkapa kaapatuksi pahisten mukaan, jos oikein huonosti käy.
Yritin tavoittaa edes jotain aluksen järjestelmää, mutta hyttini oli kuin muurattu umpeen betoniin. Näin linjoja, mutta en minne ne johtivat. En saanut mitään syötettä hytin ulkopuolelta, synkronointini tapasi vain harmaata, outoa massaa ja hyvin heikon alati läsnä olevien värilinjojen kaiun.
Se oli omalla tavallaan huolestuttavaa. Jos Säätiö oli päässyt näin pitkälle synkrohäirintätekniikassaan vuoden aikana – se huvipuiston peilitalon instanssi oli ollut tähän verrattuna kömpelöä leikkiä, lasten haparointia pimeässä – niin se tarkoitti, että Koalition aika alkoi valua tiimalasissa vähiin. Jotain pitäisi tehdä, ja pian sittenkin.
Onneksi paikalla olin minä, koska minä aioin todellakin tehdä asioita.
Kellontarkasti, kuulin koputuksen ovelta. Kohteliasta ja täsmällistä, Hanna olisi minulle hyvä apuri, kunhan vain saisin tongittua opiskelutoveristani edes hieman lisää syvyyksiä.
”Sisään vain. Enhän minä täältä voi minnekään poistuakaan”, ilmoitin hyväntuulisesti.
Hanna noudatti käskyäni, odottaen hytin oven sulkeutumista. Olimme pienen hetken hiljaa niin, että hytissä kuului vain avaruusaluksilla niin tuttu humina ja pieni taustamelu, äänet, jotka kertoivat, että kaikki oli kunnossa ja aluksen järjestelmät toimivat kuten pitää. Kaikille piloteille tämä äänimaailma merkitsi turvallisuutta ehkä jopa enemmän kuin ohjaamon rauha. Ohjaamossa kaikkeen pystyi vaikuttamaan itse, mutta toisen kyydissä oleminen oli pelottavaa: jotain, mitä ei pystynyt itse ohjaamaan. Kirjaimellisesti.
Halusin Hannan aloittavan, koska tämän ensimmäiset sanat paljastaisivat tilanteessa eniten. Taktikointiahan se, mutta minun piti päästä perille siitä, oliko Hanna todella Säätiön mukana omasta palavasta halustaan, vai liittyikö tilanteeseen kenties jotain muuta. Hankalia kaverisuhteita? Kosto ex-poikaystävälle? Jokin sellainen syy tekisi tulevista suunnitelmistani paljon, paljon helpompia toteuttaa.
”Hei. Se onnistui”, Hanna totesi antamatta minulle mitään täkyä. Perseensuti, mimmi osasi pelata yhtä hyvin kuin minäkin. Olisipa edes joskus joku vastustajani ihan tavallinen normaaliälykäs tyyppi, joka paljastaisi jokaisen salaisuutensa edes vähän helpommin.
”Ai miekkavalas?” kysyin, yhä äänessäni välinpitämätön hyväntuulisuus. Minullahan oli oikeasti vaikka mitä tärkeämpiä bisneksiä, olin täällä vain koska halusin olla, pelkästä Joshua Nivan galaktisesta armosta.
”Niin. Isot kihot tarkistivat asian, ja ohjaamo on todellakin tehty kahdelle.”
”Kuten sanoin. Sopiko isoille kihoille myös se, että sinä saat lentää sitä kaunokaista kanssani?”
Hanna katsoi minua ilmeettömästi ja olin tyytyväinen, että en verrannut Hannaa alukseen ja käyttänyt kaunokainen-sanaa kuvaamaan naiskauneutta avaruusaluksen lisäksi. Ehkäpä siinä todella oli turhan arkaainen sointi, joka ei oikein sopinut tilanteeseen.
”Ilmeisesti. Yllättävän helposti, jopa”, Hanna vastasi.
”Kuinka niin?”
”En ole lentämisessä kovin hyvä. Korkeintaan keskitasoa. Reputan lentotenttejä.”
Jes, ihanaa, kiitos, viimein jotain, johon todella tarttua! Konfliktia, draamaa, heikko kohta, jota kaivella!
”Se on aivan normaalia. Tenttien reputtaminen siis.” Järjestin ääneeni myötätuntoa.
”Sinä et ole reputtanut yhtäkään.”
”Siinä on kyse vain työnteosta ja opiskelusta”, valehtelin sujuvasti. ”Helpottaa, kun on voinut opiskella oikeat asiat jo pikkupojasta asti, mutta yhä se vaatii rankkaa työtä pärjätä koulussa. Kuka tahansa pystyisi samaan”, väitin ja inhosin itseäni hetken verran, kunnes muistin, että jokainen puolitotuus oli galaksin tulevaisuuden takia kerrottu, ei tietenkään koska halusin kokeilla, miten pitkälle voisin puheissani mennä.
Hanna katsoi minua pitkään, mutta ei sanonut mitään. Toivottavasti en ollut hukannut mahdollisuuttani, vaan pääsisin vielä tökkimään, kaivautumaan syvemmälle, selvittämään missä tämän heikko kohta olisi. Sellainen, mitä voisi vähän puristaa, kunnes saisin mitä haluaisin.
Lopulta pitäisi pahoitella tätä kaikkea, mutta Hanna oli ihan itse pompannut pahisten puolelle, joten kaikille ansionsa mukaan ja näin. Minulta ei riittäisi sääliä, ja kaikki keinot käytettäisiin.
Alus teki aivan pienen liikkeen. Keneltä tahansa muulta kuin minunlaiseltani superlupaukselta se olisi voinut jäädä huomaamattakin. Se oli kuin aavistus tai väristys, ei mikään oikea liike, ehkä enemmän tunne kuin muuta. Ikuisesti ja aina ylikierroksilla toimiva synkronointini nappasi sen, ja teki mieli ylistää kykyä ääneen – ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Tietenkään en tehnyt niin, piti olla viilipytty.
”Sinä et tainnut ihan täysin puhua totta”, sanoin Hannan suuntaan.
”Mitä odotit? Että paljastaisin jonkun supersuunnitelman?” Hanna heilautti päätään niin, että musta polkkatukka kiilsi hytin kirkkaassa valossa.
No, olin kyllä odottanut enemmän totuutta kuin valetta. Kirosin ajatuksissani, en ääneen.
”Varmaan juuri sitä. Ei-totuutta”, väitin. ”Mutta halusin kyllä uskoa. Olemme lopulta samalla puolella.”
Nyt taas se katse, jota kukaan naispuolinen ei voisi väistää. Minä tarkoitin tätä, minä halusin olla Säätiön uusi kultapoika, ja Hannan pitäisi uskoa se. Jos aavistukseni osui oikeaan ja olimme jo saapumassa Kuuhun, olin aikamoisessa kiipelissä.
Herra älyttömän komea hyvinistuvapaita soinnikasääninen Säätiön puheenjohtaja olisi varmasti paikalla, ja inhotti myöntää, mutta maskuliinisuudessa taitaisin hävitä, ellei Hanna pitäisi honteloista älyköistä. Älyssä en kyllä ajatellut hävitä puheenjohtajallekaan. Ällöttävä mies.
En ollut nähnyt puheenjohtajaa sillä pienellä tutkimusasemalla, josta tämänkertainen show lähti liikkeelle. Oletin siis, että mies oli jäänyt Kuuhun hoitamaan juttua etänä. Sillä lailla turvallisuushakuiset pahikset, jotka kuitenkin olivat ehkä hieman epävarmoja asemastaan, toimivat.
Koska se typerä kaappausjengi oli paljastanut tutkimusaseman ruokalassa, että koko jutussa oli osin kyse hämäyksestä, oletin suoraan, että Säätiön ja Koalition kokous oli pelkkää silmänlumetta. Ehkä se oli ollut silmänlumetta Koalitionkin suunnasta. Hankalaa, kun juuri kehenkään ei voinut todella luottaa.
”Hyvä, että uskoit. Ei siitä haittaakaan ole”, Hanna hymähti.
”Saavummeko me Kuuhun?”
Nyt Hanna katsoi minuun aidosti yllättyneenä.
”Kyllä. Mistä sinä sen tiedät? Tämä huone on vahvasti eristetty. Täältä ei pitäisi päästä kiinni aluksen järjestelmiin.”
”Hienoa tekniikkaa ja innovaatio, tiedän. Neiti Cooke kertoi siitä minulle. Hieman sukua niille synkrohäirintäaseille, eikö totta?”
Yritin yhä pelata, epätoivoisesti ehkä, mutta minun oli kerta kaikkiaan pakko päästä käsiksi Säätiön systeemeihin ja pelastaa galaksi, koska Emmerie oletti poikaystävältään vähintään sitä. Muuten en sitä paitsi antaisi itselleni anteeksi sitä, että jätin Emmerien sinne asemalle, yksinään. Ääh, helkkari soikoon, tämä juttu alkoi nyt lipsua kiusallisen tunteelliseksi ja muutenkin sotkuiseksi.
”Aivan, neiti Cooke, totta kai.”
”Pidätkö sitä yhä pelkkänä sepitteenä, jolla yritän pelastaa nahkani?”
”En tiedä, mutta sillä ei ole väliä”, Hanna sanoi.
Kohotin kulmiani, olin varmasti Säätiölle yhä arvokas, mutta miten? Pelimerkkini kolisivat lattialle lujempaa ja nopeammin kuin keskimääräisen kasinohuijarin yritelmät.
”Testit tehdään Kuussa. Turha kai sitä sen enempää pedata tai pitkittää. Tule mukaan”, Hanna ilmoitti lähes ystävällisesti ja antoi vankihyttini oven liukua sivuun.
Ainakin pääsisin pois kopista, mutta en osannut yhtään arvata, tarkoittiko se voittokertoimeni nousua vai laskua. Kenties se selviäisi ainoastaan yhdellä tavalla – laittamalla yhä lisää panoksia likoon.
Hanna viittoi minut eteensä seisomaan ja kiinnitti jälleen ne käsiraudat. Menimme siis yhä tällä linjalla näiden leikkien suhteen – noh, olihan siinä järkeä, olisin voinut koskemalla käytävän seinää saada vaikka mitä informaatiota tietooni. Kenties sieltä joukosta olisi vaikka löytynyt herra puheenjohtajan salaisia alastonkuvia tai jotain muuta yhtä raskauttavaa.
Annoin Hannan kävellä takanani ja astelin tavallisin reippain askelin, vaikkei se tuntunutkaan kovin turvalliselta. Mukanamme kulki kolme synkän oloista Säätiön turvaheppua. Tutut rauhalliset ja arkkitehtuuriltaan mahdollisimman seesteiksi ja neutraaleiksi tehdyt maitovalaan pyöreämuotiset käytävät tuntuivat ahdistavilta nekin.
Olin tietysti menettänyt vankeuteni aikana ajantajuni. Ilman synkronointiani ja mitään kelloa, joka sillä tavoittaa, olin aivan ulalla. Minun ei ollut sitten varhaislapsuuden tarvinnut harjoittaa sisäsyntyistä kelloa tai käsitystä ajasta, minkä tajusin nyt virheeksi. Olin ajatellut, että Kuu oli vielä kauempana.
Minun ei pitäisi luottaa synkronointiini niin täysillä. Jos tästä seikkailusta ei jäisi käteen mitään muuta elämänohjetta, ainakin tuo. Pitäisi pyrkiä siihen, että olisi jokin muukin kortti käännettävänä tässä elämän pasianssissa, jossa toivottavasti oli aina olemassa enemmän kuin vain yksi ainoa oikea siirto.
Hanna johdatteli minut kohti maitovalaan poistumiskäytävää. En nähnyt matkalla ketään muuta kuin meidän joukkiomme, Hanna, minä ja kolme tylsämielisen oloista lihaskaveria.
Imartelevaa, että Säätiö oletti, että alkaisin riehumaan ja että tarvitsin todella monta vartijaa. Ihan kuin näillä epälihaksilla olisi ollut sellaisesta todellista pelkoa! Aioin käyttää terävää sanan säilääni, joka tulisi vielä lävistämään joka ikisen Säätiön pahiksen.
Tätä oli ainakin helppo toitottaa itselleen, kun mistään ei oikein ollut varmuutta ja saatoin vaikka olla kävelemässä kohti omaa loppuani. Kuolemanpelolle tai millekään yhtä alkukantaiselle ei saisi antaa tilaa. Minä olin Säätiölle arvokas ja aioin käyttää taitojani ja sitä valttia loppuun asti.
Tummapukuiset Säätiön turvatyypit murahtivat, kun saavuimme ovelle. Yritin katsoa ympärilleni, koska kukaan ei vieläkään puhunut mitään – ja epätyypillistä kyllä – en itsekään ollut puhetuulella, ennen kuin saisin imettyä ympäriltäni edes hieman lisätietoa tilanteesta.
Maitovalaan ahtaahko mutta Koalition standardien mukainen pehmeästi valaistu ja muodoiltaan mahdollisimman vähän teräviä kulmia sisältävä yhdyskäytävä johti meidät kuutukikohtaan.
Täällähän minä olin käynyt jo aiemmin. Tai en juuri tässä käytävässä, sillä minä ja Emmerie olimme saapuneet ihan omia reittejämme. Tämä oli se virallinen tie, olimme selvästi tukikohdan vastaanottopuolella, tilassa oli nuolia ja kylttejä suuntaan jos toiseenkin, iso näyttö oli pimeänä. Edessä aukeni aulantapainen, joka sekin oli epäilyttävän tyhjä ottaen huomioon, että paikalle oli juuri saapunut ainakin useita kymmeniä maitovalaan miehistön jäseniä.
Minut oli selvästi marssitettu viimeisenä aluksesta ulos, mitä se sitten tarkoittikaan: olin VIP, mutta millä tavalla?
Aulan penkit nököttivät orvon oloisina, eikä niitäkään ollut maalattu mustiksi, eikä seinillä vieläkään ollut mitään mustanpunaisia pahisten symboleita. Varsin suuri pettymys. Olisin itse brändännyt oman avaruuspahisorganisaationi paljon paremmin. Tämä paikka näytti hyvin keskinkertaiselta ja tavalliselta.
Ovi aulasta tukikohdan suuntaan sihahti, ja sieltä asteli kaksi henkilöä, joista kumpaakaan en olisi välttämättä halunnut tavata heti tämän uuden kuukäyntini alkuun. Melissa ja herra Jake, molemmat tyylikkäästi pukeutuneina, toinen pukuun ja toinen punaiseen mekkoon. Sitä olisi luullut, että punainen riitelisi Melissan hiustenvärin kanssa, mutta jotenkin efekti oli räikeän sijaan äärimmäisen harkittu ja varsin esteettinen. Jos ei muuta, arvostin Melissan tyylitajua: ainoa henkilö koko Kuussa, joka edes yritti näyttää pahis- femme fatalelta.
”Hei, Josh.”
Että minä inhosin herra Säätiön puheääntä jo valmiiksi. Se oli sillä tavalla karismaattisen matala, mihin minä en pääsisi edes usean viskilasin, viikon mittaisen flunssan ja metallimusiikin laulamisen jälkeen.
”Hei herra tärkeä”, vastasin. En osannut kiinaa ja Jakeksi äijän kutsuminen olisi ollut jo liikaa. Emme olleet sillä tavalla tuttavia. Jake-setä, ihan kuin olisin ollut joku pikkupoika, hyi. Mieluummin olisin riskillä epäkohtelias kuin pelaisin ukon pussiin.
”Noh, niinkin voi sanoa, toiselle herra tärkeälle”, puheenjohtaja sanoi ja hymyili suuntaani.
”Jaahas. Jos olen tärkeä, miksi minua pidetään vankina? Muistaakseni lupasin tulla matkaanne ihan vapaaehtoisesti.”
”Vankeus on suhteellinen käsite. Voit ajatella näitä vaikkapa varotoimina.”
”Varotoimesi saavat minut tuntemaan oloni hieman uhatuksi.”
Melissan hiljaisuus oli paljonpuhuvaa ja pahaenteistä. En ollut varmaan koskaan ollut paikalla niin, että olisi mennyt näin monta minuuttia ilman yhtään tulihiuksisen leidin kipunoivaa kommenttia. Toivottavasti kukaan ei ollut sammuttanut tulta. Sitä paitsi minun piti osoittaa tarinani vedenpitävyys jollakin tavalla, tai muuten Hanna epäilisi todella. Tulta ja vettä sekaisin.
”Melissa, on mukava nähdä sinuakin pitkästä aikaa. Kättelisin vaikka, mutta se ei nyt onnistu”, sanoin ja kohautin olkapäitäni anteeksipyytävään sävyyn.
”Minustakin on, yllättävää kyllä”, Melissa vastasi, oudon vaisuna. Jotain oli nyt todella pielessä.
”Neiti Cooke tässä jäi kiinni toisen puolen kanssa vehkeilystä”, puheenjohtaja ilmoitti, väläyttäen suuntaani sellaisen saalistajan hymyn, että en olisi ollut yllättynyt, vaikka suussa olisi ollut tukko teräviä hampaita. Näin kuitenkin vain tasaisen valkoisen, tarkkaan hoidetun yhä luonnollisen puolella olevan hohtavan hammasrivin. Tyylikästä ja harkittua ja niin raivostuttavaa.
”Toisen puolen?” Päätin esittää pöyristynyttä. Halusin kaikkien yhä uskovan, että todella olin loikannut Säätiön puolelle vapaasta tahdostani.
”Niin. Koalition. Sinne suuntaan on vuotanut kaikenlaista, eikä ainoastaan Säätiön eduksi, sanoisin.”
Sain suuntaani Melissalta niin läpitunkevan katseen, että ymmärsin olla utelematta sen enempää.
”Vai sellaista. Onpa harmi, että minun kontaktini paljastui sitten petturiksi. No, minäkin olen tietysti petturi, Koalition suunnasta katsottuna vain”, väitin ja hymyilin yhtä valloittavasti takaisin, ottaen muutaman askeleen eteenpäin. Minä aioin osoittaa, että yksikään kotikutoisen puolirikollisorganisaation pomo ei minua pelottelisi, ei Kuussa eikä Maassa eikä missään muuallakaan.
”Sitä on vaikea todistaa tai uskoa ihan vain näillä puheilla”, puheenjohtaja ilmoitti, pitäen katseensa edelleen tiukasti minussa. Melissa ja Hanna jäivät sivustakatsojiksi, eikä sekään ollut ihan oikein.
”Sinulla on vain sanani”, väitin takaisin. Tuijotuskisa oli todella käynnissä, enkä aikonut olla se, joka räpyttäisi ensin.
”Se pitää paikkansa.”
Puheenjohtajan katse syveni, ja kasvoilla vilkkui sellainen ilo, että se sai ilkeän tunteen kouraisemaan syvältä vatsanpohjasta. Jos tämä mies oli jostain iloinen, se ei tarkoittaisi hyvää yhtään kenellekään, vähiten minulle. Mutta minä pitäisi kiinni viimeiselläkin egonsäikeelläni omasta suunnitelmastani, enkä häviäisi tällekään ällötykselle.
”Mitä sanot, Nivan poika, jos pyydän sinulta pientä uhrausta Säätiön hyväksi?”
Ei ainakaan bändipaitakokoelmaani, mutta se ei kyllä onneksi ollut täällä, vaan suureksi osaksi vanhempien luona tallessa. En ollut ottanut sitä mukaan kokonaisuudessaan Maahan, oli tullut matkatavaran painoraja vastaan.
”Sopii”, vastasin epäröimättä. Oliko muka muuta vaihtoehtoa? Olin jumissa, minun piti yhä päästä jonnekin, jossa pääsisin kähveltämään joka ikisen Säätiön salaisuuden ja lähettämään ne pikakaistaa pitkin suoraan Emmerielle.
”Minä pidän vapaaehtoisista”, puheenjohtaja ilmoitti ja katsoi yhä minuun. ”Turha tässä on vitkastella, meillä on kiire muutenkin. Hanna, Melissa, tulkaa mukaani. Te muut, voitte poistua. En usko, että poikaparka alkaa rettelöimään, ainakaan sen jälkeen, mitä on tulossa.”
”Mitä tässä vaaditaan? Katkaistaanko sormi? Pidän pikkurilleistäni.”
”Nooh… ei aivan.”
Puheenjohtaja avasi oven käytävään ja viittoi minua menemään edeltä. Mukavaa, että kaikki Säätiössä olivat niin pirun kohteliaita. Tunsin kaikkien katseet selässäni.
Oletin, että olisimme menneet kohti labraa tai vaikkapa hangaariin katsomaan miekkavalasta, joka oli oletettavasti siirtynyt Säätiön haltuun ja tutkittavaksi alta aikayksikön. Kävelimme aivan eri suuntaan, käytävään, jossa en ollut edellisellä käynnillä edes käynyt. Se oli tyhjä eikä vaikuttanut johtavan oikeastaan minnekään, paitsi alas. Kuun pinnan alle.
Pystyin aistimaan Melissasta rippeen vaivautuneisuutta. Hanna oli ilmeetön, varmaan päättänyt, että roikkuisi Säätiön kyydissä, vaikka se tarkoittaisi miten huonoja asioita yhden söpön pojan eli tietysti minun kannaltani. On se nyt kumma, kun viehätysvoima ei vienyt aivan perille asti.
Puheenjohtaja hymyili edelleen, ja avasi meille neljälle oven, jota ei todellakaan ollut seinässä vielä hetki sitten. Koalition peruskikkoja eli häiveteknologiaa – mutta olin luullut, että Säätiö ei olisi vielä varastanut sitä, ainakaan kokonaan. Mutta jos näillä oli kokonaisia aluksiakin nyt, niin kyllähän siihen mahtui aivan hyvin vähän illuusioita ja taikaa mukaan, sopivasti mausteeksi ja vaikeuttamaan jälleen kerran tehtävääni.
Yritin tarrata kiinni ovesta sen liukuessa sivuun, mutta en ollut tarpeeksi nopea ja sorminäppärä, enkä saanut synkronoinnillani otetta ilman fyysistä yhteyttä. Joko Säätiö suojasi kaiken liian hyvin tai jossain oli menossa juuri minuun kohdistuva häirintä. Veikkasin ikävästi jälkimmäistä.
Kävelyreissumme päätepiste oli jonkinlainen hullun tiedemiehen laboratorio. Mitenkään muutenkaan paikkaa ei voisi kuvailla; siellä oli melkoinen epäjärjestys ja pöydillä ja liikkuvilla kärryillä jos jonkinlaisia teknisiä laitteita, paljon johtoja ja vielä vilkkuvia valojakin. Klassista, oikein sopivaa, vihdoin sitä tavaraa mitä tällaiselta pahisten pesältä saattoikin odottaa. Kattovalot olivat sentään kirkkaan valkoiset, ilman mitään punaista värisävyä.
Huolestuttavinta juuri minulle oli, että huoneen perällä sijaitsi hammaslääkärin tuolia muistuttava istuin, enkä ihan uskonut, että herra pääpomo haluaisi valkaista purukalustoni ja tehdä minusta uuden hymyilevän PR-pojan mainoksiin. Varsinkin, koska tuolista roikkui jotain, jonka pystyi käsittämään lepositeiksi.
Kiva, pääsisin Säätiön koekaniiniksi johonkin epämääräiseen ihmiskokeeseen.
”Teidän päämääränne tässä on kieltämättä selvä”, ilmoitin. ”Mitä haluatte? Tonkia aivojani? Kopioida täydellisen Nivan suvun ulkomuodon jokaiselle seuraavalle puheenjohtajan kloonille? En tykkää pojista silleen, mutta eikös tämän herran ulkonäkö ole jo valmiiksi tarpeeksi hyvä, ilman minun geenejänikin?”
Melissa hymyili, ensimmäistä kertaa aikoihin.
”Tiesin kyllä mihin lähdin, kun aloin tutkia tekoälyn mahdollisuuksia ja droneja, alun perin. Mutta tässä ollaan, ja lupasin todistaa uskollisuuteni Säätiölle. Ihan kuten sinäkin.”
Tuijotus oli läpitunkeva, mutta onneksi olin ollut Melissan kanssa tekemisissä aiemminkin. Ymmärsin, mitä epätodennäköinen liittolaiseni tarkoitti. Selvä, olimme siis yhä molemmat samalla puolella, mutta tilanteen takia piti näytellä ja pelata aikaa.
Jos nämä kolme halusivat köyttää minut tuoliin ja pistellä neuloilla ja köyttää minut mystisiin kojeisiin, saisin ehkä vihdoin sen yhteyden tukikohdan järjestelmiin, jota olin kytännyt niin pitkään. Olisikohan se riskin arvoista? Antaisiko Melissa minun vain kuolla, jos jokin kokeissa menisi pieleen? Minä en ollut Sigrid.
”Mitä sinulle Melissa kuuluu noin muuten? Onko Sigridillä kaikki hyvin?”
”On. Kiitos kysymästä.”
Melissa pysäytti hyväntuulisen keskustelun heti alkuunsa ja ymmärsin olla kyselemättä Sigridistä sen enempää.
Puheenjohtaja vilkaisi meihin uudelleen.
”En kiristä neiti Cookea taas hänen parisuhteensa kautta. En minä täysi hirviö ole.”
”Vielä”, mutisin, ja puheenjohtaja nauroi.
”Noh, noh. Koalition puolella ovat ne oikeat hirviöt.”
”Mitä se puhe AI:sta oli?” kysyin.
Puheenjohtaja siirtyi tuolin viereen ja taputteli sen niskatukea ylpeään sävyyn.
”Haluamme varustaa tulevat sota-aluksemme parhaalla mahdollisella tavalla. Koalitio on tehnyt miekkavalaan kanssa hienoa työtä, mutta siinä on yksi perustavanlaatuinen suunnitteluvika, kuten koko organisaatiossakin. Vika, jonka Säätiö aikoo korjata.”
Aloin ymmärtää, tai ehkä olin aina ymmärtänyt, tavallaan.
”Me ihmiset. Meissä on liikaa muuttujia.”
”Niin. Synkronointi teki tekoälystä ja monesta muustakin kehitteillä olevasta teknologiasta turhan, kun ihmisaivojen ja koneen yhdistelmä riittää niin moneen sellaisenaan. Mutta mitäpä jos ihmisaivot ja tietokoneen yhdistäisi toisella tavalla? Toiseen suuntaan, lataamalla ihmisen kyvyt koneeseen, eikä niin, että ihmisten uudehko kyky käyttää konetta.”
”Eli… hetkinen, aiotko tunkea minut tietokoneen sisään? Sieluineen päivineen? Anteeksi nyt, mutta kaikki ruumiin ilot, jotka minulla on kokematta, olen sentään terve nuori mies ja tämä uhraus-”
Juu, pelasin aikaa yhä edelleen, mutta aloin olla myös rehellisesti peloissani.
”Ei sillä tavalla. En suinkaan ole mikään aamupiirrettyjen pahis. Minä arvostan ihmisyyttä.”
”Eli mitä ihmettä sitten?” Äänessäni oli pikkuriikkinen ripaus pelkoa, jota en olisi halunnut näyttää. Perhana.
”Säätiö tarvitsee kopion sinun ainutlaatuisesta synkronoinnistasi, jonka jatkuva estäminen on kieltämättä ollut raskasta ja tuo minulle päänsäryn viimeistään huomenna. Oli kätevää, että paljastit kykysi juuri sopivalla hetkellä. Olen aina arvannut, että kaltaisiasi on pakko olla olemassa.”
”Kätevää, että kävelin käytännössä syliin, ja vielä vapaaehtoisesti.”
”Universumi on Säätiön puolella.”
Melissa katsoi meihin molempiin ja näytti surulliselta ja vähän innostuneelta samaan aikaan.
”Tajuatko, Josh? Kenenkään ei tarvitse kuolla tulevassa sodassa, jos miekkavalaita ja muita sota-aluksia ohjaa synkronoiva AI. AI, jonka teemme Koalition parhaasta pilotista, jonka tiedän – sinusta.”