Muistojen virta ympärilläni haalistui ja laimeni mitäänsanomattomaksi. Nyt se oli kuin juoma, jonka hiilihapot olivat jo kadonneet. Hitaasti palasin oikeaan todellisuuteen, synkronointini suristessa taustalla kuin jokin yliviritetty vanha koje.

Olin näköjään jäänyt leijumaan kuvajaisten katselun ajaksi.

Josh nyki minua alaspäin, kaapaten minut syliinsä, näköjään välittämättä pätkääkään siitä, että Seira seisoi aivan vieressämme.

Joshin ilmettä ei pystynyt kunnolla lukemaan kypärän takia. Se alkoi aavistuksen häiritsemään minua – Koalition olisi pitänyt keksiä ongelmaan jokin ratkaisu. Poikaystäväni ilmeet olivat tärkeä linkki todellisuuteen ja muihin ihmisiin, enkä halunnut pärjätä ilman sitä, vaikka pärjäsin varsin hyvin hengittämättä oikeasti tai nukkumatta.

Ehkä puhuisin aiheesta myöhemmin vaikkapa Sebastianille. Lisää parannuksia pilottipukuihin.

”Näkyikö sieltä jotain?” Josh kysyi mahdollisimman neutraaliin sävyyn.

”Ylhäältä? Ei mitään, mikä auttaisi tämän tukikohdan mysteerin selvittämisessä.”

Olisin kovasti halunnut puhua Joshille näkemästäni, mutta en niin, että Ye-Seo kuulisi joka sanan.

”Kiitos”, sanoin Ye-Seon suuntaan. Tämän parvi värisi, hiukseni olivat selvästi palanneet normaaleiksi. Olimme jälleen erillämme, erilaiset.

”Onko kaikki kunnossa?” Seira kysyi.

”Joo. Me juttelimme.”

Seira oli hetken hiljaa ja olisi varmasti halunnut kysyä vaikka mitä, mutta päätyi sitten kuitenkin toiseen ajatuslinjaan, mistä olin hyvinkin kiitollinen.

”Tehtävällä ei ole mitään kovin konkreettista aikarajaa, mutta olisi silti hyvä toimia ripeästi. Mentäisiinkö nyt tarkistamaan tämä labra?”

”Tietty”, Josh kuittasi.

Ye-Seo leijui mukanamme yhä kuin jonkinlainen hiljainen hengetär. Onneksi ei meidän suhteemme ainakaan tällä hetkellä pahantahtoinen sellainen.

Minun ja Joshin oli tarpeen jossain vaiheessa hukata Ye-Seo, jotta voisimme jutella kunnolla, tai sitten meidän pitäisi luottaa tähän todella ja kertoa aivan kaikki. Kumpikaan vaihtoehto ei vaikuttanut kovin helpolta toteuttaa.

Toisaalta Ye-Seo oli selvästi luottanut minuun näyttäessään menneisyytensä.

Mietin myös Joshin sanoja ja sitä, voisimmeko oikeasti löytää herra Jaken varmuuskopion jostain. Tuskin se löytyisi Marsista ainakaan, ellei koko juttuun liittynyt aikamatkustusta, ja sen vaihtoehdon halusin ruksia pois mahdollisista. Aikamatkustus sotki kaiken, ja sen jälkeen mikään looginen päättely olisi täysin mahdotonta.

Joka tapauksessa Ye-Seon tavoitteet saivat odottaa hetken ajan, sillä Seira oli meidän virallinen komentajamme, ja oli paras aloittaa siitä, mikä oli juuri nenän edessä ja tehdä Seiran pyynnön mukaan. Laboratorio oli ihan yhtä hyvä paikka aloittaa kuin mikä tahansa muukin.

Rakennuksen ovi oli auki – kenties huolestuttavaa tai sitten aikoinaan Marsissa asuneiden Koalition uudisasukkaiden ei ollut tarvinnut miettiä murtovarkaiden mahdollisuutta, tai mahdollinen varas olisi ainakin jäänyt kiinni alta aikayksikön.

Konttimainen ja kolho laboratoriorakennus näytti sisältä siltä, kuin ajan kuluminen ei olisi koskettanut tilaa ollenkaan. Kaikki oli kuin tilasta olisi poistuttu vain hetki sitten, hujan hajan ja kesken.

Hymähdin aavistuksen. Olin käynyt jo niin monessa Koalition laboratoriossa, että aloin mennä laskuissa sekaisin. Huomasin, että edessäni väliaikaisen näköisille pöydille kasatut laitteet olivat vähintään vuosikymmeniä vanhoja. Osittain ne näyttivätkin siltä, mutta osa taas ei juurikaan eronnut siitä, mitä vaikkapa opiskelijalaboratorioissa oli käytössä.

”Tämä kaikki on varmaan ollut aikoinaan parasta, mitä ihmiskunnalla on ollut”, Josh tuumasi ja kumartui yhden pöydän ylle vetäen sormeaan pitkin pöydän pintaa. Siihen tarttui hienojakoista ja hieman punertavaa pölyä.

”Tietenkin”, Seira vastasi. ”Olihan Mars Koalition senaikainen fokus. Koko organisaation toimintaa ohjaava tavoite oli muokata Marsista maankaltainen planeetta. Toki maankaltaistaminen olisi tapahtunut hyvin pitkällä aikajänteellä, mutta ensin piti asuttaa järkevähkön kokoinen populaatio näiden kupolien sisään.”

”Löytyykö täältä mitään, mikä selittäisi artefaktin kohtalon? Tai mitään muutakaan?” kysyin kärsimättömänä.

Mitään varsinaista pengottavaa täällä ei ollut. Laitteiden muistissa oli varmaan tiedot niillä ajetuista kokeista, mutta auttaisiko se meitä eteenpäin – tulosten tietojen tulkitsemiseen saattoi mennä aikaa vaikka miten, jos niitä ei ollut kunnolla merkitty ja selitetty. En ollut geologi tai muukaan varsinainen luonnontieteilijä, vaikka olinkin lukenut kaikenlaista sivuaineena Taivasopistossa.

Vilkaisin taas Joshiin ja Seiraan päin. Meillä on rajattu määrä ilmaa mukana, ja vaikka voisin omalla artefaktillani tehdä temppuja ja jonkinlaisen hengityskuplan, se ei tuntunut parhaalta ratkaisulta noin pidemmän päälle.

Josh koski suunnilleen kaikkeen, sormi osui laitteisiin, pöytiin, seiniin. En nähnyt poikaystäväni kasvoja vieläkään, mutta liikkeissä oli tiettyä määrätietoisuutta.

”Täällä on jotain. Synkronointini koskettaa sitä välillä ihan aavistuksen. Vähän kuin saisin kulmasta kiinni kynsillä, ja sitten se taas katoaa. En saa napattua signaalia kokonaan, osin siksi, että Ye-Seon jälki on aika vahva. Pahoittelut.”

YMMÄRRÄN. MINÄ OLEN VAHVA.

Mietin, oliko naisella sittenkin yhä huumorintaju tallella nanobottikuorrutuksen alla.

”Okei, missä suunnassa?”

”Odota nyt”, Josh sanoi ja pysähtyi keskittymään. Ye-Seo siirtyi hieman kauemmas; pilvi pieniä droneja pörräsi enemmän labran oven suuntaan.

Jostain syystä Ye-Seo tuntui luottavan meihin varsin paljon, vaikka tähän mennessä emme olleet tehneet Ye-Seon ja parven tavoitteille kuin hallaa.

Epäilin sen johtuvan siitä, että naisella oli vielä vähemmän ystäviä kuin minulla. Ei yhtään ketään koko maailmankaikkeudessa. Surullista, mutta emme alkaisi täyttää yhdessä ystäväkirjaa.

”Tässä”, Josh ilmoitti ja osoitteli erään pöydän alle. ”Täällä on jotain. Tai no, kaikkialla on jotain, mutta tässä surisee eniten.”

Kyykistyin poikaystäväni viereen, Seira kyykkäsi taaksemme. Pöydän alla oli jonkinlainen laiteyksikkö: ulkonäöstä päätellen joko vuosikymmeniä vanha muisti tai tietokone. Muotoilussa ja väreissä oli jotain vanhanaikaisen hellyyttävää, joka suunnasta voimakkaasti pyöristetyt kulmat ja vaaleanhaalea värimaailma olivat menneet näissä asioissa muodista vuosikausia sitten.

Sen enempää lupia kyselemättä työnsin hiuskiehkurani laitteen sisään pienenpienestä raosta, joka sen kuoren osien välissä oli.

”Tuo on kyllä aina yhtä hämmentävän näköistä”, Josh kommentoi.

”Varmaan voisin tehdä tämän jotenkin ilmankin hiuksia, mutta toisaalta jokin fyysinen elementti auttaa keskittymään. Tekee hommasta vähän todellisempaa. Hiukan kuin ne eleet, joita melkein kaikki tekevät synkronoidessaan.”

Kun jatkuvasti musteenkaltaista ainetta näennäisesti valuttava hiuskiehkurani kosketti laitetta, minun piti ottaa tukea muinaisesta laboratoriopöydästä, jotta en olisi kaatunut.

Tietomäärä lävähti vasten kasvojani sekavana janana pitkin poikin, vyörynä, jonka huitaisin nopeasti sivummalle.

”Mitä hittoa? Eivätkö ne ole salanneet tätä ollenkaan?”

Josh työntyi lähemmäs ja seisahti samalla tavalla paikalleen.

”Mitä ilmeisimmin ei. Huh… eikä tätä ole mitenkään edes yritetty laittaa järjestykseen. Tämä on jonkun tajunnanvirtaa.”

”Vähän kököllä synkronointitaidolla tallennettua”, mutisin.

Seira vilkuili tilannetta meidän takaamme, yhä kyykyssä mutta valmiina pomppaamaan pystyyn.

”Lienee paras sitten, että minä en aktiivisesti synkronoi, vaan jätän sen asian teille.”

Tietovirta pyöri tajunnassani kuin aallot, tunsin itseni uimariksi, joka ei koskaan tavoittanut rantaa. Vaikka kuinka kauhoin ja palastelin dataa, sitä tuli enemmän, ja enemmän, merkityksetöntä merkkijonoa, toistuvia kirjaimia, tunnejälki jossa oli rahtunen epätoivoa mutta niin paljon muutakin, että en saanut siitä kiinni. Kaikkea oli yksinkertaisesti liikaa.

Otin kiinni satunnaisesta osasta dataa ja yritin puristaa sen järkeväksi. Halusin tehdä siitä kokonaisuuden, mutta tieto pyrki pakoon ja liittyi osaksi jotain, joka vilkutti minulle aivojeni syövereissä. Heilahdus vain, ja jälki hukkui jälleen.

Koska tallennus oli liian sekava, data valui yli muodostaan, ei pysynyt raameissa. Se näytti haarautuvan hieman pyöreänmuotoisesta vaaleasta tihentymästä neljään eri suuntaan, ja sitten taas osin viiteen. Haarat näyttivät kuin puunoksilta, tai rihmastolta, tai joltain, mistä en aivan saanut kiinni.

Viimeiset haarat haarautuivat viiteen. Kaksi kertaa viiteen, molemmin puolin.

Nehän olivat ne sormet, joilla minulle oli vilkutettu muutama sekunti sitten, mielessäni mutta todellisena.

”Helkkari!” kirosin, kun tajusin mitä Joshin kanssa käsittelimme.

”Se ei ole mitään dataa-dataa. Se on joku. Ei vain jonkun synkronointi. Joku henkilö!”

”Ai niin kuin jonkun ihmisen kopio? Tuolla?”

Joshin ääni oli täynnä venytystä ja narinaa, ymmärsin täysin tämän epäuskon, vaikka Josh olikin heti ymmärtänyt, mihin yritin viitata.

”Niin! Katso nyt, siitä muodostuvat hermot. En minä osaa paremmin selittää. Minä tunnen sen.”

”Tätä dataa on kyllä todella, todella paljon.” Josh kuulosti yhä narisevalta, mutta ei enää venyttänyt sanojaan niin paljon.

”Herra ex-puheenjohtaja sanoi varsin selkeästi, että Koalitiolla on ollut tekniikka tähän jo pitkään.”

En jaksanut käyttää vanhasta vastustajastani mitään kohteliaampaa termiä, vaikka ehkä olisi pitänyt, koska Ye-Seo kuunteli keskusteluamme. Nainen ja tämän oletettavista muista tietoisuuksista koostuva parvi olivat oikeastaan paras todiste siitä, että Koalitio todella pystyi jonkun tietoisuuden siirtämiseen muuhun muotoon. Se, säilyikö data prosessissa täysin samana, oli minusta vielä hyvinkin epäselvää.

”Se on korkeintaan fragmentti”, Josh sanoi. ”Tämä ei ole kokonainen. Ei samalla tavalla kuin ne kopiot olivat täydellinen kopio synkronoinnistani.”

Kumpikaan meistä ei viitsinyt sanoa ääneen, että kokonaiset tietoisuudet me olisimme havainneet todennäköisesti ihan ihmishahmoisina, Josh synkronoinnillaan ja minä uusilla aisteillani. Olihan siitä jo kokemusta.

”Eli se joka yritti tätä, epäonnistui.”

MINÄ VOIN OTTAA HÄNET.

”Onkohan sekään nyt ihan viisasta? Miten sinä edes teet sen? Ja minkä ihmeen takia joku on tehnyt tällaista Marsissa, ja epäilemättä kiireessä?” kyselin, kääntymättä edes katsomaan Ye-Seon pilveen päin.

Seira päästi rykäisynkaltaisen äänen, joka kuulosti radioon hieman särisevältä.

”Täällä on mennyt resursointi jotenkin pieleen. Arvelin niin jo Koalition meille antamasta datasta ja piirustuksista. Joko maankaltaistaminen oli mallinnettu väärin, tai on tehty jokin muu suurehko virhe. Nimittäin väkimäärän huomioon ottaen ruoka- ja vesiasiat ovat ihan miten sattuu. En oikeastaan edes ymmärrä, miten tällainen on päässyt Koalition suunnitelmista läpi. En ole resursointi-insinööri, mutta sen näkee amatöörikin. Taas yksi hyvä syy, miksi kaikki Marsiin liittyvä on salattu ikiajoiksi.”

”Vanha kunnon Koalitio, aina peittelemässä virheitään. Täällä ei ole peltoja tai kasvihuoneita tai riippuviljelmiä missään, luulisi että niitä pitäisi olla kupoli täysi. Juttu haisee”, Josh sanoi kompaten äitiään.

Äidin kanssa samaa mieltä oleminen oli vähän omituista, mutta oli vain hyvä, jos vanhat kaunat oli perheen välillä unohdettu.

”Jospa kävi niin, että kun näytti siltä, että tukikohta tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa eikä täältä pysty pelastautumaan ajoissa, joku tai jotkut tekivät viimeisenä mahdollisena vaihtoehtonaan aika lopullisen ratkaisun”, Seira pohti.

”Tekisitkö sellaisen ratkaisun itse?” kysyin ennen kuin ehdin ajatella pidemmälle.

”En todellakaan tiedä”, Seira sanoi. ”Ei sellaista osaa sanoa, ennen kuin tilanne on todella edessä. En ole Koalition hommissa tuntenut kuolemanpelkoa kovin montaa kertaa, ja nykyään pelkään enemmän jälkikasvun puolesta joka tapauksessa.”

”Kiitti äiti”, Josh sanoi taas sarkastiseen äänensävyyn, minkä Seira jätti onneksi omaan arvoonsa. Välirauha perheessä oli ilmeisen häilyvää sorttia.

”Niin, mitä me nyt tehdään tälle? Otetaan se fyysisesti mukaan vai?”

Osoittelin epämääräisesti laitteistoa kohden, epävarmana siitä, mitä pitäisi tehdä. Jonkun tietoisuuden antaminen Ye-Seolle tuntui huonolta idealta, koska kaikki naisessa oli jollain perustavanlaatuisella tavalla luotaantyöntävää. Kenties minä yhä edes jotenkin biologisena olentona koin automaattisesti pientä inhoa muunlaisia olentoja ja tietoisuuksia kohtaan, olihan sekin ihan mahdollista. Ihmisissä oli aina vahvasti läsnä erilaisuuden pelko, vaikka kuinka sivistyneenä väittäisi muuta.

SE KUULUU MINULLE.

Tiesin kyllä, mitä Ye-Seo tarkoitti.

”Tuota jos et -”

”Voimmeko me jutella sille, joka tuolla on?” Josh keskeytti.

”Epäilen, ettei”, vastasin takaisin. ”Sanoisin, että data on korruptoitunut ja käyttökelvoton, mutta se on … joku. Tai oli.”

Seira seisoi paikallaan ja päättelin tämän pohtivan, miten meidän pienen iskujoukkomme pitäisi toimia.

Vieressämme Ye-Seon parvi surrasi tiiviimmin.

Kiihtyvämmin, lähemmäs meitä, unohtaen kohteliaan etäisyyden ja ihmisyyden säännöt. Liian lähelle kasvojani, liian lähelle Seiran ja Joshin visiireitä.

Luottamuksemme venyi äärirajoilleen jo toisen kerran tänään.

JO RIITTÄÄ.

Isku löi vasten keskivartaloani kuin valtava nyrkki.

Josh kirosi radio rätisten ääneen.

Minä paiskauduin hiuksineni irti ja tunsin selkäni kolahtavan kipeästi vastapäiseen seinään.

Minussa oli vielä sen verran tavallista ihmistä, että kesti hyvän tovin kammeta itsensä pystyyn. Kyljessäni oli kohta, johon todennäköisesti ilmestyisi ikävännäköinen mustelma, jos ja kun selviäisin Marsista takaisin avaruusalukselle ja suihkuun asiaa tarkastelemaan.

Näkökenttäni oli täynnä pieniä viuhuvia koneita ja pyörteitä, ja mieleni täytti samalla niiden surina.

MINUN EI KUULU EIKÄ TARVITSE PYYTÄÄ LUPAA!

Ye-Seon muodossa ei ollut enää mitään inhimillistä: nainen oli vain myrsky, joka lepatti ja purskahteli sykkiviksi pyörteiksi niillä main kuin Joshin löytämä data oli ollut. Itse laite oli muuttunut kasaksi jotain löysää ja sulavaa, näytti melkein kuin Ye-Seo olisi tehnyt siitä samanlaista artefaktiliejua kuin jossain kaukana yläpuolellamme pyöri.

Jos voittaisimme koneen aina, ei siitä ainakaan ollut tehty kovin mukavaa ja helppoa.

Seira lähestyi pyörteen tiivistymää ja asetti kätensä pöydän päälle.

”Olen varma, että voisimme-”

”Älä!”

Pilvestä irtaantui vana pieniä koneita kuin outo tuulenpuuska. Se osui Seiran kypärään, ja olin jo huokaista helpotuksesta. Sitten näin, miten se irtaantui visiiristä, pyöri ylös ja sivulle, suoraan kohti sitä kohtaa, jossa hengityspakkaus liittyi kypärään.

Tiesin napsahduksen tapahtuvan ennemmin kuin kuulin sen; olimme yhä tilassa, jossa ei oikeasti ollut ilmaa, vaikka minä haistoin metallin ja tunkkaisuuden.

”Seira!”

Hiuslonkeroni sinkosivat minne sattui, hetken verran en ajatellut mitään, mielessäni välähtivät vain kaikki koulussa opiskellut ohjeet hätätilanteisiin. Miksi ajattelin niitä? Ei niistä ollut ollut apua ennenkään.

Josh oli minua nopeampi. Yleensä rennoin ja tavallaan jopa laiskoin liikkein toimiva poikaystäväni säntäsi rakennuksesta ulos niin, että ovi kolahti seinää vasten kuin jonkinlainen pahaenteinen gongi. Sekunnin murto-osan verran mietin, juoksiko Josh pakoon, kunnes muistin, että olimme jättäneet varusteet pienen labrakontin ulkopuolelle.

Seira horjui ja istui alas, kuulin radioon vain pihinää. Huidoin käsilläni ja mietin kuplia. Ei saippuakuplia. Ilmaa. Maaplaneetan ilmaa.

”Mitä täällä tapahtuu? Eikö meidän pitänyt auttaa sen herra Jaken henkiinherättämisen kanssa eikä tapella keskenään?” Möykkäsin samalla kun yritin sohia Ye-Seoa kauemmas ja luoda happea tyhjyyteen. Musta kuplani välkkyi kuusikulmiomuodoissaan, mutta ei muuttunut selkeärajaiseksi kuten olisin halunnut.

Seira horjahti ja kaatui taaksepäin, sain tästä kiinni juuri ja juuri. Ye-Seon nanobotit ryömivät pitkin Seiran hopeisen pilottipuvun pintaa kuin mekaaninen muurahaisarmeija.

Pienet koneet kiinnittyivät nyt minuun, hiuksiini ja kasvoilleni.

Surina päässäni yltyi. Se ei ollut koneen ääni tai vain jonkinlainen synkronoinnin tilapäinen häiriö, minkä jo tiesinkin. Jos ääneen keskittyi, jos sen antoi vallata koko mielen, siitä erotti muutakin.

Ihmisten ääniä.

Paljon muitakin kuin Ye-Seo.

”Onko siellä ketään, jonka minä tunnen? Kapteeni Motta? Joku?”

Otin kiinni Seirasta ja yritin saada tätä lähemmäs välkkyvää kuplaani, jossa oli toivottavasti jotain, mitä pystyi hengittämään.

Josh ryntäsi samalla hetkellä sisään tarttuen äitiinsä uusi hengityspakkaus kädessä. Poikaystäväni yhdisti johtoja ja putkia nopeammin kuin elektroniikan labraharjoituksissa koskaan. Tämän jatkuvasti päällä synkronointi teki tilanteesta varmasti aivan yhtä inhottavan kuin miltä minun päässäni tuntui: emme todellakaan olisi parhaimmillamme, jos pitäisi alkaa kunnolla taistelemaan.

”Siellä on pakko olla. Kapteeni Motta, Hanna, ties kuka muu, kaikki ne, jotka tuo… jokin on ottanut mukaansa. Ye-Seo saattaa olla sen vahvin persoona, onhan hän se alkuperäinen, mutta mä en jaksa uskoa, että koko tuon pilven järkeilyä ohjaa vain hän. Tämä ei pääty näin!” Josh sylki sanoja suustaan kuin kirouksia, yksi kerrallaan ladaten niihin sellaista painoa, jota minun sanoissani ei ollut oikeastaan koskaan.

Minä huidoin parvea kauemmas ja annoin poikaystäväni hoitaa päivän pelastamisen. Olin yhä ymmälläni ja jotenkin hukassa. Aiemmin olin aina osannut tehdä edes jotain. Nyt muistin kaikki vanhat virheet, kaikki tilanteet kuin jonon, jossa jokainen haara olisi voinut olla parempi kuin se, jonka lopulta olin valinnut. Kultainen loppu jäi saavuttamattomiin.

Tämä tehtävä oli vaarallinen. Olimme kolmestaan ottaneet riskin. Tehneet valinnan astua tuntemattomaan tietäen hyvin, että siinä voisi käydä huonosti.

Muistin hyvin kun istuin hautajaisissa, kykenemättömänä sanomaan mitään järkevää, liimautuneena penkkiin vailla mitään tapaa muuttaa tilannetta ja kyyneleet poskilla valuen kuin suolaneste olisi auttanut muka yhtään mitään. Olin vannonut itselleni, että en antaisi itseni enää ikinä päätyä samanlaiseen tilaisuuteen ja tilanteeseen.

Olin päättänyt, että jos samanlainen valinta toistuisi, tekisin jotain toisin.

”Sinä et tapa Seiraa, etkä meitä, etkä ota meistä ketään”, sanoin, eikä se kuulostanut ollenkaan yhtä hienolta ja vakuuttavalta kuin poikaystäväni suusta.

”Helvetti soikoon et”, Josh sanoi. ”Äiti pääsee täältä hengissä ja piste. Vaikka en pääsisi itse.”

Pilvi kiristi otettaan ja ryömi eteenpäin luonnottoman nopeasti Seiran metallisena välkkyvän avaruuspuvun päällä.

Josh kytki viimeisen liittimen.

Seira veti kuuluvasti henkeä, ääni särisi ja suhisi radioon.

”Älkääs olko ylidramaattisia, vaikka näen toki mielelläni Amaterasun lasten kasvavan ja teidän menevän vielä naimisiin.”

Josh irrotti äidistään salamannopeasti. Näytti, kuin Seiran puvun päällä olisi kulkenut pieniä väreitä, Ye-Seon massa oli muuttunut lähes saman hopean sävyiseksi kuin pilottipuku.

”Naimisiin?” Josh kysyi vaimeasti.

”Kuka ihme on Amaterasu?” kysyin itse samalla kun yritin estää Ye-Seoa nyt takertumasta minuun ja valtaamasta taas tajuntaani kummallisilla kuvillaan. Onnistuin kuitenkin huitaisemaan hiuksillani niin, että keräsin mahdollisimman suuren määrän pikkuriikkisiä koneita kiinni itseeni kuin jonkinlainen liian suuri pölyhuiska, ja surina peitti hetkessä kaikki muut ajatukset alleen.

”Sisko, siis Ama”, Josh sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. Toivoin jälleen, että voisimme lopettaa kypäräjutun, koska se haittasi varsin paljon muutenkin rajallista kykyäni ymmärtää ihmisiä tai yhtään ketään.

Ainakin kaikki olivat turvassa tällä erää. Kaikki kunnossa. Uskalsin hengittää.

Ei enää hautajaisia.

Siksi ei käynyt päinsä, että tappelimme keskenään, kun oli oikeitakin mysteereitä selvitettävänä.

”Hei, Ye-Seo, muut siellä!” huusin, eikä ääneni vieläkään kuulostanut kovin voimakkaalta, vähän tavallista kovemmalta puheääneltä vain.

”Jos sinä listit meidät, et saa ikinä puheenjohtajaa takaisin. Jos jatkat tätä, ryhdyn tappelemaan tosissaan, ja silloin käy niin, että minä listin sinut. Teidät. Ihan sama.”

Dronet kasvoillani irtaantuivat ihostani kuin Linniltä lainattu savikasvonaamio ja pörräsivät aavistuksen kauemmas.

Josh nauroi radioon, mutta ei viitsinyt kommentoida asiasta tai puheenlahjoistani enempää. Mulkoilin ympärilleni ja toivoin näyttäväni uhkaavalta, joskin Joshin visiiristä näkyvä heijastus kertoi todellisuuden olevan lähempänä pahoinvoivaa tai tylsistynyttä ilmettä.

Ye-Seon parvi pörräsi palloksi nurkkaan. Siinä oli jotain tuttua. Parvella ei ollut eleitä, mutta sitä pystyi tavallaan lukemaan.

Ihan kuin ne olisivat olleet noloina.

Olin nolannut tietoisuuksien yhteenliittymän, kenties universumin ainoan. Varmasti sekin oli jonkinlainen saavutus.

MEILLÄ OLI SISÄINEN ERIMIELISYYS. OLEN PAHOILLANI.

”Onko teillä yhä?”

EI.

”Hieno juttu”, Josh sanoi tavallisella sarkasmillaan. ”Voiko näin käydä usein? Onko Ye-Seo siellä niin kuin pääpomo? Imittekö te sen tyypin tuolta muistista itseenne?”

KYLLÄ.

”Kyllä kaikkiin?”

KYLLÄ.

Aloin olla aika varma, että parvessa ainakin Ye-Seolla oli jonkinlainen huumorintaju.

Seira suoristautui ja sen verran kuin mitä pystyin pään asennosta päättelemään, katsoi suoraan Ye-Seon nyt varsin tiiviinä pörisevään massaan.

”Toivon, että voimme tehdä yhteistyötä eikä vastaavaa enää tapahdu. Oliko täällä todella jonkun, no, ihmisyyden kopio? Joka on nyt osa teitä?”

Ye-Seo ei vastannut mitään, dronet surrasivat eestaas.

”Kopio on ehkä loukkaava sana”, pohdin ääneen.

NYT OSA MEITÄ. PALJON TIETOA. TILANTEEN ALKULÄHDE RAKENNUKSEN ALLA.

”Arvasin”, mutisin.

”Miten niin arvasit?” Josh kysyi vaaran tuntu äänessään.

”Sinne menee sellaisia… viivoja. Ihan kuin ne haluaisivat minut sinne. Tai se. Artefakti.”

JOS HÄN EI OLE MARSISSA, MINÄ OLEN TÄÄLLÄ TURHAAN.

Säpsähdin, sillä Ye-Seon äänessä kuului selvemmin kaiku siitä naisesta, joka tämä oli ollut. Kuvajaisesta tuttu ääni, nyt vain voimistuneena, lisättynä parven kaiulla.

Epätoivoa, surua ja sitä kipua, jolla artefaktia pystyi ohjaamaan.

”Minusta on tuntunut pitkään, että herra Rossello tavallaan käski minun jatkaa loppuun sen, mitä tämä olisi tehnyt Marsissa tai hakenut täältä. Arvaisin nyt, että tekemään Koalition vääryyksistä näkyvää.”

”Pitäisikö meidän sitten mennä sinne alkulähteelle?” Josh kysyi.

”Se vaikuttaa selkeältä kohteelta”, Seira kommentoi.

En viitsinyt enää varoittaa ääneen, että mikä tämä alkulähde ikinä olisikin, paikka olisi todennäköisesti vaarallinen. Eiköhän matkaseurani jo tiennyt sen.

Parvi eli Ye-Seo ja kaikki tämän kaappaamat epätoivoiset olivat selvästi saaneet prosessinsa loppuun liittyen siihen dataan, jonka joku yhtä epätoivoinen oli labrassa ladannut muuttaen itsensä ykkösiksi ja nolliksi. Nyt se tietomäärä oli osa parvea.

Ye-Seolta suorien vastauksien saaminen oli vaikeaa, enkä ollut innostunut katselemaan uusia näkyjä. Suoraan pääkallopaikalle kävely ilman enempää tiedustelua vaikutti sekin aavistuksen typerältä ja uhkarohkealta, eli siis sataprosenttisesti sellaiselta jutulta, jonka minä ja Josh voisimme toteuttaa.

”Mennään sitten”, sanoin. ”Mutta ollaan varovaisia. Ye-Seo ja muut, onko nyt varma, että kukaan teistä ei hyökkää meidän kimppuumme enää? Yritän etsiä sinulle Jake Rossellon, kunhan tämä selviää.”

HYVÄ ON.

Ye-Seon parvi pörräsi takanamme, kun poistuimme laboratoriokontista. Haluaisin sanoa, että toteutimme lähdön tehokkaasti ja tyylikkäästi, mutta todellisuudessa Josh ja Ye-Seon parvi mulkoilivat toisiaan. Sen pystyi tuntemaan, vaikka Joshin silmät olivat visiirin takana ja Ye-Seolla ei sellaisia edes ollut. Ilma ovenkarmien välissä käytännössä rätisi konfliktia.

Kumpikaan ei halunnut lähteä ennen toista, ja lopulta parvi pörräsi ovenraoista Joshin ylävartalon tietämillä samaan aikaan kun Josh astui ulos. Kompromissi.

Päästyämme takaisin kupolin puolipyöreän katon alle huomasin vanat entistä vahvempina. Ne veivät keskelle tilaa, jonnekin rakennusten väliin ja epäilemättä niiden alle.

”Tietenkin”, mutisin.

”Tuonne keskelle ja alle? Sinne minä rakentaisin minun pahismajani, jos olisin jokin muinaisen sivilisaation rikki mennyt taikalaite”, Josh sanoi.

”Sinnepä sinne”, vastasin takaisin.

Seira käveli eteemme varsin rennoin askelin. Huomasin lamppujen valon särisevän ja sitten osin sammuvan.

”Huono enne?” Seira kysyi meiltä selkeää huvittuneisuutta äänessään.

”Niin kai”, sanoin, mutta en ollut varma.

Mars-tukikohta ei ollut kovin suuri, tämä kupoli oli säteeltään korkeintaan joitain satoja metrejä. Keskelle lakipisteen alle kävely ei vienyt kovinkaan monta minuuttia. Odotin koko ajan jotain tapahtuvan, mutta rakennelma oli hiljainen ja hylätty, yhtä kuollut kuin planeettakin. Vain pienet mustat, pikku hiljaa paksunevat vanat antoivat vinkkiä siitä, että jotain oli meneillään. Ne risteilivät pitkin poikin rakennusten seiniä, kuolleiden puiden runkoja ja jalkojemme alla.

”Josh, näetkö sinä nuo?” sanoin ja osoitin tummaa, aavistuksen sykkivää ja mutkittelevaa soiroa, joka näytti oikeastaan mustalta, kiiltävältä purolta – mikäli sen pulssimaista liikettä ei ottanut huomioon.

”En varsinaisesti, mutta tiedän, mistä puhut.”

”Täh?”

”Näen jotain kuin mustia verisuonia synkronoinnilla, mutta vain kun suljen silmät. Ne jäävät kummittelemaan verkkokalvoille aukkoina.”

”Ahaa.”

Oudolla tavalla olin iloinen, että kokemus ei ollut ainostaan minun, vaan pystyin jakamaan sen.

Tavallisessa maisemassa olisi kuulunut tuulen suhinaa rakennusten välissä, kolahduksia, edes jotain. Meidän kävelymme oli askelten ääniä lukuun ottamatta hiljainen. Otin kantaakseni osan varusteistamme – hylkäämäni kypärä kulki mukana kaiken varalta, samalla laskin mielessäni jäljellä olevat hengityspakkaukset. Ellen käyttäisi artefaktitemppuja, meillä ei tosiaan ollut mitenkään liikaa aikaa. Ilma oli meidän aikavaluuttamme.

Seira osoitti keskeneräisten rakennusten ja osin romahtaneiden rakennustelineiden väliin.

”Luulisin, että keskipiste on tuolla.”

”Sinne sitten”, Josh totesi yksinkertaisesti.

Emme lähestyneet paikkaa mitenkään hiipien tai varoen. Jos paikalla oli vielä jokin äly tai muu olento, se oli varmasti jo havainnut meidät.

Särisevät valot keskeneräisten rakennusten kyljissä antoivat oman silauksensa aavemaiseen tunnelmaan, kun pysähdyimme keskelle kupolia. Mitään selkeää reittiä alas ei ollut havaittavissa. En ollut odottanut peleistä tuttua tallennuspistettä ja portaita alas, mutta edes jotain.

Näin ainoastaan mustan aineen, joka tiivistyi jalkojeni alla paksuksi matoksi. Kaikkialta ympäriltäni kulki linjoja tähän pisteeseen, pieniä ja isoja, mutta yhtä kaikki ne kiemurtelivat tähän kuin jonkinlaiseen kaikkien universumin funktioiden origoon.

”Tämä se on”, Josh sanoi. ”Päässä rätisee kuin huonossa kitarasoolossa.”

”Joo, mutta tästä ei pääse minnekään?”

Ye-Seon dronetuuli pyyhki nilkkojemme tienoilla keinotekoista katukiveystä, joka oli minun näkökulmastani peittynyt lähestulkoon kokonaan mustaan.

MEIDÄN PITÄÄ MENNÄ SYVEMMÄLLE.

Minä ja Josh katsoimme toisiimme, vaikka erotin poikaystäväni kasvonpiirteet kypärän takaa vain vaivoin.

Valot vilkkuivat, kunnes ne lopulta sammuivat kokonaan.

Edellinen lukuSeuraava luku