Ensimmäisenä näen aina linjat. Kun herään, näen ne silmät kiinnikin. Niitä risteilee kaikkialla, lattiassa, katossa, seinissä. Ulkonakaan ei pääse pakoon, niitä on maan alla, roikkumassa ilmassa, jokaisessa rakennuksessa, kaikilla kaduilla. Keltaisia, sinisiä, joskus monivärisiä. Ne ovat vain harvoin punaisia, siihen kiinnittäisin huomiota erikseen. Kirkkaanpunainen ei oikein ole minun värini.
Yritin monta vuotta pyristellä vastaan, mutta linjoista ei pääse eroon. Voin vain olla, hyväksyä ne, kunnes aistiärsyke painuu taustalle kuten vähän liian karhea villapaita tai sukat, jotka valuvat nilkkaan. Kutina ja tarve raapia palaa joskus, kun kääntää kättä tai vaihtaa asentoa. Haluaisin tavoitella ärsyynnyksen alkulähdettä, mutta sinne ei pääse.
Tätä rumaa ja kutisevaa villapaitaa ei saa vedettyä pään yli ja viskattua pyykkikoriin. Jumitan sen kanssa aina, joten turha parkua ja itkeä. Linjat ovat ja pysyvät, parempi tottua siihen ja tehdä niistä tuttua ja pysyvää.
Strategiani muutenkin on paahtaa elämässä eteenpäin miettimättä ja murehtimatta, pysähtymättä surkuttelemaan. Tähän mennessä valitsemani suunta on toiminut paremmin kuin keskimääräisen selkääntaputtelijan korulauseet ikinä voisivat. Selkääntaputtelijoita kun riittää elämässä muutenkin, ei tarvitse liittyä joukkoon. Hei, sinä olet se kuuluisa Nivan poika, voimmeko käydä yksillä? No kiitos kysymästä, mutta emme voi, jos tuo on se ainoa asia, mikä minussa kiinnostaa.
Suurimman osan lokeista kannattaisi edes joskus kokeilla tehdä jotain itse, toisten menestykseen ripustautumisen sijaan. Minä en ripustaudu kenekään muun saavutuksiin, vaan se mitä teen, on itse ansaittua.
Linjojen kajo ja niiden kuljettama sähkö hiipui mielessäni. Avasin silmät ja kuulostelin hetkisen. Ei mitään, mihin olisi pitänyt reagoida heti. Avaruusalus tuntui toimivan hyvin, helpottavaa sinällään, koska en tällä hetkellä voinut tehdä asialle mitään.
Olen ollut monessa hankalassa pulassa ja pinteessä ennenkin, mutta harvemmin Säätiön vankina matkalla ties minne. Yleisesti ottaen uudet kokemukset ovat tervetulleita, tietyin raja-arvoin, sellaisella turvallisella tavalla. Pahisten keskelle joutuminen hyvin epätasaisin voimasuhtein ja pelkästään keskenäni ei ole ollut toivelistallani sitten varhaislapsuuden voimafantasioiden. Jos olisin voinut valita mahdollisen jännäpinteen, tämä kokemus ei olisi mahtunut edes top 10 -listalle.
Hytti oli sentään lähestulkoon luksusta. Minulle oli suotu yksityishytti, Koalitio ei tarjonnut tällaisia ylellisyyksiä pilottiharjoittelijoilleen. Ei edes tällaisille tärkeille tyypeille kuten Aurinkokunnan pelastajille ja Taivasopiston juhlituille sankareille.
Okei okei, sinne asti pääsisi ehkä, jos onnistuisin hoitamaan tämän äkkilähdön ilman vaurioita herkkään hipiääni ja kiillottaen Koalition kilven säihkyvämmäksi kuin uusimman hitin tahtiin suutaan aukovan poplaulajan keinotekoisen sileä ja kiiltävä kampaus.
Ongelma oli nyt se, että Säätiö oli kiusallisen tietoinen siitä, että meitä pilotteja vastaan kannatti käyttää mahdollisimman analogisia ja tylsiä keinoja. Hytin oven lukko oli korkeintaan muutaman minuutin älypähkinäharjoitus, ja ne tiesivät sen. Minun kannaltani se tarkoitti, että käteni olivat käsiraudoissa selän takana, koko systeemi köydellä kiinni seinän koukussa – niissä, jotka yleensä oli tarkoitettu tavaroiden ripustamiseen ja kiinnittämiseen. Näköjään niihin sai kiinni myös ihmisiä. Suorastaan ihailin Säätiön nokkeluutta tällaisissa arkipäivän logistisissa asioissa.
Pitäisikin laittaa tämä niksipalstalle joskus, näin käytät aluksen hyttejä kätevinä vankikoppeina. Muista varata oma köysi ja käsiraudat mukaan.
Jossain toisessa tilanteessa tämä olisi ollut jopa mielenkiintoista. Kutkuttavaa ja oikein mukavan tuntuista toisenlaisiin tarkoituksiin. Emmerien saaminen mukaan tällaiseen vaatisi monimutkaisemman suunnitelman ja tarkempaa laskelmointia kuin keskimääräisen kananaivoisen vihulaisen saaminen pois pelistä, mutta minähän pidin haasteista. Olin päässyt sen pannan kanssa jo aika pitkälle.
Juuri nyt toiveenani oli vapautua kahlekuninkaan roolista, en aikonut leikkiä mukana. Yksin nämä harrasteet olivat vähän tylsiä ja vaarallisiakin. Säätiö olisi voinut lukea valistusmateriaalit paremmin, sieltä ’hauskat leikit’-osiosta. Eivät olleet edes antaneet minun valita turvasanaa.
Onneksi olin saanut sentään pitää pilottipukuni. Sankokäytäntö tai jokin muu raakalaismainen metodi ruumiineritteilleni olisi vienyt tilanteen kurjasta kestämättömäksi. Toivottavasti ne käsittelivät ohjaintani kunnolla, se oli tietenkin tavavarikoitu. Eihän sitä tiennyt, vaikka olisin saanut lipallani koko aluksen komentooni ohjaamon ulkopuolellakin. Rehtorin pojanpojat ja galaktiset sankarit pystyvät mihin vain. Nyt oli aika todistaa se.
Tärkein homma olisi saada Emmerielle viesti, eikä sen pitäisi olla minun synkronoinnillani kovinkaan vaikeaa. Oma älylaitteeni oli takavarikoitu ja riski Koalition suuntaan, mutta onneksi minulla oli muita vaihtoehtoja. Tarvitsisin vain jonkun sopivan säätiöläisen älylaitteen sopivalle etäisyydelle, ja hetken aikaa käyttää loistavia puheenlahjojani.
Niitä tarvittaisiin myöhemminkin, osasin aavistaa, että Emmerie olisi todella vihainen tempustani.