En luottanut Säätiön porukkaan piirun vertaa. Joka tapauksessa maitovalas oli varmaan lähdössä hetkellä millä hyvänsä, enkä todellakaan uskonut siihen, että säätiöläiset antaisivat aseman henkilökunnan poistua varmasti turvalliseen tilaan ennen sitä.

Ei ollut aikaa tarkistaa, kuka näkisi ja mitä. Muutama niistä ukoista osoitteli Heikeä ja aseman vanhempia mekaanikkoja aseillaan. Leijuin yhä ja kiersin koko sakin takaa, ja yhdellä harvinaisen tyylittömällä mutta sentään osuvalla potkulla täräytin ensimmäisen ukon lattiaan. Pohjelihakseen sattui.

Ruma väkivallantekoni sai muihinkin vipinää. Vedin kilven salamannopeasti eteeni, jotain kilisi siihen. Kineettisiä luoteja, oikeastiko?

Kaksi muuta säätiön aseheppua alkoi juosta maitovalaan suuntaan, onnea matkaan. Ette ehdi ikinä, tunsin, miten aluksella tehtiin lähtöä, nämä tyypit jättivät omansakin jälkeen. Lisää ruumiita tulossa, enkä ollut pahoillani. Säätiö oli keittänyt sotkunsa ihan itse.

Olisin voinut valita toisen suunnan. Olisin voinut valita toisin, ja en kuitenkaan voinut, koska Josh pärjäisi kyllä. Josh oli ainoa, joka osasi ohjata miekkavalasta, ja osaisi puhua itsensä melkein mistä tahansa pinteestä. Aseman jäljelle jäänyt henkilökunta ei.

Anna anteeksi, Josh. Korjaisin tämän kyllä. Jos vain pidät hetken itsestäsi huolen, saan sotkun selvitettyä. Väitin itselleni niin.

Ääni kallossani kertoi minun olevan petturi, mutta edessäni seisovat parikymmentä viatonta eivät jäisi omalletunnolleni, jos voisin sen estää, ja minähän pystyin siihen. Artefakti lennätti minua ylemmäs, näin nyt maitovalaalle kunnolla. Rahtiluukku oli jo kiinni, Josh kadonnut.

Kurkotin vielä kerran, sain enää tunteen läsnäolosta, ehkä se oli vain kuvitelmaa. Ehkä synkronointini ei millään riittänyt. Jossain silmieni takana häivähti vaaleanpunaista, ei, kyllä se oli kuitenkin Josh.

Oli vaikea nähdä, kaikki sumentui, vaikka nousin ylemmäs ja yritin yhä tehdä selkoa tilanteesta. Oliko puheenjohtaja seurannut minua, vai mistä oli kyse? Joku Säätiön uusi ase? Niiskaisin lujaa kypärän sisällä ja huitaisin kädellä vaistomaisesti naaman eteen. Aivan. En enää nähnyt kunnolla, koska itkin.

Maitovalas irtosi kiinnikkeistään, ilma alkoi imeytyä avaruuden tyhjyyteen, aukko hangaarin seinässä repsotti avoimena. Säätiö ei todellakaan välittänyt, mitä tälle asemalle kävisi, ehkä ne halusivatkin pyyhkiä varkauden jäljet näin. Koko jutun olisi voinut naamioida onnettomuudeksi.

Näin allani Heiken kasvot, tämä piteli vasenta käsivarttaan, nostin käteni ja lukemattomia sulkia lensi alas, pysähtyen keskelle tyhjää ilmaa. Sulat liittyivät yhteen ja sulivat, ne muodostivat kilven tai kupolin, suurimman, jonka olin koskaan tehnyt. Se oli musta ja hyvin symmetrinen, kuusikulmioista koostuva.

Niistin, ja avasin radion uudelleen. Piti hoitaa tämä pelastamisjuttu loppuun. Nenästäni tippui räkää, onneksi kukaan ei nähnyt sitä.

”Kävelkää kohti hangaarin ovea. Siirrän kupolia sitä mukaa, kun etenette.”

”Emmerie?” Kuulin Heiken hämmentyneen äänen, olin varmaan aika tunnistamaton kypärä päässä ja artefaktin savu sekät sulat kaikkialla ympärilläni, peittämässä pilottipuvun liilat osat.

”Joo. Selitän myöhemmin.”

Ihmiset alkoivat kävellä, luomani kupoli oli sen verran läpinäkyvä, että pystyin seuraamaan porukan liikettä melko helposti. Pelkäsin, että hangaarin oven toisella puolella meitä odottaisi se saamarin puheenjohtaja. Olin vain halunnut katsoa niitä leffoja Joshin kanssa, oliko se liikaa pyydetty? Sen sijaan kaikki oli mennyt pahimmalla mahdollisella tavalla pieleen, joten miksei pieleenmeneminen voisi yhä jatkua?

”Odottakaa, älkää seisoko ihan oven edessä.”

Koskin oveen edelleen ilmassa leijuen, pakotin sen auki ja tuijotin suoraan käytävään.

Se oli tyhjä. Musta kupolini liittyi saumattomasti oveen, annoin ihmisten kävellä sisään. Meitä ei ollut paljon, olimme kaikki hukassa vaalealla käytävällä. Osa porukasta lyyhistyi seinää vasten, muutama itki. Yritin räpyttää omia kyyneleitäni pois, en uskaltanut riisua kypärää vieläkään.

Ovi sihahti kiinni, jäimme hiljaisuuteen.

”Kapteeni Sommer?” joku kysyi varovaisella äänellä. ”Käden haava pitäisi paikata.”

”Pikkuvikoja, mutta jos jollain on ensiapupakkaus, pistäköön menoksi”, Heike sanoi ja ojensi kätensä suoraksi. Siinä oli pahan näköinen haava, syvä ja pitkä, Heiken pilottipuvulle oli valunut verta.

Annoin kaikkien artefaktin luomien sulkien ja suojien ja haivenien kadota. Olin pelkästään minä taas. Varsin hukassa ja yksin, mutta en halunnut ajatella sitä ollenkaan. Parempi kun en ajatellut oikeastaan mitään muuta kuin täysin konkreettisia asioita ja käsillä olevaa tilannetta.

”Se oli ilmeisesti petos”, sanoin.

”Niin oli”, Heike vastasi.

Nyt näin porukassa Lakshmin, tämä oli tajuton ja ilman silmälappuaan. Ilmankos en ensin tunnistanut. Pari keittiön työntekijää laittoi tämän nojaamaan seinää vasten ja skannasi nopeasti tämän päätä ensiapupaketin pikatutkimuslaitteella. Kaikki näytti vihreää, joten pystyin huokaisemaan, vähän. Ainakaan siskon kuolema ei olisi vastuullani.

”Sillä maitovalaalla oli useampi opiskelukaverini. Sellaisia ihmisiä, jotka olisin voinut pyytää lasteni kummeiksi. Ihmisiä, joihin luotin”, Heike sanoi.

”Ymmärrän. Tiedän”, sanoin. Olimme kaikki hiljaa. Mitä olisi voinut sanoa? Koalitio nitisi liitoksissaan, Säätiö oli vahvempi ja isompi kuin kukaan oli uskonut. Ne olivat voittamassa.

”Säätiön puheenjohtaja oli täällä”, sanoin. ”Sen takia olin myöhässä.”

”Oli?”

”Tai on ehkä edelleen… en tiedä. Ei varmaan.” Katsoin taas käytävän päähän, siellä ei ollut ketään. Ei hymyileviä ja rauhallisia puheenjohtajia. Ei myöskään ääniä päässäni.

Heike irvisteli samalla, kun tämän haavaa hoidettiin. Tämä löi vapaan ja vahingoittumattoman kätensä kiinni seinään, hetken verran aseman läpi ujelsi huumaavan kovaääninen hälytys, kunnes se hiljeni äkisti uudelleen. Säpsähdin, en voinut sille mitään.

”Ole siinä. Noin.”

”Arvelinkin, että se oli peukaloitu”, sanoin.

Porukka piti välimatkaa minuun ja Heikeen, kukaan ei uskaltanut kysyä minulta mitään. Kukaan ei myöskään ollut esittänyt minua vangittavaksi, joten asiat eivät ainakaan menneet pahinta mahdollista reittiä. Ehkä.

Kaksi muutakin tyyppiä teki seinälle saman tempun omalla hansikkaallaan, valot välkähtivät ja palasivat uudelleen. Älylaitteeseeni virtasi nyt tietoa kaikista rikkinäisistä aseman osista – niitä oli paljon. Hälytyksiä ja varoituksia virtasi jatkuvana jonona, se tukki älylaitteen ja piti hätistää tajunnassani tietoisesti kauemmas.

”Kuka ikinä onnistuikin jotenkin sorkkimaan aseman järjestelmää, kaiken pitäisi olla nyt kunnossa taas ja meidän hallinnassamme. Muita IR-jälkiä ei ole, skannasin senkin. Asema on osin tuhoutunut, mutta vanha moduulirakenne näyttää tässä hyötynsä.” Heike vilkaisi ympärilleen, kuin miettien, pitäisikö tämän puhua pidemmin. Sitten tämä puhui enemmänkin kuiskaamalla, niin, että vain juuri vieressä olevat kuulivat.

”Me tässä käytävässä olemme eloonjääneet. Emmerie, olen pahoillani Joshista.”

”Ei se mitään”, sanoin, ja muistin Melissan ohjeen.

”Tai kyllä se itse asiassa haittaa.”

”Koalitio ei jätä omiaan”, Heike vastasi. ”En tiedä ketkä ovat enää todella Koalition puolella, mutta tarpeeksi moni, että yksi alus ja yksi poika saadaan takaisin. Tässähän alkaa olla jo oikeaa seikkailun makua.” Äänensävyssä oli tekopirteyttä.

”Meillä ei taida olla toimivaa alusta perään lähtemiseen.”

”Ei, olemme jumissa täällä”, joku muu kuin Heike vastasi.

Istuin alas ja uskalsin ottaa kypärän pois. Näytin todennäköisesti aivan kaamealta. Heiken kädessä oli nyt iso side, kukaan muu ei näyttänyt yhtä pahasti loukkaantuneelta, ellei jollakulla ollut jotain sisäisiä vammoja, joita haavat ja veri eivät paljastaisi.

”Marisa, vie koko porukka ruokalaan ja ottakaa ensi tilassa yhteys Koalitioon. Älkää kertoko miksi, käytätte koodiani, laitan sen älylaitteisiinne. Eskaloikaa amiraaleille asti. Niihinkään ei voi luottaa täysin, mutta se on paras vaihtoehto.” Heiken käskyääni oli palannut.

”Ei”, sanoin. ”Ei kaikille amiraaleille, Khadijalle vain. En tiedä, luotanko muihin. Ehkä myös amiraali Sowande voi olla luotettava.” Muistin värikkään huivin ja sen, miten täti oli vastustanut amiraali Lindströmiä, uskalsin laittaa pelimerkkini peliin siitä, että tämä oli vielä hyvisten puolella.

”Ah”, Heike sanoi. ”Sisko, juu. Koodini vain Khadija Nivalle. Toimikaa.”

Marisaksi puhuteltu nainen lähti muun porukan kanssa ruokalaan, tehden kunniaa oven sulkeutuessa – ele, jota Koalitiossa ei pitänyt käyttää.

Heike hymyili väsyneesti. Tämä otti kiinni kädestäni paremmalla kädellään ja talutti minut pitkin käytävää, niin kauas, että emme olleet enää kuuloetäisyydellä kenestäkään. Heiken hiuksissa oli jotain purua ja roskaa, en viitsinyt mainita aiheesta. Omat hiukseni olivat kiertyneet auki leteiltä ja levinneet sotkuisesti pitkin poikin nekin. Nenästä ei sentään enää valunut räkää.

”No? Olen nähnyt Koalition hommissa kaikenlaista, mutta harvemmin sitä, että toisen vuoden kadetti alkaa käytännössä taikoa.”

”Se on sellainen… vanhan sivilisaation artefakti. Muinaisjäänne. Satojen miljoonien vuosien takaa. Ja…”

”Vai sellaista.”

”Joo.”

”Ilmeisesti mitään ulkoavaruuden olioita ei tarvitse pelätä, vai olisivatko ne kolmas osapuoli tähän sotaan?” Heike oli yllättävän rauhallinen, näköjään tätä ei saanut tolaltaan juuri millään.

”Minkään tiedon mukaan mitä meillä tai minulla on, ei ole ketään muita kuin ihmiskunta. Sen takia me kai tässä sotkussa osin ollaankin. Tai kun Säätiö haluaa – mitä ne haluavat?” ihmettelin ääneen.

”Ainakin avaruuden herruuden.”

Oli vaikea keksiä, mistä aloittaa. Mietin nopeasti. Melissan neuvo välähteli mielessäni, miten se aina tunkikin mukaan aivoihini. Heike ei ollut henkilö, jolle olisin halunnut valehdella.

”Säätiön puheenjohtajalla on sellainen artefakti, Koalitiolla on myös yksi. Se oli se taide-esine, mikä meillä oli aikoinaan mukana, silloin aivan ensimmäisellä lennolla. Ja, tuota, minä osaan käyttää sitä. Myös se puheenjohtaja osaa. En tiedä ketään muita, se vaatii kai sen, että synkronoi erikoisella tavalla.”

Jätin kätevästi kertomatta, että minulla oli yksi artefakti, ja mistä olin sen saanut.

”Aikamoista. Arvasin, että se taide-esine-juttu oli peittelyä ja pelkkä tarina. Kykysi ei varmaan auta meitä pois täältä? Olemme jumissa kuin sillit purkissa, kunnes Koalitio lähettää tänne aluksen, tai löydämme sopivan jotain muuta keinoa käyttäen. Lähin purkki on tuntien päässä, kurssimuutokset ja muut huomioon ottaen.”

”Ei sitä varmaan voi käyttää niin. Materia ei riitä avaruusalukseksi eikä sillä voi luoda happea, tai minä en ainakaan osaa.”

Artefaktista ei olisi ainakaan koko sakin pelastamiseen ja lentelyyn tyhjän avaruuden halki. Mutta Heiken puheissa oli ajatus. Olikohan puheenjohtaja paennut tehden artefaktista jonkinlaisen yhden hengen avaruusaluksen? Hurja riski ja aivan kaheli ajatus, mutta kai se mahdollista oli. Ja se ukko oli, ikävä kyllä, älykäs ja todella hyvä synkronoimaan.

Heike suoristi selkäänsä ja taputti minua olalle.

”Mitä voin tehdä?”

”En tiedä”, sanoin. Pidättelin yhä kyyneliä.

”Kadetti Niva hoidetaan kotiin, älä huoli. Se poika osaa kyllä käydä kauppaa, pitää myöntää. Olisimme ehkä kaikki olleet heitettynä ulos ilmalukosta ajat sitten ilman niitä puheenlahjoja”, Heike sanoi.

En voinut estää hymyä, tiesinhän minä sen. Josh osaisi puhua itsensä pulasta kuin pulasta. Tällä oli myös kyky, mitä Säätiö tarvitsi – varmaan Josh olisi turvassa vielä hetken. Plus, sukunimi kun oli mitä oli, Josh oli myös kätevä panttivanki, jolla käydä kauppaa Koalition suuntaan. Koko organisaatio oli täynnä Joshin sukua ja perhettä.

Siitä sainkin ajatuksen.

”Minun pitää soittaa pariin paikkaan. Heti kun olen saanut siistittyä itseäni vähän.”

”Samoin”, Heike sanoi. ”Ainakin Elisa, ja pari muuta. Kerätään kaikki luotettavat henkilöt. Tehdään Koalitiosta mitä sen pitäisi olla. Tai tehdään uusi Koalitio, miten vain. Hoidetaan tämä homma.”

Yritin olla toivomatta liikoja, tiesin, että Heike halusi uskoa sanoihinsa yhtä paljon kuin minäkin, mitään todellista niiden tueksi ei vielä ollut.

”Elisa Kalla?”

”Juu, olimme opiskeluaikoina samassa ryhmässä, olen lentänyt ryhävalasta monta vuotta Elisan kanssa.”

”Elisaa olisi vaikea uskoa petturiksi”, sanoin, miettien tämän kotoista verkkapukua.

Khadi saisi tiedon muuta kautta. Rehtori oli Maassa kuten Elisakin, sinnekin pitäisi soittaa, mutta se ei ollut ensimmäinen prioriteettini. Linn ja Thea kuuluivat listalleni totta kai, mutta piti keksiä, miten naamioida asia, näiden aluksella saattoi myös olla väärällä puolella olevaa porukkaa ja ilmeisesti omalla älylaitteellani soittaminen ei kävisi päinsä.

Alissa, Herman ja Milton pitäisi myös tavoittaa. Melissalle soittaisin viimeisenä, taktikoituani hetken. Piti päättää, mitä punatukkaiselle villille kortille kannatti kertoa. Mutta oli vielä yksi taho, jolle voisin kertoa suunnilleen kaiken, ainakin, jos yhteys olisi suojattu.

Tarvitsin jonkun, joka voisi iskeä lähempänä Säätiön päämajaa eli Kuuta. Tämä taho täytti myös sen määritteen, kun kerran asuivat siellä, turhankin lähellä oikeastaan, vaikka minulle olikin väitetty toisin, hälläväliä-asenteella, yrittäen siirtää keskustelu muualle.

Heike odotti kohteliaasti, kunnes sain ajatukseni järjestykseen ja suuni auki.

”Tarvitsen vähän apua ja ainakin kapteenitasoisen yhteyden, Koalitio kuuntelee älylaitettani.”

Sain irvistyksen, Heikekään ei siis ollut tiennyt siitä – hyvä tietää.

”Koalition osoitteistosta varmaan löytyy, minulla ei ole itselläni suoraa ID:tä. Seira ja Lauri Niva.”

Poikaystäväni ei olisi ikinä suostunut tähän, mutta mitäs oli tehnyt omat diilinsä Säätiön kanssa kysymättä minulta mitään. Tekisin sitten oman diilini, ja hoitaisin Joshin Säätiön näpeistä yhtenä kappaleena pois, käyttäen jokaista keinoa, minkä ikinä keksisin. Ja nyt niihin keinoihin kuului avun anelu sellaisiltakin tahoilta, joille mielellään näyttäisi jo osaavansa elää itsenäistä aikuisen elämää, ilman, että piti soittaa noloja puheluita ja kertoa, missä pulassa milloinkin oli.

Olin kyllä alun perin kuvitellut, että ensimmäinen puheluni Joshin vanhempien kanssa tapahtuisi toisella tavalla ja eri merkeissä.

Edellinen luku