Päästäksemme Mars-reissun alkuperäiseen aikatauluun ja lopettaaksemme näkymättömänä lentelyn olimme tehneet jotain, mitä joskus aiemmin olimme tehneet huomattavasti useammin: linnoittautuneet juonimaan aluksen ohjaamoon. Tilanne oli jopa jossain määrin koominen, sillä ohjaamoa ei ollut tehty sellaiselle ihmismäärälle. Joskus aikoinaan, kun olimme pitäneet kokoushetkiä ohjaamossa tila oli tuntunut pieneltä jo viidellä ihmisellä. Nyt paikalla oli ainakin kymmenen tyyppiä, ja tunsin olevani jatkuvasti tiellä.
Linn asetteli itseään ja yritti istua mahdollisimman suorassa. Tämä istui pilottituolilla sylissään pino johtoja ja elektroniikkaa, mitkä oli kasattu toimivaksi laitteistoksi varsin hätäisesti. Sinne tänne luikertelevat piuhat kulkivat istuimelle ja Linnin lippaan asti. Kontrasti kukkaseppeleen ja johtosotkun välillä oli melkoinen, mutta ainakin kummatkin olivat yhtä kirkasvärisiä. Koska elektroniikka oli haalittu kasaan vähän mistä sattui eli jokaisesta ei-elintärkeästä yhä toimivasta järjestelmästä, kukaan ei ollut jaksanut välittää oikeasta johtojen värikoodauksesta.
Meillä oli kiire. Muu laivasto oli varmasti huolissaan meidän kadottuamme näkymättömiin, ja tiesin Joshin murehtivan miltä tämän vanhemmista tuntui, vaikka aihetta ei ääneen mainittukaan.
”Okei, istun niin järkevästi kuin voin”, Linn tuumasi ja näytti hieman hermostuneelta.
Meidän tarkoituksemme oli häätää aluksesta kaikki sinne pesiytyneet kummallisuudet, niin Joshin synkrokloonit kuin minun epäilykseni jonkinlaisesta lennonjohdon tekoälyjen airueesta. Thea oli käskenyt suurimman osan miehistöä odottamaan turvallisiksi todetuissa tiloissa. Meidän piti saada kaikki järjestelmät siivottua, korjattua ja uudelleenkäynnistettyä mahdollisimman pian, mutta moniin käytäviin ja tiloihin ei ollut mitään asiaa valokaarien pelossa.
Minä olin ollut jumissa ohjaamossa koko ajan, palomuurin ominaisuudessa.
Uuteen minääni kuului, että minua ei juurikaan väsyttänyt jatkuvasta valvomisesta huolimatta.
Aika paljon oli sentään jo saatu korjattua, kiitos Tuurin ja Sebastianin. Nopeissa kokeissa oli selvinnyt, että artefaktikuplan luomiseen riitti pienempikin väkimäärä – noin viisitoista – hieman kappaleesta riippuen. Linn oli ehdottanut pontevasti Sanayumen uusinta hittiä. Epävireisen popin tahtiin hitsaaminen oli kuulemma oudointa, jota korjaustiimimme vanhin jäsen oli joutunut avaruusurallaan koskaan tekemään.
Minun olisi varmaan pitänyt tuntea pientä kateutta. En ollutkaan täysin ainutlaatuinen ja ihmeellinen, vaan artefakteja pystyi ohjaamaan ilman minuakin, siihen vain tarvittiin enemmän porukkaa.
Pahastumisen sijaan olin lähinnä helpottunut. Minulla oli sellainen olo kuin olisin saanut pitkän yksinäisyyden jälkeen roppakaupalla uusia tuttavuuksia. Sebastianin löytöhän tarkoitti sitä, että kuka tahansa pystyi käyttämään artefaktia. Ehkä jossain vaiheessa oppisimme myös kopioimaan sen toimintaperiaatteen sekä rakenteen ja tekemään omien artefaktiemme avulla sellaisia loikkauksia, joihin ihmiskunta ei ollut pelkällä synkronoinnilla pystynyt.
Tietysti ajatus siitä, että jokainen kaduntallaajien kuoro pystyisi muuttamaan todellisuutta mielensä mukaan oli hieman huolestuttava, mutta tällä hetkellä sellainen oli vielä kaukainen pelko. Vain minä ja edesmennyt puheenjohtaja pystyimme tekemään artefakteilla aivan mitä tahansa. Muut joutuivat koordinoimaan ja juttelemaan ensin, mitä ajattelivat luoda: suojakuplan, seinän tai jotain muuta. Hetkessä ja pikapikaa tehdyt improvisoidut taikatemput eivät porukalla ja laulutaktiikalla onnistuneet.
Tai niin minulle oli kerrottu. En ollut ohjaamokomennukseltani edes nähnyt tuttua mustaa artefaktikuulaa, josta koko seikkailu tavallaan aikoinaan alkoi. Pyramidi ja tähti olivat muuttuneet osaksi minua, häipyneet näkymättömiin nekin.
Paikallisen johtokaaoksen pääarkkitehti nyökkäsi Linnille. Mies oli rennon oloinen kaveri, joka tuntui olevan kuin kotonaan ohjaamossa, siitä huolimatta, että suurin osa aluksen miehistöstä ei tyypillisesti vieraillut koko tilassa laisinkaan.
”Ollaan valmiina. Kadetti Westerlund ohjaa. Kun annan merkin, siirrämme ohjauksen tyhjään. Järjestelmän pitäisi siirtyä käyttämään lähintä mahdollista synkronointikuviota, mikä on oletettavasti kadetti Nivalta aiemmin kopioitu synkronointimatriisi. Kadetti Aapajärvi pitää huolen siitä, että alus ei todellisuudessa päädy tuuliajolle.”
”Joo. Ja kun ne kloonit näyttävät naamansa, tehdään niistä selvää”, ilmoitin.
Thea nojasi hieman epämukavan näköisesti ohjaamon kaarevaan seinään. Tämän valkoinen viitta ja pääosin yhtä valkoinen pilottipuku piirtyivät tummaa pintaa vasten tarkkarajaisina ja vähän turhankin hohtavina.
Joshin kloonit olivat meidän yhteisen ohjausvuoromme jälkeen kadonneet. Kävi tavallaan järkeen, että seuraava pilottivuorolainen ei niitä nähnyt, sillä tämän synkronointikuvio oli omanlaisensa eikä järjestelmä tunnistanut jossain taustalla hääriviä varjo-Josheja niin kauan kuin Linn oli puikoissa.
En kuitenkaan luottanut asiaan täysin, minkä takia olin ehdottomasti kieltäytynyt jättämästä ketään ohjaamoon yksin.
”Jos olisin tiennyt, että Joshilta kopioidut matriisit päätyvät hyökkäyskäyttöön ja aiheuttavat interferenssiä, en olisi ehkä käskenyt Joshia ohjaamoon silloin kun käskin”, Thea sanoi ääni neutraalina.
”Kukaan ei osannut arvata sitä”, Linn sanoi nopeasti takaisin.
Minä olin poikaystäväni kopioita paljon huolestuneempi siitä jostain, joka piileksi systeemeissä Josh-kloonien alla, ja tavallaan olin kiinnostunut tapaamaan sen tyypin, kuka tai mikä olikaan. Ehkä se antaisi meille viimein jonkin järkevän tiedonmurusen, jonka avulla lopulta kohdata Marsin anomalia.
Anomalian suhteen minusta tuntui, että Koalitio oli lähettänyt meidät matkaan aivan liian hatarin tiedoin, vaikka ei järjestöllä tainnut olla mitään muuta mahdollisuutta, jos Aurinkokunta aiottiin pelastaa nopealla aikataululla. Pitkällisiin tutkimuksiin ei ollut aikaa.
”Kun lasken kolmeen”, jonkinlaisen koordinaattorin roolin ottanut Tuur sanoi ja nosti kolme sormeaan ylös. Koko ohjaamo tuntui terästäytyvän ja hengittävän syvempään.
”Yksi.”
Linn asetteli itsensä suorempaan ja minä taas astuin pilottituolin taakse niin, että näin enää vain johtoja ja holoruutujen yläosan hehkun.
”Kaksi.”
Lääkintähenkilöstö siirtyi varoen kaksi askelta lähemmäs. Kaiken varalta, vaikka ensiapupakkauksia kantavan parivaljakon läsnäolo oli jo omalla tavallaan pahaenteistä.
”Kolme.”
Linn nousi ylös ja teki tutun vaihtoeleen tarkoin liikkein, mutta nyt ei ollut ketään, jolle vaihtaa. Järjestelmä ei pitäisi siitä yhtään.
Holoikkunat alkoivat vilkuttaa hälytystä melkein sillä sekunnilla, kun Linn vei kätensä takaisin vartalonsa viereen, mutta minä olin valmiina.
Annoin hiusteni ja savulonkeroideni singota itsensä ohjaamon syvyyksiin ja jokaiseen järjestelmään. Se näytti erikoiselta: en erityisesti ohjastanut niitä minnekään tiettyyn paikkaan. Mielessäni oli kirkkaana vain se, että niiden piti ulottua kaikkialle ja ottaa koko ohjaamo haltuunsa pohjamutia myöten.
Hiusteni ja aftefaktisavun muodostama verkko tai pidemminkin seitti risteili pitkin poikin ohjaamoa kadoten lopulta seinien sisään, niin pienistä raoista, että niitä ei pystynyt ihmissilmin näkemäänkään. Olin aika varma, että pystyisin työntämään usvani vaikka molekyylien väliin, jos muuta reittiä systeemeihin ei ollut.
Jäin seisomaan lähes ohjaamon keskipisteeseen, verkkoni ja ansani viritettynä.
Linn yritti ottaa muutaman askeleen taaksepäin, mutta matka kilpistyi mustaan seittimassaan.
”Sori”, sanoin.
Uteliaan oloisesti Linn kuljetti kättään yhden rihman päällä ja veti sitä hieman kuin kumilenkkiä.
”Mihin asti se venyy? Jos se voi olla hiukset, voiko se olla myös vaatteita? Pukeudut muutenkin mustaan, nyt sinun ei tarvitse enää ikinä pakata matkalaukkua, ellet halua.”
Lääkintähenkilöstö tirskahti ja Tuur hymyili ohjaamon etureunassa.
”Älä pelleile”, sanoin itsekin huvittuneena.
Tavallaan tunsin Linnin kosketuksen seittiä pitkin ja tavallaan en. Tuntemus oli kummallinen, hieman kuin joku olisi koskenut paksujen talvivaatteiden läpi.
Artefaktit olivat todellakin osa minua, eikä sitä varmaan voisi perua enää mitenkään, mutta ainakaan Linniä tilanteen outous ei vaikuttanut haittaavan.
Vein usvaani pidemmälle ja kauemmas, yrittäen tavoittaa jotain sellaista, jonka erottaisin siitä, miltä Koalition järjestelmät yleensä tuntuivat. Homman teki hankalaksi se, että liikuin eri tasolla kuin mihin olin tottunut. Ujutin usvaani enemmän fyysisten rakenteiden ohi ja läpi kuin mihinkään tietoverkkoon. Tyypillisesti hyökkäsin tietojärjestelmiin ihan vain ajatuksilla, en mitään artefaktihiusverkkojani pitkin.
Pelkkä fyysinen tonkiminen ei varmaan riittäisi pidemmän päälle, vaikka olinkin käärinyt itseni ja mustuuteni suunnilleen jokaisen komponentin ympärille, joista ohjaamo oli tehty.
Olipa hyvä, että aikoinaan miekkavalaan ohjaustesteissä olin kuluttanut aikaa myös ohjaamon fyysisen rakentamisen seuraamiseen, vaikka sitä ei piloteilta ollut vaadittu. Sitä ei koskaan tiennyt, milloin jokin tiedonjyvä oli arvokas.
Koulussakaan ohjaamon tarkkaa järjestelmäpiirustusta ei opetettu kuin ohimennen, koska ohjaamot olivat mustia laatikoita tai pikemminkin mustia palloja. Ei haluttu, että tieto leviäisi liian pitkälle Koalition ulkopuolelle. Pilotit osasivat yhtä ja ohjaamoiden kokoonpanotöissä työskentelevät toista, tieto hajautettiin eri ammattiryhmille.
Työnsin varovaisesti artefaktisavuani kohti itse tietojärjestelmää ja yritin upota uuteen synkronointiini kuin uima-altaaseen. En ollut kyvyn kanssa vieläkään kovin sujut, koska se toimi niin eri tavalla kuin se vanha tapa, mihin olin tottunut. Ennen synkronointi oli ollut vaistomaista, kuin yksi aisteista. Enhän minä erityisesti miettinyt sitäkään, miten kuulin tai haistoin tai maistoin. Se vain tapahtui, kun taidon oli kerran oppinut.
Tämä oli erilaista. Määrätietoista, jatkuvasti läsnä oleva massa tai voima, josta saatoin ottaa osan ja ohjata kohteeseen. Hieman kuin sisälläni olisi ollut jatkuva energiareservi, joka vain odotti vapautumistaan. Kuin olisin ollut juoksija, joka verrytteli, asettautui paikoilleen ja malttamattomana odotteli kilpailun alkua tossunpohjat poltellen.
”Öh, mun täytyy tehdä yksi aika tyhmä juttu”, sanoin ääneen ja katselin ohjaamon odottavaa tunnelmaa. ”Mikään ei ole pielessä, yritän vain saada tämän homman toimimaan kaikkein parhaiten, ja no, tämä on pikkuisen outoa ja noloa.”
Vedin syvään henkeä ja huudahdin samalla kun ohjasin kaiken uuden energiani kohteeseen. Se ympäröi ohjaamon ja aluksen tietojärjestelmät joka suunnasta, puristaen ja kiristäen kaikki siellä piileskelevät esiin.
Linn säpsähti, Thea näytti vain kertakaikkisen hämmästyneeltä.
Ensiapukaksikko katsoi toisiaan ja osoitteli hansikkaidensa skannereilla minua kohti.
”Kaikki kunnossa?” Thea kysyi.
Minulla ei erityisesti ollut tapana olla kovaääninen saatii huutaa toisten läsnä ollessa.
”Ei hätää”, mutisin naama punaisena. ”Piti vaan keksiä joku keino saada tähän sellainen… alkusysäys.”
Annoin ohjausjärjestelmän rullata mielessäni taustalla. Mikäli en keskittynyt siihen joka hetki, sen hienoudet menivät minulta jossain määrin ohi järjestelmän tuntuessa vain tasaiselta ja turvalliselta kohinalta. Toisaalta en ollut tässä etsimässä mitään tenttivastauksia ja ymmärtämässä ohjausjärjestelmän pohjakoodin jokaista nyanssia.
Olin kaivamassa epäloogisuuksia.
Mitä syvemmälle pengoin, sitä erikoisemmalta koko systeemi tuntui. Kuin pohjalla olisi ollut pelkkää tyhjää.
Eihän Koalition ja ihmiskunnan hienointa taidonnäytettä oltu voitu sellaiselle rakentaa.
Olin ilmeisesti pysähtynyt jonkinlaiseen näkymättömään seinään tai porttiin. Se ei tuntunut millään lailla tutulta, ei millään kurssilla käsitellyltä tai miltään, johon olisin aiemmin törmännyt. Vain hiljaisuutta ja vastus, joka ei ollut lukko vaan toisenlainen tapa pitää tunkeilijat poissa. Täällä ei ole mitään, joten katso muualle.
En mennyt halpaan. Varovasti etenin sinne, missä ei tuntunut olevan vastassa kuin tyhjyyttä. Se tuntui fyysisestikin kummalta. Sain kuluttaa aika paljon järkeäni siihen, että sain aivoni ymmärtämään, mistä oli kysymys. Seisoin yhä ohjaamossa varsin vakaasti ympärilläni iso kasa sinne tänne risteilevää mustia säikeitä ja verkkoa, en tyhjyyden päällä.
Kaikkein alimmaisena ja aivan pohjalla oli jotain, joka ei kuulunut sinne. Ehkä se oli ollut täällä aina, tai sitten se oli tipahtanut jokaisen suojaverkon ja ylempänä olevan sihdin läpi ja päätynyt tänne.
Itse ohjaamo oli liian kaukana sen yläpuolella, jotta se olisi oikeasti voinut tehdä mitään. Mutta tarkkailuun sen sijainti oli aivan loistava. Kuka tai mikä se sitten olikin.
Oikeassa maailmassa vilkuilin ympärilleni, kunnes löysin ohjaamon ihmismassasta ne kaikkein tärkeimmät kasvot.
”Josh, luulen, että olen lähellä. Tule tähän.”
Poikaystäväni käveli viereeni puikkelehtien verkon siimojen välistä. Oli Joshille aika epätyypillistä jäädä sillä tavalla syrjään seisomaan, mutta tiesin syyn: ihan vain väsymys. Joshista ei tällä hetkellä ollut pitämään yllä suurta esitystään ja tämän tyypillinen verbaalinen ilotulituskin oli himmennyt nyt, kun silmien alla oli melko isot tummat rinkulat ja kasvojen värikin aavistuksen harmaa.
Olimme tehneet lähes jatkuvasti töitä taistelun alusta lähtien, ja Josh parka oli ehtinyt ottaa vain lyhyet torkut.
Minua ei enää sillä tavalla väsyttänyt. Varmaan pystyisin nukkumaan, mutta se ei ollut enää tarpeellista.
Kädessään Joshilla oli ylihintainen aluksen automaatista ostettu energiajuomatölkki, jonka tämä laski mitään sanomatta Linnin käteen.
”Hei!” Linn protestoi.
”Saat antaa sen minulle ihan kohta takaisin. Oikeastaan jos tämä onnistuu, painun suoraa kyytiä uusille torkuille”, Josh sanoi mahdollisimman hiljaa. ”Ja jos vanhemmat soittaa, olen elossa mutta vahvasti höyhensaarilla lataamassa täydellistä ja komeaa päänuppiani sataprosenttiseen latinkiin.”
”Valmista?” kysyin.
”Joo, menoksi vain”, Josh tuumasi.
Tartuin kiinni Joshin kädestä ja kiedoin hiuksiani tai verkkoani oikein tiukasti Joshin ympärille. Osa vapaina olevista savuisista kärjistä katosi jonnekin tämän hiusten lomiin, musta ja vaalea, pinkki ja liila sekoittuivat keskenään. Annoin uuden synkronointini humista pitkin linjoja ja kohdata Joshin oman synkronoinnin.
Joshin synkronointi tuntui olevan kuin vakauttava voima, sellainen, joka esti omaani keikahtamasta liikaa toiselle puolelle, läiskymästä yli. Jotain, johon voisin luottaa, ja jota vasten tukeutua.
Mustaan usvaan ja verkkoon tiukasti kääritty Josh katseli Theaa, Linniä ja sitten muuta paikalla olevaa henkilökuntaa.
”Ihan vaan tiedoksi, että tämä ei sitten ole minulle mikään… juttu. Tämä on tieteellistä”, Josh ilmoitti.
Linn tyrskähti.
Päätin sivuuttaa tämän osan keskustelua vakaasti ja varmasti. Paikalla oli vanhempieni ikäisiä aikuisia. Tämä oli tosiaan tieteellistä. Vaikka voisinkin hyödyntää tätä tiedettä muihin tarkoituksiin myöhemmin.
Joshin tutun ja varman synkronoinnin lisäksi aluksessa oli muutakin. Se tuntui olevan myrkynvihreällä välkähtelevä, vähän samankaltainen kuin Josh, mutta kuitenkin erilainen. Siihen oli vaikea kohdistaa mitään – kun sen luuli tavoittavansa, kuvajainen katosi.
Melkein kaaduin, kun pohjalla ollut piileskelijä osui minuun täydellä voimallaan. Tilanne näytti varmasti erikoiselta, otin kiinni omista säikeistäni ja roikuin niissä vetäen syvään henkeä. Seittiverkkoon vieressäni kääritty Josh nosti varovasti käsiään sen minkä voi.
”Jonkinlainen este”, Josh tuumi.
”Näetkö sinä ne?”
”Minun kopioni? En vielä. Enkä sitä… toistakaan. Mutta kyllä ne täällä ovat.”
Josh tuntui keskittyvän ja nojasi taaksepäin. Normaalisti asennossa olisi kaatunut, mutta virittämäni säieverkko piti.
Poikaystäväni kasvoille kohosi virne, jonka olin nähnyt niin monta kertaa aiemminkin.
Näin kloonit ensin kuin huonon kauhuelokuvan haamuina. Koska olin linkittänyt itseni Joshiin ja alukseen, pystyin terävöittämään näkökenttäni halutessani. Synkronointi ja oikea maailma limittyivät edessäni kaksoiskuvaksi, jossa pystyin valitsemaan kumpaan halusin todella katsoa.
Tällä hetkellä olin oikeastaan ainoa alusta ohjaava taho. Ohjaussysteemin mukaan olimme tuuliajolla ilman lippaa ja pilottia tuolillaan, ja toivoin juuri sen houkuttelevan kloonit ja muut tunkeilijat esiin. En vain voinut mennä kovin liki niin kauan kuin pidin alusta vakaana, tämä oli Joshin show.
Reaalimaailmassa Josh sulki silmänsä, virne pysyi tämän kasvoilla.
Minä pystyin nykyään olemaan läsnä sekä tavallisten ihmisaistien maailmassa että syvemmällä siinä todellisuudessa, joten näin muutakin kuin vain poikaystäväni kasvot. Näkymä oli kuin varjokuva, eräänlainen kaiku. Tiesin, että keskittymällä siihen voisin upota kauemmas toiseen suuntaan, sinne, minne synkronoinnilla pääsi. Ehkä jäädä sinne kokonaan.
Mutta minun tehtäväni oli olla tarkkailija maailmojen välissä.
Josh, joka ei ollut fyysinen Josh vaan tämän synkronoinnin kuvajainen artefaktien todellisuudessa, nosti virnuillen nyrkkinsä pystyyn ja mottasi tyynesti lähintä varjoklooniaan naamaan. Fyysinen Josh ei varmaankaan olisi heiluttanut nyrkkejään ihan niin tyylikkäästi elokuvasankarin lailla. Sama tyrmäys toistui seuraavalle kloonille, molemmat katosivat sihahtaen tyhjyyteen.
Yksi ilkeännäköinen, mutta tunnistettava Josh lähestyi minun Joshiani. Poikaystäväni astui sivuun ja kampitti kloonin tyynesti. Siinä missä oikea olento olisi mätkähtänyt lattiaan, väärä Josh katosi synkeän vihreäksi pilveksi ilmaan.
Oli erikoista seurata taistelua, mistä kaikki muut tilassa seisovat ihmiset olivat autuaan tietämättömiä.
Josh sen sijaan tuntui olevan onnensa kukkuloilla.
”Ääliöt”, tämä mutisi, yhä silmät kiinni ja luomassani verkossa roikkuen. Hieman pelkäsin, että oikea Josh mottaisi jotakuta naamaan oikeassa maailmassa, mutta niin ei onneksi käynyt.
Muutama Josh-klooni kumartui ylleni. Koska ne olivat niin lähellä, näin vihdoin niiden kasvot. Kummallinen näky, sillä kasvot olivat aivan tutut, mutta niistä puuttui jotain, minkä yhdistin poikaystävääni. Pinnan alle piilotettu välittäminen? Jonkinlainen ilo?
Klooneilla oli vaaleat hiukset auki eikä pinkkiä hiuksissaan. Päivittämättömiä Josh-versioita siis.
Nämä kloonit olivat tyhjiä, vailla järkeä ja ymmärrystä siitä, mikä teki meistä ihmisistä ihmisiä. Niillä saattoi olla Joshin muoto ja synkronointikuvio, mutta eivät ne älyllisiä olleet. Niissä ei ollut mitään, mikä olisi saanut sydämeni ottamaan ylimääräisiä kierroksia. Halpoja imitaatioita todellisesta pojasta, joka oli aika paljon enemmän.
Työnsin savulonkeron yhdellä määrätietoisella vedolla molempien ylläni häälyvien vale-Joshien päästä läpi.
Oikea Josh ja tämän synkronointikuvajainen limittyivät hetkeksi, ja kuulin Joshin myös päässäni.
”Kylmäävää. Luulin, että sinulta riittäisi edes vähän sääliä ja epäröintiä noille, niillä on sentään minun hurmaavat kasvoni.”
”Toisin kuin voisi olettaa, pidän sinussa muustakin kuin ulkonäöstä”, ilmoitin takaisin.
Saman tien toivoin, että en olisi tehnyt sitä.
Olin nimittäin sanonut sen ääneen, ihan tavallisella suullani ja kaikkien kuullen.
Jossain hyvin kaukana Thea rykäisi ja Linn kikatti heleästi.
Tunsin punastuvani leiskuvanpunaiseksi samalla kuin Josh kaikui päässäni jälleen.
”Heh, on siis jotain, jossa olen yhä parempi kuin sinä. Oliko niitä vielä?”
Pudistin päätäni. Minä en sanoisi enää yhtään mitään, en ainakaan ennen kuin voisin sijaita lähinnä yhdellä olevaisen tasolla samaan aikaan. Tai oppisin telepatiatempun uudelleen. Tai voisin kohota sellaiseen tyyneyteen ja yhteyteen kosmoksen kanssa, jossa minua ei inhimillisesti nolottaisi.
Josh teki muutaman näytösluonteisen eleen ja tuuletti, nyt molempina versioinaan, sekä aineellisena että henkisempänä versiona, jonka minun synkronointini näki halutessaan.
Näkökenttieni rajamailla häilähti jotain.
”Varo!” kiljaisin, vaikka olin juuri vannonut, että pitäisin sanaisen arkkuni suljettuna uusien imelyyksien varalta.
Oikea Josh avasi silmänsä ja kääntyi.
Josh-kloonien jälkeensä jättämän vihreän usvan ja kaiken kohinan alta muodostui esiin hahmo, jota oli vaikea tunnistaa. Ensin kuvittelin näkeväni taas sen monivärisen ja kummallisen kukan, jonka olin loitsinut artefaktista esiin, todennäköisesti tähän samaan todellisuuteen, johon osasin nykyään nähdä aina kun halusin.
Nyt en nähnyt minkäänlaista säännöllistä muotoa. Tämä näky oli kuin kaikissa sateenkaaren väreissä esiintyvä ja vaakatasossa räntää naamalle heittävä lumituisku. Melkein maistoin hiutaleiden märkyyden.
Kurja kuvajainen tuntui vastenmieliseltä, se myrskysi niin, että teki mieli katsoa toiseen suuntaan tai sulkea silmät.
Tuijotin siis suoraan kohti.
Kohina aaltoili niin, että näin hieman selkeämmin. Minun ja Joshin takana seisoi korkeintaan muutaman vuoden meitä vanhemman pojan kuvajainen. Komea kuin mikä, blondit hiukset tyylikkäillä laineilla ja niin pistävät siniset silmät, että niillä pystyi todennäköisesti jäädyttämään jotain muutakin kuin räntäsadetta.
Uuden tuttumme käsissä viipyili keltaisia valokaaria, jotka rätisivät kohti seiniä – myös fyysisessä todellisuudessa.