karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Kohti ääretöntä ja… no ei ihan vielä yli.

Olen päässyt Avaruuslipoissa hyvään suvantokohtaan ja on aika vetää henkeä kirjoittamismetatekstin muodossa samalla kun valmistelen itseäni sekä hahmojani seuraaviin suuriin seikkailuihin: sellaisiin, joita pohjustin aikoinaan ihan ensimmäisessä luvussa.

Se on ihan kiva saavutus, siis se, että joskus kauan sitten kylvetty pohjustus kantaa jotain hedelmää. Hiukan naurattaa nyt kyllä, millaisia ajatuksia minulla silloin 2019 tästä hommasta oli, kun pistin ensimmäisiä lukuja paperille. Joitain juttuja tekisin nyt toisin, mutta sellaista se on, kun kirjoittaessa oppii koko ajan lisää. Ja sitähän oppii vain kirjoittamalla, mitä olen tehnytkin. :D Ihan kohtuullisen määrän.

Koska tämä on minun blogini, sallinette, että kehun itseäni noin kappaleen verran.

Kirjoitin tämän kaiken tuolla sivupalkissa! Se on ihan oikeasti olemassa! Se on pitkä kuin mikä, suunnilleen looginen, siinä tapahtuu kaikki ne minun parhaat juttuni, se … on! Se on muutakin kuin vain sekalainen sotku välähdyksiä mielessäni, se on oikea tarina! Ja MINÄ tein sen. Ihan itse.

Jos yllä oleva kuulosti sinusta typerältä, se ei ole sitä sen jälkeen, kun kokeilee kirjoittaa mitä tahansa pitkää fiktiota. Ideoiden keksiminen tai taikasysteemin luominen on ihan leikkiä verrattuna itse hommaan. Se vaatii perslihaksia.

Kaikki mitä olen aiemminkin kirjoittanut tänne fiktion kirjoittamisesta pätee yhä – hajatelmiini ei ole juuri tullut muutosta. Kerrataan nyt kuitenkin.

Listat on viileitä, sen tiesi jo Sei Shōnagon:

  • Kirjoittaminen on edelleen pirun yksinäistä. En oikein voi puhua Avaruuslipoista jatkuvalla syötöllä, koska kyllästytän kaikki; toisaalta haluaisin, että minun ei tarvitse selittää tekstiäni mitenkään vaan sen pitää toimia itsenäisesti
  • Yhtenä päivänä olen mielestäni loistava nero, hepuloin omille vitseilleni ja toisena päivänä aivan sama teksti on minusta väkinäistä ja kamalaa räpiköintiä
  • Joudun möyrimään omissa tunteissani ja jutuissa sen verran, että se on välillä pelottavaa, varsinkin, koska joku saattaa vaikka lukea tekstiäni ja samalla oppia minun sisimmästäni jotain
  • … mutta suurin osa siitä, mitä Avaruuslipoissa tapahtuu, ei kuitenkaan ole minua tai minun elämääni 1:1, joten minään Joha=Emmerie-juttuna sitä ei kannata lukea
  • ”En osaa kirjoittaa, mutta osaan kyllä editoida tekstiä” on viisaus, joka kantaa karseimmankin raakatekstijöötin yli
  • Olen tullut todella allergiseksi kaikenlaiselle kustantamiskeskustelulle ja oikeiden kirjailijoiden ”kirjani ei saanut tarpeeksi lukijoita/huomiota/jotain”-diskurssille, koska se on minusta äärimmäisen tympäisevää ja rutinaulina ei saa minua lukemaan kenenkään kirjaa
  • … mutta kaikki palaute saa minut kierimään ympäri kämppää ja hymyn nousemaan naamalleni pitkäksi aikaa, silloinkin kun mukana on kritiikkiä. Onhan se kivaa, että joku valitsee kaikesta maailman viihteestä juuri tämän minun tarinani! Saatan hymyillä kolme päivää joka kommentille ja screencappaan ne talteen, #eicreepysti (ks. aiempi kohta siitä, miten kirjoittaminen on yksinäistä).
  • Haluan oman telepatia-itkuviulun, jota voin vinguttaa lukijoiden päässä aina kun haluan
  • Toimintakohtaukset, toimintakohtaukset, ja voisinpa vaihtaa visuaaliseen mediaan silloin kun sitä tarvitsen, tai olisipa kännykässäni pikavalinnoissa joku animetuottaja
  • Lewd-sisällöstä en aio sanoa yhtään mitään.

Tilanne on siis se, että sain tarinani todennäköisen keskiosan purkkiin ja pakettiin, ja olisi aika siirtyä kohti seuraavaa juonikaarta. Se on yhä pelkkä kokoelma lappuja ja muistiinpanoja, mutta kyllä siitäkin vielä tekstiä tulee.

Nyt kun tarina on niillä main, että minun pitää alkaa sitoa langanpäitä yhteen, joudun jatkuvasti lukemaan omaa tekstiäni uudelleen. Voi olla, että lopputulokseen saattaa silti jäädä ns. klaffivirheitä, vaikka yritän välttää niitä viimeiseen asti, jopa pienellä maanisuudella. Tässä olisi ollut kiva, jos olisin tajunnut tehdä muutaman kaavion ja aikalinjan heti alussa. Silloin oli vaan, no, öh, liian kiire kirjoittaa. Hups.

Yleisesti ottaen päätin jo jokin aika sitten, että jätän muutaman teeman pois, joita alun perin sarjaa suunnitellessani ajattelin käsitellä. Ne eivät nimittäin lopulta kuitenkaan mahtuneet mukaan, olisivat olleet Avaruuslipoissa väärässä paikassa ja päälleliimatun oloisia. Ehkä pääsen tutkimaan muutamaa pois jäänyttä lempiaihettani sitten vielä jossain muussa tarinassa, jonka kirjoitan! Kukapa tietää.

Verrattuna sarjan alkuun jouduin ja pääsin kirjoittamaan tässä keskiosassa vähän erilaisista tapahtumista. Jos ensimmäisessä kirjassa seikkailtiin siivouskomerossa ja liukasteltiin käytävillä, seitsemännessä panokset ja tapahtumat ovat jo sitten hieman eri tasolla. Tämä on tietysti ihan tarkoituksellista: toivon vain, että ensinnäkin kirjoitustaitoni pysyy edes jotenkin perässä, ja myös sitä, että pystyn tasapainoilemaan Emmerien lakonisen äänen ja sen kanssa, että tapahtumat… no, tuntuvat joltain.

Välillä haluaisin käyttää Paljon Enemmän Sanoja, mutta en voi, koska itsepähän ääneni valitsin. Vaikka onhan se matkan varrella vähän muuttunut (Thea sanoisi sitä hahmonkehitykseksi).

Onneksi minulla on niitä muita kertojanääniä. Netistä luettujen juttujen perusteella se on porukkaa jakava kirjoitustemppu: toiset pitävät ja toiset inhoavat. Lienee selvää, että minusta vaihtuvat kertojat ja varsinkin vaihtuvat kertojanäänet ovat parhaimmillaan todella jepaa, koska sillä tavalla pääsee hahmojen sisään ihan eri tavalla.

Hyvä puoli siinä, että kirjoittaa originaaliprojektia ihan vain omaksi ilokseen on se, että voi tehdä tällaisiakin ratkaisuja, jotka eivät miellytä kovin monia. Vastaavia on toki tarinassa muitakin. Ihan jo vaikka se, että tarina on tytön näkökulmasta, mutta poikahahmoja on aika vähän eikä kyseessä ole käänteishaaremi, tekee Avaruuslipoista hankalan. Tällainen ei ikinä menisi kaupallisena läpi – pojille pitäisi olla piirteetön miespuolinen MC-kun ja tytöille käänteishaaremi tai vähän erilainen romanssi.

Jossain vaiheessa aloin miettiä liikaakin, miten tarinoiden kuuluisi mennä, mikä on yleisesti ottaen ihmisten mielestä mielenkiintoista tai kivaa. Mutta ei sillä tavalla kirjoittaminen maistu miltään, kun sitä näin harrastuksena tekee. Tämä homma on intohimoprojekti, en kerta kaikkiaan voi himmailla tai miettiä sitä, mitä joku muukin ajattelee. Pitää tehdä niin, että on itselleen täysin rehellinen, koska muuten homma alkaisi tuntua työltä, tai menettäisin sen kipinän. Silläkin uhalla, että lopputuloksesta pidän vain minä.

Voisiko Avaruuslipat sitten olla parempi=kaupallisempi, jos joku Tärkeä Ammattilainen tekisi muutosehdotuksia rakenteeseen, juoneen tai vaikkapa pyytäisi muuttamaan hahmot lukioikäisiksi? Ehkä, en tiedä. Ehkä jonkun mielestä.

On se kirjoittaminen hankalaa mutta huisin kivaa.

On mennyt vähän yli vuosi

Joo, tänne voi kirjoittaa asiatekstejäkin, shokkivau?!

Aloin kirjoittamaan tavoitteellisesti suunnilleen vuosi sitten. Olin totta kai kirjoittanut proosaa ennenkin, en vain pitkiä tekstejä tai julkaistavaksi asti. Tilanne oli siis uusi ja jännä enkä oikein tiennyt, mitä siitä tulisi (jos mitään). Nyt vuoden jälkeen olen kirjoittanut viisi kirjaa – tai ne ovat pituudeltaan enemmän pienoisromaaneja, mutta kuitenkin eheitä tarinoita, alusta loppuun.

Kirjoittamisen aikana olen oppinut, että olen tunteellisempi henkilö kuin olen ajatellut olevani. Normaalissa elämässä olen tasaisen harmaa ja varmaan vähän tylsäkin. Kirjoittaessa pitää pyrkiä kanavoimaan jotain todellista ja aitoa, teksti tuntuisi vajavaiselta ja teennäiseltä, jos kaiken animehölmöilyn ja muun alla ei olisi jotain, mikä on niin totta kuin vain osaan kirjoittaa.

Tietenkään hahmojen tunteet eivät ole 1:1 omiani, mutta niissä pitää silti käydä aika syvällä. Ja ne tunteet tuntuvat ihan oikeilta tunteilta. Se oli minulle yllätys, koska luulin kirjoittavani vain höpsöä kieli poskessa tehtyä voimafantasiaa. Tai ainakin alussa tarina on sitä, kunnes päästään itse asiaan…

Siitä en tietenkään osaa sanoa mitään, miten lopputulos onnistui. Ja joka tapauksessa kaunokirjallisen tekstin laatu on mielipidejuttu, ei kirkossa kuulutettu fakta.

Millaista kirjoittaminen sitten on harrastuksena? Mediassa ja muuallakin levitetään kuvaa inspiraation innolla naputtavasta luovasta taiteilijasta. Oikeasti kirjoittaminen vaatii rutiinia ja lujaa epätäydellisyyden sietokykyä. Tärkeintä on saada ylipäätään jotain kirjoitettua – tyhjää ei voi editoida ja muokata paremmaksi.

Kirjoittaminen on myös pirun yksinäinen harrastus. Minut saa oikein kiitolliseksi, jos jaksaa kuunnella sitä, kun puhun kirjoittamisesta. Toivottavasti en ole kyllästyttänyt ihan jokaista tuttua. Parasta mitä voi tehdä, on sanoa, että kuuntelee juttujani mielellään. Välillä kun olo on sellainen, että lähestulkoon ratkeaa liitoksistaan, kun haluaa jakaa ajatuksiaan jollekulle muulle.

Toisaalta tekstin pitäisi toimia ihan vaan tekstinä, joten omia kirjoituksiaan ei voi selittää liikaa – vaikka haluaisi! Joskus tekee mieli kertoa ja näyttää miten hienosti osasi tehdä tämän ja tämän ja huomasitko että tässä oli tällainen koukku ja hei tämä hahmo puhuu aina tällä tavalla! Mutta näistä on parempi olla hiljaa ja antaa mahdollisten lukijoiden löytää ne itse.

Yksi asia, mistä en pidä, on tietynlainen diskurssi, joka liittyy kirjoittamiseen. Olen tässä vuoden aikana alkanut seurata sosiaalisessa mediassa paljon kirjoittamiseen liittyviä juttuja. Myös ammatikseen kirjoittavat ovat usein kummallisen negatiivisia kaikesta, mikä liittyy kirjoittamiseen, oli se sitten näkyvyys, apurahat, inspiraatio tai editointivaihe. En ymmärrä.

Joskus minullakin on synkkiä hetkiä, ja ulisen Twitteriin. Mutta en minä kirjoittaisi, ellei se olisi hauska, elämänlaatuani parantava ja ylipäätään huiman kiva harrastus. Totta kai minulla on se etu, että teen päivätyökseni jotain, mikä käyttää ihan eri aivolohkoja – olen kemisti (mutta en töissä labrassa). Haluaisin silti, että useampi puhuisi kirjoittamisesta positiivisesti. Ja ihan rehellisesti, jos kirjailija pelkästään valittaa netissä miten kurjaa kaikki on, kynnykseni tarttua hänen teokseensa nousee huomattavasti. Ulina ei ole hyvä mainos.

Toinen juttu, mikä kummastuttaa, on miten huonoja useat kirjoitusoppaat ovat. Kirjoittaminen taitaa lopulta olla homma, jossa pitää löytää se oma tie ja tapa, eikä oikoteitä ole. Esimerkiksi etsiessäni apua toimintakohtiin – kahlattuani ensin kaikki ranobet omasta hyllystä ja katsottuani mitä haluan tehdä toisin – monessa löytämässäni ohjeessa ja podcastissa referoitiin elokuvien ja sarjojen toimintakohtia.

Johan vinkki numero yksi: kirjoittaessa toimintakohtien säännöt ovat todella erilaiset kuin visuaalisessa mediassa. Se mikä toimii toisessa, ei toimi toisessa. On aivan turha miettiä lempileffan hienoa kohtaa, ellei sitä mieti päässään tekstinä.

Paras tapa oppia kirjoittamaan on kirjoittaa paljon ja lukea paljon. Oikotietä ei taida olla, mutta fiksu tyyppi osaa tunnistaa tekstistä muiden keksimät hienot jutut ja varastaa. Yhdessä kirjoitusoppaassa sanottiin, että kirjoittaja on polkupyörävaras. Naurahdin – se oli ensinnäkin hieno kielikuva – mutta myös totta. Näetkö hienon jutun? Pölli se ja mukaan vaan, omalla tavalla kirjoitettuna totta kai. Täysin uusia tarinoita ja ideoita ei ole.

Olen nyt todennäköisesti puolivälissä tarinaani. Se on hienoa ja pelottavaa. Yritän parhaani mukaan saada hahmot, maailman ja tarinan ulos niin hyvin kuin osaan, koska… niin hullua kuin se onkin, olen kiintynyt kaikkiin ja sittenkin kun tarina on ohi, osa kaikesta jää aina osaksi minua enkä edes halua päästää täysin irti. Vaikka kirjoittaisinkin joskus jotain muuta.

Kiitos Jussi ja Hoot, jotka olette kärsivällisesti jaksaneet kaikki mölinäni ja kysymykseni ja lukeneet kiltisti tarinan ei-niin-hiotun version. Avaruuslipat ei olisi puoliksikaan sellainen kuin nyt ilman teitä!

75000 sanaa myöhemmin

Mä tein sen! Kirjoitin yli 300 liuskaa ja siihen tavoitteeseen asti, jonka yli puoli vuotta sitten itselleni asetin.

Saavutus ei välttämättä vaikuta yhtä isolta kenellekään muulle kuin tekijälle itselleen, kuten tällaiset henkilökohtaiset projektit noin yleensäkin. Olin voinut kuluttaa saman ajan katsomalla animea ja kirjoittamalla siitä tänne, ja se todennäköisesti olisi kiinnostanut muita ihmisiä huomattavan paljon enemmän. Mutta ihan sama, tämä oli tärkeää minulle.

Vuosikausia kun mieltää olevansa kirjoittaja, mutta ei kirjoita mitään fiktiopätkää kunnolla, se alkaa vaikuttaa itsetuntoon. Tavallaan koin olevani koko jutun velkaa nuorelle itselleni. Vanhemmaksi voi tulla, mutta kyynisemmäksi mielellään ei ja unelmat pitää joskus toteuttaa.

Oikeastihan tällä määrällä sanoja ei päässyt kuin tarinan alkuun, mutta halusin alkutavoitteeni olevan sellainen oikeasti saavutettava, sitten keksisin lisää tavoitteita. Olisi ollut vähän liikaa laittaa itselleen tavoitteeksi heti alussa 10-osaisen sarjan kirjoittaminen, vaikka jotain sellaista on todennäköisesti syntymässä… lukuja on siis tulossa lisää. Nyt on meneillään juonensuunnittelutauko, kunnes alan taas paukuttaa lisää raakatekstiä. Maailmassani on vielä vaikka miten paljon näytettävää!

Kuten viimeksi tänne raapustin, en ehkä olisi uskaltanut aloittaa koko projektia, ellen olisi piilottanut sitä jonkinlaiseen läppävaanlol-verhoon. Kirjoitan kyllä tavallaan ihan tosissaan, mutten erityisen vakavasti. Tavoittelen joidenkin lempisarjojeni tyyliä kertoa tarinansa aina positiiviseen sävyyn ja vähitellen kerroksia näyttäen, Star Driver ja Tatsukin teokset varmaan vahvimpana esikuvana. Tuntuu kyllä vähän ällöltä ja itsekorostavalta mainita esikuvia, minähän en ole mitään. Pelkkä harrastelija vain. Kirjoista en edes uskalla mainita mitään, vaikka Asimov-tribuutin tietysti tajusivat varmaankin kaikki.

Tasapainoilu sen välillä, mitä tarinoissa nyt vaan kuuluu tapahtua, käänteiden yllättävyyden, huumorin ja animereferensseihin nojaamisen kanssa on mennyt omalla painollaan turhia pohtimatta. Ehkä pitäisi miettiä tarkemminkin, ettei homman sävy poukkoile täysin ympäriinsä? Omille jutuilleen tavallaan sokeutuu, on vaikea tietää, onko joku käänne tyhmällä tavalla ennalta-arvattava, ihan jees vaikka sen arvasi, vai oikeasti yllätys. Minähän tietysti tiedän koko ajan, mihin tarina on menossa tai mikä kenenkin taustatarina on. Omaa onnistumistaan näissä jutuissa on tosi vaikea arvioida.

Joskus haluan lukijan tuntevan tiettyä tunnetta tai ajattelevan jotain asiaa, ilman että siitä mainitaan mitään suoraan. Nämä ovat hankalia eikä voi koskaan tietää, osuuko hutiin vai meneekö sanoma perille. Lukijaa ei kuitenkaan voi pitää liikaa kädestä.

Netissä lukiessa amatöörikirjoittajien keskustelua, suurin osa tuntuu kirjoittavan vailla etukäteissuunnittelua, paitsi jonkun taikasysteemin tai jonkun muun maailmanluonnillisen detaljin suhteen. Minä en osaa. Kirjoitan aina järjestyksessä (!) ja ehkä vähän turhankin suunnitelmallisesti. Raakatekstissäni harvemmin on mitään ”tähän jotain miten hahmot siirtyvät paikkaan x, kirjoita myöhemmin”-tyylisiä koloja.

Koska pidän tunnetusti itseäni fiksumpana kuin muut, ajattelen, että ilman kunnollista suunnittelua ja todellista pitkäjänteisyyttä moni näistä muista harrastajakirjoittajista ei ikinä pääse tarinassaan loppuun asti. Samat keskustelupalstat ovat täynnä ”rate my first chapter, this will be a six book fantasy epic”-tasoista juttua, joka tavallaan todistaa pointtini yleisestä suuruudenhulluudesta ja kaikkihetitännemullenyt-ajattelusta.

Vaikka olenkin ennakkosuunnittelija, aina välillä mieleen tulee joitain tulevia kohtia, jotka vain ilmestyvät. Ne saattavat olla pieniä välähdyksiä tai ihan kokonaisia juonenpätkiä, jotka sijoittuvat tarinassa jonnekin kohtaan y. Näiden kirjoittaminen on minusta hieno motivaattori, tulee tarve päästä siihen siistiin kohtaan, ja sitten siitä seuraavaan siistiin kohtaan, ja niin edespäin.

Joku muu kirjoittaisi sen siistin kohdan heti raakatekstiksi ja sitten tilkitsisi kolot tarinassa myöhemmin, mutta minä en. Laitan ne kohdat muistilapulle tai muistikirjaan ranskalaisin viivoin. Sitten kun tarina on viimein siinä kohdassa, sen hienon kohdan kirjoittaminen tuntuu tosi höpöltä kokorossa.

Hauskinta on, että joskus betalukijani arvaavat nämä kohdat, mutta eivät aina. Ne eivät välttämättä ole sellaisia tyypillisiä isoja hetkiä, enemmänkin sellaisia juttuja, jotka panderoivat täysillä juuri minua, tavalla tai toisella. Ja hei, mun tarina, saan kirjoittaa sen täyteen just niitä mun parhaita juttuja. (Jos haluat betalukijaksi, huikkaa. Tarjoan palkaksi 1 kpl juoman haluamassasi Desutapahtumassa.)

Kurjinta kirjoittamisessa on se, ettei koskaan tiedä, onko tarpeeksi hyvä. Miten se edes määritellään objektiivisesti? Voittamalla joku Atorox? Ei kiitos, en kirjoita novelleja. En pidä formaatista, koska se jättää liikaa avoimeksi ja antaa vain pintaraapaisun maailmaan.

Maailma on täynnä oikeita kirjoja, jotka ovat minusta kaameaa kuraa. Silti niistäkin joku on tykännyt. Melkein kaikelle löytyy joku fani jostain, siksi on hienoa, että maailma on täynnä erilaisia ja eri tavalla kirjoitettuja tarinoita. Toista ei vaivaa fiktion tyypillinen parisuhdekuvaus, toiselle se aiheuttaa jatkuvaa tuskaa ja ahdistusta (minulle, yäk!). Yksi haluaa kivoja hahmoja, toinen diippiä lorea, kolmas lyyristä kieltä ja neljäs älykästä dialogia. Aika harvoin yhdessä kirjassa jokainen osa-alue toimittaa täysillä, se on ymmärrettävää. Yhtä kirjaa kun kirjoittaa yleensä vain yksi ihminen.

Koska suosio ei mittaa hyvyyttä, ainoa mitä voi tehdä, on kirjoittaa niin, että on itse suunnilleen tyytyväinen. Perfektionistina se ei ole erityisen helppoa. Joskus kirjoittaminen on kurjaakin. Se vie paljon aikaa ja tuntuu, ettei se hyödytä ketään. Lisäksi se on edelleen aivan jäätävän noloa.

Auttoi vähän häpeään ja noloiluun sekä riittämättömyyden tunteeseen, että voin aina sanoa, ettei kumpikaan kertojanääni ole se Todellinen Kirjoitusääneni vaan Luotu Konstruktio, jolla on tietyt säännöt ja raamit. Nykyään tosin Emmerien ääni on helppo kirjoittaa, ja on jo vaikeampaa palata kirjoittamaan sillä tavalla kuin tekisin ”luonnollisesti”. Se toinen kertojanääni on taas lähempänä sitä, miten kirjoitin nuorempana, sekä hyvässä ja pahassa, sanotaan vaikka niin :D

Välillä joku kysyy (muutkin kuin äiti ja isä), aionko joskus kirjoittaa jotain, mitä tarjoan jollekin kustantajalle ja joka päätyy kansiin. Tällä hetkellä ajatukseni siitä on ei kiitos. Tavallaan olisi mukavaa nähdä teoksensa kuolleella puulla, mutta en koe saavani tai saavuttavani sillä mitään. En halua kustannustoimittajan, joka ei ole koskaan lukenut yhtäkään ranobea tai katsonut Ghiblin lisäksi mitään animea, koskevan tekstiini. Tuskin nimittäin osaisin tai haluaisin kirjoittaa jotain, missä ei ole mukana mitään animetyylistä. En myöskään tavoittele rahaa tai edes sivutuloja. Tämä on harrastus, oikea työurani on muualla ja kirjoittaminen on sen vastapaino ja stressinhallintatyökalu. Minulla ei myöskään ole mitään ruusuisia kuvitelmia siitä, että saavuttaisin sen paremmin lukijoita ns. virallisia kanavia pitkin. Niche on nicheä, oli alusta missä vain, ja tarina joka kuuluu kuvitella päässään animena on sitä noin 267%-prosenttisesti.

Jos saisi jotain valita, ottaisin mieluiten kuvitukset! Mutta ainakaan nyt ei ihan ole kehtaamista tai intoa heittää rahaa jollekin taidetyypille tarkoitusta varten. Ehkä vielä joskus.

Kun siirtyy kriitikosta luomaan jotain

Kaikki joita kyllästyttävät kirjoittamispohdintani: sori, näistä ei pääse ihan vielä eroon. Jos ei kiinnosta, tässä kohtaa saa vapaasti painaa ruksia.

Itseäni sen sijaan kiinnostaa lähes kaiken puhkianalysoiminen. Pieni ja höpsö kirjoitusprojektini ei ole sen kummallisempi juttu, löydän aiheesta aina uutta mietittävää milloin miltäkin kantilta.

Vuosien varrella olen kirjoittanut pöytälaatikkoon sitä sun tätä. Yhden 50-sivuisen tarinan lentolaivoilla elävistä haltioista jaksoin loppuun asti, suurta osaa en. Osa on vain juoniaihioina, osasta olen kirjoittanut satunnaisia osia. Yksikään näistä yritelmistä ei edennyt miksikään sellaiseksi asti, että sen olisi viitsinyt laittaa minnekään muiden luettavaksi. Kuten monella, minulla on aika iso itsesensuurin kynnys. Ei viitsi laittaa mitä tahansa roskaa maailmalle. Sitä paitsi kirjoittaminen on todella henkilökohtaista. Siinä avaa tahtomattaankin itseään ihmisille, ja jos ottaisin sen loikan, halusin tarjota jotain oikeasti diippiä ja älykästä. Niin ainakin luulin.

Diippiä ja älykästä

Vasta ranobeharrastuksen myötä tajusin, että maailmalla on aika paljon hiomatonta ja suoraan sanottua höpsöä ja välillä ihan vain huonoakin tekstiä, joka on ihan oikeasti julkaistu jossain. Pääsin eroon itsesensuurista ja siitä ajatuksesta, että minun pitäisi tuottaa jotain viisasta ja korkeakirjallista tekstiä sillä päätöksellä, että täysin häpeämättä apinoin ranobetyyliä – joskin suomeksi, mikä tarkoitti joitain eroja jo ihan sen takia, miten kieli toimii. Minun pitää kertoa, kuka sanoo minkäkin repliikin, koska suomeksi en voi kikkailla hassuilla persoonapronomineilla ja vaikka sillä, että Linn päättää joka lauseen nee. Toisaalta voin leikkiä sillä, etten kerro jonkun hahmon sukupuolta. Englanniksi se ei onnistuisi niin helposti.

Koska ranobetavalla kirjoittaminen on tietoinen päätös eikä se ollut alun perin luonnollinen kirjoitusääneni, se vaati varsinkin alussa jatkuvaa pohdintaa ja päätöksiä. Laitanko hahmoni puhumaan kirjakieltä vai en? Tulisiko tässä kohdassa laittaa pahisten kertoma välipätkä? Käytänkö prologia tai epilogia? Miten kuvailla hahmojen hiusten väriä? Minne tarina sijoittuu (ei ainakaan Japaniin)? San, chan, kun -hommat jätin pois, se on lähinnä vaivaannuttavaa. Olisi teoriassa ollut mahdollista kirjoittaa niin kuin tarina olisi huono fanikäännös, eli että japani kuuluu dialogista läpi, mutta se olisi mennyt jo yabai megaurpon puolelle.

Välillä oma teksti näyttää suunnilleen tältä, kun sille sokeutuu

Raakaversion kirjoittamisen ollessa kesken (kuten nyt) on todella vaikea lukea mitään muuta fiktiota. En pysty lukemaan pelkkänä tarinana vaan luen teknisesti. Katson, mitä ratkaisuja kirjoittaja on tehnyt missäkin kohtaa ja mietin, ovatko ne hyviä tai tunnelmaan sopivia. Ranobeharrastus on siksi osin tauolla, tällä hetkellä vain selailen kirjoja eestaas ja tutkin niissä tehtyjä kerronnallisia ratkaisuja. Sain jäätävän päänsäryn siitä, miten Sword Art Onlinessa rytmitetään taistelukohtia. Goblin Slayerin jatkuvat välinäytökset ja muut eivät ole hauskoja! Jne, osin toivon, että tämä ei jää ikuisiksi ajoiksi päälle, vaikka pelkään, että jää.

Sama pätee animeenkin. Löydän itseni pohtimasta tarinoita vähän eri kantilta. Ennen kritisoin kriitikkona, nyt enemmän niin, että miten minä olisin selittänyt tämän taikasysteemin, miten tuonut tämän hahmon konfliktin esiin, milloin olisin näyttänyt tämän erikoiskyvyn. Animessa myös toistetaan kaikkea turhaan ihan liikaa. Katsojaan tai lukijaan ei luoteta, koska samaa informaatiota jauhetaan liian monessa sarjassa koko ajan. Kyllä, muistan että sisko on sairas, näytitte sen 15 minuuttia sitten, kiitos vaan.

En ole koskaan kirjoittanut fanfictionia, koska en halua kirjoittaa englanniksi. Ymmärrän, miksi se on niin suosittua: maailman ja hahmojen luontiin ei tarvitse käyttää aikaa vaan voi keskittyä itse kirjoittamiseen. Se on aika iso helpotus! Samasta syystä varmaan suurin osa ranobeja tapahtuu geneerisessä RPG-isekaimaailmassa. Maailmanluonti on helppoa eikä tarvitse tuhlata tuntikaupalla aikaa avaruusalusten ja fysiikan pohdintaan ja sen päättämiseen, mitä fysiikan lakia haluaa rikkoa. Huomasin, etten pysty kirjoittamaan valoa nopeammin lentäviä aluksia. En vaan pysty, se tuntuu liian hölmöltä. Sen sijaan keinotekoinen painovoima on ihan okei, vaikka se on fysiikan kannalta aivan yhtä mahdotonta – ja luo ison tukun lisää kysymyksiä, jos sitä käyttää pysyen kovan scifin puolella.

Mutta kun hölmö on niin hyvää

Hölmöyttä ei kuitenkaan pääse kirjoittaessa pakoon. Se on ehkä paras ja tärkein opetus, jonka olen saanut kirjoittaessani tätä taikakoulu-avaruusoopperaani. Johonkin näennäiseen diippiyteen pyrkiminen on turhaa – sen sijaan arvostan nyt paljon enemmän, jos jollain oli hauskaa tarinaa lukiessa. Palautteesta päätellen näin on ollut, joten voin väittää onnistuneeni.

Kuten alussa tuumasin, fiktion kirjoittaminen on aika paljastavaa ja raakaa touhua. Kaikki hahmot, maailma ja tapahtumat tulevat minun päästäni. Kaikki ovat siis osa minua. Totta kai kirjoittaessaan sitä ottaa mukaan sitä ja tätä elämässä nähtyä ja piirteitä muistakin ihmisistä, mutta loppujen lopuksi jokainen näistä tyypeistä löytyy minusta. Se on aika kuumottava ajatus. Jos joku ei tykkää näistä hahmoista ja maailmasta, tarkoittaako se, että se ei tykkää minustakaan? Hui.

Varsinkin jotain vähän syvällisempää kuin kaveriporukan keskinäistä suunsoittoa kirjoittaessa tämä korostuu. Kaikki hahmojen ongelmat ja huonot piirteet ja pelot ovat myös minun piirteitäni. En osaisi ainakaan tällä hetkellä kirjoittaa hahmosta, jonka suurin ongelma olisi vaikkapa se, että hän on sosiaalisissa tilanteissa liian alistuva ja mielistelee ihmisiä. Mites ihmeessä sellaista kirjoitetaan, kun minulla ei ole tilanteeseen mitään tarttumapintaa?

Kirjoitin siis nyt sellaiset hahmot ja maailman, jotka tiesin osaavani kirjoittaa. Ehkä seuraavassa projektissa osaan kirjoittaa myös enemmän oman kokemusmaailmani ulkopuolelta. MC-chanini en ole minä – meillä on erilaisia luonteenpiirteitä ja taipumuksia – mutta tarpeeksi lähelle, jotta hänen äänellään kirjoittaminen on kohtuullisen helppoa (kunhan muistaa olla kuvailematta vaatteita niin monisanaisesti kuin minä kuvailisin). Tämäkin on tarkoituksella suoraan ranobekirjailijan työkalupakista, kuulin että modifioidun itsensä siirtäminen voimafantasian päähenkilöksi on ihan ok.

Kuvassa minä kun vaikutan viiteen lukijaani

Yksi asia, jonka huomasin vuosien varrella muuttuneen, on tarpeeni kontrolloida lukijaa. Ennen halusin, että luomani maailma näkyisi lukijan päässä lähes yksi yhteen niin, kuin minä sen näen. Nyt koen, että se on älytön tavoite eikä välttämättä millään tasolla edistä sitä, että kellään on kivaa tuotokseni kanssa. Liiallinen halu näyttää kaikki samanlaisena kuin omissa kuvitelmissa johtaa valtavan pitkiin ja yksityiskohtaisiin kuvailuihin, jotka ovat yleensä tylsiä lukea. Enkä oikeastaan pitänyt niiden kirjoittamisestakaan. Pidän eniten dialogin kirjoittamisesta.

Niinpä annan täysin tarkoituksella vain aihion ja kuvailen yksityiskohtaisesti vain välillä. Tarkoitus on, että sillä mitä syötän, päässään pystyy kuvittelemaan tapahtumat animena, ja se anime saa vapaasti olla jokaisen lukijan päässä vähän erilainen. Näin siksi, että silloin jokainen lukija toivottavasti kuvittelee sinne ne omat lempijuttunsa täy-sii ja tulos on parempi, kuin mikä olisi koskaan onnistunut syöttämällä minun mielikuvitukseni yksi yhteen.

Jonkun toisen kuvitelmissa Taivasopisto on vähän erilainen eikä kakkosluvun baari näytä Proffan kellarilta. Se on ihan okei – se ei ole tarinan kannalta tärkeää. Tämä oli minulle aika iso oivallus ja osin teki minusta paremman kirjoittajan, joka ei suolla pelkkää kuvailua kuvailun perään.

Totta kai itse tiedän monia aika turhiakin yksityiskohtia. Kulutin yhteensä usean päivän miettien, onko Joshin ohjaimen siivissä CLAMP-siipikiehkura vai ei. Ei ole, se olisi ollut liian söpöä eikä ollenkaan cool – vaikka toki haluankin altistaa Joshin kaikenlaiselle tyhmälle ja nololle, se tekee tälle keksimälleni pojalle ihan hyvää. Nöyristyy vähän. Mutta jos sinä kuvittelit kiehkuran, se on ihan ok ja aivan yhtä oikein. En ole Rowling, joka tulee kymmenen vuoden päästä huutelemaan oikeat vastaukset ja kuka hahmo oli homo ja kuka ei.

CLAMP-siipiä kiehkuroineen

Mielikuvitus on jännä juttu. Minulla on aina ollut kyky nähdä päässäni vaikka mitä. Hankin älypuhelimenkin aika myöhään, koska junamatkat ja muut sujuivat oikein hyvin niin, että kuvittelin jotain luomaani maailmaa ja sen hahmoja eteenpäin. Joskus fiilis on aika shokkivau, koska tiedän, että kaikki eivät osaa tai edes halua kuvitella mitään sisäisiä maailmoja. Tuntuu kuin näiltä ihmisiltä jäisi puolet ihmisyyden hauskuudesta kokematta.

Sisäisen maailman näyttäminen on ollut koko hommassa nolointa – joudun näyttämään, mistä kaikista asioista fiktiossa tykkään niin paljon, että haluan itse luoda samanlaista. Millaisista pojista pidän, millaista tulevaisuutta pidän mahdollisena, mitä mielestäni on ystävyys. Se on noloa siitä huolimatta, että kaikki minua ikinä Desuconissa kuunnelleet ja tätä blogia lukeneet tietävät jo varmaan vastaukset noihin ylläoleviin. Ja joo, tykkään viitoista ja avaruusaluksista ja tiedeburgerista. Jättipaljastus!

Kun maailma on luotu päässäni haaveilemalla milloin missäkin, olen suoritusvaiheessa kirjoittajana aika tekninen. Teen ensin juoniaihion, sitten joka luvun käsiksen ja usein jaan luvun vielä erillisiin kohtauksiin, jos luvussa tapahtuu useita eri asioita. Sitten mietin, missä kohtaa kukakin tulee tarinaan ja miten eri hahmojen osuudet tasapainotetaan. Vasta sitten kirjoitan itse tekstin.

Toiset sanovat, että hahmot puhuvat heille tai kertovat, minne tarina menee seuraavaksi. En koe niin – totta kai on juttuja, joita hahmot eivät yksinkertaisesti tekisi ja joita ei voi tarinaan siksi kirjoittaa. Joskus kirjoitus ajautuu väriille raiteille ja jotain pitää poistaa: tämä tyyppi ei tekisi näin. Tarkka suunnitelma on hyödyksi siinä, että pystyn heittämään tarpeelliset vihjeet ajoissa ja pitämään hyvää jos A, niin B – tyylistä rakennetta yllä. Tykkään fiktiossa siitä, että tarina on selvästi suunniteltu alusta loppuun eikä sitä keksitä kesken kaiken, joten haluan itsekin kirjoittaa niin.

Minulla ei pitkään aikaan ole ollut yhtä hauskaa kuin kirjoittaessa. Välillä turhaudun, välillä tökkii, välillä hävettää, mutta suurimmaksi osaksi maailman ja tarinan luominen tyhjästä on vain mahdottoman kivaa ja mukavaa. Onkohan puuha yhtä hauskaa niistäkin, jotka tekevät sitä työkseen ja rahasta? Vai muuttuuko kaikki kurjemmaksi, jos fiktiota pitää tuottaa pakolla jossain tuotantokomitean viikkopalavereissa? Eroaako ajatusten pallottelu siellä mitenkään TvTropesin kahlaamisesta? En tiedä, mutta suhtaudun Desun seuraaviin kunniavieraisiin yhä suuremmalla uteliaisuudella. Tuntuu, kuin koko tarttumapintani fiktioon olisi kasvanut.

Vastuullinen cosplay 3/3 – Entäs se cosplay?

Puhutaas sitte siitä itse cosplaysta! Ilmastotuskan keskellä voi tulla sellainen olo, että olisi parempi jättää cossaamatta ja elää ekonuukailuelämää. On toki niin, että cosplay on ylimääräistä luksusta – kukaan ei teoriassa tarvitse sitä elämäänsä, se haaskaa luonnonvaroja turhaan samalla tavalla kuin vaikkapa lemmikkien pitäminen.

Kuten lemmikkieläimet, cosplay (toivottavasti – jos näin ei kohdallasi ole, mieti harrastuksen järkevyyttä uudestaan) tuo elämään iloa ja hyviä kokemuksia. Sekin on arvokasta sinällään. Jokainen iloinen ja ei-masentunut ihminen tuottaa maailmaan jotain hyvää ja hyvällä tuurilla ratkaisuja, joilla nykyiset ilmasto-ongelmat saadaan hoidettua, suorasti tai epäsuorasti. Olen siis sen puolella, että kivoja asioita kannattaa ja pitääkin tehdä. Ihmisten onnellisuus on tärkeä arvo tässä maailmassa.

Suurin mutta tässä on sitten se, mitä tekee. Cosplay on usein kertakäyttöistä ja monilla meillä on kaapeissa keskeneräisiä projekteja, kaikenlaisia äh-tuotoksia ja hetken mielijohteesta tilattuja ostopukuja. Kuten edellisessä osassa sanoin, paras ilmastoteko on välttää ostamasta turhaa paskettia ja kerryttämästä roskaa ja jätettä maailmaan. Niinpä cosplayhommiin pätee sääntö: tee vain niitä pukuja, jotka TODELLA tuottavat sinulle iloa. Sellaisia, joita pidät monta kertaa. Sellaisia, joiden tekeminen on mukavaa ja innostavaa. Sanon jyrkän ein ryhmäpaineesta cossaamiselle, kaapeille täynnä hylättyjä projekteja, puvuille joita jaksoi pitää kaksi tuntia.

Älä sotke juttuja ja ota mahdottomia projekteja kuten Phos

Tämä on aika konmaria, mutta myönnän täysin olevani käännynnäinen. Joku Twitterissä brändäsi tämän ideologian cosmariksi, hyvä sana siinä. Ennen jokaista pukua, ennen jokaista materiaalien ostoa, ennen Aliexpressin osta-napin painamista mieti, onko tämä puku ja projekti sellainen, josta jaksat innostua vielä kuukausienkin päästä. Jos kyllä, anna mennä.

Välihuomautan ennen tarkempia vinkkejä, että en tiedä, ymmärtävätkö kisatuomarit ekovalintoja. Jos siis olisi mahdollista valita kierrätyskangas tai tuhlata metrikaupalla kangasta ja värjäysaineita (jotka menevät lopulta roskiin ahdistuksessa kun liukuväri ei onnistu), minä painottaisin tuomarina kestävää kangasvalintaa, vaikka värisävy olisi aavistuksen väärä. Luulisin, että monet tuomarit painottavat tässä edelleen tarkkuutta ympäristön kustannuksella. Harmi sinällään ja pliis todistakaa joku, että olen väärässä.

Kankaiden kohdalla paras idea on tietysti ostaa käytettyä. Kirpparit, kierrätyskeskus, Fida, UFF kaikki ovat ihan järkeviä vaihtoehtoja. Verhot ja pöytäliinat ja vastaavat kannattaa käydä myös läpi. Trikooksi olen ostanut valtavia t-paitoja. Myös omat vanhat puvut ovat hyvä lähde! PK-seudulla järjestetään cosplaykangastonkijaisia, joissa voi vaihtaa omat tarpeettomat kankaat uusiin tarpeellisiin.

Silloin kun kankaita pitää ostaa uutena, monella meillä on valintana Eurokangas, Suomessa on valitettavan vähän muita kangaskauppoja. Toisin kuin vaatteiden kohdalla, kankaissa ei tarvitse ilmoittaa, missä se on tehty. Eurokankaassa on liian harvoin mitään tietoa kankaiden alkuperästä tai tuotanto-oloista. Ostolakko Eurokangasta kohtaan ei liene järkevää. Sen sijaan tapa vaikuttaa on lähettää palautetta – että sinua ostajana kiinnostaa edelleen tukea heitä, mutta tämä asia pitäisi hoitaa paremmin, että pysyt asiakkaana. Paikallisen Eurokankaan myyjä ei todennäköisesti voi tehdä asialle oikein mitään, mutta voihan siitä paikan päälläkin sanoa.

Priestess ahdistuu kaikesta, myös sinun peruukkiostoksistasi

Peruukit ovat muovia ja sellaisena helposti muoviroskaa. Älkää sitten herranjestas ikinä leikatko peruukkeja ulkona ja levittäkö kuitua mikromuovina luontoon! Sitä on siellä muutenkin jo aivan tarpeeksi.

Tässäkin turhien peruukkien ostamisen välttäminen on paras ratkaisu. Perusta vaikka cossikaverien kanssa peruukkirinki, jossa lainataan sopivat hiukset ristiin rastiin. Conikirppis on myös kätevä (mutta älä ole se idiootti, joka repii peruukit ulos pusseistaan!). Hutiostojen välttäminen ostamalla tunneltuilta myyjiltä on hyvä idea. Olen itse liian monta kertaa syyllistynyt tilamaan usean halvan peruukin, kun ensimmäinen olikin eri värinen kuin kuvassa. Ei näin, minä.

Yksi asia mitä nykyisin välttelen, on vain yhdelle hahmolle käyvät, hyvin stailatut peruukit. Siis: piikkejä, kiinteitä poninhäntiä, jokin muu liimattu erikoinen uloke. Haluan pystyä käyttämään peruukkia useammalle hahmolle – teen hahmoperuukin vain, jos hahmo on minulle todella rakas ja tiedän pitäväni pukua useasti.

Kengät ovat samalla tavalla kertakäyttöisen muoviroskan lähde. Suurin osa varmaan muutenkin jo harrastaa cosplaykenkien etsimistä käytettyinä – hyvä! Usein cosplayssa on tarpeen rakentaa kengän päälle jotain ihan muuta eli bootcover. Pyrin tekemään omani irroitettaviksi enkä liimaa niitä kenkään. Näin samat saappaat voivat palvella vaikka viidessä eri cosplayssa. Tyhmintä mitä voi tehdä, on tilata haisevia ja huonolaatuisia kiinakenkiä toiselta puolelta maapalloa yhteen pukuun pidettäväksi. Olen tosin tähänkin syyllinen – Pokémonissa on välillä sen verran erikoisia lenkkareita, että ne piti vain ostaa tarpeeksi lähelle. Lenkkareita voi onneksi pitää myös… lenkillä.

Joidenkin kenkien hankkimista kannattaa harkita hyvälaatuisina, jotta ne kestävät vuosia eri puvuissa. Koulutyttöloaferit olivat itselle sellainen, omat melkein 12 vuotta vanhat menivät rikki tuossa keväällä. Uudet kunnolliset etsinnässä!

Fujimiya-san ei muista, mistä pitikään kokea ilmastotuskaa. Jostain varmaan.

Meikit ja kosmetiikka on mikromuovin ja jätteen lähde sekin. Kannattaa harkita kertakäyttötupoista ja -vipoista pois siirtymistä kestoversioon. Froteisia ompelee helposti ison kasan yhdessä illassa. Kuorinta-aineissa ja muissa mikromuovit ollaan kieltämässä, mutta edelleen niitä löytyy kaupan hyllyiltä ihan liikaa. Ja ei mitään kosmetiikkaan liittyvää vessanpönttöön! Kävin aikoinaan ympäristökemian kurssin kanssa vedenpuhdistamolla, ja se vanupuikkojen, terveyssiteiden ja roskan määrä oli käsittämätön.

Muut materiaalit – worbla, softis, liimat, maalit, jne. Samoin kuin yllä, hävitä jätteet asiallisesti oikeaan paikkaan. Älkää tehkö ulkona ja levittäkö jotain evafoam-silppua luontoon. Jos maaleja ja liimoja jää, hävittäkää ne oikeaan paikkaan, sama pätee spraymaalien ponnekaasupurkkeihin.

Parasta olisi, jos kaikki armorit ja muut voisi tehdä maailmassa jo olemassa olevasta materiaalista eli jonkun toisen jätteestä. Taannoin, kun materiaaleja sai Suomessa huonosti, useampi pukuilija kävi rakennustyömailla pyytämässä eristelevyn jämiä. Nykyisin taitaa olla helpompi vain pistää netistä tilaten. Jos pitää tilata, niin tilatkaa kimpassa isompi määrä kerralla. Pienten nyssäköiden ja pussukoiden kuljettaminen pitkin maailmaa ei liene oikein ympäristöystävällistä sekään.

Suosin cosplayssa vahvaa toisen roska on toisen aarre -mentaliteettia. Alun perin se johtui siitä, että olin köyhä opiskelija. Nykyisin yritän välttää ostamasta mitään uutta, jos vain suinkin voin. Vanhoista puvuista otan talteen pitsit, nepparit, hakaset ja vetoketjut. Olen käyttänyt cossin tekemiseen kaikenlaista pesusienestä kovehtirasian välikennoon. Omat vanhat vaatteet päätyvät usein cosplayn osaksi nekin.

Luna tykkää dystopiasta ja että kaikki kuolevat, minä en.

No, mitäs sitten kun puku on valittu, se on ollut mieleinen ja sitä on pidetty monen monituista kertaa? Vanhat puvut jäävät helposti vanhempien nurkkiin, häkkivarastoon, kaapin perälle. Varsinkin niihin mieleisiin kiintyy ja niistä ei oikein osaa päästää irti, vaikka tietää, ettei niitä pitäisikään enää.

Jos kehtaa ompelujäljen puolesta, vanhat puvut voi viedä conikirppikselle tai antaa jollekin kaverille, joka intoilee samasta sarjasta. Osan vanhoista pukutarpeista voi lahjoittaa vaikkapa tarhaan tai työkaverin lapsille tai vastaavaan paikkaan. Omista varsinkin taikatyttöjen aseet kelpasivat oikein mieluusti. Fida/UFF jne ei ole tässä se järkevin vaihtoehto, se on lähes kuin roskiin heittoa.

Ostopuvuista vielä sananen. Näihin pätee oikeastaan sama kuin materiaaleihin viime kirjoituksessa. Ostopukujen tuontanto-olojen ja materiaalien läpinäkyvyys on heikkoa jos ei olematonta. Niitä ostaessa tukee todennäköisesti jollain tasolla kestämätöntä toimintaa. Ostopuvuissa on tosin se hyvä puoli, että verrattuna omiin tuotoksiin, niiden edelleenmyynti esimerkiksi juurikin conikirppiksillä on kohtalaisen helppoa.

Ostopukujen ostoskoriin siirtämisen helppous on luonut varsinkin maailmalla ilmiön, jossa pukuja tilataan ja pidetään Instagram-tykkäysten (?) toivossa vain pieni hetki ja sen jälkeen hylätään. Somessa ja somejulkimoiksi toivovilla on nykyisin valtavat paineet tuottaa koko ajan jotain uutta sisältöä, nettiyleisö kyllästyy helposti. Toivottavasti kukaan kotimaassa ei tee tällaista! Jälleen kerran se konmari: jos pitää hankkia ostopuku, tilaa vain sellaisia, joiden tiedät tuottavan sinulle iloa pidemmäksi aikaa kuin tunnin photoshootin takia.

Cosplay saattaa olla vähän ilmastopahis harrastus, mutta sitäkin voi tehdä fiksummin. Ja jos aihepiiri kiinnostaa ylipäätään, jokaisen elämästä löytynee juttuja (isompiakin kuin hassut puvut), jotka voi laittaa kuntoon. Minä luovuin taannoin omasta autosta.

Koko paasauksen voisi varmaan tiivistää niin, että tee cosplayssa valintoja, joista voit olla ylpeä ja jotka tuottavat sinulle iloa. Hyvä ohjenuora oikeastaan jokaiseen harrastukseen ikinä.

« Vanhemmat artikkelit

© 2021 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑