karikari.fi

Shin Bubukuuti Kai Z GT X Destiny.

Bang Dream ja idolit Läpälöpön varjossa

Pelasin Love Live School Idol Festivalia sen globaalista julkaisupäivästä alkaen kolme vuotta käytännössä joka päivä. Alussa juttu herätti ihmetystä kavereissa ja muissa: en ollut aiemmin koskaan pelannut rytmipelejä tai innostunut mobiilipelaamisesta. Tarvittiin siis tarpeeksi kova tuoteperhe ja hyvät tytöt koukuttamaan minutkin, nykyisin on vaikea ajatella etten pelaisi kännykällä mitään, vaikka Läpälöpön olenkin jo jättänyt.

Lopetin pelaamisen lähinnä siksi, että tuntui, että olen saavuttanut tarpeeksi – oli tarpeeksi monta UR:aa ja full comboa. Toisaalta Läpälöpö alkoi jo tuntua joissain mekaaniikoissaan vanhentuneelta, biisien beatmapit alkoivat tuntua epäloogisilta ja välillä tylsiltä. En myöskään oikein välittänyt tarinoista, ne toistivat vanhaa eivätkä tuntuneet vievän hahmokemioita eikä idoliryhmien tarinoita eteenpäin.

Love Liven jälkeen on tietysti noussut vaikka mitä yrittäjää idolitaivaalle. Olen suhtautunut näihin kaikkiin skeptisesti – minähän fanitin Läpälöpöä jo ennen kuin ensimmäinen anime alkoi, pitää olla uskollinen!!!. Muut ovat halpoja imitaatioita, joista ei voi tulla mitään hyvää ja kaunista.

Happobändi numero 1.

Sitten Bang Dream julkaistiin englanniksi ja ajattelin, että kokeillaan nyt sitten. Olin koukussa aika nopeasti. Bandorissa on joitain todella hyviä biisejä (Star Beat! Passionate Starmine!) ja kun bändejä on nykyisin 6, kaikille löytyy joukosta jotain sekä musiikillisesti että hyvien tyttöjen muodossa.

Bang Dreamia on kritisoitu aina välillä siitä, että pelissä on paljon myös covereita, eli tuttuja animebiisejä muista sarjoista. Minusta tämä on vain ja ainoastaan positiivinen asia, jonka kritisointi tuntuu vähän siltä kuin joku valittaisi siitä, että iltapäiväkahvilla on tarjolla sekä pullaa että jätskiä. Mutkun tässä on nyt liikaa kivaa! Tai jotain.

Tykkään myös Bandorin beatmapeista, ne ovat minusta selkeämmät ja kivemmat kuin Läpälöpössä, jotenkin rytmikkäämmät. En tosin oikeasti ymmärrä musiikista juuri mitään, joten joku rytmitajulla oikeasti varustettu on ehkä pätevämpi kommentoimaan asiaa.

Yleensähän mobageissa tarinat ovat selkeästi ei-kaanonisia tai sitten jotain yhdentekevää höpöhöpöä. Bandorissa sen sijaan aika kuluu, hahmonkehitystä tapahtuu ja ne tarinat kannattaa oikeasti lukea: siellä on hyvin kirjoitettua ja tunteisiin vetoavaa settiä. Tämä oli Se Juttu, millä Bang Dream lopullisesti muuttui #1 idolipelikseni.

Tosin läpälöpö voittaa Bandorin 9-0 animen laadussa. Muusseista ei olisi ehkä tullut mitään ilman taitavasti tehtyä ja aidosti hauskaa animea. Bandori yritti kai replikoida samaa ekalla kaudella, mutta tulos oli lähinnä ontto sarja varustettuna pahimmanlaatuisella cringellä. En halua miettiä Kasumin Tuiki tuiki tähtönen -esitystä oikeastaan enää koskaan.

Bang Dreamin eka anime ei kiinnostanut oikein ketään, ja hetken ajan koko tuoteperheen tulevaisuus vaikutti kyseenalaiselta. Onneksi rytmipeli pelasti, ja nykyisin tuoteperhe elää ja voi hyvin. Animellekin julkaistiin lopulta kaksi jatkokautta, jotka tekee eri studio – CG:stään tunnettu
Sanzigen. Nämä ovat jo miellyttävämpiä, ovat vähän kuin pelin tarinoita kokonaan animoituna.

Jos totta puhutaan, olisin mieluusti ottanut animen jatkokaudet 2D-animoituna, mutta tällä mennään. Animaatio on vähän jäykähköä eikä asettelussa, taustoissa tai visuaalisessta ohjauksessa muutenkaan ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, joka todella erottaisi animen pelin visual novel -tyylistä.

Animen eka kausi ja fiilikseni Kasumista

Nykyisellään yksikään animen kausi tuskin tuo uusia faneja mukaan, vaan ne ovat enemmänkin lisämateriaalia jo olemassa oleville faneille. Anime kamppailee myös fokuksen kanssa nyt kun tyttöjä on 6 x 5 = 30.

Tässä kohtaa näkisin itse mieluusti jo jotain muuta kuin Poppin Partya. Juu juu, se on koko Bandorin ”pääbändi”, mutta ensimmäinen anime oli kokonaan Popipaa, ja toisen kauden suurin draamankaari koski myös samaa bändiä. Lisää muita ruutuun! Hello, Happy Worldin jakso oli loistava happotrippi, ja oma lempibändini Pastel Palettes tuntuu olevan ruudulla vähiten.

Bandori on ehkä tuoteperheenä lopulta liian epätasainen saavuttamaan täysin Läpälöpön menestysasemaa, mutta epätäydellisyys on usein mielenkiintoisempaa kuin sellainen tasapaksu ihankiva. Plus, Bandorissa on paremmat ja nykyaikaisemmat tytöt. Taidan siis jäädä tähän kelkkaan, ainakin kunnes Läpälöpön kolmannen sukupolven tytöistä tulee anime.

Kanata no Astra ja pieni annos hypeä kesäkaudelle

Avaruus on kiva ympäristö. Olen varmaan tässä suhteessa tyypillinen nörtti, jos joku tarina tapahtuu edes osin avaruudessa, olen heti kiinnostuneempi kuin jos ei tapahtuisi. Jostain syystä avaruusmangaa on aika vähän. Ehkä se vaatii sellaista kiinnostusta ja perehtyneisyyttä, että se ei ole sellainen aihe, jonka mangapiirtäjä ensimmäisenä valitsee. Koulu tai japanilainen yhteiskunta muuten on helppo – senhän tuntee jo valmiiksi. Aikaa jää itse ruutujen piirtämiseen eikä tarvitse käydä kirjastossa lukemassa lähdeteoksia tai viettää tuntikaupalla aikaa Wikipediassa.

Tässähän sitä pönötetään

Kenta Shinohara ei ollut minulle erityisen tuttu nimi ennen kuin satuin tarttumaan Kanata no Astraan. Sket Dance oli kai jonkinmoinen menestys, mutta aika harvan kuulee puhuvan sarjasta täällä lännessä. Ostin kuitenkin Kanata no Astran ykköspokkarin joitain vuosia sitten aikamoisella yolo-asenteella: avaruusjuttuja ja viisi pokkaria vain, jos tuntuu pahalta niin ei ollut suuri menetys. Yllätyinkin sitten positiivisesti.

On kiva, kun joku sarja on selvästi suunniteltu alusta loppuun niin, että sarja ei vain haahuile eteenpäin alkuasetelman varassa. Kanata no Astra on sellainen ja se selittää myös tiiviin ja lyhyen pokkarimäärän. Välillä sarjaa olisi voinut kuvittaa ilmavamminkin ja antaa tapahtumille enemmän tilaa, mutta mukana pysyy vaikka tavaraa ja tapahtumia on ruutujen täydeltä. Sarja ei siis ole mitenkään erityisen nopealukuinen.

Tarinassa siis tulevaisuuden luokkaretkeläiset eksyvät x:n valovuoden päähän kotiplaneetastaan, ja heidän pitää seikkailla takaisin hylätyllä ja vanhalla aluksella, joka nimetään Astraksi. Jutussa on jotain mätää, ja seikkailun ohessa pitää selvittää, kuka luokkaretkeläisistä on petturi ja minkä takia koko liemeen ylipäätään päädyttiin. Hommassa kun on liikaa yhteensattumia pelkästään kohtalon oikuksi.


Tarina on tietysti paljon velkaa Moto Hagion klassikolle Juuichinin irulle, jonka leffaversion moni muistanee yhtenä harvana animena, joka on tullut Suomessa töllöstä. Siinäkin joukku nuoria joutuu pärjäämään keskenään avaruudessa ilman aikuisia, ja samalla selvitetään salaliittoa.

Kanata no Astran juonesta on vaikea sanoa paljoa enempää spoilaamatta, joten jätän väliin. Hahmot sen sijaan ovat helpompia käsitellä. Päähenkilö Kanata on shounenpäähenkilö – kuumakalle, fyysisiltä kyvyiltään ryhmän paras ja johtajahahmo. Päätyttö Aries on pirtsakka ja positiivinen. Sitten on älykäs ja rauhallisempi poika Zack sekä tämän lapsuudenkaveri ja tsundere Quitterie (ja vielä tämän pikkusisko Funicia). Loput porukan jäsenet ovat ujo Yun-Hua, prinssipoika Charce, kovis-mököpoika Ulgar ja kiltti Luca. Näin lueteltuna aika peruskauraa.

Totta kai jokainen hahmo muuttuu ja kasvaa stereotyyppiään suuremmaksi. Kivaa on myös, että hahmot ovat selvästi erinäköisiä ja tyyppisiä, ja sarja antaa fokuksen vuorollaan kaikille. Eivät nämä silti yksittäisinä mitään parhaita hahmoja ever!!! ole, vaan ovat parhaimmillaan käsiteltynä joukkona, jonka dynamiikan muutosta ja hitsautumista yhteen on mukava seurata.

MC-kun on MC-kun-mäinen

Kanata no Astra taisi mennä ilmestyessään ohi aika monelta. Lyhyt shounensarja on ehkä jo valmiiksi muutenkin vähän hassu tapaus. Olinkin sitten todella yllättynyt, kun uutinen animesovituksesta julkaistiin kauan mangan päättymisen jälkeen. Koska sarja on ilmestynyt kokonaan ja se on järkevän pituinen, koko tarina on mahdollista käsitellä. Toki myös avaruus on liikkuvana kuvana aina vaikuttavampi kuin mangan sivuilla.

Intoani lisäsi vielä, kun sarjan seiyuut julkistettiin. Yoshimasa Hosoyaa kuuntelen mielelläni melkein missä vain kontekstissa. Kouki Uchiyama on juuri oikea tyyppi Ulgarin ääneksi – kuulin jo mangaa lukiessani aika uchiyamamaisen äänen – ja Saori Hayami on samalla tavalla aivan oikea henkilö Yun-Huaksi. Eniten innostusta sai kyllä aikaan Nobunaga Shimazaki Charcena. Tämä on nyt sitä hyvää, kunpa vain anime ei sotke tarinaa ohjauksellisesti tai muuten!

Asterisk War, ranobetodellisuus ja miksi minä vihaan kaikkea hauskaa – myös sinun lempianimeyoutubettajaasi

Hei. Muistin että mulla on blogin puolikas. Muistin myös että tykkään kirjoittaa!

Olen satunnaisesti maininnut siellä täällä, että suosikkiranobeni on Asterisk War. Innostuin ranobeista viitisen vuotta sitten ja pidin niistä ohjelmankin Desuconissa. Minulla sattui olemaan kausi, jolloin oli intoa ja tilaisuus lukea paljon ja mielellään jotain kevyttä ja kivaa – lyhyt työttömyyspätkä valmistumisen ja työpaikan saannin välillä, lämmin kesä ja iso parveke oli voittava yhdistelmä.

Sen jälkeen englanninkielisten ranobejen saatavuus on parantunut aika roimasti, mutta muutama sarjasuosikki noilta varhaisilta ranobehöyrähdysajoilta maistuu yhä paremmin kuin uudet tulokkaat. Asterisk Warin kaltaista sarjaa ei englanninkielisillä markkinoilla ole toista. Nykyään lisensoidaan enemmän isekaita ja kaikkea postmodernin hauskaa ja kikkailevaa.

Asterisk War ei ole ollenkaan kikkaileva sarja. Se mitä siinä tapahtuu, tapahtuu ilman mitään itsetiedostavaa genreironiaa. Nykyisin jo se tuntuu virkistävältä ja mukavalta. On myös kiva upota maailmaan, jossa kukaan hahmoista ei ole ulkopuolinen muista maailmoista paikalle viskattu.

Moneen muuhun ranobeen verrattuna Asteriskilla on myös yksi aika merkittävä etu. Se on nimittäin hyvin kirjoitettu. En lue japania tarpeeksi hyvin, jotta voisin kommentoida alkuperäisversioita oikeastaan ollenkaan, joten ajatukseni perustuvat käännökseen. Voipi siis olla tämä ihan vain kääntäjän taitoakin, mutta Asterisk etenee kuin tavallinen kirja ilman kömpelyyksiä ja dialogia, joka koostuu äännähdyksistä ja kolmesta pisteestä.

Ilmeeni kun luen Asteriskia

Useat ranobekirjailijat on poimittu netistä, tyypillisesti eräästä japanilaisesta portaalista, jonne kuka tahansa innostunut kirjoittaja voi laittaa omaa hengentuotettaan. Nämä ovat proosallisesti vähän kököhköä settiä. Konsepti on yleensä hyvä, mutta itse tarina on täynnä technobabblea, tympeää dialogia tai ihan vain kykenemättömyyttä kirjoittaa jatkuvajuonista tarinaa. Tarinaa sitten putsataan kirjamuotoon sen verran mitä pystytään.

Pari tällaista mitä itse olen tullut lukeneeksi ovat limauudelleensyntymissarja ja (pahamaineinen?) Goblin Slayer. Kummassakin tarinankerronta ja hahmot jättävät toivomisen varaa, ja varsinkin Goblin Slayerissa tarina poukkoilee tyylillisesti minne sattuu. Eivätkä Sword Art Onlinenkaan netissä julkaistut ekat kirjat mitään varsinaisia mestariteoksia ole.

Asterisk War sen sijaan on selkeä ja helposti luettava. Taistelukohtaukset on selkeästi kuvailtu ja fiilis pysyy yllä, eikä tarina töksähdä hitaampiinkaan kohtiin. Maailmasta ja hahmoista paljastuu koko ajan lisää, mutta selkeästi niin, että nämä asiat on mietitty alusta asti.

Asteriskissa on tietysti paljon ranobehassua – kanjisanahirviöt, jotka luetaan omalla hassulla tavallaan, päähenkilö joka voittaa aina, stereotyyppisiä supervoimaisia teinejä ja päähenkilön ympärille kerääntyvä haaremi. Nämä toisaalta minusta kuuluvat genreen aivan samoin kuin itkuviulu ja surulliset tytöt Key-sovitukseen. En siis pidä niitä virheinä vaan päin vastoin.

Ilmeeni kun ei ilmettä

Vaikka minua ei niin paljoa haittaakaan, että joku ei tykkää juuri minun suosikkisarjastani… juuri tämän yhden sarjan tapauksessa välillä tukka nousee pystyyn ja selityssormi kohoaa (tämä kirjoitus on toki lähinnä virtuaalinen selityssormi). Ensin taustatietoa. En seuraa animeyoutubettajia siinä missä en katso muitakaan tubettajia. Selvisi kuitenkin, että Digibro oli ilmeisesti kuluttanut useamman videon verran aikaa juuri Asteriskin dissaamiseen. Animeversion perusteella totta kai.

Minua ärsyttää muutenkin se, jos jotain teosta tai tuoteperhettä kritisoidaan sovituksen perusteella – oletan, että jos jollakulla on aikaa vääntää vapaa-ajallaan kritiikkiä nettiin, hänellä on aikaa myös tutustua teokseen kunnolla. Ärsyttää myös se, että joissain piireissä on edelleen coolia haukkua animea ja tehdä iso numero siitä miten huono joku sarja on.

Jos minusta joku sarja on huono, jätän sen kesken ja katson tai luen jotain muuta. Se ei tietenkään ole ollenkaan niin raflaavaa kuin tehdä tikusta asiaa ja valittaa jokaisesta pikkuasiasta. Törmään itse asiassa samaan ilmiöön jatkuvasti myös Sword Art Onlinen suhteen – aina välillä tulee vastaan joku tietäjä, joka on jossain animetubettajan videossa x kuullut miten asia on, yleensä totta kai virheellisesti.

Rasittavin tällainen kiertävä netistä opittu juttu on, miten jollain muulla kuin Kiritolla näkyy animen ensimmäisellä kaudella 2 asetta, yksi molemmissa käsissä, ja tämän takia koko tuoteperhe on täyttä paskettia ja kauheata kun se ei pysy edes omissa säännöissään. Ensinnäkin tuo kohta on ihan perus animaatiomoka, jollaisia on kaikissa sarjoissa. Toisaalta jos nämä jostain youtubevideosta x animetietonsa oppineet olisivat lukeneet ne kirjat, sieltä olisi ehkä tarttunut mukaan se tieto, että Aincradissa on täysin mahdollista pitää asetta molemmissa käsissä. Sword skillejä ei vain voi silloin käyttää, ellei ole Kirito.

Se SAO-knoppitiedosta ja takaisin Asteriskiin. Sarjaa on tällä hetkellä olemassa 14 kirjaa ja se loppunee kolmannen taisteluturnaustarinankaaren jälkeen. Anime ehti käsitellä turnauksista ensimmäisen – ja niin tehdessään se jätti aika paljon pohjustusta pois. Anime on minusta lähinnä ihan ok – pidän sen visuaalisesta ilmeestä ja musiikista – mutta kyllä tämä tarina on parhaassa muodossaan kirjan sivuilta luettuna.

Vaikka juuri tämä taikakoulu ei juuri sinuun iskisi kuten minuun, suositan silti kahta asiaa: vähemmän meta-anime-juttuja kuten youtubea, enemmän itse asiaa kuten höpsöjä ranobeja, joiden perusteella voi muodostaa sen ihan oman mielipiteen.

Blogikirjoituksia sen sijaan kannattaa aina lukea, koska niissä on vain hyviä mielipiteitä.

Cosplaykuvaaminen ja laki – mikä on sallittua, mikä kiellettyä?

Cosplaykuvien ja lain yhteys nousee aina silloin tällöin esille. Usein kysymykset heräävät silloin, kun joku on kokenut oikeuksiaan loukatun. Onko ok ottaa kuvia niukka-asuisesta cossaajasta ilman lupaa? Voiko cossikuvan malli vaatia kuvaa netistä poistettavaksi tekijänoikeuteen vedoten? Voiko coni kieltää kuvaamisen alueellaan?

Pyrkimyksenäni on vastata ei enempää eikä vähempää kuin jokaiseen tällaiseen kysymykseen. Pyrin myös päivittämään tätä kirjoitusta sitä mukaa, kun uusia kysymyksiä ilmenee.

Tämä ei ole mikään tyypillinen 400 – 600 mittainen blogautus, vaan asia-artikkeli, joka on lähes 4000 sanan pituinen. Sisältöä siitä pitäisi löytyä tarpeeksi. Lukeminen siis vie aikaa. Mutta väitän, että tämän kirjoituksen luettuasi tiedät aika paljon cosplaykuvaamisen lakikiemuroista ja aika paljon valokuvaamiseen liittyvistä lakikiemuroista yleensäkin.

Ei muuta kuin lukemaan.

Jatka lukemista

Animecon on conikaappauksen uhri

Viime viikonloppuna järjestettiin Helsingin messukeskuksessa Animecon. En ollut paikalla, vaikka olisin päässyt sinne lähijunalla 15 minuutissa. Pääsyy oli tapahtuman sisältö, mutta vähintään yhtä iso syy oli, miten tapahtuma tällä kerralla järjestettiin ja kuka siitä oli vastuussa.

Kaikille ei välttämättä ole selvää, että nykyisen Animeconin järjestäminen poikkeaa täysin muista Suomen animetapahtumista. Vuosien ajan kaikki Suomen animetapahtumat järjestettiin voittoa tavoittelemattomien yhdistysten toimesta, myös Animecon. Viime vuonna asia kuitenkin muuttui, kun Animeconin järjestäjäksi vaihtui Suomen Con-tapahtumat Oy. SCT on osakeyhtiö, joka vastaa myös Umiconista ja Puriconista.

Kuten osakeyhtiölaista tiedämme, osakeyhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen, ellei yhtiöjärjestyksessä toisin ole määrätty. Käytännössä näin tehdään hyvin harvoin. Ennen kuin toisin todistetaan, ei ole mitään syytä olettaa, että SCT:n yhtiöjärjestyksessä olisi tällainen määräys.

Jatka lukemista

« Vanhemmat artikkelit

© 2019 karikari.fi

Theme by Anders NorenYlös ↑