Ensimmäisenä koulupäivänä satoi kaatamalla. Vilkaisin ulos ikkunasta ja kirosin hiljaa. Sadepisarat pomppivat sisäpihan keraamisesta pinnoitteesta ylöspäin niin, että oli vaikeaa nähdä, minkä pisaran suunta oli ylös ja minkä alas. Olin sitä paitsi jo melkein myöhässä, sillä olin taas torkuttanut useaan kertaan. Aikaa olisi ehkä hampaiden harjaamiseen, muttei paljoa muuhun. Piti priorisoida.
Sade oli hyvä tekosyy sille, että hiukset olisivat sekaisin. Jätin hiusharjan pöydälle ja aloin kiskoa vaatteita niskaan. Laukku oli sentään pakattuna valmiiksi. Saatuani koulupuvun suunnilleen päälle, törmäsin eteiskäytävässä äitiin.
”Hei, lähdetkö ilman aamiaista? Paahtimessa on tulossa leipää. Isä voi varmaan heittää sinut, jos tarvitsee.”
”Äiti! Ei kukaan mene yliopistoon isän kyydillä! Mä menen nyt! Saan sieltä varmaan aamiaista jostain kahvilasta!”
Ryntäsin ulos ovesta ja jätin paahtoleivät väliin. Onneksi tie yliopistolle oli suureksi osaksi katettua ostoskäytävää. Olin muutenkin onnekas, sillä Taivasopiston kampus sijaitsi alle kilometrin päässä kodista. Suurin osa opiskelijoista joutui muuttamaan asuntolaan jostain muualta Pohjoismaista, joskus kauempaakin. Taivasopisto oli maan halutuimpia kouluja, jonne oli vaikea päästä, ja se keikkui tilastojen kärjessä vuodesta toiseen. Olin uhrannut lukioaikaisen sosiaalisen elämäni päästäkseni opiskelemaan juuri sinne, ja lähinnä istunut kotona pänttäämässä tai harjoittelemassa synkronointia. Tai niin halusin ainakin itselleni uskotella. En ole varma, olisinko saanut ystäviä yrittämälläkään.
Opiston nimi ei tietenkään oikeasti ollut Taivasopisto, mutta sellaiseksi sitä yleensä sanottiin. Virallinen nimi oli turhan pitkä, ja joka tapauksessa itse rakennus puutarhoineen, kreikkalaisine pylväineen ja lasiseinineen muistutti perinteistä tapaa, jolla taivas oli tapana esittää. Tyyli oli tarkkaan harkittu, sillä koulurakennus oli varsin uusi. Se oli jouduttu rakentamaan ainakin kerran uudelleen vähän alle satavuotiaan historiansa aikana.
Päästyäni pääovelle olin ostoskujista huolimatta kastunut, sillä opistoa ympäröivässä puutarhassa ei ollut minkäänlaista suojaa. Näytin todennäköisesti melkoisen surkealta. Pääoven nurkilla pyöri uusia opiskelijoita odottamassa ensimmäistä orientaatioluentoa. Suuri osa vaikutti innostuneen epävarmoilta, paitsi yksi pylvääseen laiskasti nojaileva poika, joka tuijotti minua virnuillen.
”Tarviitko pyyhettä?”
Pojalla oli hopeanvaaleat hiukset sotkuisella ponnarilla ja tuikkivat silmät silmälasien takana. Ehkä, jos tykkäisin älyköistä tai väärinymmärretyistä runopojista, tyyppi olisi ollut komeakin. Sillä hetkellä olin lähinnä kuittailusta ärsyyntynyt.
”No jos sulla on, tämän pehkon kuivaamiseen ei mikään pieni käsipyyhe riitä”, totesin ja viittoilin vyötärölle ulottuvia kutrejani, jotka kieltämättä olivat joskus näyttäneet paremmiltakin.
Yllätyksekseni poika kaivoi mukanaan olevasta repusta isohkon vaaleanpunaisen pyyhkeen. Otin sen vastaan kulmiani kohotellen, kenellä on koulussa mukana iso pyyhe? Samalla menimme kohti isoa aulan audiotoriota, etsimme paikat ja istuimme salin takaosaan. Eturivit olivat täynnä hermostuneen ryhdikkäästi istuvia uusia opiskelijoita valkoisissa koulupuvuissaan. Tunsin epämääräisesti olevani ihan väärässä paikassa, vaikka olin opiskellut vuosikaudet päästäkseni juuri tänne.
”Olen muuten Josh. Pääsin tänne ekalla. Äiti ja isä on molemmat pilotteja, joten ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa.”
”Emmerie”, sanoin ja osoitin tyhmästi rintaani. Ihan kuin olisi mahdollista, että sanoisin jonkun muun henkilön nimen, ja tilannetta pitäisi jotenkin selventää eleellä. ”Mitä mä teen tällä pyyhkeellä?”
”Mä voin viedä sen tän jälkeen asuntolaan.”
Äkkiä musiikki alkoi soida, ja audiotoriossa näytettiin Taivasyliopiston mainoshologrammi. Vierestäni suhahteli avaruusaluksia ja eeppinen musiikki pauhasi. Pätkään oli varmaan laitettu parin vuoden markkinointibudjetti, sillä se ei ollut samalla tavalla nolo kuin koulujen mainospätkät yleensä ovat.
Hologrammi kertasi nopeasti koulun historian viimeisen sadan vuoden ajalta. Pätkä hyppäsi kätevästi yli sen poliittisesti melko epävakaan ajan, kun kukaan ei tiennyt, mistä synkronointi oli tullut tai mitä sillä voisi tehdä. Yhä yli sata vuotta myöhemmin kukaan ei vieläkään tiennyt varmasti, miksi ihmiskunta oli saanut kyvyn kokea ja tuntea teknologiaa. Kykyä oli hieman hankala selittää niille, jotka eivät sitä olleet koskaan harjoittaneet.
Se oli osin sähkön ja magneettikenttien aistimista ja selän taakse näkemistä, karkeasti yksinkertaistettuna. Jotkut kuvasivat sitä kuin asioiden rakenteen ja pohjapiirrosten intuitiivisena tuntemisena. Oli miten oli, kyky mahdollisti monen tieteenalan etenemisen harppauksin. Nykyisin ollakseen fyysikko tai insinööri ei välttämättä tarvinnut osata matematiikkaa – joskin siitä oli apua tarkistamisessa ja syvällisessä ymmärryksessä edelleen. Lyhyesti synkronointi oli taito vaistomaisesti tietää, miten asiat toimivat, ja hallita teknologiaa mielen avulla.
Kaikilla oli mahdollisuus oppia, mutta suurin osa kyvykkäistäkin ihmisistä jätti harjoittamisen sille asteelle, että pystyi tarkistamaan toisesta huoneesta, oliko jokin sähkölaite jäänyt päälle. Koska yhteiskunnassa pärjäsi edelleen hyvin myös ilman, taidon opettelivat lähinnä ne, joita tekniikka kiinnosti jo valmiiksi.
Synkronoinnin harjoittelu tarkoitti pitkiä ja tylsiä tunteja yksin jonkin laitteen kanssa, ja usein palkkana oli pelkkä päänsärky ja ahdistus. Teknologian ja tekniikan määrä yhteiskunnassa ja ympärillä ylikuormitti aloittelijan mielen helposti. Kykyä oli myös hankala opettaa, vaan se piti vain hoksata luonnonilmiö kerrallaan. Toisille se luonnistui helpommin kuin toisille, vähän kuin jotkut osasivat laulaa nuotilleen opettelematta.
Josh vaikutti vieressäni perinjuurin kyllästyneeltä, tai ehkä se oli vain pojan perusilme. Saattoi myös olla, että Josh oli sen verran taitava, ettei hologrammipätkä tehnyt juuri vaikutusta, vaan tämä näki koko ajan sen läpi – projektorin hukkalämmön, sen käyttämän sähkön, ilmassa lentävät polarisoituneet hiukkaset, ikkunasta siivilöityvän valon ja sen sekä pölyhiukkasten vuorovaikutuksen hologrammin kanssa. Tietysti olisi pitänyt keskittyä nähdäkseen pätkän todellinen luonne, eikä kukaan yleensä jaksanut keskittyä synkronointiin jatkuvasti.
Holovideon jälkeen eteen marssi tyyppi, jonka oletimme kunniamerkkien määrästä päätellen rehtoriksi. Olen aina ollut huono kuuntelemaan puheita, joten tämäkin meni suurimmaksi osaksi ohi. Josh tuntui olevan myös henkisesti muualla. Puhe vaikutti koostuvan lähinnä opiskelijoiden innostamisesta ja yleisestä tsemppaamisesta.
Saatuamme ensimmäisten viikkojen lukujärjestyksen ja ryhmäjaon opiskelijamassa purkautui takaisin aulaan. Minä marssin suoraan nurkassa olevalle kahvilatiskille, ja valitsin nopeasti ruisleivän.
”Aah..”
Orientaatio oli vienyt muutaman tunnin, ja kirosin taas elämänvalintojani – ehkä vielä joskus oppisin heräämään ensimmäiseen herätykseen ilman aamukiirettä ja kurnivaa vatsaa.
Josh, joka jostain käsittämättömästä syystä hengasi edelleen kanssani, seurasi leivänsyöntiäni ja ilmeisestikin oli vakaasti päättänyt ystävystyä kanssani.
”Kunhan saat syötyä, käydään siellä asuntolassa. Iltapäivällä on ekat tunnit, tässä on vapaata. Kaipa noi haluaa että opiskelijat tutustuu toisiinsa.”
”Joo… sä olet pilottisuvusta? Mun suvussa ei ole ketään, joka olisi opiskellut täällä.”
”Joo. Mun suku on oikeastaan kaikki pilotteja. Nähdään sen takia toisiamme harvoin, kaikki on aina komennuksella jossain asteroidivyöhykkeellä tai välillä kauempanakin. Aikamoiset paineet myös, että pääsee sisään tänne. On mulla yksi serkku, joka on lujuusinsinööri… mutta ei me kauheasti puhuta siitä.”
”Varmaan aika siistiä. Mä en ole ikinä edes käynyt avaruudessa”, totesin ja etsin katseellani roskista leivän kääreelle. Onnistuin tietysti kolauttamaan roskiksen kannen nolosti kiinni niin, että koko aula kaikui.
Asuntola sijaitsi puutarhan toisella laidalla. Ison puutarhan idea oli muukin kuin esteettinen – se oli tarkotettu synkronoinnin itsenäiseen harjoitteluun. Ylimääräisestä ympäröivästä teknologiasta riisutut alueet olivat siihen parhaita, ja osin siitä syystä Pohjoismaista tuli edelleen väkilukuun verrattuna enemmän hyviä pilotteja kuin muualta. Pinta-alasta suurin osa oli metsää, vaikka ilmastonmuutos oli muuttanut ekosysteemejä rajustikin. Pohjoismaissa ihmiset asuivat suhteellisen tiiviisti korkeasti rakennetuissa kaupungeissa ja maaseutu oli autioitunut vuosikymmeniä sitten – eteläisessä Euroopassa kaupunkirakenne oli hajautunut ja luonnontilaista luontoa ei juuri ollut jäljellä, paitsi Välimeren alueen aavikot.
Olin itsekin käynyt metsäretkillä harjoittelemassa älylaitteeni kanssa. Nykyisin minun ei oikeastaan tarvinnut enää kaivaa koko laitetta taskusta, sillä pystyin ohjaamaan sitä ajattelemalla. Jonkin tietyn tiedon saaminen mieleen tietoverkoista laitteen kautta oli jo hankalampaa, varsinkin mitä monimutkaisemmasta asiasta oli kyse. Äidin huolestuneet viestit aamiaisen väliin jättämisestä olivat helppoja, koska niiden sisällön osasi arvata. Sääennuste oli myös helppo, sillä se sisälsi melko vähän informaatiota: sadekuuroja iltapäivään asti. Juuri opiskelijoiden älylaitteisiin lähetetty lukujärjestys oli jo vaikeampi visualisoida mieleensä, sillä siinä oli uutta infoa. Päätin avata sen myöhemmin manuaalisesti.
Sen verran olin utelias, että minun oli pakko kysyä.
”Oletko ryhmässä B?”
”Näköjään. Mukava tietää, että ollaan jumissa seuraavat kolme vuotta.”
”Hei! Ei ole mikään pakko hengata juuri mun kanssa…” totesin ylidramaattisesti ja irvistin. ”Hmh!”
Josh nauroi tyttömäisesti käsi suun edessä. ”En mä sitä. Ihan hauskaa. Sun äiti on vissiin aika huolestunut viesteistä päätellen.”
”…”
”Sun on ehkä paras tietää jo tässä vaiheessa, että en saa aina synkronointia pois. Välillä vuotaa juttuja, jotka ei ole minulle tarkoitettu. Sanotaanko vaikka, että en ole ollut erityisen suosittu kaveri siitä syystä.”
”Niin mutta… älylaitteissa on vahva salaus. Eihän ton pitäisi olla mahdollista.”
”Ei niin.” Josh hymyili taas tavalla, josta en ihan saanut selvää.
—
Asuntolat olivat viisikerroksisista rakennuksista koostuva kompleksi, jossa jokaisella rakennuksella oli oma tunnusväri. Me menimme kohti pinkkiä asuntolaa – ikkunanpuitteet ja ovet toistivat tunnusväriä. Asuntoloita ei ollut jaoteltu sukupuolittain tai mitenkään muutenkaan, mutta paikkaa hakiessa sai esittää toiveita. Asuntola-alueen nurkille oli ripoteltu kuuluisilta taiteilijoilta tilattuja nykytaidepatsaita, osa älyttömiä ja osa vain käsittämättömiä.
Joshin huone oli kakkoskerroksen ensimmäinen, ja tämä kääntyi sekä ripusti pyyhkeen rennosti suihkuverhon päälle. Äkkiä tunsin punastuvani – tämä oli eka kerta, kun olin jonkun pojan huoneessa! Josh ei kuitenkaan huomannut mitään. Onneksi synkronoinnilla ei voinut lukea mitään puhtaasti biologista.
Huoneessa ei vielä ollut mitään erityisiä merkkejä asukkinsa persoonasta. Vaatekaapin ovi oli auki, ja siellä roikkui useampi koulupuvun valkoinen takki ja housut, samanlaiset kuin minullakin oli. Vaikka Taivasopisto oli nimensä mukaisesti yliopisto, siellä käytettiin koulupukuja – ja harvinaisen epätyypillisiä sellaisia. Olin lukioaikoina pohtinut, että se johtui kytköksestä vanhojen aikojen lentokapteeneihin tai laivan kapteeneihin. Toisaalta olin lukenut eräästä hömppälehdestä, että opiston perustaja oli yksinkertaisesti tykännyt koulupuvuista ja varsinkin jostain vanhasta japanilaisesta animaatiosarjasta, ja kopioinut mallin sieltä. Hamettakin sai käyttää, joskin se oli selvästi vähemmän suosittu vaihtoehto kuin takki ja housut.
”Pitäisikö tutustua muuhun ryhmään B?”
Josh huikkasi samalla, kun putsasi silmälasejaan vessassa. Aloin epäillä, että lasit tuskin olivat oikeasti tarpeen. Ensinnäkin helpoimmat näön virheet oli tapana korjata joko varhaislapsuudessa tai viimeistään teini-iässä, eikä laseja enää nykyisin tarvinnut älypinnoitteen takia pestä. Toisaalta Josh vaikutti tyypiltä, joka oli kummallinen yhdistelmä rehellisyyttä ja peittelyä. En osannut vielä päättää, mitä mieltä olisin Joshin väitteestä pystyä lukemaan salattua informaatiota. Joko jätkä puhui potaskaa ja onki tietonsa jotain muuta kautta, tai olin vahingossa löytänyt koko vuosikurssin mielenkiintoisimman tyypin.
”Kyllä varmaan. Hetkinen, tässä sanotaan, että meidän ryhmään kuuluu… Joku Sigrid… ja Linn.”
”Tosi kiva, minä ja kolme tyttöä.”
”Aika harva parikymppinen poika valittaisi tuosta.”
”Sori.” Josh ei tosin kuulostanut olevansa ollenkaan pahoillaan.
”Taidan tuntea Linnin jo valmiiksi, ellei kyse ole jostain samannimisestä…”
”Hm?”
”Joo, minulla oli tuonniminen lapsuudenkaveri. Sama sukunimi ja kaikkea.”
”No lähetä sille viesti? Kai sulla on yhä sen ID?”
Josh totesi tietysti itsestäänselvyyden. En vain ollut vastannut Linnin viesteihin vuosikausiin, se oli jotenkin jäänyt. Olisi noloa vastata nyt. Toisaalta, tämä oli uuden elämäni alku. Kukaan ei muistaisi, millainen olin ollut lukiossa. Oli aika elää nuoruutta täysillä!
Pinnistelen laitoin Linnille viestin ja toivoin parasta.
Josh istui sängylleen ja testaili sen jousitusta pomppimalla istuma-asennossa ja ottamalla vauhtia.
”On tämä parempi kuin sedän luona.”
Kieltämättä sänky ei narissut tai muutenkaan protestoinut. Ehkä Josh ei ollut koskaan saanut hyppiä sängyllä lapsena. Olivatkohan pilottivanhemmat ekstratiukkoja kasvatuksen suhteen?
Aukinaiseen ovenpieleen koputettiin.
”Hei Emmerie. Ja sinä olet varmaan Josh.”
Ovenpielessä seisoi Linn, jota en ollut nähnyt sitten yläasteen. Linn ei ollut paljoa muuttunut. Olkapäille ulottuva metsänvärinen hiuspehko oli juuri sen näköinen, että siinä oli varmasti muutama tikku ja lehti jossain. Isot silmät tuijottivat otsahiusten alta. Linn oli myös samanpituinen kuin 15-vuotiaana – lyhyt. Teki mieli pörröttää hiuksia ja silittää päälakea, vaikka en tietenkään tehnyt niin.
”Linn!”
”Onpa mukava nähdä. Ja vielä täällä.” Linn virnisti ja näytti peukkua ylös. ”Tosin en koskaan epäillytkään, ettetkö pääsisi sisään. Puhuit jo silloin lapsena suunnilleen pelkästään avaruusaluksista.”
”Ei mitään noloja lapsuusjuttuja tähän…”
”Ai, kerronko kenen julisteilla ja holoilla tapetoit seinäsi silloin kun…”
”Hys!”
”Meillähän on hyvä ryhmä kasassa.” Josh tuumasi. ”Olen Josh, olen kotoisin pääkaupungista. Minulla on kolme isosiskoa, kaikki ovat pilotteja. Äiti kouluttaa rahtialusten mekaanikkoja ja isäni on myös pilotti… ja, juu.”
”Vau. Olen tosiaan Linn. Asuin Emmerien naapurissa lapsena, kunnes muutettiin isän työn perässä Aasiaan. Hain kolmesti ennen kuin pääsin sisään. Eli olen ryhmänvanhin!” Linn totesi ja näytti taas virnistäen peukkua. Ainakaan Linnin jatkuva innostus ei ollut kadonnut minnekään siitä, mitä muistin.
”Eikö Aasiassakin ole kouluja?” Josh kysyi.
”Onhan siellä. Muttei niin hyviä. Ootte aika ihme neroja, jos pääsitte molemmat ekalla sisään. Miten pärjäsitte siinä simulaatiotestissä? Mulle ei auennut ollenkaan…”
Vilkaisin Joshia, joka kohautti harteitaan.
”Siinä piti kai vaan osata lentää.” Josh totesi, kuin se olisi maailman loogisin asia. Oikeasti lentämiseen liittyi mahdottoman paljon seikkoja, joita pitää mielessä. Lentorata oli niistä vain yksi, ja loput liittyivät aluksen itsensä toimintoihin. Varhaisiin aluksiin oli ollut tapana asentaa tekoäly, joka auttoi aurinkopurjeiden säädössä ja kaikessa muussakin painovoiman optimoinnista juomaveden säätelyn kautta rahdin asetteluun. Tekoälystä oli kuitenkin luovuttu Mars-tukikohdan selkkauksen jälkeen. Nykyisin aluksia lennettiin täysin synkronoinnin voimin.
Pääsykokeen käytännön osuudessa kokelaat laitettiin ohjaamosimulaattoriin kylmiltään. Totta kai oli olemassa harrastekäyttöön tehtyjä laitteita ja avaruuspelejä, mutta niissä ei tietenkään ollut käytössä oikea alusmalli. Oikeiden avaruusalusten tekniikat oli tarkasti salattu, eikä niihin päässyt edes koskemaan kuka tahansa – aluksia oli tapana lentää häivetekniikalla suojattuna, jottei kukaan satunnainen pääsisi käsiksi niiden tekniikkaan tai edes näkemään aluksia. Vapaa-ajan avaruusmatkustuksesta puhuttiin mediassa aina silloin tällöin, mutta ainakaan vielä se ei ollut taloudellisesti mahdollista tai sallittua, edes superrikkaille.
Synkronointi oli tehnyt tekniikan alan keksintöjen salaamisesta vaikeaa. Käytännössä jos jokin keksintö oli myynnissä ja vapaasti saatavilla, se oli vapaata riistaa kaikille edelleenkehittää. Kuka tahansa keskitason synkronoija osasi lukea laitteen toiminnan ja ohjeistaa kopioimaan sen. Avaruusalusten tekniikka oli, yllättävää kyllä, pysynyt salassa pitkään kansainvälisten sopimusten voimin. Koko alaa ympäröi mystisyyden ja salaisuuksien tunnelma, joka tietysti lisäsi hakijamääriä Taivasopistoon.
Oma kokemukseni pääsykokeen simulaattorissa oli ollut vähintäänkin eriskummallinen. En ollut kertonut tilanteesta edes vanhemmille sen yksityiskohtaisemmin, eikä aiheesta löytynyt keskusteluita tietoverkostakaan, jotta olisin voinut verrata itseäni muihin. Oletin, että kokemukset yksinkertaisesti sensuroitiin pois verkosta.
Olin kuvitellut samanlaista kokemusta kuin pelejä pelatessa, joissa aisti hologrammin ja laitteen itsensä, sekä samalla sen tuottaman illuusion. Kotona pelejä pelatessa tunsin sekä pelin luoman virtuaaliympäristön että totuuden sen takana: tietokoneen, sähkön, valon ja musiikin. Hieman keskittymällä pystyin keskittymään yksittäisiin jännitteisiin tai koodiin.
Kokeessa en tuntenut simulaattoria itsessään ollenkaan, vaikka keskityin tosissani. Oli kuin olisin istunut nojatuolissa, josta pystyi näkemään koko avaruuteen, ja mikä tahansa reitti tai polku oli minulle avoin. Vaikka tiesin huoneen olevan täynnä tekniikkaa, en aistinut mitään. Oli kuin olisin ollut retkellä luonnonsuojelualueella, oli aivan hiljaista. Varovasti valitsin maan kiertoradalle johtavan polun ja tunsin maisevan muuttuvan ja aluksen kohoavan, vaikka en vieläkään huomannut sähköä, lämpöä, minkäänlaisia virtauksia. Mahdollisesti kyse oli simulaattorin tekniikkaa salaavasta edistyneestä häiveestä – tai sitten lentäminen oikeasti toimi näin. En tiennyt.
Joshin lentämiskommentti sai Linnin kerrankin hiljaiseksi. Tämä tuntui keräävän ajatuksiaan muutaman tovin, enkä minäkään keksinyt oikein mitään sanottavaa. Olin vain päätynyt kertaamaan mielelessäni sitä vähää, minkä lentämisestä muistin ja tiesin.
Hetken päästä Linn kuitenkin jatkoi:
”Ihmiskunta on ollut avaruudessa jo sata vuotta, ja tämä on parasta, mihin me pystytään. Aluksia lennetään jollain hämärillä taikavoimilla, joista kukaan ei tiedä, miten ne oikeasti toimii. Geenit, eläimet, ihmiskeho me tunnetaan läpikotaisin, miten voi olla, että lentämistä ei voi opiskella mitenkään oikeasti?”
”Jos et huomannut, niin pääsit juuri kouluun, missä opetetaan lentämään avaruusaluksia.” Josh oli löytänyt sarkasmin osaksi huumorintajuaan.
”Mutta sitä ei voi opetella kirjoista. Siinä ei ole mitään teoriaa. Pitää vaan osata.” Linn sanoi, ja vaikutti riidanhaluiselta.
”Ei se välttämättä niin ole, sitä ei vain kerrota kaikille. Kyllä tuolla lukujärjestyksessä on teoriatuntejakin”, sanoin.
”Jotta voi ohjata kunnolla, pitää tuntea myös tekniikoiden teoria. Fysiikkaa, matikkaa, materiaalitiedettä, mekaniikkaa. Sitä parempi olet, mitä enemmän ymmärrät noista jutuista myös kaavoina ja teorioina, vähemmän intuitiivisesti.” Josh oli tietysti meistä ainut, joka tiesi, mistä opiskelu pitäisi sisällään. Kaipa tämä oli saanut urkittua siskojensa opiskelumateriaaleja jo aiemmin.
”Minun huoneeni on tuolla käytävän päässä. Mennäänkö illalla yksille? Tutustumiskaljat kuudelta.” Linn oli saanut pirteytensä takaisin.
”Sopii.” Josh tuijotti hetken tiiviisti jonnekin meidän molempien ohi ja arvasin, että tämä laittoi ajan älylaitteensa kalenteriin.