Linn ja Thea hyppäsivät ensimmäisenä ulos rahtiluukusta.
Missään ei ollut ketään, ja maitovalas oli hangaarin ainut alus. Ei ollut mitään, mihin piiloutua. Hangaarin keinotekoinen painovoima oli nimellinen, kävely tuntui hassun pomppivalta.
Kävelimme rauhallisesti hangaarin seinän viertä. Oli käsinkosketeltavan hiljaista. Ilmattomassa tilassa ei tietenkään kuulunut mitään ääniä muuten kuin rakenteita pitkin. Maitovalas näytti nuupahtaneelta aavistuksen vinossa, sen hehkuvat osat alkoivat jo vähän himmetä.
Ryhmityimme hangaarin seinustalle kulkusillan ja oven viereen, joka vei kohti avaruusaseman niveltä ja sitä kautta toisen sylinterin asuintiloja.
”Kokeillaanko synkroinoida?” Se oli tietysti Josh.
Heike kuittasi takaisin. ”Ei kai siitä haittaakaan ole.”
Josh ja Linn keskittyivät oven ohjauspaneelin vieressä. En viitsinyt itse sotkeentua – olin mielestäni tehnyt osuuteni lentämällä meidät sisään koko hangaariin, ja päässäni surisi siihen malliin, että en välttämättä enää ollut terävimmilläni. Parempi, että joku levännyt hoitaisi homman.
Linn irrotti kätensä himmein valoin varustetusta ohjauspaneelista.
”Se oli lukossa, mutta ei ole enää. Mutta ei päästy käsiksi mihinkään kameraan. En siis tiedä, mitä oven takana käytävässä on.”
”Oli mitä oli, ei voida jäädä tännekään”, Heike vastasi.
”Mites kypärät?” Kysyin. Olin innokas pääsemään siitä eroon heti kuin mahdollista.
”Yhdysputki ei ole paineistettu tila. Ainakaan tällä hetkellä. Pitäkää kypärät päässä.” Heike ilmaisi saman myös käsimerkein.
Reedin droneparvi pörräsi edelleen takanamme, Reed oli ryhmän viimeinen. Mietin, kauanko niissä riittäisi virtaa. Se oli ehkä tyhmä ajatus – suurin osa elektroniikkaa kestäisi päiväkausia ilman latausta. Jostain syystä niiden akunkestävyyskin alkoi huolettaa, kun edessä oli pelkkää tuntematonta. Onneksi, onneksi ne oli suunniteltu lentämään myös tilassa, missä ei ollut ilmaa. Muuten olisimme olleet paljon vähemmän valmistautuneita.
Josh seisoi yhä paneelin vieressä.
”Mä avaan sen nyt.”
Ovi liukui sivuun ja kurkimme käytävään. Reed tuhahti äänekkäästi, ääni murtui ja särisi radioon.
”Menkää nyt ihmeessä sivummalle! Ei noin! Päät piiloon!”
Teimme työtä käskettyä.
”Kukaan teistä ei kyllä pärjäisi oikeassa tulitaistelussa hetkeäkään. Pam, ja päähän osuu.”
Tätä ei tosiaan oltu käyty läpi koulussa. Ainoa kokemukseni aiheesta oli räiskintäpelien muodossa.
”Me ollaan osa Avaruuskoalitiota – se on tutkimusorganisaatio, ei meille opeteta taistelutaitoja!” Linn protestoi.
”Ja hyvä niin, vaikka ei ehkä nyt.” Thea osoitteli käytävään. ”Sitten mennään.”
Heike elehti meille taas – eleen merkitys oli, että radioliikenteemme saatettaisiin siepata. Parempi siis varoa huutelemasta suunnitelmia ääneen.
Hiivimme pitkin käytävää epämääräisessä muodostelmassa. Joidenkin metrien päässä käytävä haaratui kohti molempia sylintereitä. Emme tietenkään nähneet kulman taakse. Täysin keskeneräiselle puolelle meneminen ei lienyt viisasta, joten meillä oli vain yksi järkevä vaihtoehto.
Olin jättäytynyt porukan hännille osin siksi, että lentäminen oli kuluttanut vireystilaani muita enemmän ja tunsin oloni tahmaiseksi. Epäloogisesti pelkäsin myös Reedin puolesta, vaikka kaiken huomioon ottaen tällä oli suurin todennäköisyys selvitä naarmuitta.
Sitten näin silmäkulmastani heijastuksen, tai ehkä aavistuksen. Jotain keltaista.
”Josh! Taas!” Karjaisin porukan takaa niin lujaa, että tiesin radion rätisevän. Nappasin edessä kulkevaa Theaa jostain lantion tienoilta ja sain tämän vedettyä matalaksi.
Loistavaa, Josh oli tarpeeksi nopea, että tämä ehti heittäytyä lattialle. Miksiköhän tämä teki nämä temput aina jollain kummallisilla sivuliukuliikkeillä, joiden oli ilmeisesti tarkoitus näyttää siistiltä? Irvistin vähän, kun Joshin nilkka osui ikävän näköisesti käytävän tukipalkkiin.
Samalla päidemme yli viuhui keltaisia pulsseja. Taas niitä samoja, mitä Sigridillä oli! Silmäkulmasta näin yhden osuvan kahteen droneen. Ne tippuivat ilmasta ja kierivät lattialle elottomina. Reed murahti, mutta pysyi pystyssä. Ilmeisesti oikeat sodat kasvattivat kestävyyttä myös kummallisten synkroaseiden suhteen.
Heike oli tilanteen tasalla. Tämä oli siirtynyt seisomaan seinää vasten. Noudatimme esimerkkiä.
”Meillä on seuraa.”
Se oli ilmiselvää, mutta ehkä hyvä sanoa ääneen.
Ennen kuin ehdimme tehdä toimintasuunnitelmaa, kulman takaa ilmestyi joukkio kädessä tutut laitteet ja pukeutuneena vähän meitä möykkyisempiin haalarimaisiin pukuihin. Tiedostin nopeasti hangaarin henkilökunnan tunnukset. No, se selitti, miksi kukaan ei ollut meitä vastassa virallisten säännösten mukaan.
Reed sen sijaan nauroi radioon. Hurja ilme kasvoillaan tämä lennättii dronensa niin nopeasti, että niitä oli vaikea nähdä muuna kuin vauhtiviivoina ilmassa.
Reed hymyili samalla kun droneparvi riepotti hyökkääjiämme. Näissä härveleissä ei ehkä ollut varsinaisia aseita, mutta tarttumiskourilla pääsi pitkälle. Dronet repivät pukuja, tarttuivat sormiin, liimaantuivat naaman eteen kypärään. Jonkun sormet varmasti murtuivat. Laskin nopeasti – hyökkääjiä oli kuusi. Synkroaseet tippuivat käytävän lattialle.
En ehtinyt miettiä sen tarkemmin, tiesin vain, että emme voisi seisoa seinää vasten ikuisuuksia. Juoksin eteenpäin ja nappasin aseet lattialta, sitten juoksin edelleen porukan ohi ja pääsin ovelle, joka johti avaruusasemalle. Huohotin. Kestävyyskuntoharjoitteeni eivät selvästi olleet riittäneet, tai päinvastoin, en ollut harjoitellut pikapyrähdyksiä ollenkaan. Onneksi kypärä toimi kuten piti eikä vetänyt huuruun.
Nyt näin, että Heike oli päässyt hyökkääjiemme kohdalle Reedin suojaamana. Porukan kasvoille piirtyi aavistuksen kauhistunut ilme, ehkä tyypit eivät olleet ottaneet huomioon tilannetta, jossa joutuisivat kasvokkain aluksen kapteenin kanssa. Heikellä oli halutessaan auktoriteettiä.
”Jaha. Haluaako joku teistä selittää, miksi virallinen Avaruuskoalition alus saa tällaisen vastaanoton?”
Kuusikko vilkaisi tosiaan. Ne eivät voineet olla paljon minua vanhempia, ja tuskin missään korkealla Säätiön arvoasteikossa. Nämä elehtivät toisilleen, sitten joku avasi oman radionsa.
”Me saatiin…”
Yksi porukasta tökkäsi toista kylkeen.
”Ei kai me noin helposti laverrella!”
Heike piteli otsaansa, tai pikemminkin kypärän lasia jossain otsansa kohdilla.
”Luulen, että saamme tietoomme joka tapauksessa, kerrotte sitten nyt tai myöhemmin.”
Reed hymyili tyhjää hymyä Heiken vieressä. Se oli aavistuksen pelottavaa.
Minä nojasin oveen edelleen, kun yhtäkkiä päässäni kaikui Josh. Hetkinen. Tuo ei ollut radio.
”Mitä helvettiä? Avaa se ovi, tarkista, keitä siellä takana on? Älä vain pällistele siinä! Niillä voi olla apuvoimia tulossa!”
Mistäköhän lähtien supervoimainen poikaytäväni oli lisännyt kykylistaansa telepatian? Ai niin. Älylaite. Jonka olin tunkenut varsin naiselliseen turvapaikkaan. Josh varmaan lähetti ääniviestin ja pakotti laitteeni toistamaan sen. Tai sitten jos Josh synkronoi, tein niin itsekin puoliautomaattisesti. Jännittävä ajatus sinällään.
Keskityin oveen. Sen lukko antoi periksi helposti, olin synkrotiirikoinut tarpeeksi lukkoja kokemuksen karttumiseen, kryptoaiheiden tunneilla ja nyt myös oikeasti. Sitä paitsi tätä ei ollut tarkoitettu suureksi esteeksi muutenkaan, toisella puolella avaruusasemalla Avaruuskoaliiton alueen porteilla olisi tarkemmat turvatoimet ja vartija.
Yritin sen sijaan päästä käsiksi johonkin muuhun. Turvakameratallenteeseen tai vastaavaan. Löysin käytävän sähkökaavion ensimmäisenä. Ei kiinnostavaa. Sitten selasin eteenpäin.
Toisella puolella Meletellä kaikki vaikutti täysin normaalilta. Ei mitään, mistä pitäisi olla huolissaan. Kaappasin vahingossa jonkun tarjouksen – nanoakut olivat alennuksessa.
Päätin avata oven, sen toisella puolella oli useampi IR-jälki, mutta joskus oli pakko ottaa riskejä.
Ovi suhisi auki. En jäänyt pönöttämään oven eteen, vaan loikkasin käytävän sivuun.
Pienen hetken oli hiljaista, kuulin toiselta puolelta kahinaa. Sitten ovesta ohitseni porhalsi sisään tummahiuksinen poika päässään kissankorvat. Tunsin samalla ilmavirran, kun tila paineistui käden käänteessä.
Väsyneillä aivoillani kesti hetki tajuta näky ja sitten leikkasi. Pojan perässä tuli enemmänkin porukkaa – vaatteista päätellen Avaruuskoalition turvaorganisaatiota. Todennäköisesti hyvisten puolella, oli pakko luottaa siihen, jos kerran ensimmäisenä sisään juoksi vanha tuttumme Tuur. Kissankorvilla tai ei.
Kauempana käytävässä turvatyypit ottivat haltuunsa säätiötyypit.
Josh nilkutti luokseni, perässään Linn. Molemmat riisuivat kypäränsä.
”Menipä siinä kauan.”
”Tämä ei kuulu niihin juttuihin, mitä oltaisiin harjoiteltu. Enkä minä edes pelaa niitä pelejä, joissa ammutaan porukkaa, toisin kuin eräät”, Linn totesi minulle.
”Ehkä sun olisi pitänyt pelata, mua vastaan vaikka.”
Josh katseli minua yllättyneenä. ”Mitä räiskintää sä olet pelannut?”
”Kerron joskus toiste. Pääsin kolmetoistavuotiaana yhdessä platinaliigaan asti… kunnes äiti löysi sen pelin ja kielsi liian väkivaltaisena.”
Seurasin katseellani aseman turvaorganisaation työtä. Avaruusasemilla tuliaseet olivat ehdottomasti kiellettyjä, joten näillä oli käytössään lamauttimia ja vastaavia. En ollut kovin perehtynyt asiaan, koska aikoinaan koulussa en ollut pitänyt todennäköisenä minkäänlaista yhteenottoa Koalition sisällä. Sitä paitsi oikea väkivalta oli ikävää, peleissä se oli ihan hauskaa. Graafista, hienon näköistä ja ei niin vakavaa. Oikeassa elämässä se oli paljon laimeampaa ja nopeasti ohi. Ei ollut hienoja kamerakulmia ja hidastuksia.
Tuur ja Heike kävelivät käytävää takaisinpäin nuorisoryhmämme viereen. Linn avasi keskustelun aiheesta, josta olisin halunnut kysyä, jos tilanne olisi ollut joku toinen.
”Kissankorvat?”
Tuur raapi takaraivoaan ja hymyili vähän nolosti, ei ollenkaan sillä tietävällä tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään jatko-opiskelijatietolähteeseemme.
”Se on mun ohjain, pelkäsin että pitää lähteä pelastamaan teitä vaikka lentäen. Ja siis se on sisäpiirin vitsi poikaystäväni kanssa. Sillä on myös.”
Linn tuijotti hetken ja ryhtyi sitten nauramaan niin, että joutui istumaan lattialle.
”Kyllähän sä tiedät, että sen ulkonäköä voi muuttaa haluamakseen?”
Tuur mutisi jotain epäselvää.
Turvapartion johtajalta vaikuttava mies ohitti meidät viedessään säätiöläisiä talteen. Ojensin synkrohäirintälaitteet yhdelle turvahenkilölle.
”Parasta poistua täältä. Meletellä on melkoinen valtakamppailu menossa Avaruuskoalition ja Säätiön välillä. Hangaari ja Avaruuskoalition alue tästä seuraavana on nyt meidän, mutta lennonjohto on edelleen Säätiön hallussa. Olisi hyvä lähteä pois näin ahtaasta tilasta.”
Heike otti osaa keskusteluun.
”Selvä, onko tilanne pysyvä? Tietääkö Koalition johto?”
”Meille on tulossa vahvistuksia, samoin kaikenlaisia merkittävä henkilöitä liittyen siihen ensi viikon lehdistötilaisuuteen. Nyt kun hangaari on jälleen meidän, se helpottaa tilannetta. Eiköhän Säätiö saada ahtaalle huomiseen mennessä.”
Heike nyökkäsi ja käänsi katseensa meihin neljään.
”Te voisitte mennä jonnekin rauhoittumaan ja vaihtamaan vaatteet. Jättäkää ikävä politiikka meille ikälopuille.”
—
Loppujen lopuksi Meleten palauttaminen Säätiön ikeestä vei noin puoli päivää. Me emme enää saaneet osallistua mihinkään tärkeään – olimme ensinnäkin edelleen opiskelijoita, ja toisekseen pilotteina liian arvokkaita, jotta meitä olisi käytetty mihinkään riskialttiiseen rynnäköintiin tai edes kapinallisten etsimiseen milloin mistäkin käytävästä ja väestönsuojatilasta.
Säätiön kanssa liittoutuneet, mutta mihinkään rikkeisiin syyllistymättömät vietiin kuultavaksi ja odottamaan. Ilmeisesti Avaruuskoalitio kiisteli sisäisesti siitä, mitä näille tehtäisiin. Avoimesti sääntöjä rikkoneet olivat eri asia, nämä saisivat rangaistuksen olemassa olevien sääntöjen puitteissa. Muut olivat sitten hankalampi tapaus. Säätiö oli ilmeisesti tarkoitus luokitella poliittiseksi toiminnaksi, joka voitaisiin Avaruuskoalition sääntöjen puitteissa kieltää.
Avaruuskoalitiolla ei ollut valmiita ohjeita ja ratkaisumalleja sisäisten ristiriitojen ratkaisuun, koska sellaisille ei ollut ollut mitään tarvetta aikaisemmin. Rikokset olivat eri asia – niihin oli selkeät ohjeet, mutta pelkästään vääristä mielipiteistä ei voinut rangaista.
Epäiltyjä säätiöläisiä ei voinut myöskään helposti poistaa Meleteltä, sillä näiden passittaminen pois omalla aluksellaan olisi ollut kuin aluksen ojentaminen Säätiölle lahjapedillä. Meille kantautui siitä vain huhuja, mutta ilmeisesti useampi Kuun tukikohta oli nyt avoimesti Säätiön hallussa niin, että virallisella Avaruuskoalitiolla ei ollut koko alueelle enää mitään asiaa.
Tilanne palasi siis nopeasti samaan vanhaan kyräilyasetelmaan, pienin mutta merkittävin valtatasapainon muutoksin.
Tällä hetkellä mieltäni kirvelsi tosin jokin ihan muu kuin valtatasapaino avaruudessa. Jotta saisin opintopisteet käytännön jaksosta, minun tuli kirjoittaa oppimispäiväkirja kahdesta suorittamastani lentotehtävästä.
Toiseksi en enää tiennyt, olisiko kirjoittamani materiaali korkeinta turvallisuusluokitusta vai ei.
Olimme oikeastaan kaikki samassa jamassa. Vietimme aikaa jälleen miehistöille tarkoitetussa vierastalossa, tällä kertaa Joshin huoneessa. Tämä oli ainoana miespuolisena pilottina saanut huoneen kokonaan itselleen. En ollut viitsinyt kysyä, oliko tämä ruinannut sen jollain erikoiskohteluverukkeella. En välttämättä edes halunnut tietää.
”Saakohan tänne kirjoittaa, miten montaa sääntöä rikottiin? Jos kuitenkin osaan kirjoittaa ne kaikki?” Linn selaili älylaitevihkoaan eestaas ja puhalteli.
”Kirjoita vaan, ne menee Elisalle ja mum- ja rehtorille vain kuitenkin.” Josh rapisteli sipsipussia ja tuntui keskittyvän kaikkeen muuhun kuin koulutehtävän tekemiseen.
Kirjoitin oman kappaleeni valmiiksi ja lisäsin sinne joitain mietteitä kokemastani ulkopuolisuudesta. Nyt kun olimme taas tässä tehden koulutehtäviä ja tuskailemassa niistä yhdessä, pystyin palauttamaan syksyn ja sen aikaisen mielentilani mieleeni. Ehkä ei ollut niin vakavaa, vaikka olinkin synkkyyteen taipuvainen. Olkoon sitten vaikka erityispiirteeni ihmisenä tai jotain.
Thea kurtisteli kulmiaan ja kirjotti omaa päiväkirjaansa keskittyneellä ilmeellä. Olimme tietysti kutsuneet Theankin. Se asia oli ainakin muuttunut.
”Saanko kirjoittaa tänne, että kolme muuta pilottikaveriani ovat mahdottomia idiootteja ja ottavat turhia riskejä?” Thea kohotti katseensa.
Olin jo väittämässä vastaan, kunnes ymmärsin. Se oli tietysti vitsi.
”Vain jos kirjoitat, että olet mahdottoman kilpailunhaluinen jäykkis.”
Thea katsoi räpyttämättä minua takaisin ja hymyili.
”Sopii.”
Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten Thea jatkoi:
”Sä vedit mut ensin alas silloin aiemmin. Kun ne ampui sillä jollain. Kiitos.”
”Öö… no… joo.”
En viitsinyt sanoa, että Thea oli vain ollut lähimpänä minua. Vai oliko? En muistanut enää. Ehkä ei ollutkaan.
Linn oli lopettanut kirjoittamisen penkoakseen reppuaan. ”Lähdettiin niin kiireessä, että unohdin puolet mun tavaroista alukseen. Ääh.”
”Sulla oli sitä ihan liikaa muutenkin.” Tuijotin muka syyttävästi.
”Eiköhän ne saa sieltä takaisin vielä”, Josh sanoi.
”Miksi meille aina sattuu ja tapahtuu?” Linn jatkoi manaamista laukkunsa parissa, mutta Josh otti kysymyksen tosissaan.
”Jos en tietäisi paremmin, luulisin meitä onnettomuusmagneeteiksi. Oikeasti me taidetaan vaan olla Säätiölle jo jonkinlainen riski. Tuskinpa nämä seikkailut jää tähän, ainakaan ennen poliittisen tilanteen muuttumista.”
Lopetin oppimispäiväkirjan rustaamisen ja päädyin tuijottelemaan kattoon. Valaisin häikäisi, jouduin nostamaan käteni naaman peitoksi.
Thea otti myös oman laukkunsa esiin ja otti sieltä mietteliäänä oman ohjaimensa. Sen kultaiset lehdet kiiltelivät ikkunasta tulevassa viistossa valossa.
”Valitsin kultaisen laakeriseppeleen, koska ajattelin, että sellaiset sopivat voittajille. Mutta en tiedä, onko se kuitenkaan täysin se, mitä haluan.”
Linn katseli ohjainta ja Theaa. ”Se ei oikein erotu sun hiusten väristä. Jos siis jättää symboliarvon sikseen.”
”No sekin, toki.” Thea laski ohjaimen alas. ”Pitää miettiä, haluanko pysyä tässä vai keksinkö jotain muuta.”
Hetken verran istuimme kaikki hiljaa koko tehden koulutehtävää tai omissa ajatuksissamme. Omat mietteeni harhailivat jälleen kerran tulossa olevaan.
Reedin lehdistötilaisuus oli määrä järjestää ulkona Meleten suurimmassa puistossa. Sen puut olivat vielä kaikki taimia, mutta kukkapenkit ja nurmikot olivat jo paikallaan. Tilaisuuteen oli kutsuttu iso määrä lehdistöä ja myös joitain poliitikkoja.
Hangaaria jouduttiin siistimään ja ja korjaamaan melkoisen kiireessä. Onneksi Meletelle oli rakennettu jo valmiiksi aseman kokoon nähden iso tila aluksille – aseman oli valmistuttuaan tarkoitus toimia isohkona solmukohtana. Se sijaitsi kätevässä paikassa ajatellen ulomman Aurinkokunnan valloitusta, mikä oli vasta suunnitteilla.
Oveen koputettiin ja lupaa pyytämättä kapteeni Heike marssi sisään. Koska olimme virallisesti viettämässä vapaapäivää, tälläkin oli siviilivaatteet. Hämmästyin vähän, sillä Heike vaikutti paljon pienemmältä ilman viittaa. Tällä oli päällään tuikitavallinen huppari ja juoksutrikoot, kenties tämä oli tulossa lenkiltä.
Harmikseen Heike ei ollut saanut toteuttaa katoamistemppuaan, vaan tämä oli saanut pitää kapteeninlupansa. Jännittävä soluttautumisoperaatio oli siis ainakin tältä erää peruttu, ja Heike vaikutti olevansa osin aidosti pahoillaan.
”Lennonjohdosta palattiin, että tehtävästämme oli löytynyt aiempi loki, jossa oli säilynyt määritelty alkuperäinen tehtävä. Kaikki hyvin siis, sain kehut hyvästä improvisoinnista hankalassa tilanteessa”, Heike tuumasi ja röyhisti rintaansa meille neljälle.
”Palaamme takaisin Kleiolle, kunhan lehdistötilaisuus on pidetty ja meille löydetään korvaava alus. Vanha maitovalasparka joutuu melkoiseen remonttiin.”
Tunsin pienen kolhaisun egossani. Olisikohan voinut lentää hangaariin vähän vähemmällä vahingolla? Hyvä kun en sentään räjäyttänyt mitään. Joshin mielestä se olisi todennäköisesti ollut tosin vain mahdottoman hienoa. Vähän jännittäviä tilanteita ja näyttäviä viime hetken pelastumisia. Harmi, että täpärä lentämiseni ei ollut ollenkaan kuvauksellista.
Tapitimme kaikki Heikeä odottaen lisäinfoa.
”Teidän oletetaan osallistuvan lehdistötilaisuuteen ja sitä seuraavaan juhlaan vieraina. Reed ei aio osallistua iltajuhlaan eikä alaikäisenä voisikaan. Sinne on kuitenkin tulossa useita silmäätekeviä ja se on harvinainen tilanne luoda kontakteja, joten toivon teiltä innostusta.” Heike silmäili meitä edelleen.
Kukaan ei varsinaisesti hurrannut riemusta.
”Siis… pönötystä ja edustamista?” Josh rikkoi hiljaisuuden.
”Juuri niin. Oletan, että osaatte olla ihmisiksi. Emme odota mitään kummallista. Tällä kertaa.”
Linn taisi olla ainoa, jota ajatus innosti edes vähän.
”Mitä me laitetaan päälle? Onko se iltapukujuhla?”
Heike virnisti ja suhtautui Linniin kuin liittolaiseen, jolla täytyi tuottaa pettymys.
”Te olette edelleen komennuksella ja edustamassa Koalitiota ja Taivasopistoa, joten juhlapuvussa mennään määräysten puitteissa. Siis univormut niskaan. Sopivat on luvattu järjestää. Tuskinpa kukaan pakkasi sellaista mukaan.”
Josh rullasi tuoliltaan alas niin, että tästä näkyi pöytälevyn päälle enää otsa.
”Ei. Mitä tahansa paitsi se.”
Olin täytenä kysymysmerkkinä, mielestäni juhlatilanteiden asu ei ollut mitenkään erityisen nolo, olinhan nähnyt kuvia valmistujaisista, missä niitä yleensä käytettiin. Se muistutti vähän koulupukua, mutta mukaan kuului huivi ja erilaisia koristepunoksia ja ja härpäkkeitä oli enemmän. Olin aina pitänyt korkeista saappaista, jotka kuuluivat asuun. Tavallisen koulupuvun kanssa sai pitää mitä kenkiä halusi, ja matalat lenkkarit olivat arkena käytännöllisin valinta.
Heike ilmoitti lähettävänsä tarkemmat tiedot aikataulusta älylaitteisiimme ja katosi käytävään. Linn ja Thea nousivat myös ylös, Linn kohotteli minulle kulmiaan ovenraosta ennen katoamistaan.
Kiskoin Joshia ylös tuolilta vaivalloisesti, tämä oli päättänyt jäädä siihen jumiin.
”Haluatko selittää?”
”Pitkä juttu.” Josh mutisi jonnekin lähes kuulumattomiin.
”Anna kun arvaan, tämäkin liittyy jotenkin sun siskoihin?”
”Lakshmiin, itse asiassa. Se on aina ollut lyhyt ja pieni. Vähän kuin Linn. Kun Lakshmi valmistui, se lupasi mulle aika ison tukun rahaa, jos suostun laittamaan sen valmistujaispuvun päälle. Mä halusin ostaa yhden tietyn levyn kokoelmapainoksen… Oltiin samankokoisia, sehän oli ennen mun kasvupyrähdystä. Se video kiertää varmaan edelleen jossain pitkin Taivasopiston hauskojen meemien lähetyslistoja.”
”Mä en kyllä ole nähnyt.”
”No ethän sä yleensä näe mitään tuollaisia. Et oikein vaikuta tyypiltä, jolle tekee mieli lähetellä hassuja kuvia. Tuur on ainakin nähnyt sen. Siitä se tunnisti mut silloin kahvilassa aikoinaan.”
”No, entä sitten? Kuulostaa ihan söpöltä.” Nuori Josh, ei paha.
”No kun Lakshmi valitsi aina hameen. Valitsee vieläkin. Vaikka se on mahdottoman epäkätevä avaruusaluksilla. Ja lainasi mulle hiusrusettiaan.”
”Aaaa!”
Tökin Joshia poskeen ja hohotin avoimesti.
”Sun miehisyyttä on loukattu ikuisesti.”
”Musta tuntuu, että mun siskojen elämäntehtävä on loukata mun miehisyyttä.”
”Paljonko mun pitää maksaa, että laitat sen hiusrusetin?”
”En ole kaupan. Enää.”
Otin naamalleni mököttävän ilmeen.