Kuvissa ja kaikessa opiskelumateriaalissa Mars oli aina punainen. Sen pölyinen pinta ja punasävyinen kivi olivat minulle tuttuja jo niistä vanhoista säilyneistä videoista, joissa jokin alkeellinen luotain tutki planeetan pintaa. Historiallisissa pätkissä oli jotain hellyyttävää: vanhanaikainen robotti tutustui toiseen planeettaan samoin kuin ihmiskunta olisi tehnyt, hieman kömpelösti ja hapuillen.
Mielikuvia oli vaikea muuttaa, vaikka olin nähnyt nykyisen Marsin holoissa joka ikisessä tämän retken palaverissa. Uusiin kuviin piirtyvä musta möykky tuntui olevan jokin aivan muu paikka kuin lähiplaneettamme. Tuntui oudolta, että Koalitio oli joskus haaveillut koko planeetan asuttamisesta.
Marsin pintaa peitti jonkinlainen lieju tai massa, jonka koostumuksesta meillä ei edelleenkään ollut mitään hajua – kirjaimellisesti. Siitä oli lähes mahdoton saada minkäänlaista luotettavaa aistihavaintoa. Jopa musta väri tuntui olevan lähinnä seuraus siitä, että mönjä imi itseensä kaiken, mitä sen suuntaan lähetti, päästämättä minkäänlaista heijastusta takaisin meidän suuntaamme.
Käänsin katsettani holossa pyörivästä mönjä-Marsista Seiraan.
Oli oikeastaan mukavaa puhua kasvokkain ilman holoruutua välissä. Saattoi olla, että olin maailman ainoa ja ensimmäinen ihminen, joka oli lentänyt avaruuden halki tapaamaan appivanhempiaan vapaaehtoisesti, tai mitä Lauri ja Seira nyt minulle olivatkaan.
”Haluan korostaa, että tämäkin osa tehtävää on lopulta vapaaehtoinen. Riskit ovat selvät, emme tiedä, miten anomalia käyttäytyy, jos sen lähellä käy ihmisolento. Koalition data on epäselvää siltä lyhyehköltä ja sekvalta ajanjaksolta, kun Marsin tukikohta hylättiin lopullisesti. Tiedoista ei käy ilmi, oliko anomalia silloin aktiivisella tavalla aggressiivinen, vai ainoastaan passiivisesti leviävä.”
”Olen varovainen”, ilmoitin.
Seiran kasvoilla kävi ilme, jonka olin tottunut näkemään Joshin kasvoilla. Siinä oli sellainen oveluuden välähdys, jonka tiesin edeltävän jotain oikein monimutkaista vitsiä tai sarkasmin sisään käärittyä muka-itsekehua. Tiesin kyllä, mistä Josh oli temppunsa oppinut, haluamattaan tai ei. Lippa oli inspiroitunut isältä, jotain muuta äidiltä – vaikka Josh kyllä kiistäisi, jos sanoisin nämä ajatukseni suoraan.
”Anomalia kasvaa häkellyttävää päivävauhtia, eikä mikään luotaustekniikkamme tuota mitään lisädataa. Mars vain imee kaiken, emmekä saa minkäänlaista signaalia takaisin. Kaikki uppoaa tyhjään kuin mustaan aukkoon, paitsi että niillekin tunnusomainen säteily puuttuu. Mitä suurempi operaatio, sitä suurempi riski se on laivastollemme. Menemme siis kolmistaan.”
Sebastian oli kertonut saman jo aiemmin, joten anomalian erikoislaatuinen käytös ei tullut minulle enää yllätyksenä. Sen takia Koalitio halusikin minut tökkimään sitä ihan paikan päälle.
”Eli Koalitiolla on varaa menettää meidät kolme, myös Josh”, sanoin.
Se oli hieman ilkeää. Pidin Seirasta, tämän lempeästä mutta ovelasta olemuksesta. Jotain Joshin aiemmasta kaunasta oli vain tarttunut minuunkin. Sellaista ei oikein voinut parisuhteessa välttää.
Toisaalta halusin myös olla suora ja selkeä. Kiertelyn tai kaartelun aika oli ohi.
”Se…” Seira nieli sanansa kesken lauseen. Tutun muotoinen suu meni takaisin kiinni ja Seira rypisti otsaansa samalla kun heilautti hopeanvaalean, toispuoleisen lettinsä takaisin selän taakse.
”Riskit ovat suuret, kuten sanoin. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä Marsissa aiemmin tapahtui. Se on se lopullinen totuus, jonka virallinen Koalitio voi antaa.”
Mitä Marsissa olikaan käynyt, siitä oli jäänyt hyvin vähän luotettavaa tietoa. Viimeisenä tukikohtaan jääneet olivat kaikki kadonneet anomaliaan jälkiä jättämättä. Sitä ennen paenneilla taas ei ollut kerrottavanaan mitään muuta kuin se, että tukikohdassa oli yritetty valjastaa kehittyneitä, tyhjästä kehitettyjä tekoälyjä Koalition käyttöön.
Silloinen Koalitio oli tehnyt omat päätelmänsä ja jättänyt Marsin rauhaan, aikeena tehdä ongelmalle jotain joskus myöhemmin. Sitten vuodet olivat vierineet, ja Marsista oli tullut varoitus, ennakkotapaus ja poliittinen kysymys. Planeetta olikin pysynyt rauhallisena aivan viime kuukausiin asti, ja minä epäilin yhä, että sekä herra ex-Säätiö että Ye-Seo liittyivät asiaan erittäin vahvasti.
”Selvä juttu”, totesin. ”Milloin mennään sitten? Ei tämä ilmeisesti odottamalla ainakaan parane.”
Seira hymyili.
”Sinua ei näytä suora toiminta haittaavan.”
”Sitä on tullut tehtyä ja koettua sen verran jo, että menee vanhalla rutiinilla.”
Taisin olla aika erilainen nuori kadetti kuin se, joka oli huutanut ja mekastanut Seiralle ja Laurille aiemmin, Kuun taistelun aikaan.
Silloin minulla oli ollut mahdollisuus ripustautua oikeisiin aikuisiin, luottaa siihen, että vähintään Heike hoitelisi asiat kulissien takana niin, että kaikki menisi hyvin. Sitten Heike oli kuollut ja minä huomasin, että vanhempieni ikäiset aikuiset tekivät aivan yhtä epätäydellisiä päätöksiä kuin minäkin – ja joskus saattoi käydä niinkin, että minä olin oikeasti se, jolla oli kyky hoitaa tilanteet niin, että kaikki säilyivät hengissä.
Pyyhkäisin ilmaa ja kuittasin lyhyen viestin, jossa oli pelkästään koordinaatit ja kellonaika. Se oli tietenkin lähtenyt myös Joshille.
”Haen vain Joshin ja tulen sitten takaisin sovittuun aikaan”, sanoin.
Seira hymyili.
”Minua ei yllätä, että Joshua välttelee näitä tapaamisia.”
Säpsähdin näkyvästi. Tämän seikan selittely olikin sitten taas jo vaikeampaa.
”Niin no”, sanoin.
”Ymmärrän yskän”, Seira jatkoi. ”Pitää antaa pojalle aikaa. Joshua on kasvamassa aikuiseksi, vaikka poika ei enää olekaan teini-ikäinen, varhaisessa aikuisuudessa on omat myrskynsä. Emme ole Laurin kanssa olleet täydellisiä vanhempia, mutta en aio liikaa soimata itseäni virheistä, joille en voi enää mitään muuta kuin pyytää niitä anteeksi.”
”Olemme Joshin kanssa samat ikäiset.”
”Niin, mutta sinä et ole minun lapseni”, Seira naurahti. ”Siinä on omia etujaan, en koko ajan ajattele ja muistele, millainen olit taaperona.”
”Rasittava ja kyselin koko ajan, ilmeisesti.”
”Vie suklaarasia ja kukkia mukanasi”, Seira virnuili. ”Ehkä sillä saa Joshuan taas leppymään.”
”Ha-haa”, vastasin.
Seira nyökkäsi ja vakavoitui suunnatessaan katseensa jälleen siihen vähään, mitä tiesimme anomaliasta. Oli ihan ymmärrettävää, että tuntemattoman keskelle sukeltaminen saattaisi jännittää itse kutakin, myös kuuluisan avaruusdynastian jäseniä.
Minä en osannut varsinaisesti pelätä. Toivoin, että en ollut ryhtynyt liian itsevarmaksi, joskin epäilin, ettei se olisi minun luonteellani edes mahdollista. Turha murehtiminen onnistui, mutta Josh oli näyttänyt ja osoittanut, millainen valttikortti meillä oli jatkuvasti aivojen syövereissä.
Me voittaisimme tekoälyn aina. Niin poikaystäväni oli luvannut ja niin tämä maailma toimi.
Nykyiseen tyyliini sopien otin aavistuksen vauhtia ja leijuin suoraan avaruusaluksen seinän läpi.
Seinien läpi meneminen tuntui hassulta, jos tunteeseen alkoi keskittyä. Siksi oli parempi olla nopea ja olla miettimättä, mikä oli kiinteää ja mikä ei, kun temppua suoritti. Erityisesti päätin olla miettimättä sitä vaihtoehtoa, että keskittymiseni herpaantuisi ja jäisin puoliksi seinän sisään – kunnes muistaisin taas tehdä maailmasta vähemmän kiinteän.
Avaruus liukui ympärilleni mustana peittona. Se oli todellakin ääretön ja vailla suuntia. Mihin tahansa katsoin, vastassa oli pelkkää mustaa, niin pitkälle, että sinne asti ei pääsisi millään ihmiskunnan tuntemalla tavalla matkustamaan.
Maitovalas oli sen keskellä aivan mitätön ja oikeastaan hyvinkin eriskummallinen viritys. Purjeineen alus vaikutti enemmän marionetilta tai mobilelta, joka pysyi hädintuskin koossa. Tiesin tietysti, että tätä alusta ei ollut tarvinnut eikä oikeastaan edes pitänyt suunnitella samoin kuin julkisuustempuksi luotuja virtaviivaisia miekkavalaita tai ilmakehässäkin lentäviä delfiinejä.
Väistin isot verkkomaiset rakenteet ja laajat lämpöä haihduttavat elementit, kunnes olin jälleen lähellä sitä osaa, jossa miehistön tilat olivat.
Josh ei tuntunut pinkiltä heti suoraan, toisin kuin ohjausvuoroillaan. Jouduin harrastamaan sen verran hakuammuntaa, että leijuin satunnaiseen käytävään.
Todella sujuvasti onnistuin nousemaan lattian suunnasta läpi niin, että ehdin juuri ja juuri räpyttää silmiäni ennen kuin naamani oli jäämässä jonkun jalan alle. Jalassa oli selkeästi jokin kengän oloinen, se ei siis kuulunut kellekään piloteista.
”Siunaus sentään!”
”Ööh, anteeksi”, sanoin ja siirryin sivuttain niin, että olin puolittain seinän sisällä kuin jokin oikein kummallinen ja tummasävyinen reliefi.
En halunnut jäädä pidempiaikaiseksi taide-esineeksi. Nyt piti keskittyä.
Puistelin itseäni kuin ulkoa tullessa, olo oli jo varsin kiinteä. Seinäkin oli kiinteä. Hyvä, olisi suurempi ongelma kaikille aluksessa, jos fysiikkatempuillani jättäisin seinään koloja ja siis saisin ilman virtaamaan avaruuteen. Se oli ihan mahdollista, jos unohtaisin rakenteita huokoisiksi.
”Kadetti Aapajärvi, tuota, minä tästä menenkin”, kengän omistaja eli minua jonkin verran vanhempi teknikko sanoi. Puvun merkinnät kertoivat, että tällä oli korkein pätevyys huoltaa tämän aluksen pieniä vakaus- ja säätömoottoreita.
Mies tiesi nimeni, mikä oli kiusallista. Olin kuuluisa, ainakin tässä retkikunnassa. Toivoin kovasti, että tilanne rajoittui tähän laivastoon, eikä koskenut ihmiskuntaa laajemmin.
”Syy on minun”, sanoin. ”Ööh, hyvää työpäivää?”
Teknikko käytännössä luikki puolijuoksua karkuun minun haamuilu-lattiastailmestymisepisodini jälkeen. Hienoa, jos minulla ei jo ollut mainetta kyseenalaisen kuuluisuuden lisäksi, nyt olin se tyttö, jonka irtonainen pää ilmestyi avaruusaluksen lattian läpi.
Ei niin kovin mairittelevaa.
Kävelin pitkin käytävää mahdollisimman normaalisti. Kyllähän minulta vielä onnistui tämä tavallisen ihmisen esittäminen. Ainakin toisinaan.
Josh löytyi lopulta hyvin epätodennäköisestä paikasta: aluksen juoksumatolta. Tunnistin heiluvan poninhännän.
Linn ja Thea olivat paljon tunnollisempia kuntoilemaan, minä olin yksinkertaisesti laiska, ja Josh oli Josh. Kaipa tämä ajatteli pysyvänsä elämänsä kunnossa lähinnä ajatuksen ja egon voimalla.
Juoksumatto oli uutta ja vähän erikoista.
”Josh?”
”Joo. Odota hetki.”
Matto pysähtyi ja Josh siirtyi sen viereen ottaen kaiteen päältä tutun, räikeän pinkin pyyhkeensä. Jotenkin se oli matkannut meidän mukanamme tänne asti, koko yhteisen tarinamme ajan.
Mietin, tulisiko pyyhe Marsiin asti.
”No?” Josh katsoi minuun kulmat koholla.
”Kuntoilua?”
”Kaikkea voi kokeilla, ainakin välillä”, poikaystäväni sanoi selvästi vältellen. Jätin aiheen sillä erää sikseen.
”Kävin juttelemassa äitisi kanssa. Tiedustelutehtävälle yhä vihreää valoa. Seira haluaa tulla mukaan itsekin, isäsi ilmeisesti ei tule. Älylaitteessa on aika ja muut tiedot, lyhyesti vain.”
”Selvä juttu.”
Joshin kasvot olivat tyynet, kulmat olivat palanneet tavalliselle paikalleen. Poikaystäväni oli jättänyt palaverin väliin väittäen olevansa väsynyt ja päänsärkyinen: kuntoilu riiteli aika vahvasti aiemman väitteen kanssa.
Poikaystäväni oli usein ristiriitainen, mutta ei ihan tällä tavalla.
”Yritätkö sinä käsitellä tunteita tällä?” sohin epämääräisesti liikuntavälineitä kohti. Minulla oli olo, että olin keksinyt jotain hyvin oleellista, vähän kuin olisin juuri selvittänyt vaikean laskutehtävän.
”Niinkin voisi sanoa”, Josh sanoi ja virnisti vinosti, mutta ilman hymyä silmissään. ”Sanovat, että se toimii, mutta en ole vielä ihan varma. Onko Koalition virallinen linja ja strategia siis minä, sinä ja minun äitini, ja meidän homma on selvittää Marsin syvimmät salaisuudet?”
”On siinä järkeä, pilotit tarvitaan täällä, ei voi vaarantaa kaikkia tiedusteluretken takia. Ja meillä on tiettyjä erityiskykyjä, kaikilla paitsi Seiralla, ja äitisi on tosi pätevä noin muuten.”
”Minäkin olen pilotti. Minun vaarantamiseni on kaikille okei.”
”Josh hei, haluaisitko sitten jäädä tänne? Sinähän itse halusit mukaan, ja sovittiin, että tehdään kaikki vaaralliset jutut yhdessä.”
”Meidän lupaus erikseen. Koalitio on epälooginen ja keksii perusteluja sitä mukaa kuin niitä tarvitaan.”
”Kuten kaikki aikuiset.” Kohautin olkapäitäni.
Josh katsoi minua pidempään, kunnes hitaasti tämä alkoi hymyillä oikeasti, kasvojen kirkastuessa useamman asteen verran.
”Pelataan sitä peliä sitten. Tuolla tavalla ajateltuna, mekin voidaan tehdä Marsissa mitä huvittaa ja keksiä perustelut jälkikäteen. Ei siellä taida olla kukaan katsomassakaan. Paitsi äiti. Ja äidin olisi paras olla meidän puolella.”
Josh veti hikisiä hiuksiaan otsalta ja keräsi niitä uudelleen poninhäntään. Hikisessä ihossa oli jotain kiinnostavaa, sitä pitäisi miettiä myöhemmin omassa rauhassa. Talletin näkymän visusti muistiini.
”Ei tämä reissu eroa mistään muusta, mitä olemme tehneet aiemmin”, vastasin. Työnsin naamani lähemmäs, olimme tilassa kaksin. Miksi en olisi käyttänyt sitä hyödykseni?
Josh tuoksui kirpeältä ja pistävältä, tämän huulilla maistui jotain uutta, mitä en ollut maistanut vielä koskaan. Suolaa ja vielä viipyvää lämpöä fyysisestä suorituksesta.
”Hei”, Josh sanoi jonnekin poskeni suuntaan.
”Hei vaan, komea poika.”
Josh alkoi nauraa ääneen noin viiden sentin päässä kasvoistani. Otsahiuksista lensi muutama hikipisara minunkin naamalleni.
”Osaat tehdä tosi monia juttuja, mutta flirttailu ei ole yksi niistä.”
”Öh, sori?”
”Pussailu tuntuu sujuvan.”
”Lisää?” Virnistin vinosti, minkä uskoin olevan täsmälleen sama ilme kuin se, jonka Josh teki niin usein.
”Kyllä kiitos.”
–
Kun muut olivat pukeneet avaruusseikkailuille tarvittavat varusteet, loin tyhjästä tutun kuplani. Sen seinät välkehtivät välillä tummin kuusikulmiokuvioin, mutta suurimmaksi osaksi se oli pelkästään savuinen ja musta.
En osannut voimistaa kykyäni niin, että olisin luonut mielenkiintoisia värejä ja muotoja, se tuntui olevan erityisen hankalaa. Kerran olin saanut aikaiseksi sentään peilejä, mutta niiltä ei ollutkaan kaivattu mitään muuta ominaisuutta kuin heijastavuutta. Se oli fysikaalinen ja funktionaalinen ominaisuus, joka ei ollut pelkkää estetiikkaa.
En ollut sateenkaarivärinen supersankari, mutta se ei olisi ehkä sopinutkaan minulle.
”Valmista?” kysyin varmistuksenomaisesti.
”Juu, toki”, Joshin äiti sanoi ja näytti peukkua ylös. Tämän pilottipuku hohti lähes kokonaan hopeisena, efekti näytti hieman siltä kuin Seira olisi ollut jonkinlainen vanhanaikainen androidi, jonka keho oli valmistettu metallista. Hienoltahan se näytti, erityisesti koska kaikki kehon nivelkohdat olivat mustia niin, että kokonaisuudesta tuli kauempaa katsottuna vähän keinotekoinen vaikutelma.
Minulle oli varsin ilmiselvää, mistä Josh oli saanut insipiraationsa omiin kokeiluihinsa. Laurin lippa oli yhtä näyttävä kuin poikansakin, eikä Seiran puku eronnut linjasta.
Sen kummemmitta seremonioitta nostin kuplan ja samalla meidät kolme ylös ja ulos. Seinien läpi leijuminen sujui jo rutiinilla. Seiniin sulautuminen sopi minulle siinä missä rajoitteet värien luomisessakin.
Yritin katsella varpaisiini, kun joka suunnassa kaartuva avaruus sai minut vaistomaisesti hymyilemään. Se ei ollut vihamielinen mutta ei kai meidän puolellammekaan, se vain oli. Tiesin ettei se ollut ikuinen – mikään ei ollut – mutta niin lähellä sitä, kuin ihmisjärjellä oli mahdollista käsittää.
Kuulin Seiran henkäisevän.
”Enpä olisi uskonut, että päätyisin vielä tällä tavalla avaruuteen, leijailemaan tyhjään, ilman minkäänlaista liekaa mihinkään kiintopisteeseen.”
”Se taitaa olla vastoin Koalition turvallisuusprotokollaa”, sanoin.
”Onneksi pilotteja ei kouluteta tähän! Hieman kuin huimaisi, vaikka emme tietenkään ole korkealla. Alla ei vain ole mitään. Missään suunnassa ei ole mitään.”
”Sellainen tämä maailma on. Planeetat horisontteineen ja ylös-alas -suuntineen ovat pikkuriikkisiä outouksia universumissa, joka on suurimmaksi osaksi tätä”, jatkoin.
Josh oli meihin selin ja veti synkronoimalla esiin jotain dataa. Päättelin sen tutusta tavasta siirtää katse hieman sivuun.
”Ei me nyt täällä ihan ilman mitään kiintopistettä olla”, poikaystäväni sanoi ja kääntyi meihin päin.
”Esimerkiksi, olisi tuo.”
Pinkki pilottipuvun sormi siirtyi osoittamaan isoa kohdetta. Mars oli havaittavissa tummaa avaruutta vasten oikeastaan vain siksi, että planeetan kohdalla ei näkynyt tähtiä. Tumma ympyränmuotoinen alue oli kuin kolo tai aukko maailmassa, se ei heijastanut valoa eikä antanut itsestään mitään muutakaan tietoa. Se vain möllötti vieden suurimman osan näkökentästäni kuplasta katsoen tavallaan alaviistoon, antamatta mitään vihjettä, miten koko anomaliaa olisi kannattanut lähestyä.
Seira katsoi mustuuden suuntaan yhtä tiiviisti kuin Josh.
”Jos meillä ei ole mitään mahdollisuutta saada siitä lisätietoa täältä, meidän on mentävä sisään. Tuo on vähän kuin marsilaisten musta aukko, tapahtumahorisontin ulkopuolelta ei näe, mitä sisällä on.”
Olimme umpikujassa. Jonkun oli käytävä tiedustelemassa mitä Marsille oli käynyt, ja tällä kertaa universumin arpaonni oli kääntynyt meihin.
”Josh, sinäkään et aisti mitään?” kysyin vielä varmuuden vuoksi.
”Ai synkronoinnilla? En mitään. Tai no, aistin meidän laitteet, mutta siinä se. Tuo pallero voisi yhtä hyvin olla läntti tyhjää avaruutta tai kolo maailmankaikkeudessa. Joko se osaa peittää oman jälkensä tai se ei ole teknologiaa laisinkaan.”
”Se, että et aisti siitä mitään, vähän niin kuin lyttää kaikki nanokonemönjäteoriat”, heitin takaisin.
”Mikäli luottaa minun synkronointiini”, Josh sanoi ja kohautti harteitaan.
”Tietenkin luotan”, sanoin varmuuden vuoksi ennen kuin Seira ehtisi vastata mitään. Tasapaino perheen sisällä oli yhä herkkä, enkä todellakaan aikonut rikkoa sitä millään tavalla.
”Menemmekö me?” Seira kysyi minulta ja Joshilta. Oikeasti Seira olisi tietenkin voinut vain käskeä meitä tehtävän virallisen komentajan ominaisuudessa, mutta ymmärsin myös, miksi Seira kysyi mieluummin kuin jakeli käskyjä.
”Eiköhän sitten”, Josh tuumasi. ”Ei se odottelemalla muutu kuin laajemmaksi. Syö vielä vaikka Maapallon kun tässä odotellaan.”
Ohjasin meidät lähemmäs, käytännössä meidän näkökulmastamme suoraan alas kohti planeettaa.
Jossain vaiheessa siitä oli tullut täysin normaalia, että delfiinin tai muun virallisen Koalition keinon sijaan päädyimme tiputtautumaan kiertoradalta jonkin tuntemattoman sivilisaation meille luoman artefaktin fysiikkatemppujen avulla.
Tietysti jos Sebastianin teoria oli oikea, käyttämäni voima ei oikeastaan ollut artefaktin, vaan minun.
Teoria kieltämättä selitti, mistä musta savuinen aine tuli. Artefaktin sisään se ei mahtunut, se vain ilmestyi, samalla tavalla epäloogisesti ja kaikkia luonnonlakeja pilkaten kuin kaikki muukin artefaktiin liittyvä.
Ilmeisesti kanavoin ainetta jostain tuntemattomasta osasta universumia, tai kenties tuntematonta universumin energiaa.
Tummuuden raja lähestyi meitä varsin nopealla tahdilla. Seira ja Josh katsoivat suoraan sitä päin, vaikka planeetasta tai mustuuden takana meitä odottavasta tilanteesta ei pystynyt saamaan mitään tietoa ennen kuin todella olisimme sisällä. Näköhavainto lähestyvästä ei-mistään ei erityisesti tehnyt tilanteesta vähemmän uhkaavaa.
Vaikka tiesinkin kaksikon vastauksen ennalta, päätin silti kysyä vielä kerran.
”Okei, tiputanko meidät suoraan tuonne, hidastamatta? Ei ole mitenkään varmaa, että pystymme olemaan yhteydessä kehenkään tuolta käsin. Oikeastaan yhtään mikään ei ole tuolla varmaa.”
”Olen tottunut, menoksi vain”, Josh sanoi.
”Sen takia tänne tultiin. Mieluiten olisin suunnitellut ja tutkitut tätä, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole. On vain mentävä”, Seira vahvisti.
Vilkaisin allamme levittyvää yksinkertaista, ulottuvuudet ja syvyyden kadottanutta tummuutta vielä kerran ja annoin kuplani jatkaa matkaansa.
Mielessäni kävi, olisiko minun kuitenkin pitänyt yrittää näkymättömyystemppua. Se tuntui kuitenkin vähän turhalta. Jos joku tarkkaili meitä, se joku oli aivan varmasti jo havainnut meidät ja meidän laivastomme.
Liian myöhäistä joka tapauksessa.
Humahdimme sisään Marsia peittävään mustuuteen.
Ympäröivä avaruus muuttui pimeäksi ja lähes läpitunkemattomaksi pimeyden massaksi, josta pystyi juuri ja juuri erottamaan jonkinlaista hidasta liikettä. Minulla oli olo kuin roskalla, joka on juuri huuhdeltu viemäriin, tai pehmolelulla, joka on heitetty pesukoneeseen.
Päätin keskittyä kuplaani. Jos se katoaisi, Josh ja Seira tipahtaisivat tyhjään. Meillä kaikilla oli kypärät ja hengityspakkauksiakin oli mukana useita varmuuden vuoksi, mutta jos kommunikaatio Mars-mustuudesta käsin ei onnistuisi, kaksikolla olisi edessä hidas kuolema ilman minua ja kuplaani.
Minä varmaan selviäisin missä vain.
”Tämä ei ole mitään teknologiaa, tai en ainakaan usko”, Josh sanoi.
Jos pyörteilevä mustuus ympärillämme ei ollutkaan nanobottien hurjistunut armeija, se oli vain ainetta. Jotain, jolla oli massa ja ominaisuudet. Se saattaisi tehdä Marsin korjaamisesta helpompaa, vaikkakin yhdelläkään aineella ei olisi pitänyt olla sellaisia ominaisuuksia kuin tällä.
Aineen hidas liike ja sen valottomuus eivät tunteneet varsinaisesti vihamielisiltä. Pikemminkin meitä ympäröi peitto, joka vain odotti. Kenties se odotti jonkun käskyä.
Katsoin ulos uudelleen, meidän kuplamme seinässä välähti hetken kuusikulmiokuvio, kunnes seinä muuttui taas savunharmaaksi, upoten lähes saumattomasti ja näkymättömänä meitä ympäröivään anomaliaan.
Vähän liiankin saumattomasti.
Aivan.
Ojensin käteni ja työnsin sen ulos meidän kuplastamme.
Keskityin, kahmaisin kädelläni mustaa kuplan ulkopuolella. Puristin kättäni nyrkkiin.
Aine tattui käteeni, kasaantui muodoiksi, otti käskyn vastaan.
”Mitä helvettiä?” Josh ehti kysyä noin puolitoista sekuntia myöhässä.
Vedin käteni takaisin.
Siinä oli musta, reunoiltaan hieman utuinen, mutta oikein tunnistettava suurennuslasi.
Seira kääntyi ja jäi paikalleen – kasvonilmeitä ei kypärän takia nähnyt. Oletin ja kuvittelin tämän kasvoille jonkinlaisen hämmästyksen, yhtä suuren kuin omani.
Alkoi naurattaa niin, että istuin alas, suurennuslasi sylissäni. Hohotukseni kaikui kypärässä aavistuksen aavemaisesti, vaikka tiesin sen välittyvän myös radioon.
”Onko se anomaliakin artefakti?” Josh kysyi sen järkevimmän, loogisimman, ainoan mahdollisen kysymyksen.
”Öh, joo. On.”
Josh työnsi naamansa niin lähelle luomaani suurennuslasia kuin kypärän kanssa pääsi.
”Voitko vain käskeä sen pois sitten? Homma olikin nopeasti hoidettu”, Josh sanoi.
”Halusin vain ymmärtää”, sanoin ja osoitin kädelläni epämääräisesti kuplamme ulkopuolelle. ”Se vaikutti niin samanlaiselta. Tutulta. Ja tuota, ilmeisesti tuo musta massa ulkona tulkitsi haluni tutkia sitä tarkemmin tällä tavalla.”
Heilutin suurennuslasia laajassa kaaressa. Esine oli varsin hellyyttävä, mutta ihan järkevä ja looginen. Monessa pelissä suurennuslasi tarkoitti samaa kuin lähemmin tutkiminen, joten artefaktimassa oli käsittänyt pyyntöni tavallaan aivan oikein.
En halunnut ajatella, mistä se kaivoi syy-yhteydet ja oliko mönjä-Mars lukenut ne mielestäni, vai olinko minä tarpeeksi artefaktihybridi, jotta tällainen käsitteellisyys luonnistui… no, luonnostaan.
”Miten on? Mönjä Saturnukseen? Takaisin ulottuvuuspoimuun?” Josh kysyi samalla kun Seira otti suurennuslasin kädestäni.
”On outoa, että ylipäätään pystyin käskemään sitä. Tai no, kai siinä on järkeä, jos tämä massa on artefaktin luomaa eikä kuulu kenellekään. Jake Rossellon hallussa olevaa artefaktia en pystynyt käskemään, niissä on joku minulle tuntematon mekanismi, jolla ne määrittävät, kenellä on käyttöoikeus mihinkin artefaktiin. Tai jotain sinnepäin.”
Tai kenties Jake Rossellon halu muokata ympröivää todellisuutta oli ollut vain vahvempi kuin minulla, mutta siitä en hiiskunut sanaakaan, en ainakaan kun Seira oli paikalla. Joshille olisin sen voinut ehkä myöntääkin.
Antaessani ajatusteni siirtyä muuhun kuin meitä ympäröivän ilmiön tutkimiseen, suurennuslasi värisi Seiran kädessä ja muuttui savunriekaleiksi, jotka jäivät kiertämään kuplan sisäseinää.
Josh sohi savua sormellaan.
”Se voi olla yhä vaarallista”, Seira huomioi.
”Minusta näyttää, että se vain haluaa pois”, sanoin.
Meidän pieni ja säännönmukainen turvapaikkamme keskellä täysin piirteetöntä tyhjyyttä laskeutui koko ajan alemmas. Tiesin ja tunsin sen, vaikka sitä ei voinutkaan mitenkään havannoida. Jokaisessa suunnassa näytti aivan samalta.
Vilkuilin alas, pelkkää savua sielläkin.
”Huomaammeko, milloin Marsin pinta tulee vastaan?” Josh sanoi hyvinkin käytännönläheisesti.
”Ehkä. Yritän jotenkin tunnustella artefaktin kautta tai jotain”, vastasin.
Jos tummuus jatkuisi ikuisesti, se olisi varsinainen arvoitus sekin. Olikohan alla enää edes mitään pintaa?
Ja mikä tärkeintä, kuka tai mikä oli saanut artefaktin mustan aineen peittämään koko Marsin?
”Seira”, sanoin kokeilevasti. Joshin äidin puhutteleminen nimellä tuntui todella kummalliselta, mutta pilottipuvuissa oli vaikea saada tämän huomiota oikein mitenkään muutenkaan, ja käden heiluttaminen tämän kasvojen edessä olisi tehnyt minusta vielä oudomman miniäkokelaan kuin jo valmiiksi olin.
”Tuota, onko Koalition missään tiedoissa – vaikka sellaisissa salaisissa, mihin pelkät kadetit eivät pääse – mitään tietoa tai mainintaa siitä, että Marsista olisi löytynyt yksi artefakti paljon ennen muita kolmea?”
Kuulin hyväntahtoisen naurun, vaikka en sitä suoraan nähnytkään.
”Ei. Tai jos olisi, se olisi salattu minultakin. Marsin tukikohdassa olleet näköjään pitivät tietonsa visusti itsellään, osa mitä ilmeisimmin hautaan asti.”
Mietin Sebastiania ja mitä me olimme puhuneet ja sopineet.
”Ehkä ne halusivat suojella meitä. Jos ne ajattelelivat, että on parempi, että kukaan ei tiedä.”
Josh päästi paheksuvan tuhahduksen.
”Joo, sehän meni hyvin, jättivät artefaktisavun oman onnensa nojaan tänne vuosikausiksi ja nyt se syö meitä lähintä planeettaa. Oikein loistavaa ihmiskunnan suojelua.”
”Mitään planeetansyömistä ei pitäisi tapahtua. Artefaktin tekijät loivat sen…”
En halunnut sanoa vahvistin tai apuväline, en halunnut koko Koalition tietävän. Se oli sitä paitsi hypoteesi vasta.
”Ne loivat sen työkaluksi ihmisille, tai muille älyllisille lajeille. Artefaktin ei pitäisi pystyä toimimaan ilman, että tietoinen äly käyttää sitä.”
”Okei, Marsissa on kuin onkin pieniä vihreitä miehiä”, Josh tuumasi.
Sarkastinen heitto olisi normaalisti vaatinut jonkin yhtä näppärän vastakommentin, mutta suurennuslasin luomisen jälkeen jokin häiritsi minua. Artefakti oli kuunnellut minua. Tehnyt, mitä käskin.
Lisäksi Mars-mönjän massa oli liian iso tavalliseksi artefaktisavuksi: olin aika varma, että vaikka kuinka yrittäisin, en pystyisi luomaan omilla artefakteillani mitään planeetan kokoista.
Josh ei saanut artefaktiaineesta synkronoinnillaan mitään irti. Mitään teknologista se ei siis ollut.
Kuuntelin mukanani olevaa ja aina läsnä olevaa huminaa. Ikuisuuden ja alkuräjähdyksen kaiku, joka seurasi minua artefaktin myötä. Ymmärsiköhän tämä kuplan ulkopuolinen mönjä minut ihmiseksi vai joksikin muuksi?
”En usko että kannattaa miettiä niin pitkälle, katsotaan nyt ensin, mitä tuolla tulee vastaan”, Seira sanoi.
”Niin missä?”
”Alhaalla” Josh sanoi varsin kuivasti.
Kuplamme oli humpsahtanut läpi Marsia peittävästä kerroksesta sillä aikaa kuin filosofoin silmät kiinni. Artefaktilieju ei kuitenkaan halunnut päästää kokonaan irti: olimme kuin valtavan roikkuvan pisaran tai jääpuikon sisällä. Kuplan liike hidastui hidastumistaan.
Melkein odotin kuplamme lähtevän pian takaisin ylös kuin olisimme ripustettu kumilankaan, mutta eihän niin tietenkään käynyt. Olisi pitänyt jo muistaa, että artefakti ei noudattanut mitään loogiselta tuntuvaa fysiikkaa.
Liikkeemme pysähtyi ja jäimme roikkumaan jonnekin Marsin pinnan yläpuolelle. Silmämääräisesti arvioiden olimme pinnasta joidenkin satojen metrien päässä.
Artefaktin tumma massa peitti auringon ja koko taivaan mustuudellaan, joten maiseman olisi pitänyt olla täysin pimeä.
Se ei kuitenkaan ollut sitä. Alhaalla tuikki useita puolipallon muotoisia rakennuksia: Koalition vanha tukikohta. Sisällä näkyi siellä täällä pieniä valoja, myös kupolien kattojen valaistus oli selkeästi toiminnassa ainakin osittain. Hohtavia puolipalloja täpilitti osittain säännönmukainen valojen sarja kuin paras keinotekoinen tähtitaivas.
Marsin kamara erottui allamme tummana ja vähäpiirteisenä, sen pölyinen pinta ei antanut mitään erityisiä vihjeitä siitä, mitä planeetalla oli aikoinaan oikeastaan tapahtunut.
”Kohteemme lienee selvä”, Seira sanoi. ”Koalition vanhassa tukikohdassa on joku.”
Yritin nyökätä, kunnes muistin, että ele oli kypärä päässä melkoisen turha.
En oikeastaan olisi tarvinnut kypärää mihinkään, mutta halusin olla samanlainen kuin muutkin, näytellä kokonaista ja tavallista ihmistä. Voisihan se olla hyvä bluffi vastustajamme suuntaan.
”Miten me päästään sinne?” Josh kysyi ja osoitti ylöspäin. Roikuimme yhä artefaktipilvestä kuin suuri ja itsepintainen räkäklöntti.
”Olisiko hyviä improvisointiajatuksia?”
”Ei juuri nyt.”
”Hetkinen”, Seira sanoi. ”Huomaatteko?”
Meitä päin lensi jotain niin, että kuplan seinämä tömähti aavistuksen.
Jotain pientä, utuista ja mustaa, mikäli näin savuisen seinän läpi oikein.