Kupoliin oli tullut pimeää. Synkeää keskeneräistä asuinympäristöä valaisivat vain Seiran ja Joshin pukujen valot. Se oli yksi Sebastianin järjestämistä uutuuksista: aiemmin pilottien puvuissa ei ollut varsinaisia valonlähteitä, sillä niitä ei ollut ajateltu käytettävän avaruudessa pitkiä aikoja.
”Hei, valot sammuivat, huomasiko kukaan?” Josh kysyi.
Ye-Seon parvi leijui lähimmän sammuneen lampun ohi ja takaisin meidän ympärillemme.
MEIDÄT TOIVOTETAAN TERVETULLEEKSI.
Josh seisahtui paikoilleen ja kumartui sitten hieman kyyryyn, osoittaen sanansa parvelle.
”Mikä? Kuka? Neljäs artefakti vai? Hiukan pahaenteistä, kuule. Haluaisin säilyä biologisena olentona. Minulla on paljon hyviä syitä siihen. Ruumiin ilot ja silleen”, Josh ilmoitti.
Seira jätti tämän keskustelunaiheen huomiotta, josta olin varsin kiitollinen.
”Koalitio ei ole rakentanut suoraan kupolien alle muuta kuin pakollisia huoltotiloja. Ainakaan piirustuksissa ei ole mitään päämajaa suoraan tässä keskellä ja alla. Mutta jos johtolangat vievät sinne, olen toki sen puolella, että menemme. Meillä on tosin ongelma: miten? Minun näkökulmastani allamme on vain satoja kilometrejä Marsin kiveä.”
”Minä voin varmaan hoitaa sen”, ilmoitin.
Sitten mieleeni tuli jotain, joka sai taas aiempien tuntien tapahtumat muuttamaan aivoissani muotoaan aavistuksen verran. Kaikessa oli lopulta oma logiikkansa, myös Ye-Seolla.
”Silloin aiemmin Kuutukikohdassa, esineet menivät parvestasi läpi.”
MUISTAN.
”Miksi sitten odotit täällä? Eikö Marsin kiven läpi pääse samalla tavalla? Mihin meitä tarvittiin? Jos kerran tiesit koko ajan, että oikea suunta on alaspäin.”
EMME OLLEET VARMOJA. YKSI TIE KAIKISTA MAHDOLLISISTA.
”Mitä ne muut tiet sitten ovat?”
ARTEFAKTI EI VASTAA MEILLE. BIOLOGINEN SAA RESPONSSIN. BIOLOGISTEN OLENTOJEN KYKY.
”Okei”, sanoin, hieman epävarmana. En ilmeisesti pystynyt käskemään Marsin yllä leijuvaa artefaktimassaa samalla lailla suoraan ja selkeästi kuin omia artefaktejani, mutta oli varmaankin parempi, että Ye-Seo ei kuulisi sitä, ei ihan vielä ainakaan.
Eikö Ye-Seo ollut kuitenkin sanonut tarvitsevansa artefaktia? Parvella oli Marsissa siis muitakin tavoitteita kuin pelkästään herra Jaken etsiminen.
Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan niskassani. Pitäisi varoa, että emme joutuisi taas yhden suunnitelman välikappaleiksi. Meillä oli ainakin välinearvoa, jos ei mitään muuta. Biologisina olentoina olimme tarpeellisia Ye-Seolle sellaisenaan – ainakin jonkin aikaa.
Ye-Seo ei listisi meitä, koska olimme ainoat biologiset olennot lähimailla, jotka pystyisivät auttamaan tämän tavoitteissa ja ohjaamaan artefaktia. Koko parvi ei ollut aiemmista tapahtumista päätellen samaa mieltä, mutta jos Ye-Seo oli meidän biologisen statuksemme säilyttämisen kannalla, se riitti minulle turvatakuuksi.
Herkkä tasapainomme ja liittolaisuutemme piti ainakin kunnes lakkaisimme olemasta hyödyllisiä.
Josh nousi pystyyn kumman nopeasti, kuin jousi olisi ponnahtanut vapaaksi.
”Nuo valot. Ja varmaan kaikki muukin. Ei hitto.”
”Mitä?”
Olin itse päättänyt olla kertomatta puoliakaan mietteistäni ääneen, joten poikaystäväni kritisointi samasta käytösmallista olisi ollut tekopyhää. Josh-ajatuksenlukuni ei myöskään onnistunut täydellä teholla.
”Joka ikinen sähkölaite täällä, nyt ymmärrän. Myös nuo välkkyneet lamput, ihan kaikki, siksi päässäni tuntuu koko ajan siltä kuin olisin juonut eilen opiskelijabileissä enemmän kuin kunto sallii. Kaikissa laitteissa täällä on samanlaisia osasia kuin siellä labrassa oli.”
”Tarkoitatko ihmisten tietoisuuden fragmentteja?” Seira kysyi viileän asiallisella äänellä.
”Mitä muutakaan? Olen aika varma, että välkehdintä oli suunnattu meille. Ehkä varoitukseksi, ehkä tervetuloilmoitukseksi, en tiedä.” Josh kohautti harteitaan.
”Meidän pitää päättää, mitä teemme niille”, sanoin.
”Se kuuluisi oikeastaan Koalitiolle ja amiraaleille”, Seira kommentoi. Josh tuhahti radioon ennen kuin tämän äiti oli saanut lauseensa loppuun.
Minä tukahdutin samanlaisen tuhahduksen. Lamput pysyivät sammuksissa. Mikäli ne kuulivat, mistä me juttelimme, ne eivät ainakaan halunneet kommentoida Joshin teoriaa mitenkään.
”En minä itsekään aina noudata ohjesääntöä”, Seira jatkoi.
”Koalitio antaa sooloilla yllättävän paljon, kun saa organisaatiossa hieman luottamusta osakseen. Ei tämä mikään armeija ole. Mutta ihmisten tietoisuuksien osasten jättäminen tänne tuntuu väärältä, moraaliselta kannalta. Myös muut vaihtoehdot tuntuvat kyseenalaisilta.”
”Niihin sooloilumahdollisuuksiin liittyy, että meidän sukunimi on Niva”, Josh kommentoi äidilleen varsin kuivasti.
”En kiistä”, Seira sanoi hymy äänessään.
”Ei ehkä kannata tehdä mitään isoja päätöksiä vielä”, sanoin ja yritin katsoa Ye-Seon parvea kohti. Se vielä puuttuisi, että nanobottinainen imisi kaikki Mars-tukikohdan lamput itseensä. Miljoonien lumenien loistava ja kauhistuttava Aurinkokunnan valtias Ye-Seo.
”Ensin tutkitaan, sitten hutkitaan. Olen kypsynyt ja järkevöitynyt näillä seikkailuilla, vaikka Koalitio tunkeekin äidin nykyään esiliinaksi eikä selkeästi luota arviointikykyyni”, Josh sanoi.
Päätin luoda kuplani ennen kuin eksyisimme liikaa sivuraiteille ja moraalifilosofiseen kinasteluun. Meillä ei ollut tarpeeksi tietoa, joten emme voineet tehdä mitään päätöksiäkään. Suuntia jäljellä oli tasan yksi: alas.
Tutut välkehtivät kuusikulmiot muodostuivat ympärillemme ja Ye-Seon parvi pörräsi ympärillämme kuin kotia etsivä mehiläisparvi, yhtenä lähes kiinteänä möykkynä.
Josh ja Seira siirtyivät seisomaan hieman lähemmäs minua, varsin tietoisina, mitä tuleman piti.
”En aio vilkuttaa katulampuille heippa”, Josh ilmoitti.
Sitten annoin meidän humpsahtaa reilusti alaspäin, suoraan allamme olevan mustan massan ja mössön lävitse.
”Tuntuu vatsanpohjassa”, Seira sanoi.
”Toivottavasti ei huonolla tavalla”, vastasin.
”Ei, ei. Tunnen itseni nuoreksi jälleen, kun seikkailen näin. Olisi pitänyt ottaa myös Lauri mukaan.”
”Äiti, ei.”
Poikaystäväni sanat olivat nopeat ja painokkaat.
”Kyllähän tämä toki sujuu tälläkin porukalla.”
”Sujuisi myös ilman esiliinoja ja vartijoita. Ehkä jopa paremmin.” Josh ei narissut vaan oli suora, sanojen lävistäessä radioaallot kuin täsmäammukset.
”Tiedän kyllä. Kiitos äskeisestä. Olen sinusta ylpeä, Joshua.”
Kahdeksan sanaa riitti siihen, että Josh ei keksinyt mitään nasevaa vastattavaa.
Minua hymyilytti.
Päätin kiinnittää huomioni Nivan perheestä toisaalle.
Odotin kalvava tunne oman vatsani perällä sitä, että jotain ikävää tapahtuisi. Tyypillisesti jotain ikävää tapahtui, jos ensin oli tapahtunut jotain hyvää ja mukavaa.
Ottaisiko jompi kumpi artefakteistani kontaktia tähän toiseen kaltaiseensa, jonka vanat näin? Tapahtuisiko jotain samanlaista kuin meidän laskeutuessamme Marsin pinnalle?
Näkemäni vanat eivät tosin olleet kokonaan todellisia, eivät sitä samaa artefaktiainetta, jota leijui paksuna mattona Marsin taivaalla. Marsin peittävä anomalia oli fyysinen ilmiö, jonka näkivät aivan kaikki, myös kotipihallaan kiikaroivat ihmiset kaukana Maassa. Minua Marsin alle houkuttelevat tiet eivät näkyneet kuin valituille.
Minä olin artefaktin valitsema, minun kuuluikin olla täällä. Tiesin, että sekä minun että Ye-Seon kuuluikin tehdä tämä matka. Ajatus ei ollut huojentava, vaan se sai entistä raskaamman tunteen laskeutumaan jonnekin keskivartaloni tietämille.
Kuplan seinän läpi oli mahdoton nähdä kovin selkeitä yksityiskohtia Marsin kivisestä pinnanalaisesta maailmasta, eikä geologia muutenkaan ollut suurin kiinnostuksen kohteeni. Olisin kuitenkin mieluummin tuijotellut kiviä kuin kiinnittänyt huomiota jokaisen sekunnin myötä voimistuvaan tunteeseen siitä, että joku tai jokin tavoitteli minua. Se lähentyi minua, suhisi hiuksissa ja tahtoi antaa minulle jotain. Jonkinlaista energiaa. Lupauksen ja toiveen.
Tunne oli niin vahva, että en voinut kuvitella sitä.
Voima, joka ei koskaan loppuisi kesken, jolla ei olisi rajoja. Voisin tehdä mitä vain, olla mitä vain, päättää kaikesta itse.
Kuuliko Ye-Seo sen kutsun myös, vai oliko se varattu biologisille olennoille?
Juuri kun olin sanomassa asiasta ääneen, kuplani hulmahti avoimeen tilaan. Onkalo oli täysin pimeä, joten mitään ei voinut nähdä. Tiesin ympäristön muuttuneen siitä, että tietynlainen vastus oli kadonnut ja palloamme oli helpompi liikuttaa.
Se toinen, se jokin, tuntui olevan lähempänä.
Hyvin lähellä.
Olin aika varma, että Ye-Seo tiesi siitä myös, vaikka tämä ei enää voinutkaan käyttää artefakteja samalla tavalla, eikä varmaan ollut saanut samanlaisia lisäaisteja kuin minä, sen jälkeen kun tungin artefaktin osaksi itseäni.
”Tuota”, Josh sanoi ja käännyin samaan suuntaan.
Kuplamme pintaa pitkin kulki käsiä. Isoja, mutta selkeästi ihmiskäden muotoisia. Ne koskettelivat pallon pintaa varoen, yksi veti sormellaan sen pintaa, toinen kuljetti kämmentä varovasti sen seinää pitkin. Joshin pilottipuvun valaistuksessa ei nähnyt, minne kädet menivät ja mistä ne tulivat, mutta ei tarvittu lottokuponkia tai suuria älynlahjoja veikkaamaan, että ei ainakaan ihmisvartaloon.
”Nuo kutsuivat minua. Nuo ovat ne vanat.”
Itsestäänselvyyksien sanominen ääneen ei tehnyt tilanteesta yhtään selkeämpää, outoa kyllä.
Ye-Seo oli aivan hiljaa, tämän möykkyinen parvi pörräsi keskellä kuplaa.
Huolestuttavaa.
”Nyt on parasta selvittää, mitä täällä ihan oikeasti tapahtui”, Seira ilmoitti.
”Meidän pitänee luopua kuplasta, mutta en tiedä, mitä nuo kädet ja tuo… aine sitten tekevät”, ilmoitin.
”Eikö kupla olisi turvallisempi kaikkien kannalta?”
Venkoilin, en osannut selittää asiaa kovin hyvin. Tiesin vain, että se jokin, joka oli odottanut minua täällä, halusi että puhuisin sille suoraan. Tämä paikka oli odottanut myös Ye-Seoa, jotakuta meidän kaltaistamme – kummallista hybridiä.
Olin aika varma, että jos keskittyisin, kutsu muuttuisi mielessäni kuiskauksiksi ja supinaksi korvissa. Aistini tulkitsivat saamiaan signaaleja miten halusivat ja usein sillä tavalla, joka oli tuttua, jotenkin ihmiselämään yhdistettävissä.
Työnsin käteni kuplasta ulos yrittäen tavoittaa kättä, yhtä niistä kymmenistä, jotka yrittivät saada kuplastani selkoa ja tunnustelivat sen ulkopintaa.
”Keitä te olette?” kysyin. Ajattelin äänensävyni olleen neutraalin kohtelias, mutta kysymys tuli suustani enemmänkin syytöksenä. Ehkäpä minun olisi pitänyt jättää puhumisosuus Seiralle ja Joshille.
Kädet eivät vastanneet, joten nappasin omallani kiinni lähimmästä, itsekin hämmästyen reaktionopeuttani. En yleensä ollut hyvä pallopeleissä tai saamaan koppia mistään heitetystä esineestä. Mutta tämä tuntui helpolta, kuin minun olisi pitänytkin tehdä niin.
Pitänytkin liittyä meitä tavoittelevaan massaan.
Aavemaiset sormet nappasivat kiinni omistani, koko kehoni läpi kulki väre. Se ei ollut sähköisku, ei mikään voimakas säpsähdys, enemmänkin hitaasti ryömivä ja vääjäämätön, raskas kuin öljy.
Neljännen artefaktin ydin oli täällä. Mutta se ei enää ollut yksittäinen esine. Artefaktin muoto, joka oli aina ollut vain esitys ja yksinkertaistus todellisesta, ihmiselle käsittämättömästä ja useampiin ulottuvuuksiin kurkottavasta rakenteesta, oli kadonnut. Se oli hukkunut kokonaan siinä, mitä täällä on tapahtunut – tai oikeammin, mitä täällä oli tehty.
Tunsin epätoivoa ja kaipuuta, joka ei ollut omani. Se välittyi sormista ja käsistä minuun, tarttuen johonkin ja johonkuhun, joka oli ollut samanlainen, tai ehkä oli yhä. Eri suhteessa vain.
”Nuo kädet eivät varmaan ole käsiä ihan sattumalta”, Josh sanoi.
”Joo”, vastasin.
”Ovatko ne loput Marsin koalitiolaiset?” Seira kysyi, äänessään selkeä kirkkaus.
”Niin se taitaa olla. Liittyneenä artefaktiin”, ilmoitin.
Omaan käteeni oli sillä välin tarttunut yhä useampia haamukäsiä. Ne kierteilivät kuplaa ympäröivästä tyhjyydestä esiin kuin jonkinlaiset hautakammiosta esiin luikertelevat käärmeet. Niitä oli kymmeniä, ehkä satoja, ja näkökenttämme rajalla näin lisää sormia.
Kaikki ne halusivat osan minusta, koska minulla oli ollut tietämättäni suuri rooli, vaikka en ollut tarkoittanutkaan niin tapahtuvan.
Jokin tuntematon värjötti minussa kuin piripintaan täytetty lasi; odottaen sitä, että kuohuisin yli.
”Minusta tuntuu, että ne vahvistavat minua. Ja minä niitä.”
”Miten niin?” Seira hämmästeli ja yritti osoittaa meidän suurimmalla taskulampullamme kohti pimeyttä.
Josh vilkaisi Ye-Seon parvea ja käveli lähemmäs kuplamme seinää, katsoen syvemmälle tilaan, joka vaikutti olevan varsin laaja ja säännönmukainen. Epäilin sitä artefaktilla luoduksi.
“Ei olisi kovin kaukaa haettua, jos haluaisi ajatella, että kaikki artefaktit ovat jotenkin liitoksissa toisiinsa. Nehän eivät ole sillä tavalla fyysisiä esineitä, kuin me asian käsitämme, vaan hieman enemmän. Kaiken sen peruusteella mitä minä tiedän, juuri kukaan ei käyttänyt tai osannut käyttää niitä meidän aurinkokunnassamme ennen kuin Emmerie silloin yhtenä jouluna onnistui siinä. Herra Jaken suhteen aikajana on epämääräisempi, mutta sen ukonkin suurimmat stuntit ajoittuvat samoihin aikoihin. Ainakin ne mistä me tiedämme.”
“Ahaa”, Seira sanoi.
LOMITTUMINEN.
Ye-Seo puhui viimein, mikä rauhoitti minua jonkin verran. Ainakaan parvi ei juoninut juuri nyt mitään sellaista, mistä meille ei kannattanut sanoa halaistua sanaa.
”Tämä kaikki jotenkin vahvistaa minua. Tai kutsuu, miten vain. Tekeekö se samaa sinulle? Teille?” Yritin kömpelösti osoittaa kysymykseni Ye-Seon suuntaan, joka oli tällä hetkellä lähinnä epämääräinen ilmapallon kokoinen ja metallinvärinen pilvi. Minun oli ollut kaikesta huolimatta hieman helpompi puhua naiselle, kun tällä oli edes jonkinlainen ihmismäinen muoto.
MARS KUTSUI MEITÄ MOLEMPIA. TIE.
Olin osannut jo osin arvata sen.
Yritin vetää käteni pois, mutta se ei enää lähtenytkään irti.
Yritin uudelleen, mutta Koalition haamujen ja artefaktin rippeiden sormet kiertyivät ranteeni ympäri vailla mitään halua päästää minua lähtemään. Minä olin osa niitä. Osa aivan samaa kappaletta. En oma itseni laisinkaan enää.
Pitäisikö minun jäädä tänne?
Tietämättä ahdingostani Josh käveli aivan kuplan seinän viereen.
“Marsin anomalia alkoi kasvaa, kun aloit rutiininomaisesti käyttää sitä artefaktia, jonka me pöl… saimme ex-puh… Jake Rossellolta. Kuusta.”
Jopa Joshilla oli vaikeaa muistaa, että Ye-Seo ei tiennyt kaikkia tarinan yksityiskohtia.
“Huomaan yhteyden”, sanoin. “Mutta miksi peittää koko planeetta savuun?”
“Ymmärrämmekö me noita ulkona olevia? Vastaako joku sinulle?” Seira kysyi.
Vähäeleisesti yritin yhä nykiä kättäni. Se sojotti ulos kuplastamme kulmassa, joka oli hyvin epämukava. Käteni puutui ja alkoi jomottaa.
“Ei, niillä ei ole sanoja enää. Ja minä en taida saada kättäni pois.”
“Häh?” Josh kuulosti hämmentyneeltä. Poikaystäväni oli tottunut siihen, että pystyin supersankarivoimillani mihin vain. Kyllä minä hyvin pitkälti pystyinkin, mutta tämä oli eri asia. Oli asioita, joita en halunnut tehdä, vaikka olisin pystynytkin siihen.
“Marsin anomalia on artefakti ja kaikki ne ihmiset täällä. Ne tekivät kaikkein mahdottomimman ratkaisun, tai en tiedä halusivatko ne tehdä juuri niin, mutta niin ne päättivät joka tapauksessa. En tiedä, miten tuollainen prosessi vaikuttaa ihmisjärkeen. Jos siellä olikin jotain inhimillistä, en tiedä, onko täysin enää.”
Seira otti kiinni kädestäni ja yritti kääntää sen pois kuplan seinästä, onnistumatta siinä.
”Tämä on vain teoria, koska missään ei lue asiasta mitään. Mietin asiaa, ja siinä on minusta järkeä. Luulen, että artefakti oli täällä, koska sillä oli tarkoitus tuottaa energiaa Marsin maankaltaistamiseen tai ruuantuotantoon. Sehän voi tuottaa loppumattomasti energiaa, eikö totta?”
Poikaystäväni äiti oli yhtä terävä kuin poikansakin. Arvostin Seiran viileää logiikkaa ja minua hävetti, miten olin ensitapaamisella lähinnä huutanut tälle kuin juuri murrosikään tullut teini.
”Pystyy joo, mutta ei ruokaa tai vettä, joka pysyy olemassa, ihan kuin ei mitään muitakaan kiinteitä esineitä, jotka ovat pysyviä. Pitää keskittyä koko ajan ja luopua muusta, mitä artefaktilla voi tehdä, jos haluaa tehdä jonkun esineen tai biologista osaa simuloivan rakenteen”, sanoin vähän kireästi, katsoen jalkaani, joka ei ollut oikeastaan jalka, vaan artefaktin esitys, joka noudatti minun tiedostettua tai tiedostamatonta kehonkuvaani.
”Se oli se Koalition virhe sitten”, Seira sanoi yksinkertaisesti. ”Se kohta laskelmaa, joka meni pieleen.”
”Olisin halunnut tavata sen tyypin, joka pystyi käyttämään artefaktia silloin vuosia ja vuosia sitten.”
”Varmaankin osa tuota… mönjää”, Josh sanoi.
En olisi halunnut myöntää sitä, mutta olin kenties puraissut suuremman palan kuin pystyin käsittelemään. Minun piti räpytellä silmiä ja puhaltaa voimakkaasti ulospäin, jotta en olisi panikoinut. En saanut kättäni irti. Seira ei saanut kättäni irti. Kuplan ulkopuolella odottava massa halusi minut, koska olin ihan kuten se: ihmisen ja artefaktin sekasikiö. Ja se toinen massa oli isompi, vahvempi, voimakkaampi kaikin tavoin. Siellä oli enemmän porukkaa. Minua oli vain yksi.
Olin vain yksi tytöntyllerö, joka oli kuvitellut suuria itsestään.
”Miksei me vaan tapella? Pari salamaa, käsi irti. Tuhotaan Marsin anomalia ja mennään kotiin”, Josh totesi kuin se olisi ollut helpoin ratkaisu kaikkeen.
”Josh hei”, sanoin.
”Mehän tuhosimme yhdessä ison pinon minun synkronointikloonejani, ja sen tekoälyhepun maitovalaan ohjaamossa. Kyllä sinä tuonkin päihität.”
”Nuo tuolla ulkopuolella ovat olleet oikeita ihmisiä, ne eivät ole mitään kopioita.”
Päätin olla muistuttamatta Joshille, että minä olin aivan yhtä lailla hybridi ihmistä ja artefaktia, samanlainen kuin Marsin anomalia, eri suhteessa vain ja eri tavalla luotu. Saiko minutkin tuhota tuosta vain, ilman oikeudenkäyntiä?
”Entä sitten? Joskus pitää tehdä valintoja. Jake Rossello oli oikea ihminen, ei olisi eka kerta.”
Vedin pitkään henkeä ja laitoin silmät kiinni. Umpikuja mikä umpikuja.
”Niin, mutta se taisi olla virhe. En haluaisi tappaa ketään enää. En ainakaan suunnitelmallisesti. Tietäen, mitä olen tekemässä.”
Kylmäverisesti, teki mieli lisätä. Murhaaja-minä. Tappaminen tuntui kylmältä. Ei miltään. Ehkä siksi en halunnut tehdä sitä enää.
Nykäisin kättäni vielä kerran ja se ei hievahtanutkaan.
En saanut millään kerättyä itseeni sellaista raivoa ja inhoa kuin Jake Rossellon suhteen keskellä tyhjää avaruutta. Artefaktiin fuusioituneet ihmiset eivät olleet pahoja, ne ihmiset olivat vain valinneet hankalassa tilanteessa edes jotain, aivan kuten minä olin tehnyt koko seikkailuni ajan itsekin. Minä olin tunkenut artefaktin itseeni ja se oli toiminut, muuten olisin ehkä kuollut. Täällä prosessi oli toiminut toisella tavalla, vähän huonommin, epätäydellisesti. Kuka minä olin tuomitsemaan muiden valintoja?
Huomasin Seiran kääntyneen Ye-Seon pilveä kohti. Nanobottinainen oli ollut taas hiljaa keskustelumme ajan, ja Seira tuskin oli unohtanut laboratoriossa sattunutta pientä välienselvittelyä. Ye-Seo oli vielä yksi palapelin osa, josta kukaan meistä ei tiennyt, mihin koloon nainen parvineen lopulta kuuluisi. Minulla oli arvaukseni, mutta toivoin silti, että olin väärässä.
Parvi surisi ja muuttui jälleen enemmän ihmishahmoiseksi vain hajotakseen ympärillemme muutama hetki myöhemmin. Ihmisyys oli vain hetken kuvajainen, helposti katoavaa.
ME HOIDAMME SEN.
”Menemällä osaksi sitä? Entä Jake Rossello? Haluatko sinä tai te olla osa tuota?” ihmettelin.
HALUAMME OLLA OSA JOTAIN SUUREMPAA.
Parvi surisi hetken, ja minun ojennettuun käteeni sattui todella. Pelkäsin, että artefaktimassan kädet repisivät vielä koko käteni mukanaan, ja sitä en enää ehkä osaisi paikata artefakteilla. Liikaa artefakteja kaikkialla, kolme tässä kummallisessa maanalaisessa tilassa.
Artefaktit halusivat lähelle toisiaan, vääntäen ja kääntäen maailmaa ja todennäköisyyksiä. Vai oliko se pelkästään seuraus, ei syy? Artefaktien käyttäjät hamusivat lisää voimia ja valtaa, Ye-Seo halusi löytää tien. Minä en halunnut mitään, mutta olin ollut utelias ja innostunut tekemään sankaritekoja. Sekin riitti.
MINÄ PYSTYN SIIHEN. OTTAMAAN NE KAIKKI.
”Niitä on aika monta. Ei ole siis tarkoitus epäillä, en vain halua, että kukaan haukkaa liian suurta palaa”, sanoin ääni väristen. Sattui todella.
”Puhummeko me vain Ye-Seon kanssa nyt? Minun piti pyytää Hannalta anteeksi sitä, että olin manipulatiivinen ääliö, vaikka minulla oli toimintaani kyllä oikein hyvät syyt”, Josh sanoi.
NIIN MIEHILLÄ ON AINA.
”Sanoisin Josh, että vastaus kysymykseesi on joo”, mutisin puoliääneen. En halunnut menettää tätä, näitä älyttömiä keskusteluita, ihmisen elämääni. Luopuminen kaikesta tästä ei käynyt päinsä, kuten ei tappaminenkaan.
Seira nauroi radioon lämpimän hersyvästi.
”Tunnen paljon mukavia miehiä, Joshuan isä on heistä yksi”, Seira sanoi.
”Anteeksi kaikki, mutta minä… käteen sattuu tosi pahasti. Jos teemme jotain kolmistaan – nelistään, aikaa ei ole kovin paljon”, sanoin hiljempaa kuin olisin halunnut, kuulostaen siltä tyypiltä koulun aulassa, joka ei uskaltanut kysyä apua kunnolla ääneen löytääkseen oikean luentosalin, vaan mumisi jonnekin seinille.
Olin ollut sellainen, ja olin yhä.
Jokin iso mätkähti vasten selkääni ja taisin kiljaista.
”Minä se vain olen”, Josh sanoi. Tuntemus rekisteröityi viimein aivoissani halaukseksi.
”Ajattelin vain sanoa, että kiitos. Aiemmin olisit vain tehnyt jotain kysymättä keltään, ehkä tosiaan jättänyt minut ja äidin yksin. Rynnännyt johonkin etkä ainakaan pyytänyt apua.”
”Öö. Jaa.”
Lukemattomat dronet juoksivat nyt pitkin minun kättäni, kohti kuplan seinää, kuin kysyen lupaa.
Minä päätin antaa niiden tehdä sen. Välittämättä siitä, mitä se tarkoitti, ja olinko luomassa Ye-Seosta meille vieläkin pahempaa uhkaa kuin Marsin artefaktilieju oli koskaan ollut. Jotain piti tehdä, ja parvella oli idea. Jos Ye-Seo halusi yrittää, ei minulla ollut valtaa estää.
Kuin pimeydessä loistava helminauha Ye-Seon parvi lensi ulos tummasta kuplastani, kiertyen jokaisen aavekäden ympärille, mutta ei kuin kahleet tai ketjut, vaan kuin usva, tuuli tai henkäys. Kädet siirtyivät sitä kohti, tavoitellen, tullen vastaan.
Artefaktimassaa oli paljon, liikaa. Se täytti koko kammion kuin valtava tahra, ja Ye-Seo oli pikkuruinen hopeanvärinen jono tuikkivia tähtiä keskellä tyhjyyttä ja toivottomuutta.
Musta lieju loiskui droneparven yli kuin roskaiset aallot. Kädet nappasivat mukaansa yksittäisiä droneja, viskaten ne kauemmas, hajottaen kaiken. Mustaan upotessaan metallinvärinen tuike katosi näkymättömiin, ja jokaisen dronen myötä tila oli hieman pimeämpi.
Minä ujutin käteni takaisin kuplaan ja ravistelin sitä, peittäen kyyneleeni kehoni liikkeeseen.
Jos tämän symbioosin tulos olisi mitä pelkäsin, se haluaisi minutkin.