Tämän tarinan ehdottomasti tärkeintä osaa ei ole vielä edes kerrottu, pyhäinhäväistys ja katastrofi, vaadin epäkohdan välitöntä korjausta! Kelataanpa siis hieman takaisinpäin, minuun ja seikkailuuni ohjaamossa.
Koalitio oli siis päättänyt taistella oikeudestamme matkata Marsiin. En ole haasteista perääntyvää tai pelkuruutta osoittavaa miestyyppiä, mutta olisihan tämän tilanteen varmasti voinut ratkaista useammalla muullakin tavalla kuin sillä, että lähdimme mittelemään voimiamme planeettojenvälisessä avaruudessa täysin palkein ja rinta rottingilla.
Sota-alusten laserit välkkyen, alukset matkaan ja pahiksia pataan kuin parhaimmassakin sekundaelokuvassa. Ikävä kyllä näissä hommissa joku joutui oikeasti tekemään työtä sen eteen, että jossain minun mukavan ja seesteisen ohjaamon ulkopuolella räjähteli aluksia romupilviksi avaruuden mustuuteen.
Mitähän mieltä vanhempani olivat siitä, että lupauksista huolimatta olimme päätyneet keskelle täysimittaista rähinää? Nehän olivat luvanneet suojella ja näin. Ettei enää sattuisi mitään kamalaa.
Kuten tyypillistä, vanhemmat eivät voineet pitää sellaisia lupauksia.
En ollut kuullut kummastakaan mitään rähinän alettua. Eikä se haitannut yhtään.
Epäilin kyllä, että pariskunta Nivalla saattoi olla näppinsä pelissä siinä, että minä lensin tällä hetkellä tätä maitovalasta enkä esimerkiksi miekkavalasta. Vastustin kiusausta kuluttaa arvokasta aivokapasiteettiani siihen, että olisin luntannut jostain lokista, kuka epäonninen oli tungettu lentämään Laksun parina.
Kosminen silmä valvoi varmasti sitä raukkaa.
Niin, väitin siis että en ole pelkurityyppiä. Historiankirjat saattaisivat muistaa tämän tilanteen eri tavalla, sillä tähän mennessä olin lähinnä käyttänyt loistavia pilotinkykyjäni väistellen kummallisia näkymättömiä pulsseja ja Emmerien autettua epäkoventionaalisella laskutoimituksellaan, minun oli pitänyt väistellä kummallisempia tummia… ei-mitään. Ne pystyi havaitsemaan vain siitä, että niiden kohdalla avaruus oli täysin tyhjä. Tähtiä ei näkynyt, mitään taustasäteilyä ei ollut. Lämpötila tasan nolla kelviniä ilman lämpösäteilyn ripettäkään. Joku muinainen tutkija olisi iloinnut lukemasta, joskus kauan sitten täyteen nollaan pääseminen oli ollut hankalaa, oikea luonnontieteellinen saavutus.
Minun aivoihini ei oikein mahtunut, miksi kukaan ehdoin tahdoin halusi tavoitella nollaa tai olla nolla, mutta taidan tässä hieman eksyä aiheesta. Siis, avaruuden tyhjät läikät, joita olin väistelemässä.
Onneksi alueet olivat kapeita ja väistettävissä, kun tiesi mitä hakea. Maitovalaan sensorit eivät olleet mitään uskomatonta tutkimuksen huippuluokkaa, mutta sentään päivitetty tätä reissua varten parempiin kuin mitä täysin rutiinialus olisi mukanaan kantanut.
Asiat olivat vahvasti sillä tavalla, että artefaktilla oli tässäkin avaruuden aukkonäytöksessä näppinsä pelissä, tai oikeammin sillä yhdellä taholla jonka uskoin pystyvän tähän temppuun, eli Jake Ääliö Rossellolla. Tai sitten nanobottinaisella eli Ye-Seolla, mikä ei ollut yhtään parempi ajatus.
Kokemuksen perusteella olin kuitenkin valmis väittämään, että Ye-Seon tyyliin olisi sopinut paremmin ohjaamoon ilmestyminen ja outojen, kunnon paatoksella mutta todellisuudesta irtautuneen oloisesti heiteltyjen kosmisten totuuksien laukominen.
Kamalaa, Ye-Seo ja Laksu olisivat saattaneet tulla hyvin toimeen keskenään.
Minun tehtäväni tässä hommassa oli varsin epäkiitollinen, selkäni taakse jäävien räjähdysten ja tyylikkäiden kuittausten esittämisen sijaan istuin ohjaamossa yksin eikä kukaan edes nähnyt, miten saumattomasti lippani sointui hiusteni väriin. Traagista ja valitettavaa. Onneksi sentään tekemäni täsmälliset ja huipputarkat väistöliikkeet jäisivät Koalition lokiin, joten niistä voitaisiin kirjoittaa alaviite avaruustaistelun historiankirjoitukseen.
Kunhan mitään liikettäni ei nimettäisi Nivan manööveriksi tai vastaavaksi. Josh-kierre kuulosti sekin aika typerältä. Joshua taas aivan liian raamatulliselta, kuten aina. Huoh, vanhemmat olivat tehneet tästäkin todella vaikeaa.
Pinkin paholaisen piruetti?
Olisi paras keksiä joku nimi ennen kuin jokin huonoista vaihtoehdoista vielä ottaisi ja vakiintuisi.
Inhottavaa tosin myöntää, että hienostuneita ohjausliikkeitäni häiritsi se, että aina välillä näin jossain näkökenttäni reunoilla kuvajaisen, joka muistutti itseäni. Vanhoilla hiuksilla, mutta minä se olin.
Yritin aluksi olla kiinnittämättä mitään huomiota siihen, koska ilmiselvästi minua haluttiin provosoida.
Kunhan tilanne olisi ohi, selvittäisin, mistä hahmot oikein tulivat – avaruusaluksen ohjaamoon pitäisi olla mahdotonta tehdä tietomurto. Edes minä en tiennyt, mistä olisin sellaisen tekemisen aloittanut. Järjestelmä oli monikerroksinen ja arkkitehtuuriltaan erikoinen, ja lisäksi hajautettu osiin niin, että sen sorkkiminen oli erityisen hankalaa. Koalitio ei paljastanut täysiä yksityiskohtia edes piloteilleen, turvallisuussyistä tietenkin.
Toki kuka tahansa pilotti saattoi kuluttaa aikaa ohjausjärjestelmän tutkimiseen huvikseen ja vähän kuin viran puolesta, mutta siitä taas jäi loki lippaan. Yksittäisen lipan oli tietysti peukaloitavissa paljon helpommin kuin aluksen järjestelmä, mutta minun lippaani ei ollut kukaan päässyt käsiksi, se oli pomminvarmaa.
Koalitio mainosti, että kiitos lipan, systeemi oli peukalointivarma. Kenen tahansa muun kuin aktiivisen pilotin synkronointijälkeä ei hyväksytty ja järjestelmä hälyttäisi siitä. Mutta minä en nähnyt missään mitään ilmoitusta siitä, että systeemiin olisi tunkeuduttu.
Pohtiessani tietomurtoja ja syntyjä syviä viestikanava aukesi kilahtavan merkkiäänen kera. Se piti itsepintaisesti paikkansa lähes keskellä käyttöliittymää, vaikka yritin huiskia sitä henkisesti sivummalle. Olkoon vaikka koko maailman media ja kolmesataa musiikkialan huippumanageria, minulla sattui nyt olemaan hieman kiire. Ehtisin vastata haastattelupyyntöihin jälkikäteen.
Itsepäinen ikkuna ja sen surina sai minut lopulta heittämään koko signaalin auki. Videokuvan jätin avaamatta. Joku raja nyt tässäkin, kuka ikinä häiritsikään minua kesken lentämisen. Ainoastaan Thealla oli häiritsemiseen virallinen oikeus, ja jos nyt olen rehellinen, sitäkin olin sietänyt lähinnä, koska oli pakko.
Ihmisille juttelu oli ajanvietteenä ihan hauskaa, en ollut koskaan kaihtanut sitä. Mutta silloin kun tein asioita tosissani, siinä ei ollut sijaa kenenkään muun mussutukselle. Silloin toimittiin ja tehtiin juttuja tosissaan, enkä kaivannut kenenkään mielipidettä sotkemaan omaa kristallinkirkasta ja partaveitsenterävää älyäni.
Paitsi no okei, ehkä Emmerien.
Joka voisi antaa kuulua itsestään kunnolla ennen kuin minun pitäisi käyttää ikävää, varsin tunnepitoista ja jollain tasolla ripustautuvaa huoli-sanaa.
Suriseva pörinä tuntui pyrkivän jonnekin korvakäytävääni syvemmälle. Tiesin tuntemuksen olevan lähinnä vain aivojeni tapa tulkita monimutkaista signaalia, mutta teki silti mieli kaivaa korvaa. Mielellään vähintään puolitoistametrisellä ruuvimeisselillä.
”Okei, sano asiasi nopeasti, koska-”
Ehdin sanoa noin puoli lausetta ennen kuin minut keskeytettiin. Kamalaa, vulgaaria ja huonotapaista.
Oudon nariseva ja samalla tuttu ääni täytti ohjaamon. Minun piti käyttää aivojeni prosessointivoimasta ainakin puolet siihen, että sain aluksen pidettyä suunnilleen siellä missä piti, enkä tehnyt äkkiliikkeitä pelkästä hätkähdyksestä. Naurava ja riipivä, minua pilkkaava ääni oli oikein tuttu. Se vain kuulosti erilaiselta kuin oman kalloni sisällä.
Olen toki katsellut peiliin ja joidenkin mukaan varsin usein, mutta tämä oli nyt kyllä jo vähän liikaa, vaikka olinkin odottanut sitä. Estin sanojen välittymisen tajuntaani suunnilleen yhtä nopeasti kuin uudet vieraani olisivat osanneet sanoa ”pahat kloonit ovat kliseisiä, erityisesti maanisesti virnistelevinä”.
Todella laimeaa ja ärsyttävää, mutta myös hankalaa, kun oma virnuileva naama peittää koko synkronoinnin kaistan ja lipan antaman käyttöliittymän. Joo, osasin kyllä synkronoida käytännössä unissanikin, mutta en pystynyt ohjaamaan avaruusalusta samalla kun joku lähettää noin kahdeksansataa kopiotani päällekkäin limittäin sikin sokin jokaiseen osaan tajuntaa. Irvistelemään ja pilkkaamaan.
Olen varma, että yksi niistä haisi samalta kuin sukkani ovat haisseet viimeksi murrosiän alkamisen aikaan. Tai vaihtoehtoisesti herra Rossello oli kloonannut minun olevaisuuteni lisäksi myös märän kuolleen rotan ja yhdistänyt sen halpaan pesuaineeseen.
Anteeksi nyt vain, mutta oikea Joshua Niva tuoksui aika paljon paremmalta. Nämä olivat halpoja sekundakopioita.
”Painukaa nyt helvettiin siitä!” sylkäisin ja yritin roikkua kiinni todellisessa aluksen ohjausdatassa.
Irvailu jatkui. Hampaita. Yök. Toivottavasti hammashymyni ei näyttänyt oikeasti tuolta.
Kelmeä ja jotenkin keltainen. Ja terävä.
Sen oli nyt sentään pakko olla vain joku systeemin häiriö.
Minulla ei ole tapana luovuttaa. Se taisi päteä myös vastustajiini.
Olisipa joku valehdellut klooneilleni luonteeni yksityiskohdista, jotta ne eivät olisi kopioineet samaa toimintamallia. Tai olisipa joku kertonut niille, että jossain on jotkut megabileet, joissa pääsee automaattisesti kuuluisaksi ja tärkeäksi. Ennen olisin maininnut naiskauneuden, mutta Emmerie loukkaantuisi, joten jätetään väliin.
Äh, oli tämä nyt varsinainen koitos. Huidoin kloonejani kuin itsepintaisia kärpäsiä.
Epätyylikästä. Pitäisi keksiä jotain parempaa.
Minä osasin ohjata alusta vaikka unissani. Minähän olin oikeastaan syntynyt tähän hommaan, halusin tai en. Koalition mahtisuvun kultapoika.
Kaikkien onneksi olin halunnut ryhtyä pilotiksi, koska olin siinä helvetin hyvä, kiitos minulle sattuneen synkronoinnin luonnonoikun.
Päätin tehdä jotain, mitä avaruusaluksen ohjaamossa ei koskaan tehdä.
Suljin silmät.
Se toimi – osittain.
Minähän näen sähkömagneettisten voimien linjat vaikka silmät kiinni. Tunnen, missä on sähkölaitteita, vaikka en katsoisi sinne päinkään. Napsautan teenkeittimen päälle varsinaisesti ajattelematta koko asiaa, oli se kädellä tai käskemällä sähkövirta sinne, missä sen kuuluu olla.
Minä tiesin, missä olin ja missä minun pitäisi olla. Missä tämän aluksen piti olla. Ei siihen mitään silmiä tarvittu.
Teki mieli tuulettaa ääneen, mutta päädyin vain hymyilemään. Sääli, ettei tätä nähnyt kukaan, en edes minä itse. Nyt olin nimittäin saanut aikaan jotain, mihin kukaan – ei historiassa, ei Nivan perheessä, ei hitto vie yhtään missään – ollut pystynyt aiemmin.
Kuka oli keksinyt, miten älymateriaalista tehdään näkymätöntä? Kuka osasi laskea mitä vaan? Kuka vain yksinkertaisesti osasi tämän kaiken muita paremmin?
Hekumoin onneni huipulla selätettyäni taas yhden vastuksen ja räväytin silmät auki. Kokeeksi vain.
Niinpä, siinä ne komeat kloonit taas olivat, riekkumassa ja täyttämässä koko näkökenttäni. Typerät virneet ja naamat kaikkine ihohuokosineen ja hiukset hulmuen jossain kuvitteellisessa avaruustuulessa.
Minun pitäisi päästä klooneista jotenkin eroon, vaikka olinkin keksinyt väliaikaisen laastariratkaisun ohjaamiseen.
Päätin kokeilla erästä toista juttua.
Eihän synkronointi oikeastaan ollut näöstä riippuvainen aisti, sen tiesivät kaikki. Tai jos ihan tarkkoja oltiin, kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä se ylipäätään oli riippuvainen. Se vain oli, ja linkittyi jotenkin siihen, mitä sanoimme tietoisuudeksi tai aikuisuudeksi tai ihmisyydeksi, eikä kukaan osannut selittää asiaa yhtään sen enempää.
Me hyväksyimme synkronoinnin ja käytimme sitä, aivan kuten muinaiset luonnontieteilijät olivat hyväksyneet tietyt luonnonlait, ymmärtämättä kokonaiskuvaa ja alla piilevää kudosta, tarkemmin ilmaistuna koko totuutta maailmankaikkeuteen kirjoitetuista hienostuneista matematiikan laeista.
Nuorempana olin joskus yrittänyt ymmärtää synkronoinnista kaiken sen vähän, mitä tiesimme. Sitten olin turhautunut ja suuttunutkin, niin suurella raivolla kuin maailmalle vihainen ja hyvin idealistinen kolmetoistavuotias nyt vain voi. Miten aikuiset olivat vain hyväksyneet, että kukaan ei tiennyt, miksi ihmisillä nyt oli tällainen kyky, mitä ihmiskunnan historia ei tuntenut? Kaikki vain ottivat sen ja käyttivät sitä ja rakensivat sovelluksia, jotka riippuivat synkronoinnista, ilman että ketään kiinnosti lopullinen totuus.
Olin jopa eksynyt lukemaan vaihtoehtoisia, vain paperilla levitettäviä julkaisuja, joissa esitettiin että synkronointi oli ollut olemassa aina. Sellaisissa esitettiin, että nykyinen maailmanjärjestys ja valtaapitävät olisivat vain halunneet salata asian kaikilta ja siksi muuttaneet ja tohtoroineet koko historiakäsityksemme. Pyyhkineet sieltä kaikki maininnat synkronoinnista. Yhden lehdykän mukaan pyramidit oli rakennettu aikoinaan synkronoinnin avulla, kunnes sähkö ja teknologia oli unohtunut taas vuosisadoiksi ja hautautunut hiekkaan.
Lehtien tilaaminen avaruuteen oli kallista ja välillä suorastaan mahdotontakin, ja sitten tietysti äiti oli löytänyt ne ja pitänyt pitkän saarnan siitä, miten meidän perheemme arvot perustuivat tieteelliseen maailmankuvaan.
Niin, sellaiseen tieteeseen, joka ei osannut auttaa minua ja ymmärtänyt minun aina päällä olevaa synkronointiani ollenkaan. Eli yhtä tyhjän kanssa, kuten vanhemmat muutenkin.
Joskus minusta tuntui, että olin vanhemmilleni lähinnä jonkinlainen sivujuonne. Kiva olla olemassa, jotain mistä tuntea ylpeyttä, mutta ei mikään elämän suurin prioriteetti.
Vanhemmat kyllä sanoivat välittävänsä. Joskus jopa näyttivät sen. Kun muistivat.
Tästä ruikuttaminen oli typerää. Seira ja Lauri Niva olivat suunnilleen Koalition kunnioitetuimmat tyypit. Kuka minä olin heidän sädekehäänsä tahraamaan.
Hah, enkelin sädekehän muotoinen lippa. Se olisi ollut ihan hauska.
”Nyt riittää”, manasin itsekseni äänellä, joka ei kenties ollut aivan niin karismaattisen itsevarmuutta tihkuva kuin olisin halunnut.
Virnistelevät haamukloonini olivat pakosti jollain tasolla todellisia, eivät mikään psykedeelinen harha. Ne olivat jonkinlainen hyökkäys, heijaste tai mahdollisesti oman synkronointini luoma tulkinta todellisesta tilanteesta.
Jos päättelin oikein, synkronointini ja sitä myöten lippani osasi näyttää minun synkronointini tunnusomaisen kuvion samana kuvana kuin mihin sen mielessäni yhdistin, eli omaan pärstääni. Kertaa tuhat. Loistavaa.
Taas silmät kiinni ja väistöliikkeitä tehden – ne eivät olleet ollenkaan niin sulavia kuin olisin halunnut, mutta saivat kelvata, kaiken huomioon ottaen – yritin löytää jonkinlaisen alkupisteen. Jokin paikka, mistä pöntöt pällistelevät ja röhönaureskelevat mukameitsit olivat paikalle ilmestyneet.
Ilman käyttöliittymää ja valikoita se oli kohtuullisen hankalaa. Kuvittelin, että kaikuluotaus saattoi tuntua suunnilleen tältä. Tunnustelin ympärilleni jonkinlaisen vaiston ja tuntemuksen varassa. Haparoin eteenpäin synkronoinnin tuottamien aistimusten avulla, jotka olivat lopulta aivojeni keksimiä approksimaatioita sille, millaista oli oikeasti aistia ja manipuloida sähköä, dataa ja kaikkia muita elektromagneettisia ilmiöitä. Ihmismielen vajaat aistit.
Heilauttaessani päätäni tunsin sen. Yksi kohta, joka tuntui erilaiselta. Möykyltä. Ehkä jonkinlaiselta reitiltä tai oikeammin verkolta, jossa oli yksi huono, rispaantunut kohta.
Näitä on muuten todella vaikea kuvailla. Ihan kuin yrittäisi kuvailla värejä jollekulle, joka näkee mustavalkoisena.
Joka tapauksessa raotin lopulta silmääni vain nähdäkseni nyt osoittelevien ja lällättävien kuvajaisten läpi selkeästi jotain: vanan, joka johti tiettyihin avaruuden pisteisiin. Ja suoraan lippaani.
Minun lippani tiesi miltä minun synkronointini tuntui, se oli kalibroitu sitä varten. Vastaanottavainen. Joten totta kai se nappasi myös signaalin kopion ja voimisti sen kuten kuului, se ei ollut sen fiksumpi laite, lipalla ei ollut omaa älyä kertomaan, kuka oli aito ja kuka kopio.
Nykyteknologian mukaisen avaruusaluksen ohjaaminen ilman käyttöliittymää oli oikeastaan mahdotonta. Kukaan ei ollut yrittänyt sitä vuosikymmeniin, ja miksi olisikaan? Lippa teki kaikesta niin paljon kätevämpää.
Saattoi hyvin olla, että edes minun aivoni eivät pystyisi siihen, niille tutusta ja jatkuvasta moniajosta sekä ikuisen synkronoinnin ärsyketulvasta huolimatta. Huolimatta siitä kakofoniasta, mitä elämäni oli joka päivä.
Parhaimmillaan olisin vuoteenoma tempun jälkeen, huonoimmillaan kärsisin vakavista neurologisista oireista pitkään.
Tosin… Reed oli kyllä pystynyt ohjaamaan droneparveaan täysin ilman apukeinoja. Viidakossa, ilman mitään hienoja Koalition koulutuksia ja pelejä ja vehkeitä.
Koska Reedin oli ollut pakko.
Helvetti, en kyllä häviäisi millekään pikkupojalle.
”Ihan yhtä pakko minunkin on”, mutisin ja viskasin lippani nurkkaan. Mielessäni olin tehnyt sen siistillä liikkeellä kauniissa kaaressa. Todellisuus oli hieman vähäeleisempi. Siivet sammuivat laitteen kolahtaessa vaimeasti jonnekin takanurkkaan ja äkkiä ohjaamossa oli paljon rauhallisempaa. Virneet ja typerät haamuvieraani olivat poissa.
Terästäydyin ja yritin pitää alusta jälleen vakaana, valmiina väistämään.
Tunsin päänsäryn hiipivän. Se raksutti ohimoilla, kiristi vannettaan pääni ympäri, sai silmäluomeni nykimään ja pistelevän kivun keriytymään jonnekin kulmakarvojen taakse. Päänahkaani kiristi, niskassa tuntui ilkeitä välähdyksiä kipua, kun kallistin pään väärään asentoon. Kohta jomottaisi kunnolla, pian jokainen ääni ja synkronoinnin ärsyke tuntuisi kallossani kovalta ja rämisevältä kuin surkea kellarimetallibändi.
Pystyisin tähän silti.
Jotain mustaa humisi näkökenttäni ylärajalla. Näköhäiriö, sellainen vanhanaikainen.
”Ei nyt taas-” ehdin manata, kunnes tajusin mustan asian olevan hyvin kevyt ja hyvin pöllämystynyt Emmerie, kasana raajoja ja sekasotkua, tipahtamassa suoraan syliini.
”Aika hyvä tähtäys”, tyttöystäväni sanoi, naama sotkeentuneena mustiin tuhruhin ja johonkin tummanpunaiseen, jonka oli pakko olla verta. Mikä huolestuttavinta tosin, melkoiset sotkuiset ja märän näköiset tummat hiukset alkoivat kyllä tavallisen näköisinä, mutta muuttuivat sitten joksikin, jota pystyi lähinnä kuvaamaan savuksi.
”Kiva, että palasit”, onnistuin mutisemaan.