Tehtyämme päätöksen yritimme tietenkin olla ja käyttäytyä normaalisti. Tavanomainen miehistö pidettiin pimennossa siitä, että aluksen tehtäväohje näytti jotain aivan muuta kuin minne olimme oikeastaan matkalla. Otin älylaitteeseeni käyttöön uuden muistiinpanokokonaisuuden, jonne laitoin kaikki mahdolliset salaiset ja salassa pidettävät asiat – tietenkin moninkertaisella salauksella varustettuna, sellaisella, jota edes Josh ei voisi murtaa. Salaistakin salaisempaa. Salausavain vaati samanaikaista ääni- ja synkronointikomentoa, ja tiesin, että se oli Joshin taitojen tavoittamattomissa. Ei kai parisuhteessakaan tarkoitus ollut, että toinen pääsisi urkkimaan kaiken mahdollisen? Älylaite oli yksityinen.
Laittaessani kaikkia mahdollisia käänteitä muistiin tilanteen omituisuus alkoi jälleen naurattaa minua. Säätiö ja Sigrid, artefakti, jo kuolleet ufot, Joshin kyky, oma taitoni artefaktin kanssa, Reed, Säätiön yritys lavastaa kapteeni Heike niskottelusta, synkronoinnin käyttö aseena – vyyhdistä ei tahtonut enää saada selvää.
Uusi sotku ja seikkailu oli saanut ajatukseni lopullisesti irtautumaan noidankehästä, jota ne olivat seuranneet aiemmin. Muu miehistö oli muuttunut ihmislaumaksi, jota välttelin nyt hyvällä omallatunnolla – nehän olisivat voineet arvata jotain, olisin voinut paljastaa jotain vahingossa. Parempi pysyä siis kaukana, nyt kun minulla oli syy. Ehkä mahdollisesti tekosyy, mutta väliäkös sillä. En ollut koulussakaan lähestynyt ketään, vaan tuttavuudet olivat löytäneet minut, Linniä lukuun ottamatta. Lapsuudenystävät ovat poikkeus.
Haahuilin ruokalaan, ei ollut varsinaisesti nälkä, mutta jotain oli kuitenkin syötävä. Päivän lämmin ruoka oli epämääräistä papu-kasvispataa, josta oli vaikea erottaa ainesosia erikseen. Se tuoksui kuitenkin yllättävän hyvältä, yrttiseltä ja vähän itämaiselta. Lastasin mössöä lautaselle ja otin kaveriksi riisiä. Höyryävän valkoisen riisin hyvin vieno tuoksu oli sellainen, josta olin aina pitänyt.
Ruokalassa oli todella tyhjää, sillä olin paikalla vuoronvaihtojen kannalta vähän kummalliseen aikaan. Lähetin Linnille viestin, ehkä juuri tänään en halunnut syödä aivan yksin.
Linniltä kesti ehkä kaksi minuuttia saapua. Linn vilkutti saapuessaan pariin muuhun pöytään, ja pöydistä heilutettiin kättä takaisin. Ilmeisesti Linnin kyky tutustua ihmisiin toimi lopulta aivan kaikkiin.
”En olekaan vielä syönyt! Mitä tämä on? Tuoksuu hyvältä!” Linn nuuhkaisi pöperöäni.
Linn otti ison annoksen ja istui tyytyväisen oloisena minua vastapäätä. Ei kai sitä kannattaisi sen pidempään pantata. Ehkä parhaalla ystävällä oli oikeus tietää.
”Tuota, öö… minä ja Josh seurustellaan. Virallisesti.”
”Ja?” Linn jatkoi ruuan lappaamista suuhunsa, eikä vaikuttanut piiruakaan hämmästyneeltä. ”Ettekö te ole olleet jonkinlainen pari jo pitkään?”
”EI!” Jälleen kerran vähän liian kovaa. ”Tai siis. Vasta vähän aikaa sitten. Kai. En mä kyllä osaa tätä seurustelujuttuakaan.” Yritin erotella salaattia lautasella, en halunnut sen sotkeentuvan lämpimään ruokaan. Linn oli tietysti kiusoitellut minua Joshista jo ikuisuuden, mutta tämä oli nyt eri asia. Tämä oli vakavaa.
”Mitäs osaamista siinä on?”
”Samat ongelmat kuin kaikkien ihmisten kanssa olemisessa, tarvitsen jonkun opaskirjan siihen.”
”Höps, hyvin se menee.”
”Ehkä olen oikeasti vakavissani, koska en halua sotkea tätä juttua mitenkään.”
”Ei kai Josh ole sentään sun eka poikaystävä? Et ole viisitoista. Mihin nunnaluostariin aioit muuttaa? Poikapöpöjen pelkoa?” Linn osoitteli minua lusikalla.
”Ei ole, mutta ei niitä edellisiä lasketa. Se lukion juttu oli ihan tyhmä muutenkin. Mä kai sanoin joo sille pojalle fysiikantunnilta lähinnä siitä ilosta, että joku puhui mulle. Ei meillä ollut mitään yhteistä oikeasti.” Siirtelin taas ruokaa lautasella eestaas.
”Voi ei, ei kenenkään kanssa pidä seurustella säälistä.” Linn irvisti.
”No ei, mutta kaipaan mäkin kaipaan läheisyyttä.”
”Nyt täytyy kyllä sanoa, että en välttämättä ole se oikea tyyppi, jolta kysyä neuvoja tässä asiassa, jos olit niitä metsästämässä.” Linn kuristi kulmiaan ja vaikutti yllättävän vakavalta.
En itse asiassa muistanut Linnin koskaan seurustelleen. Olin olettanut, että tätä ei kiinnostanut pidempiaikainen sitoutuminen yhteen ihmiseen. Yhden yön jutuista en välttämättä halunnut kuullakaan.
”En tiedä, halusin vain kertoa… jaa miten niin, mitä neuvoja?” Asettelin kasvoilleni kysyvän ilmeen.
”Seurusteluneuvoja. Tai muutakaan sellaista. Se nimittäin ei kiinnosta minua, ole koskaan kiinnostanut. Okei, vitsailin nunnaluostarista aiemmin, mutta ehkä mun pitäisi itse lähteä noviisiksi, onneksi uskonnot on aika marginaalia.”
”Ai, en tullut ajatelleeksi.” Linn oli kieltäytynyt kaikista treffipyynnöistä Taivasopistossa, lähtijöitä olisi kyllä riittänyt. Tai niin Josh oli minulle väittänyt, älylaitteesta urkitun tiedon pohjalta, totta kai.
”Joo. Ehkä se muuttuu joskus tai sitten ei. Olen kuitenkin reilusti yli parinkymmenen jo, joten en usko. Ei vaan kiinnosta, niin ei kiinnosta. Mutta sen takia en ehkä osaa sua niin auttakaan, jos Joshin kanssa menee huonosti. Ei kyllä niin, että ajattelisin niin! Te olette toisillenne tehdyt, harva asia näkyy niin kauas kuin se, että teillä on pitkä tulevaisuus edessä.”
Menin hämilleni. ”Öö, okei. Kiitos.”
”Olet kyllä aika söpö, jos yhtään kiinnostaisi siihen suuntaan, yrittäisin kilpailla Joshin kanssa susta!”
”Lopeta toi, naamani ei kohta toivu ikinä.”
—
Lentovuorot olisivat periaatteessa voineet aina siirtyä samassa järjestyksessä, eli että vaihto olisi aina Joshilta minulle. Se ei kuitenkaan ollut optimaalista – oli parempi, että vuoronvaihdot tapahtuivat eri henkilöiltä toiselle varsinkin, kun kukaan meistä ei vielä ollut kovin kokenut. Tällä kertaa olimme vaihtaneet Heiken luvalla vuorot niin, että vaihto olisi juuri näin.
Ohjaamon himmeässä valaistuksessa näytöllä kaareutuvat kaksi reittiä piirtyivät kirkkaina eteeni. Molemmat vaihtoehdot näkyivät: se, mitä lensimme ja se, mitä Säätiö yritti meille pakottaa. Josh teki jotain, ja toinen reitti muuttui himmeämmäksi.
”Hei, olet ajoissa taas.”
Vuoronvaihtoon oli oikeasti reilusti yli puoli tuntia.
”Joo. Tämä kun on lempipaikkani aluksella.” Istahdin alas lattialle.
”Avaruusnörtti henkeen ja vereen.”
”Onko lennonjohdosta kuulunut mitään? Luulisi niiden kohta lähettävän jonkun perään… kun emme vastaa mihinkään, edes automaattipingaukseen.”
”Ei. Se on vielä kummallisempaa. Ehkä siellä joku tietää, että me tiedämme. Lähialueella ei ole muita aluksia, jotka ehtisivät tänne ennen kuin me olemme jo Meletellä. Avaruusasemalla voi olla joitain aluksia, mutta niitäkään ei ole lähetetty vastaan. Sekin on vähän kummallista.”
”Jos meidän olemassaolo on pyyhitty pois kokonaan?”
”Mahdollista sekin, mutta ei käy täysin järkeen Heiken lavastuksen kanssa.” Josh raapi korvansa yläpuolelta, ohjain siirtyi hieman ja Josh joutui asettelemaan sitä uudestaan. Jossain kohtaa olin tottunut pinkkeihin siipiinkin. Olikohan oma ohjaimeni vähän liiankin tylsä? Mustia rusetteja ei juuri erottanut ohjaamossa. Saisikohan niihin lisättyä vielä jotain kultaista?
”Mitä sitten, kun saavutaan Meletelle? Ollaan vaan kuin ei oltaisikaan?” Pyörittelin olkapäitäni ja venyttelin. Ohjatessa sai helposti vähintään niskan kipeäksi.
”Se riippuu ihan siitä, mitä siellä on vastassa. Ollaan pidetty radiohiljaisuutta kaikkiin suuntiin. Tuskinpa on tarkoitus, että tehdään lähestymisprotokollakaan tavanomaisesti. Joskin se herättäisi taas epäilyjä, jos ei edes yritetä – ollaan todella epäilyttäviä heti alkuun.”
”Epäilyttäviä joka tapauksessa…” Annoin lauseen lopun kadota hämärään. Istuimme hetken täydessä hiljaisuudessa, kuulin vain aluksen tasaisen huminan.
Äkkiä näytön reunoilla välähti symboli, jonka tunnistin saapuvaksi puheluksi – henkilökohtaiseksi sellaiseksi. Josh oli tainnut siirtää sen nopeasti piiloon, ikoni näkyi vain sekunnin murto-osia.
”Joku soittaa sulle, kannattaisiko vastata?”
”Eikös meidän pitänyt olla ekstrasalaisia?” Josh kuittasi takaisin.
”Joo mutta toi ei liity Koalitioon mitenkään. Mä voin ohjata sen aikaa.”
”Se on Khadi. Se tietää varmasti jotain.” Josh irvisti.
”Sitä suuremmalla syyllä!” Siirryin kiskomaan Joshia pois pilottituolilta. ”Soitat sitten takaisin.” Innostuin vähän, miltähän Joshin sisko näytti? Miten Josh jutteli perheensä kanssa?
”Äh, olkoon.”
Josh irrotti käteni ja teki vaihtoeleen kunnolla. Istuin alas ja asettelin lippaa. Suurin osa kommunikaatioväylistä oli tarkoituksella pimeänä, jätin ne edelleen inaktiivisiksi. Tarkistin rutiinilla miehistön tilat ja lastin. Reediä osoittavan täplän aluksen kartassa. Muuten kaikki vaikutti normaalilta, mutta jouduin mykistämään hälytyksen väärästä reittivalinnasta – se olisi muuten peittänyt melkein jokaisen signaalin alleen.
Josh ei näköjään jaksanut liikaa erotella työtä ja vapaa-aikaa, vaan soitti Khadille takaisin yhdistelmällä lippaa ja älylaitetta. Kaappasin signaalin näytölle, Josh ei estellyt tai yrittänyt salata syötettä.
Puhelu ei ehtinyt soida kauan, ilmeisesti Khadi ei ollut ehtinyt laittaa älylaitettaan pois, tai tämä vastasi pelkällä synkronoinnilla. Aika varmasti Khadi oli tarpeeksi taitava siihen, se ei ollut aivan mahdottoman vaikeaa ja helppoa harjoitellakin soittamalla vaikka itselleen monta kertaa. Yksi ensimmäisiä taitoja, joita olin älylaitteeni kanssa ainakin itse opetellut.
Näytölle ilmestyi hopeahiuksinen nainen, ehkä vajaa kolmekymmenvuotias. Kiinnitin huomiota merkittävään rintavarustukseen, joka oli myös melkoisen… tyrkyllä. Pitkät hiukset olivat rennosti niskanutturalla, vino hymy näytti tutulta, mutta iho oli paljon ruskettuneempi kuin tuntemallani saman perheen vesalla.
Vaatteiden perusteella Khadija näytti juuri niin amiraalilta kuin olin kuvitellut: olkapäille laskeutuva viitta takin päällä, ohjain päässä, kasa kunniamerkkejä. Taustalla näytti olevan jokin avaruusaluksen tila, olin olettanut Khadin olevan avaruusasemalla. Panin merkille, että ohjaimen muoto muistutti Joshin lippaa aika paljon. Ei tosin siipiä.
”Missäs pulassa sinä tänään olet?” Khadija kysyi kirkkaalla ja korkealla tyttömäisellä äänellä, joka ei oikein sopinut ruudussa näkyvälle auktoriteetin näköiselle henkilölle.
”En yhtään missään. Miksi kaikki olettavat aina ensimmäisenä, että olen järjestänyt itseni pulaan?”
”Koska teit sitä aina lapsena, ja minun tai Aman piti tulla etsimään sinut milloin mistäkin metsästä, jonne olit mennyt eksymään.”
Josh näytti kärsivältä, arvasin, että siistin ja jännän tyypin imagon rapistuminen otti egon päälle, samoin kuin perheen sotkeminen koko seikkailuun. Oli varmasti kurjaa olla pikkuveli, josta pidettiin huolta. Mitäpä minä siitä tietäisin, sisaruksia ei ollut eikä ilmeisesti tulisikaan. Isot perheet olivat aika harvinaisia, mutteivät aivan ennenkuulumattomia, kuten vielä joitain vuosikymmeniä sitten. Avaruusohjelma oli saanut ihmiskunnan tulevaisuudennäkymät ja lisääntymisinnon taas positiivisen puolelle.
”Tässä on Emmerie, kuuluu ryhmääni.” Josh kääntyi niin, että osuisin mukaan kuvaan. Vilkutin hölmösti. Osaisinpa esitellä itseni ihmisille luontevasti.
”Hauska tavata. Oletan, että minun ei tarvitse käydä läpi itsestäänselvyyksiä? Mummi sanoi, että olette tietoisia Säätiöstä muutenkin.”
”Ollaan joo törmätty niihin vähän useammin kuin tekisi mieli.”
”Niin meistä kaikki. Tähän mennessä kaikki vain arvailevat niiden lopullista päämäärää, eikä kukaan ei ole uskaltanut yrittää julkista yhteenottoa. Mutta sellainen on nyt ilmeisesti tulossa. Amiraalipiireissä vihjaillaan niin selkeästi, että huonompikin dekkarinlukija osaisi tässä vaiheessa epäillä hovimestaria. Peli on käynnissä.” Khadija naputteli päänsä sivua puhuessaan.
”Siis, mellakoita ja kohua tulossa?”
”Kyllä. Olkaahan varovaisia. Teitä pidetään silmällä.”
”Joo, siis, en tiedä tiesitkö, mutta Säätiö peukaloi meidän aluksen reittiä jotenkin. Ollaan vähän kuin karkumatkalla taas.” Josh ei katsonut siskoonsa päin.
”Niinkö? Merkillinen yhteensattuma… no, jos teille tulee siitä paha sotku, katson mitä voin tehdä asialle.” Khadija piti pienen tauon ja ilmeisesti tarkisti, missä meidän olisi pitänyt olla ja mikä aluksemme tehtävä oli. ”Jaa Heike, no, kapteenianne en ehkä onnistu puhumaan selville vesille. Avaruuksille. Miten vaan.”
”Heike taitaa tietää sen kyllä jo, sillä on suunnitelmat hetkellisestä katoamisesta tehtynä valmiiksi, jos tarve tulee eteen.”
”Hah, se nainen ei ole koskaan voinut vastustaa seikkailun kutsua.” Khadija nauroi tyttömäisesti käsi suun edessä, samalla tavalla kuin olin nähnyt Joshin tekevän. Tiesin nyt, mistä ele oli tarttunut.
”Jos et soittanut kysyäkseksi, miksi ihmeessä lennämme täysin väärää reittiä tehtäväkuvaukseen nähden, niin miksi sitten?” Josh kohotti kulmiaan.
”Säätiöstä vain. Tänään ne aikovat julkistaa tavoitteensa. Jos olisin te, seuraisin mediaa vähän tarkemmin. Voi olla, että virallisen Avaruuskoalition pitää tehdä sen perusteella isoja linjamuutoksia.”
”Aha… melkoinen ajoitus…”
”Se ei tietenkään ole sattumaa. Ja soitin myös, jotta näkisin tyttöystäväsi! Pitäähän vaimokandidaatit esitellä isosiskoille!” Khadija iski silmää.
”Voi helv…” Josh manasi vieressäni. ”Kuka kieli?”
”Hei!” prostestoin. ”Olenko niin vastenmielinen, että minutkin on pidettävä salassa?”
”Et tietenkään! Siis! Voi hitto nyt, tämä puhelu päättyy juuri tähän.” Josh punastui korvista kaulaan asti. Ruudulla Khadija virnuili ja vilkutti minulle.
”Yritä pärjätä, Joshua on ihan hyvä poika, kunhan vähän tuosta kasvaa. Hymyä huuleen! Peitotaan Säätiön pahikset!” Khadi katosi ruudulta lentosuukko-eleen kera.
”Mukava tavata siskojasi viimein”, kuittasin. Josh kääntyi seinää kohti vailla mitään ilmettä kasvoillaan ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.
”Hei, älä kuole sisäisesti. Huhuu?”
”Tämän takia en halua puhua siskoille. Ääh. Olisinpa syntynyt keskimmäisenä sisaruksena tai jotain… rasittavaa… mistä ne saa tietää kaiken mun elämästä? Jos en tietäisi, alkaisin epäillä, että niilläkin synkro vuotaa ja ne onkii kaikki mun jutut tietoonsa. Tai ehkä mummi vuotaa ne.”
”Epäilisin muuten Linniä, muttei se taida sentään olla kaveriväleissä koko sukuusi. Ehkä siskot vaan tietää juttuja.”
”Niin kai sitten. Loistavaa, pääsen antamaan parisuhteeni vointi -statuspäivityksiä koko suvulle.” Josh yritti haroa hiuksiaan, käsi pysähtyi vähän ennen nutturaa. Murjotusilme oli harvinaisen synkkä.
Nyt olin jo tottunut poikaystäväni tapaan olla salaileva ja välillä kärttyisä, mutta mikä ihme seurustelussa oli niin ikävää, että sen paljastuminen siskolle vei mielen maahan?
”Onko mulla oikeus suuttua tästä? Minkä ihmeen takia mut pitää pitää salassa? Itse kysyit, sitä paitsi! Herra Casanova ottaa nyt vaan vastuun toimistaan! Onko sulla tyttöystävä joka tähdellä? Kulta Kuussa? Pikapano joka planeetalla?” Vedin henkeä ja mietin, mikä tähtitieteellinen termi alkaisi H:lla, mutta en keksinyt mitään nasevaa. Sitä paitsi en ehkä halunnut käyttää sitä sanaa ääneen muutenkaan.
”Ei. Siis… anteeksi. Eikä mulla ole mitään pikapanoja. Sellaiset tarpeet voi hoitaa ihan keskenään. Itsekseen. Nenäliinapaketti ja näin.”
Vau, anteeksi Joshin suusta. Laitoin sen talteen jonnekin aivojeni perukoille. Tätä ei ihan joka päivä kuullutkaan.
Ja tietysti ällö vitsi, eihän muuten kyseessä olisi Josh ollenkaan.
Harkitsin kiusaavani Khadista ja pikkuveljen asemasta, mutta se vaikutti epäreilulta. Josh oli jotenkin oikeasti tolaltaan. Vitsikin tuli vähän innottomasti. Yritin siis kuulostaa tasaiselta, olin ehkä enemmän huolestunut kuin vihainen, loppujen lopuksi.
”Voinko mä auttaa jotenkin? Tuu nyt edes tähän viereen.”
Josh siirtyi pilotintuolin viereen ja istui alas. Otimme toisiamme kädestä. Jos joku ulkopuolinen näkisi tämän, olisimme ällöttävän söpöjä yhdessä. Toivottavasti Linn ei törmäisi sisään nyt.
”Haluaisin vain elää mun omaa elämää ilman, että tarvii raportoida perheelle tai pyytää sieltä apuja. En halua, että kaikki mun saavutukset johtuu perhetaustasta, kuten vaikka Thea luulee. Haluaisin olla ihan oma ihmiseni, eikä niin, että ihmiset kuulee sukunimen ja olettaa siitä asioita. Haluaisin myös, että isosiskot kohtelisi aikuisena, eikä aina penskana. En ole enää se viisivuotias, joka juuttui tarhan kaappiin eikä päässyt itse ulos.”
”Miksi sä juutuit tarhan kaappiin?”
”… Kerron joskus toiste.”
”Värjää hiukset ja vaihda sukunimi, ongelma ratkaistu.”
”No en, kyllä mä sitten kuitenkin olen vähän ylpeä siitä, että olen Niva. Ristiriita se tässä pänniikin.” Josh murjotti edelleen. Katselin kiinnostuneena muodostuneita otsaryppyjä. Niitä oli näköjään kolme.
”Mä en edes tiennyt, keitä sun perhe on kuin vasta viime jouluna, eli siinä suhteessa tämä yksi valloitus on ainakin ihan kokonaan sun omaa ansiota.”
Oma ääneni kuulosti oudolta, liian melodiselta.
Hetkinen. Yök, mistä lähtien minusta oli tullut siirappinen flirtti, joka päästi tämän tason laimeuksia suustaan?
”Heh, joo.” Joshin lämmin naurahdus tuntui helisyttävän jotain rintalastani kohdilla.
Josh nousi vähän ylös ja nojasi tuolin sivuun. ”Näin ei tietääkseni saa tehdä – se on protokollaa vastaan – mutta ei toisaalta ole mitään mekanismia sitä estämäänkään…”
Josh siirsi hiuksiani ja ohjaimen rusettia pois kasvoiltani. Näin kummallisesti, miten Joshin nenä rikkoi ohjaimen eteeni piirtämän kentän täynnä numeroita, vakioita, vektoreita ja muita arvoja.
Sen verran tajusin, että tässä kohtaa oli yleensä tapana laittaa silmät kiinni. Nappasin kädellä kiinni jostain, joka tekstuurista päätellen oli Joshin hiuksia. Sitten keskityinkin märkään ja suurimmaksi osaksi vähän karheaan tunteeseen.
Ehkä poikaystävälleni pitäisi ostaa huulirasvaa.
Se oli ihan mukavaa ja herkkää. Hyvin kehollista ja vähän limaista. Maku oli etäisen makea, ehkä marjateen? Vastustin kiusausta siirtää käsiäni alemmas. Tunsin jossain muualla kuin aivoissani läikähtävän ilon. Tämä tunne välittyi jostain… alempaa.
Josh irtautui hetkeksi. ”Kyllä sä voit, tiedän että haluat kuitenkin.” Virne äänessä oli lähes käsinkoskelteltava, kun Josh siirsi käteni jonnekin selkäpuolelleen ja liu’utti sitä alemmas. Yritin olla katsomatta silmiin, lippani etuosa kolahti Joshin otsaan. PONK.
”Au.”
Aloimme molemmat nauraa, ja romanssihetki päättyi siihen.
Ainakin tämän voisin sitten kertoa omaelämänkerrassani: kaikkia sääntöjä vastaan pussailua ohjausvuorolla komentosillalla. Mutta alus pysyi täysin vakaana! Se vaatii jo todellista taitoa. Ehkä pitäisi kehuskella sillä jossain myöhemmin. Jos kehtaisin.