Onnistuin viimein tuntemaan samaa iloa lentämisestä kuin joskus lapsena pelejä pelatessa. Osaksi uusi ja oikein tervetullut tunteeni johtui siitä, että pääsin tekemään jotain, mikä tuntui olosuhteisiin nähden normaalilta, eli lentämään maitovalaamme ulos avaruusasemalta. Siinä ei ollut mitään erityisen vaikeaa, kunhan muisti tehdä kaiken koulussa monta kertaa harjoitellussa järjestyksessä.

Maitovalas-luokan alus oltiin käyty läpi kiireessä Elisan viikonloppu- ja iltatunneilla. Onneksi olimme kaikki kolme nopeita oppimaan ja myös harvinaisen motivoituneita. Aina joskus otin pilottilisenssini esiin ja katselin periaatteessa mahdotonta yhdistelmää maitovalas, delfiini ja Taivasopiston vuosikurssin numero. Ei hullummin.

Olin myös kuluttanut aikaa siihen, että sain lippani istumaan paremmin lettivirityksen kanssa. Samalla kun tarkastin arvoja ja aluksen järjestelmien toimivuutta, tunsin viimein olevani rauhallinen. Olin kotonani täällä, mielellään yksin. Ehkä ei tarvinnut yrittää olla kukaan muu – voisin rauhassa olla minä. En osannut puhua ihmisille tai ilmaista tunteita, mutta noista piirteistä huolimatta tai juuri siksi osasin tämän homman.

Maitovalas irtosi kiinnikkeistään, apumoottorin ääni tuntui jossain syvällä, vaikka en varsinaisesti kuullutkaan sitä ohjaamoon. Otin rauhallisesti ja kiihdytin aluksen tyylikkäästi ulos hangaarista. Lentoreitin alku oli kaareva, jotta pääsisimme oikealle radalle.

Aivan huvikseni päätin lentää alusta vähän sivuttain – avaruudessa ei tietenkään tarvinnut edetä nokka edellä. Tässä kulmassa lentäen näköalaikkunasta näkyisi loittoneva avaruusasema, toivottavasti joku arvostaisi elettäni. Laitoin älylaitteesta soimaan teemaan sopivaa poppia ja hihitin omalle oivallukselleni.

Kun olimme loitonneet hetkisen, joku pyrki ohjaamoon. Tarkistin nopeasti, keitä oven takana odotti – kapteeni Heike ja Reed. Heiken ei tietenkään olisi tarvinnut pyytää sisäänpääsyä, mutta tämä teki niin ilmeisesti kohteliaisuuttaan. Avasin oven, varmistettuani ensin, että popin jumputus vaimeni ensin.

”Hei, tultiin tutustumaan ohjaamoon. Reed ei ole koskaan ennen käynyt avaruusaluksen komentosillalla.”

Ei varmaan olekaan, eihän näille yleensä päästetty siviilejä tai matkustajia, jo ihan turvallisuussyistä. Sitä en kuitenkaan todennut ääneen, käännyin vähän ja hymyilin. Reed tuijotteli minua otsatukkansa alta, taas huonoryhtisenä.

”Onko lentäminen vaikeaa?” Reed katseli ympärilleen ja ylös, iso kaareutuva näyttö holoefekteineen oli toki ensimmäisillä kerroilla aika vaikuttava.

”Kaikki on vaikeaa, jos sitä ei osaa.” Yritin kaivella itsestäni sitä paljon puhuttua itsevarmuutta, tai totuushan se vain olisi. ”Olen oman vuosikurssin parhaita, joten en sillä tavalla tiedä. Minulle tämä on aina ollut melko helppoa.”

Reed näytti innostuvan itsekehustani.

”Joo! Meitä poikia oli alun perin parakissa paljon, ainakin viisikymmentä. Jotkut kuolivat melkein heti, jonkun tarkka-ampujan laukaukseen, kun tositoimet alkoivat. Minuun ne eivät osuneet koskaan. Tiedän, että osa niistä pojista vihasi minua sen takia. Kerran ne tulivat yöllä jonkun putkenpätkän kanssa ja…” Reed hiljeni. ”Ehkä tästä ei pitäisi puhua.”

”Puhu vain.”

”Minulle lennättäminen oli aina aika helppoa, niin ne toiset olivat kai kateellisia. Tai pelkäsivät seuraavaa päivää, tai vielä pahempaa, selkäsaunaa vartijoilta. Eivät ne kuitenkaan ehtineet hakata minua pahasti, sillä ne tyhmät toopet eivät tajunneet, että minulta vie vain muutama sekunti saada dronet ilmaan ja niiden kimppuun.”

”Sen jälkeen vartijat harkitsivat dronejen lukitsemista yöksi, mutta koska yllätyshyökkäys voi aina tulla, ne eivät tehneet sitä.” Reed vaikutti tyytyväiseltä itseensä.

”Osaat ohjata niitä ilman, että näet ne suoraan?”

”Joo, onhan niissä pieni kamera kaikissa.”

Nyt olin oikeasti aika kiinnostunut. ”Se on muuten todella, todella vaikeaa, pitää mielessä jokaisen syöte ja lentää kaikkia samanaikaisesti ilman, että ne törmäävät toisiinsa.”

”Onhan se. Siksi mä olinkin meistä paras.” Reed virnisteli. ”Mutta sä lennät avaruusalusta, siinä on pakko olla yhtä paljon hommaa, ellei enemmänkin.”

”Ohjain auttaa siinä, se on tarkoitettu informaation suodattamiseen. Matkalennon aikana ei yleensä tarvitse tehdä kovin paljon muutoksia, ellei satu mitään yllättävää.”

Reed vaikutti aika tavalliselta teinipojalta taustansa huomioon ottaen. Vähän ehkä kaikkia halveksivalta, mutta eikös se kuulunut ikään? Ehkä droneparvella sotiminen ei tuntunut varsinaisesti miltään. Eihän siinä nähnyt suoraan niitä, joita oli päästämässä päiviltä. Ei tarvinnut osoitella pyssyillä silmästä silmään, kuin vanhoissa elokuvissa. Sitä paitsi, vastapuolella saattoi olla oma dronearmeija. Sitä en ollut vielä kysynytkään.

”Keitä vastaan te oiekastaan taistelitte? Muita droneja? Ihmisiä?”

”Muita droneja, joskin totta kai tavoitteena oli aina löytää niiden lennättäjä ja tappaa se. Silloin koko sen parvikin tippuu. Usein sen paikan pystyi päättelemään maaston mudoista ja siitä, mistä koko parven näkee.”

”Taidoillesi olisi varmasti käyttöä muuallakin kuin sodassa. Sitten kun sinusta tuntuu siltä. Haet vaikka Taivasopistoon.”

”Joo… joskus näen painajaisia. Niissä vastapuolen lennättäjä ei tapa heti vaan niissä droneissa on veitsiä. Partakoneenteriä. Ne tulevat päälle, ja hitaasti, hyvin hitaasti, kuorivat ihoa. Ja kun iho on kaikki poissa…”

Kukaan meistä ei ollut erityisen tunteellinen, muttei myöskään täysin immuuni Reedin olemassaolon suhteen. Löysin Linnin lukemassa jotain sotahistoriateosta hytistä ja vaivihkaa esittämässä, etteivät tämän silmät kostuneet. Thea oli tavallistakin kivikasvoisempi ja tuntui välttelevän minua tarkoituksella. Joshin kuuntelema musiikki oli muuttunut vihaisemmaksi ja metelöivämmäksi, joskus huvikseni sieppasin sen hetkeksi omaankin älylaitteeseeni, vaikka musiikkimakumme olivatkin hyvin erilaiset.

Maitovalaalla ei juuri ollut tiloja hauskutuksiin. Emme oikeastaan olleet viettäneet aikaa kolmistaan pitkään aikaan, ja nelistään emme varsinaisesti koskaan. Thea oli avaruusasemallakin kadonnut omille teilleen.

Kapteeni Heike oli tilanteen tasalla ja järjesti niin, että saimme kaikki neljä muutaman tunnin vapaata. Heike naamioi tietysti tämän kaiken oman eriskummallisuutensa alle. Aloin päästä perille siitä, millä tavalla ihmiset olivat kivoja silloin, kun eivät halunneet sanoa sitä suoraan.

”Antakaas minunkin lentää hetki! Siitä on liian kauan, kun olen lentänyt itse. Taidan olla jo ruosteessa! Ja pitäähän sitä harjoitella kaikenlaisiin hätätilanteisiin!”

Kapteenimme oli iskenyt silmää ja ilmoittanut, että ottaisi seuraavasta vuorostani puolet. Heike oli heilutellut iloisena ohjaintaan – se näytti silmät ja otsan peittävältä naamiolta – ja kadonnut ohjaamoon. Meillä oli siis kolme tuntia aikaa johonkin hauskanpitoon.

Miehistön tiloja olivat ruokala ja vapaa-ajan huone, jossa emme kuitenkaan aikoineet pyöriä muun porukan seassa. Seisoimme vähän hölmöinä käytävässä oman hyttimme ulkopuolella.

Josh oli pitänyt lettinsä, ne saivat tämän näyttämään vähän haltiamaiselta. Asu oli tietysti mahdollisimman vähän haltiamainen. Tai kenties jossain oli mustapinkkejä tyköistuvia asuja suosivia teknohaltioita, joiden mielenkiinnon kohteisiin kuului musiikin kuuntelu liian kovaa, tee ja viherkasvit. Viimeiset tosin Josh oli joutunut hylkäämään asuntolaan hoitoon jollekulle muulle, joten harrastus taisi olla tauolla.

Thean mielenkiinnonkohteet olivat minulle täysi arvoitus.

”Jos mennään näköalaikkunalle? Siellä ei varmaan ole juuri nyt ketään”, Linn ehdotti.

”Hyvä idea”, vastasin vähän helpottuneena.

Linnillä oli mukanaan myös korttipakka ja jokin lautapeli. ”Lainasin nämä, ehkä vähän vanhanaikaista, mutta eiköhän näistäkin jotain iloa saada irti.”

”Ei kyllä pelata räsypokkaa”, Josh tuumasi.

”Ei todellakaan, koska kenelläkään ei ole kuin käytännössä yksi vaatekappale”, Thea sanoi naama peruslukemilla.

Jumitimme lattialle näköalaikkunan eteen pelaamaan. Peli oli vanha – sen tiesi jo siitä, ettei siinä ollut mitään efektejä. Lauta oli pahvia ja nappulat muovia. Mukana oli kortteja, joita nostettiin erikoisruuduissa, ne oli kuvitettu realistisin piirroksin. Pelissä oli jonkinlainen seikkailuteema. Lautaan oli piirretty viidakon eläimiä samalla maalailevalla tyylillä kuin kortteihin.

Thea luki sääntökirjaa tiukalla ilmeellä ja keskittyneesti. Kortit olivat ruotsiksi, mutta sääntökirjassa oli useampi kielivaihtoehto. Kielessä oli jotain huvittavan vanhahtavaa. Muistin, mitä Thea oli sanonut kilpailemisesta aiemmin.

”Meinaatko voittaa?” Tavoittelin leikkisää äänensävyä.

Thea kurtisti kulmiaan. ”Totta kai.”

Kaipa sitten pitäisi ottaa tämäkin tosissaan. Lukaisin säännöt nopeasti ja aloitimme. Yritin tehdä järkeviä valintoja, mutta heitin useamman kerran nopalla mahdollisimman huonot luvut. Manasin huonoa tuuriani ja Linn taputteli minua selkään.

”Onneksi annat meille muille tasoitusta huonolla onnella.”

”Joo, enkö olekin kohtelias.”

Josh tuijotti lautaa tiiviisti ja nosti tehtäväkortin. ”Tässä sanotaan, että minun pitää liittoutua kolmeksi seuraavaksi vuoroksi.” Josh katseli lautaa. ”Taidan valita Thean.”

Strategisesti se oli viisain valinta, sillä olin pahasti muista perässä huonon noppaonnen takia. Näytin kieltä molemmille.

Thea hymyili ja nosti nappulansa Joshin viereen. Ärsyynnyin taas – ja heti perään ärsyynnyin itselleni. Mustasukkaisuus olisi nyt viimeinen asia, mitä halusin tuntea. Tiesin, että Thean ja Joshin välillä ollut yhtään mitään. Mitään järjellistä syytä ärsyynnykselleni ei ollut.

Linn nosti seuraavan kortin. ”Olet jäänyt jumiin muinaisen, jo kadonneen kansan rakentamaan viidakkolabyrinttiin. Keskellä labyrinttia näet rakennelman, joka on jonkinlainen teleportaatiolaite. Mikäli uskallat käyttää laitetta, päädyt satunnaiseen ruutuun. Jos et, odota kolme vuoroa – sen verran sinulta kestää päästä labyrintista ulos tavanomaista reittiä.”

”Ei minulla ole aikaa odottaa! Eli satunnainen ruutu.”

”Miten se määritellään? Tässä ei sanota mitään”, sanoin.

”Onpa huonosti kirjoitettu sääntö. Voin kyllä nopeasti laskea ruudut ja arpoa älylaitteella jonkun”, Thea tuumasi. Tämä taisi jo ryhtyä toimeen, sillä Thea mutisi ja osoitteli lautaa.

”Okei, haluaako joku muu arpoa?”

”Arvo sinä vain.”

Linn päätyi hieman Joshin ja Thean edelle ja tuuletti railakkaasti.

”Hahaa! Voittoani ei estä enää juuri mikään!”

Pelissä oli teoriassa mekaniikka, jonka avulla voisin vielä napata voiton peräpään pitäjänäkin. Se liittyi muiden pelaajien ryöstämiseen ja palkkasoturien pestaamiseen. Aika nilkki taktiikka, mutta aioin käyttää jokaista mahdollista minulle suotua keinoa. Yritin päästä tiettyyn ruutuun, josta homman voisi aloittaa.

”Ota tehtäväkortti”, Thea lähes käski.

Nostin kuluneen pahvisen läpyskän. Hetken pohdin selluloosan käyttöä ja metsittymisliikettä, kunnes muistin, missä olimme.

”Öö, ai niin. Olet suututtanut emotiikerin. Juokset pakoon kauhun vallassa, etkä muista kiireessä katsoa suuntaa. Eksyt viidakkoon kahden vuoron ajaksi.”

Se siitä, tuskinpa toipuisin tästä takaiskusta enää. Linn taputti minua olalle teatraalisesti.

”Kaikkien meidän pitää aina joskus hävitä ja olla huonoin jossain. Voit ainakin lohduttautua sillä, että sinun kohdallasi se oli jokin tällainen lopulta merkityksetön asia.”

”Merkityksetön, josta kiusaan vielä ensi vuonnakin”, Josh virnisti.

”Seuraavaksi pelataan jotain, jossa taidolla on väliä”, Thea sanoi silmät kaveten. ”Tässä pelissä tuurilla on aivan liian suuri merkitys.”

Minulta kesti muutama sekunti ymmärtää, että Thea yritti olla minulle ystävällinen, omalla tavallaan.

Ainakin olimme kaikki saaneet hetkeksi jotain ihan muuta ajateltavaa. Ehkä ymmärsin myös Theaa vähän paremmin. Tämä arvosti rehtiä kisaa enemmän kuin mitään muuta.

Tilanne oli kaikkea muuta ja Thea olisi halunnut olla täällä omilla ansioillaan. Mietin, oliko Thea kenties ykkösvuoden opiskelijoista kaikkein yhteensopivin meidän ryhmämme kanssa. Missä ja miten Thealle oli opetettu maitovalas-luokan alusten ohjaaminen?

Taisimme olla kaikki aika mahdottomia tyyppejä omalla tavallamme.

Thea pakkasi laudan nätisti takaisin rasiaan, todennäköisesti paremmin kuin se oli ollut aloittaessamme.

Nukuin aavistuksen levottomasti ja kääntyilin, se olisi varmasti ärsyttänyt hyttitovereitani, jos nämä olisivat olleet paikalla. Unessa myöhästyin jatkuvasti jostain tietämättä, mistä olin myöhässä. Juoksin, enkä ikinä päässyt perille minnekään. Uni ei ollut varsinaisesti painajainen, mutta se oli ärsyttävä.

Heräsin inhottavaan ininään, kuin hyttysiä korvan juuressa. Harkitsin jo sytyttäväni valot ja etsiväni untani häiritsevän inisijän, kunnes ymmärsin, että avaruusaluksessa ei voinut olla hyttysiä.

Olin hetkessä täysin hereillä – ininä voimistui ja käsitin, että se tuli hanskasta ja ohjaimestani. Se oli hälytys – kapteenin hälytys – mutta ei koko alukselle. Vain minulle. Tai minulle ja toisille piloteille. Nappasin ohjaimen suojapusseineen ja ryntäsin ovesta ulos, kohti ohjaamoa niin lujaa kuin pääsin. Ensimmäistä kertaa olin iloinen siitä, että minua väistettiin. Keittiön Alissa painautui käytävän seinää vasten, kun viipotin ohi, tämä ei ehtinyt edes tervehtiä protokollan mukaan.

Alissa vaikutti kiireettömältä. Joko kyse oli jostain todella pahasta jutusta tai mahdollisesti jostain erityisestä ja salaisesta. Yritin olla arvailematta, se ei hyödyttänyt yhtään.

Ohjaamon sisäoven liukuessa sivuun näin jo Linnin, Thean ja Joshin. Joshin ohjausvuoro, kaikki vaikutti normaalilta. En nähnyt hälytyksiä näytöllä. Kapteeni Heike seisoi syrjemmällä, olin viimeinen paikalla.

”Anteeksi, että olen myöhässä. Mitä on tapahtunut?”

Josh toi näyttöön aluksen reitin ja lennonjohdolta saadun tehtäväkuvauksen. Olin nähnyt sen monta kertaa, siinä kerrottiin, että meidän tuli varmistaa kunniavieraamme perillepääsy ja kuvailtiin lyhyesti reitti sekä arvioitu saapuminen standardiajassa.

Paitsi että Reediä ei mainittu sanallakaan. Tehtävän reitissäkin oli eroja. Itse asiassa reitti oli uusi ja tehtäväkuvaus täysin erilainen. Nyt näytti siltä, että teimme jotain aivan muuta kuin meidät oli alun perin lähetetty tekemään.

Josh ei ollut muuttanut kurssia alkuperäisestä, vaan etenimme edelleen sitä reittiä, jolle meidät oli Kleiolta lähetettykin. Ruudun tehtäväkuvauksessa oli reitti jonnekin aivan muualle.

”Muutosloki? Kuka on muuttanut tehtävää?” kysyin.

”Ei ole mitään. Tyhjää. Näyttää, kuin kukaan ei olisi koskaan käynytkään peukaloimassa sitä, kuin tämä olisi alkuperäinen. Tehtävä on päivätty muutama päivä ennen lähtöämme. Reed puuttuu miehistöluettelosta.” Josh tuijotti pilotin istuimelta.

”Mitä?”

”Minusta on melko selkeää, että Säätiö taisi napata meidät. Tai minut.” Heike hymyili vinosti.

”Lavastus?” Linn kysyi.

”Joku tarpeeksi korkealla on päässyt lentotehtäviin käsiksi, muuttanut meidän tehtäväämme ilman jälkiä ja saanut minut näyttämään siltä, että en noudata suunnitelmaa ja käskyjä. Olen helppo maalitaulu, tunnettu kummallinen kapteeni. Helppo uskoa niskuroijaksi, jonka kapteenilupa pitääkin peruuttaa.” Heike tuijotti näyttöä vakavana.

”Aika hurja ajatuksenjuoksu…” Thea mutisi.

”Okei, miksi?” kysyin.

”Ne tiesivät, että Reed aikoo tulla julkisuuteen, ja yrittävät estää sen ja mustamaalata meidät. Tai viivästyttää meitä.” Linn raapi päätään. ”En vain ymmärrä miksi, Reed on edelleen olemassa ja ihan turvassa tällä aluksella, faktat eivät muutu. Miksi ne eivät yrittäneet salamurhaa jo aiemmin? Tai jotain?”

”Synkkää. Mielikuvituksesi huolestuttaa mua vähän”, Josh kuittasi.

”Tälle voi olla joku ihan järkevä selitys, te olette katsoneet liikaa elokuvia”, Thea kivahti.

”Säätiö haluaa, että Reed vaikuttaa epäluotettavalta. Jos paljastukset kertoo joku, joka on väärällä puolella, se ei vaikuta uskottavalta. Se vaikuttaa vain siltä, että haluamme heiluttaa yhteiskunnan vakautta huvikseen. Sitä ei halua kukaan, kaikenlaista mellakointia, mielenosoittamista ja kapinointia ei katsota hyvällä nyt kun yhteiskunta on viimein kuosissa. Kapinalliskapteeni ja kaverit. Meidät on helppo saada näyttämään mediassa pahiksilta”, sanoin.

Istuin lattialle ja yritin järkeillä. Heike oli helppo kohde lavastaa – mutta me neljä olimme kummallisempi valinta. Säätiön oli pakko tietää, että tunsimme Sigridin. Haluttiinko meidät houkutella Säätiön puolelle pakolla? Linn ja tämän isän korruptioskandaali näytti kenties paperilla hyvältä Säätiölle, helppo tapaus houkutella mukaan. Thean taustasta en tiennyt mitään. Joshin lavastaminen osuisi myös tämän sukuun ja perheeseen imagollisesti.

Olikohan Sigrid kertonut Säätiölle, miten olin luonut tyhjästä kilven? En halunnut uskoa siihen. Sigrid ei kielisi ystävistä. Toivottavasti Säätiö ei ollut juuri minun perässäni.

”Ongelma on nyt se, etten tiedä, kehen uskallan olla yhteydessä lennonjohdossa. Lähes kuka tahansa voi olla tämän takana. Koalition tehtäväjärjestelyssä on varmasti ihmisiä, jotka ovat meidän puolellamme, mutta en tiedä ketkä”, Heike sanoi.

”Ja koska en tiedä, jäljelle jää lähinnä huonoja mahdollisuuksia. En halua Säätiön tietävän, että minä hoksaan, mitä ne yrittävät. Olen tähän mennessä salannut tehtävän muuttumisen rivimiehistöltä. Teiltä sitä en pysty tekemään. Kysymys kuuluukin – vaihdammeko tehtävää Säätiön peukaloimaksi vai jatkammeko alkuperäistä reittiä?”

Näytölle piirtyivät molemmat mahdollisuudet, seurasin hailakoita viivoja katseellani.

”On myös se mahdollisuus, että tämä uusi tehtävä näkyy vain meille. Emme tiedä sitäkään, jos kerran emme aio olla yhteydessä lennonjohtoon. Jos nyt vaihdamme reittiä, lennonjohdolle voikin näyttää siltä, että sooloilemme vasta silloin”, pohdin.

”Pitää paikkansa. Meidän pitää keskenämme päättää, mitä teemme. Joka tapauksessa voin aina väittää, että tieto ei välittynyt teille tai että valehtelin siitä jotenkin – kävi miten kävi, en usko, että teidän urallenne ja lokiinne tulee rumaa niskottelumerkintää. Kapteenilla on vastuu”, Heike sanoi aika mahtipontiseen sävyyn.

”Oletteko te kaikki ihan kajahtaneita? Tiedän, että täällä on jotain hämärää meneillään, mutta voisiko joku viimein kertoa minulle, minkä takia te kaikki kuvittelette heti mahdottominta, epätodennäköisintä ja ylipäätään fantastisinta mahdollista selitystä? Voihan olla, että tuo väärä tehtävä on vaikka joku vanha varmuuskopio! Bugi! Häiriö dataliikenteessä!” Thean äänenkorkeus nousi joka tavulla.

”Me ollaan kai nähty tarpeeksi kaikkea kummallista jo valmiiksi”, sanoin.

”Ei sun tarvitse olla mukana, voit ihan hyvin jättäytyä tästä, ja me voidaan kaikki todistaa sun puolesta”, Linn sanoi huomattavasti minua empaattisemmin.

”En mä sanonut mitään sellaista. Tahdon lähinnä selityksen. Okei Säätiö, joo, ne tiedän pahiksiksi. Mitä muuta? Sitä paitsi meillä on täällä Taivasopiston rehtorin pojanpoika, kai se nyt voi mummilleen soittaa ja kertoa, että tarvittais vähän apua? Niin kuin varmaan kaikessa muussakin?”

”Mä en käytä mun sukulaissuhteita minkäänlaisen edun saamiseen.” Josh sanoi kireällä äänellä. ”Enkä soita joka pikkupulman jälkeen apua. Sitä paitsi mun vanhin isosisko Khadi on amiraali, luuletko etten vois soittaa myös sille, jos haluaisin?”

”Soita sitten, kultapoika, ja hommaa meidät ulos pinteestä!”

”En. Mä selvitän ongelmat itse.”

”Mitään ongelmaa ei ole, te ette vaan uskalla olla yhteydessä lennonjohtoon, että meidän tehtävä vaihtui vahingossa vääräksi – ja jos ei olla yhteydessä sinne tunnin välein, sekin on protokollan vastaista.”

Thean raivoaminen ärsytti minua. Teki mieli ehdottaa äänestystä ja päättää, että lukittaisiin koko tyyppi loppumatkan ajaksi jonnekin. Miten Thea onnistuikin aina saamaan minut raivon partaalle jollain pienellä eleellä? Tunteeni ei ollut edes reilu. Ja Thea arvosti reiluutta enemmän kuin mitään. Pääsin ärsyynnyksestäni eroon miettimällä Reediä.

”Kukaan ei tiedä mediassa tai muuallakaan, että Reed on juuri tällä aluksella, eikö niin? Vain Säätiö ja meidän lennonjohto tietävät. Jos lennämme muualle kuin alkuperäiseen määränpäähän, aiottu lehdistötilaisuus peruuntuu. Minusta Reedin asian on tärkeä tulla julki, jo vaikka ihan siksi, että uusia hänenkaltaisiaan lapsia ei kouluteta jossain viidakossa.” Vedin henkeä ja toivoin vaikuttavani tarpeeksi dramaattiselta.

Thea tuijotti edelleen minuun tutkimattomalla ilmeellään. Ainakin tämä oli nyt hiljaa. Tuijotin takaisin.

”Lennetään sinne minne piti, ja jos kapteeni on valmis ottamaan vastuun, me voimme esiintyä nuorina hölmöinä. Oikeastaan lähestyessä sen huomaa, onko meidän saapumisemme tiedossa. Jos ei ole, joudumme… improvisoimaan, mutta eiköhän me päästä lentämään sisään hangaariin”, jatkoin.

”En ole tyhmä. Te salaatte jotain edelleen. Salatkaa sitten. Olen mukana, jos saan takuun, että tämä ei sotke uraani tulevaisuudessa.” Thea risti kätensä ja siristi silmiään nojatessaan taaksepäin.

Heike vaikutti lähestulkoon innostuneelta. ”Minä voin kätevästi kadota, kun saavumme. Tai kokeilla hypätä Säätiön kelkkaan kaksoisagenttina. Avaruuskoalitio voi sitten kätevästi kaataa syyn niskoilleni, ainakin virallisesti.” Heike sovitteli naamion näköistä ohjaintaan kasvoilleen.

”Kuulostaa sopivan vaaralliselta ja jännittävältä, tunnistaako minut tämä päässä? Tarvitsen enää salanimen. Miten olisi Charlene?”

Edellinen lukuSeuraava luku