Vaikka jokainen yksityiskohta olikin käyty koulussa läpi teoriatasolla, oli minulla silti melkoisen paljon opittavaa avaruusaluksella asumisesta. Saattoi toki myös olla, että kyse oli vain tottumuksen puutteesta.
Minä, Josh ja Linn olimme samalla aluksella nyt toista viikkoa. Ensimmäinen harjoittelu oli tapana tehdä samalla tutulla ryhmällä. Se ei tietenkään ollut meille täysin mahdollista – joskus yllätin itseni näköalaikkunan ääreltä tuijottamasta mietteliäästi avaruuden tyhjyyteen. Toivottavasti Sigridillä oli kaikki hyvin.
Jaoimme myös nukkumatilat, kuten oli tyypillistä. Pienessä hytissä oli kolme punkkaa, sillä joku meistä oli aina hereillä. Neljäs olisi turha. Aluksilla oli viisasta säästää tilaa ja painoa kaikesta mahdollisesta, sillä pitkillä matkoilla oli typerää kuljettaa mukana mitään ylimääräistä. Miljoonien kilometrien reissuilla yksikin painokilo kertautui nopeasti poltto- ja ajoaineen suhteen.
Tarinoissa ja peleissä avaruusaluksia oli tapana kuvata isoina sisältäkin. Meidän purkkimme, maitovalas-luokan yhdistetty pieni rahti- ja miehistönkuljetusalus, ei sitä ollut. Käytävät olivat ahtaat ja jokainen tila oli juuri sen kokoinen, kuin sen oli tarpeen olla. Olisin voinut juosta miehistön tilat helposti minuutissa päästä päähän, mutta tilan pienuutta ei kannattanut ajatella liikaa. Onneksi alus oli sisältä kuitenkin valoisa ja vaalea, joten ahtaanpaikan kammoa ei syntynyt.
Tänä kyseisenä aamuna istuin ruokalan nurkassa syömässä muroja. Vähän vettyneet rinkulat kelluivat maidonkaltaisessa valmisteessa, ruoka aluksella oli usein tylsää ja harvoin erityisen hyvää. Aamiaisestani oli avaruusseikkailun lumo ja loiste kaukana.
Kauhoin muromössöä mahdollisimman nopeasti. Pöytääni ei tullut ketään, ja hieman kaihoisasti katselin muuta ruokalaa, jossa juteltiin ja epäilemättä pidettiin hauskaa. Toisiin pöytiin ei oikein uskaltanut noin vain mennä ja liittyä seuraan. Oli kuin olisin palannut lukioon, sillä olin taas aina se ulkopuolinen, tällä kertaa vain muun miehistön suhteen.
Tämä oli taas yksi asia, mistä koulussa ei puhuttu: pilotit viettivät aikaa oikeastaan vain keskenään.
Osa muun aluksen miehistöstä oli varmaankin meille vähän kateellisia. Moni oli todennäköisesti pyrkinyt Taivasopistoon vaikka miten monta kertaa, eikä päässyt sisään. Ei meitä tietenkään kyräilty tai kiusattu, sillä ilman meitä neljää kaikki muut aluksella olisivat kuollutta painoa metallisäiliössä, joka ajelehtisi avaruudessa minne sattuu. Mutta me olimme silti eri porukkaa, jonkin kirjoittamattoman säännön mukaan.
Saatuani murot mahaani palautin tiskit linjastolle ja kiitin keittiövuorolaista. Hiippailin ruokalasta käytävään ja toivoin, että pääsisin rauhassa hyttiimme asti.
Onni ei kuitenkaan ollut myötä, ja vastaan käveli kolme keskenään juttelevaa alempaa mekaanikkoa, univormujen merkinnöistä päätellen. Harkitsin kääntymistä ja pakoa toiseen suuntaan, mutta se olisi saanut tilanteen vaikuttamaan vielä kummallisemmalta kuin se oli jo muutenkin.
”Hyvää huomenta kadetti!” kaikki kolme sanoivat, ihan ystävälliseen sävyyn, ja väistivät nopeasti ahtaassa käytävässä seinän viereen. Pilottina minua väistettiin aina, eikä koskaan toisinpäin.
Yritin kävellä ohi mahdollisimman nopeasti. Tiesin kyllä logiikan käytännön takana. Ensinnäkin, pilotit olivat kapteenin ja jaostoa johtavien jälkeen aluksen komentoketjussa kolmanneksi korkeimmalla. Pienellä purkilla kuten täällä, toisena. Toiseksi, jos pilotti oli matkalla jonnekin, tällä saattoi olla oikeasti kiire, ja ilman jotakuta ohjaamassa aluksessa oli suorastaan vaarallista. Kaikkien muiden kiire oli vähemmän tärkeää.
Totta kai komentorakenne ja jokainen siihen liittyvä merkityksettömältäkin tuntuva yksityiskohta oli käyty koulussa läpi. Eri arvojen hihamerkintöjen ja korrektien puhuttelutapojen opettelu oli kuitenkin eri asia kuin toteuttaa niitä käytännössä. Koulussa suurin osa opettajista pyysi yksinkertaisesti kutsumaan itseään etunimillä, ja käytävät olivat tarpeeksi leveitä, jotta väistämissääntöjä ei tarvittu. En ehkä muutenkaan ollut osannut suhtautua asiaan millään lailla vakavasti, kun aihetta pänttäsi kirjoista. Aluksella elämä oli hierarkkista käytännön syistä, mutta en pitänyt siitä.
Kahdeksan päivää komennusta takana, mietin itsekseni ja ajattelin, että tähänkin varmaan tottui ajan kuluessa. Olo oli silti kuin huijarilla, joka oli vahingossa päässyt jonkin ravintoketjun huipulle. Toisaalta olisin halunnut olla kuin muut, tavallinen ja tylsä. Erityiskohtelu tuntui kurjalta, koska se samalla eristi kaikista muista.
Hytissä oli kolmen punkan ja pikkuruisen pöydän lisäksi pieni kaappi, johon jokaisen henkilökohtaisen omaisuuden piti mahtua. Vilkaisin yläpedillä nukkuvaa Linniä. Linn kärsi tilanteestamme ehkä vielä enemmän – luonnostaan sosiaalisena tyyppinä oli ikävää olla jumissa pienessä tilassa ihmisten kanssa, joihin tutustuminen oli vaikeaa.
Olin kuitenkin varma, että Linn jos joku onnistuisi rikkomaan jään ennemmin tai myöhemmin, ja ravistelisi irti koskemattoman ja kaukaisen pilotin roolinsa muun miehistön silmissä. Keräsin tavarani ja suljin oven mahdollisimman hiljaa, jottei Linn heräisi. Linn osallistui kaikkiin yhteisiltamiin, kortinpeluuturnauksiin ja vastaaviin, joita aluksella järjestettiin.
Ohjaamo sijaitsi täsmälleen aluksen keskellä, mahdollisimman kaukana ulkoseinistä. Oman vuoroni alkuun oli vielä tovi, mutta ohjaamo oli yksinkertaisesti aluksen hienoin ja mielenkiintoisin paikka.
Olin ajat sitten vakaasti päättänyt, että kestäisin mitkä tahansa tämän työn kurjat puolet, sillä lentäminen teki kaikesta sen arvoista. Ihan sama, että piti asua pienissä tiloissa ja olla pitkään erossa perheestään. Olin sentään avaruusaluksella, enkä tekemässä ihan mitä tahansa hanttihommaa. Jos olisin kehdannut, olisin varmaan pyörinyt ohjaamossa enemmänkin vapaa-ajastani.
Ohjaamon sisäänkäynti avautui kämmentä näyttämällä pieneen välitilaan ennen varsinaista kammiota. Kaksinkertainen sisäänkäynti oli turvallisuusjuttu, vaikka ohjaamosta oli tietysti pääsy jokaiseen aluksen turvakameran kuvasyötteeseen. Otin ohjaimeni pois suojapussista, jonka olin virittänyt selkääni kuin pienen repun. Ohjaimen piti olla aina mukana, sillä hätätilanteessa sen piti olla aina käytettävissä eikä aikaa ollut tuhlattavaksi tavaroiden etsimiseen.
Komentosillalla saattoi joskus olla muitakin, mutta tämän kokoisella aluksella matkalennon aikana siellä oli vain alusta sillä hetkellä ohjaava pilotti, joten paikkaa oli selkeämpi kutsua vain ohjaamoksi. Minua edeltävässä vuorossa oli Josh, joka oli selvästi hakenut hyvää asentoa eikä viitsinyt turhia pönöttää yksinään. Asento oli ehkä enemmän puolimakuuta kuin istumista. Joshin ohjaimen pinkit siivet loistivat, muuten valaistus oli koulun simulaattorista tutun himmeä. Silmilläni kesti hetki tottua.
”Sinulla tulee niska kipeäksi, jos ohjaat huonossa asennossa tuntikaupalla. Etkö muista, miten paljon meille puhuttiin ryhdistä ja ergonomiasta?”
Josh kääntyi vähän ympäri, jotta näki minut. ”Hyvää huomenta, kadetti. Sinulta taisi jäädä oikea puhuttelu pois.”
”Me ollaan täällä kahdestaan. Ohjaan tämän aluksen Neptunukseen ennen kuin kahdestaan ollessa aion leikkiä jotain protokollaleikkiä.”
”Kumma, miten nämä asiat eivät tee sinuun mitään vaikutusta. Ottaisit nyt edes ilon irti. Tämä on vähän kuin palkkio siitä, että päästiin näin pitkälle.” Josh selvästi nautti olostaan.
”Kuten miten? Ei puhuta siitä, että kuljet ohjain päässä vapaallakin. Menet todennäköisesti se päässä vessaankin.”
”Se on yksinkertaisesti helpointa, koska sen pitää kuitenkin olla aina mukana. Ja hei! Jätän siivet pois, kun en ohjaa.”
”Sentään.”
”Ei ole hyötyä nolostella sitä, mitä on. Pää pystyyn.”
”On edelleen ero siinä, onko ylpeä hommastaan vai kehuskeleeko sillä koko muulle alukselle 24/7.”
Josh jätti kuittailuni huomiotta. Oli Joshin jutuissa jotain järkeäkin. Ehkä olo siitä, että olisin mieluiten osa avaruusaluksen seiniä, katoaisi neuvoa noudattamalla. Eipä kai itsevarmuuden esittämisestä haittaakaan olisi. Ensin pitäisi toki oppia esittämään. Toisilta se luonnistui kuin itsestään, mietin katsellessani aavistuksen läpinäkyviä siivenkärkiä.
”Tekeekö sun mieli teetä? Vartti vaihtoon, suunnilleen.” Josh vääntyi istumaan suoraan.
”Miksei.”
”Ootas, mä pyydän jonkun…”
”Pyydät?”
”Sanoinhan, että voisit ottaa ilon irti tästä. Kaikella sillä pänttäämisellä on joku tarkoitus, ja muutamia etuja.” Josh hiljeni siksi aikaa, että sai välitettyä käskynsä jonnekin ties kenelle. Tunsin Joshia jo sen verran, että tältä ei luonnistunut jutella ääneen ja antaa uusia käskyjä mielessään synkronoinnin kautta samaan aikaan. Oli miellyttävää tietää, että vuosisadan ihmelapsellakin oli jotain, mitä tämä ei osannut.
Hetken päästä merkkivalo välähti sen merkiksi, että joku halusi ohjaamoon. Josh ja minä vaihdoimme katseen – kumpi avaa – ja ilmeisesti Josh tyytyi hoitamaan homman. Sisään käveli yksi keittiön henkilökunnasta, rauhallinen ja kiltin oloinen tyttö, jonka etunimeksi muistin Alissa.
”Hyvää huomenta”, aloitin kohteliaasti.
”Hyvää huomenta kadetit! Tässä tilatut teet.” Alissa kantoi telinettä, jossa oli kaksi kannellista höyryävää teemukia.
”Kiitos, tuotko minun tänne”, Josh elehti pilotin istuimelta.
Alissa kiikutti teen Joshille, nyökkäsi ja poistui.
Josh virnuili. ”Sanoinhan, että tässä on myös joitain etuja.”
”Keittiön tyypeillä on ihan varmasti muutakin tekemistä kuin olla sinun tarjoilijoitasi.”
”Kunhan erityisasemaansa ei liikaa väärinkäytä, sillä voi joskus saada jotain mukavaa elämään.”
”Älä sen nousta liikaa hattuun. Tai lippaan. En ole ihan varma, etteikö olisi jo noussut.”
Josh vakavoitui.
”En anna. Asialliset hommat hoidetaan asiallisesti, kuten tämä vaihto.”
”Joo.”
Siirryin Joshin viereen. Lippani oli jo päällä. Josh keskittyi ja siirsi joitain järjestelmäkokonaisuuksia odotustilaan vaihdon ajaksi. Alus lensi jo muutenkin vakaata matkavauhtia, sille ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään.
”Tarviiko laskea kolmeen?”
”En mä usko. Vaihdetaan. Nyt.”
Josh nousi ylös ja teki vaihtoeleen suurellisin liikkein, minä istuin alas. Joshin kanssa vaihtaminen oli erilaista kuin muiden. Ei tarvinnut juuri sanoa tai puhua, vaan vaihtaminen oli selkeää ja helppoa.
Puoli sekuntia koin pientä heikotusta, kun aluksen kaikki infovirrat alkoivat juosta näkökenttäni rajoilla ja samalla mielessäni. En ollut vielä täysin tottunut ohjaamaan isompaa alusta kuin delfiiniä. Olo meni onneksi nopeasti ohi ja asettauduin parempaan asentoon. Aurinkokunnan skaalassa olimme kotikulmilla edelleen, tarkoituksenamme toimittaa rahtia avaruusasemalle. Täysin rutiinitehtävä.
Tarkistin happitasot sisätiloissa. Rahdin tilanteen. Varapolttoaineen. Jokaisen järjestelmän ja sen varajäjestelmän. Mistään ei löytynyt mitään poikkeavaa, joten pystyin rentoutumaan.
Josh oli edelleen paikalla, odottaen kuittaustani vaihdon onnistumisesta.
”Kaikki ok. Voit mennä nukkumaan, jos haluat. Paitsi että, se tee, en voi nousta ylös nyt kun ohjaan.” Tuoli ja ohjain olimme minä ja alus yhtä aikaa, ja jos istuimelta lähti liian kauas, yhteys katkeaisi.
”Ole hyvä.”
Josh venytteli, ja kiitos ohjaamon kameroiden, pystyin näkemään sen myös selkäni takaa. Keskitin ehkä vähän liikaakin synkronoinnistani sen kameran seuraamiseen, joka suuntaui Joshiin ja erityisesti tämän selkäpuolelle.
Toinen asia pilottien erityisaseman lisäksi, mitä nolostelin päivittäin, olivat pilottien… hyvinistuvat… asut. Kumipuku oli Joshin käyttämä termi. Puvusta oli useitakin hyötyjä: sen kanssa ei tarvinnut käydä vessassa, se ei voinut tarttua kiinni minnekään eikä se vienyt tilaa. Toki siihen oli rakennettu jos jonkinlaista apuvälinettä helpottamaan aluksen järjestelmien monitorointia. Puku oli älymateriaalia ja yhdessä kypärän kanssa suojaisi hetken verran myös avaruudessa aluksen ulkopuolella. Pilottien ei kuitenkaan varsinaisesti koskaan oletettu joutuvan siihen tilanteeseen.
Ohjaamo oli hyvin suojattu ja hätätilanteessa pysyi paineistettuna irrallaan muun aluksen järjestelmistä. Vanha viisaus toimi tässäkin: pilotti uppoaisi aluksen mukana, tai todennäköisemmin selviäisi ohjaamo pakokapselina.
”Älä tuijota takamustani.”
Lehdahdin punaiseksi.
”M-Mistä tiedät?”
Josh nauroi. ”Tunnen sut. Plus huomaan kyllä, jos käännät kaikki kamerat muhun. Me asutaan kaikki samassa hytissä. Näet mun pyllyn joka päivä, halusit tai et. Ei sun tarvitse sitä tarkoituksella kyylätä.”
”Entä, jos haluan kyylätä.” Loin Joshiin merkitseviä katseita.
”Siitä vaan, mutta sitten mä luen sen niin, että olet kiinnostunut.”
”Enkö mä luvannut vastata, kun saadaan tämä pois alta. Täällä on liikaa kaikkea ja liian vähän omaa tilaa, jotta mä voisin harkita mitään seurustelun virallista aloittamista.”
”Sitten mullakin on lupa katsella, jos haluan.” Josh iski silmää.
”Mä en totu tähän ehkä ikinä.” Viitoin jonnekin epämääräisesti vartaloni suuntaan.
Josh kiersi viereeni.
”Sun pitää vaan päästä kapteeniksi ennätysajassa, ne saa sentään pitää viittaa pilottipuvun päällä.”
Alusten ja avaruusasemien kapteenit olivat kaikki pitkään palvelleita pilotteja. Käytännöstä oli se hyvä puoli, että jokaisella aluksella oli ainakin yksi ylimääräinen varapilotti sairastapauksien tai vastaavan hätätilanteen varalta.
”Olisipa viitta.” Lysähdin istuimella niin, että lippani valui vähän otsalle.
Onneksi oma rintavarustukseni oli sen verran olematon, että kumipuku ei ollut aivan mahdottoman vaivaannuttava. Tarkastelin hansikkaan peittämää kättäni. Se oli kätevä keksintö – mihin tahansa aluksen pintaan koskemalla sai hansikkaan kautta yhteyden sen parametreihin, ilman aktiivista synkronointia. Muutenkin vuoron ajan synkron pitäminen päällä oli uuvuttavaa. Linnille kuusi tuntia alkoi olla maksimirajoilla, ja tämä nukkui jokaisen vuoron jälkeen kuin tukki.
Ohjain ja kumipuku saattoivat olla nolohkoja, mutta auttoivat työn hoitamista, joten olin päättänyt sietää niitäkin. Sietämistä vaati myös Josh – oli mahdottoman vaivaannuttavaa ja hankalaa asua tämän kanssa samassa hytissä, pyöriä koko ajan samoissa ahtaissa tiloissa ja välillä nukkua samoissa lakanoissa. Olin kyllä paasannut Joshille siitä, että vaihtaisi edes ne. Olin saanut vastaukseksi jonkin mukafiksun kuittauksen. Teoriassa olisin voinut pyytää erityislupaa yhden sukupuolen hyttikäytäntöön, mutta se oli aika vanhanaikaista enkä kokenut ongelman olevan niinkään pojat, kuin eräs yksi tietty poika.
Lippa tuntui asettuvan edelleen hieman huonosti, joten jouduin vääntelemään sitä. Ehkä sitä pitäisi muokata vähän enemmän, sillä nyt se ei asettunut hiusteni kanssa enää samalla tavalla hyvin kuin koulussa.
Kaikki, mikä olisi voinut aiheuttaa vaaratilanteita takertumalla ahtaissa tiloissa jonnekin, oli ehdottoman kiellettyä. Pitkät hiukset piti pitää kiinni. Jouduin väkertämään hiuksistani milloin millaisiakin lettivirityksiä. Linn tykkäsi letittää niitä, Joshin en ollut sentään antanut koskea hiuksiini.
Josh oli myös pitänyt oman pehkonsa pitkänä, mutta oli siirtynyt poninhännästä sotkuiseen miesnutturaan. Olin jo ehtinyt kuvitella, miltä Joshin hiukset näyttäisivät letitettynä. Mahdollisesti olin kuluttanut useamman tunnin aiheesta haaveiluun samalla, kun pyöritin mielikuvitukseni 3D-Joshia eestaas mahdottoman tiukassa pilottipuvussaan.
”Mietit taas jotain kummallista. Näen sen sun ilmeestä.” Josh nojautui lähemmäs, mutta pysyi jonkinlaisen turvavälin päässä.
”Sä olet ihan mahdoton, mutta sillä tavalla mahdoton, että se on joskus jopa kivaa.”
Josh virnuili, muttei sanonut mitään. Rasti seinään, sain Joshin hiljaiseksi!
”Huomio, vain joskus. Ei aina.”
”Joo, joo. Sun suusta toi on kauneinta, mitä mulle on sanottu. Lähes rakkaudentunnustus. Mutta mä menen nyt nukkumaan. Tiedät mistä mut löytää, jos haluat vapaavuorolla tehdä jotain.”
Tunnit yksin ohjaamossa olivat sekä mukavia että joskus hankalia. Kuusi tuntia keskenäni. Annoin ajatusteni pyöriä ympyrää.
Tarkkaavaisuutta piti pitää yllä, vaikka mitään ei tapahtunutkaan. Yleensä kului monta tuntia niin, että oli yksin omien ajatustensa kanssa. Omani alkoivat helposti kiertää kurjaa kehää, josta en tuntunut pääsevän eroon. Olisiko pitänyt käyttäytyä eri tavalla tai tehdä jotain toisin? Pitäisikö minun yrittää olla sosiaalisempi? Aina välillä olisin ehkä kaivannut jotain, en edes tiedä mitä. Tunsin itseni vähän huijariksi, joka oli päässyt puoliksi sattumalta ja etuajassa pidemmälle kuin muut.
Oli tietenkin hupsua olettaa, että joidenkin päivien kokemuksen jälkeen tietäisin avaruuslentämisestä kaiken. Jos haluaisin olla oikein aktiivinen, pitäisi varmaan yrittää oppia muidenkin työstä aluksella käytännössä. Koulussa oli käyty läpi alkeet lähes kaikesta, koska kokonaisvaltainen käsitys tarjosi parhaat lähtökohdat ohjaamiseen. Syvempi ymmärtäminen vaatisi enemmän opiskelua.
Oma vaihtoni oli uudelle ryhmämme jäsenelle, Thealle. Olin salaa vähän iloinen, että meille oli tungettu neljänneksi joku, jonka jo tunsin edes jotenkin. En silti osannut laskea Theaa ystäväkseni. Tilanne oli liian outo, en vieläkään täysin tiennyt, miten ja millä tekosyyllä Thealle oli selitetty pikainen ja varsin erikoislaatuinen ensimmäisen opiskeluvuoden avaruuskomennus. En ollut kehdannut kysyäkään, ja toisaalta en myöskään välttämättä edes halunnut selittää koko tarinaa uudelleen. Joutuisin vain valehtelemaan tai muuttamaan yksityiskohtia.
Thea saapui ohjaamoon käsissään oma ohjaimensa. Se oli kullanvärinen ja yksinkertainen hiuspanta, reunoissa oli hieman laakeriseppelettä muistuttavia lehtiä, jotka kiertyivät korvien taakse. Koulussa osa niistä oli varmasti uponnut Thean vaaleaan kiharapilveen, mutta täällä Thea piti hiuksiaan siistillä nutturalla.
”Hei, miten on sujunut?” Thea tervehti.
”Ihan hyvin, ei mitään erityistä raportoitavaa.”
”Hyvä juttu.”
Olimme teennäisissä hyvänpäivänväleissä, sellaisissa ammatillisen asiallisissa. Onnistuin sotkemaan tietysti vaihdon kerran, koska hosuin kädelläni vaihtoeleen väärään suuntaan. Toisella yrityksellä homma onnistui, ja Thea istahti alas.
Thea oli ollut minulle ihan ystävällinen aiemmin, mutta en pystynyt täysin ravistamaan irti ajatusta, että tavallisesti emme olisi olleet missään tekemisissä. Olimme liian erilaisia. Vai olinko vain päättänyt niin?
”Kukaan teistä kolmesta ei taida aikoa selittää minulle, minne se pitkä tyttö katosi teidän ryhmästä, tai minkä ihmeen takia me ollaan jo avaruudessa?” Thea kysyi. ”Olen tässä muutaman viikon odotellut, mutta tässähän sitä edelleen ollaan.”
”Eeh… No, Sigrid ei varmaan ole tulossa takaisin.”
”Näin vähän päättelin. Tiedätkö… mun pitäisi varmaan olla todella iloinen ja otettu tästä mahdollisuudesta päästä itse asiaan näin etuajassa. Lentämään ekana vuonna, ennenkuulumatonta. Mutta, kun se ei tunnu siltä.”
Thea vilkaisi minuun kurtistaen kulmiaan.
”Yritän kovasti olla ärsyyntymättä teihin kolmeen sen takia, mutten tiedä, onnistunko siinä. On niin selkeää, etten ole täällä omien ansioiden takia, vaan jollain sattuman vapaalipulla. En aio hävitä teille, missä se onkin, ja mitä se onkin. Minä näytän vielä, etten ole ainakaan huonompi.”
”Ei tämä kai mikään kilpailu ole…”
”Ehkä ei sinulle. Et taida olla sitä tyyppiä, joka vertaa itseään muihin. Unohda koko juttu.”
Jätin Thean ohjaamoon. Yritin päästä perille siitä, johtuiko epämukava tuntemus jostain syvälle haudatusta ennakkoluulostani liian nättejä tyttöjä kohtaan, enkä ollut ollenkaan varma.