Nukkuminen aluksella oli aluksi ihan oma haasteensa. Ensimmäiset yöt olin hypähtänyt jokaiseen kummalliseen ääneen tai muuhun epätyypilliseen ärsykkeeseen, noussut ylös ja tarkistanut, mistä oli kyse. Huono nukkuminen oli kerryttänyt univelkaa, joka sitten kertautui. Silmänaluseni olivat varmaan olleet mielenkiintoisen näköiset, kunnon Mariaanien hauta tai mustat kuunsirpit.
Nyt nukuin pienestä tilasta ja lentovuorojen takia alati muuttuvasta päivärytmistä huolimatta aika hyvin. Vuorokausirytmistä puhuminen oli vähän liioittelua, sillä päivällä ja kellonajalla ei juuri ollut merkitystä avaruudessa. Olin jo tottunut erilaisiin ääniin niin, että niiden puute olisi säikyttänyt paljon pahemmin kuin erilaisten suhinoiden ja kolinoiden olemassaolo.
Olin heräämässä, kun Linn palasi hyttiin. Kaipasin joskus omaa tyynyäni, aluksen tyynyt olivat ärsyttävän muhkuraisia. Ne oli tehty jostain materiaalista, joka piti pestä mahdollisimman harvoin ja joka hylki sekä likaa että mikrobeja.
”Väsyttää kamalasti, pakko nukkua muutama tunti ennen omaa vuoroa.” Linn kaatui petiin täysissä pukeissa. Linnin pilottiasu oli samanlainen kuin meidän muidenkin, mutta Linn oli kuluttanut sen värien kanssa leikkimiseen enemmän aikaa kuin minä. Värejä pystyi muuttamaan melko helposti, vaikka se ei kai täysin virallinen puvun ominaisuus ollutkaan. Linnin puvun mustat sivuosat korostivat kurveja ja saivat Linnin näyttämään pidemmältä, mikä tuskin oli sattumaa.
Ehkä pitäisi katsoa oman puvun värejä jossain vaiheessa. Olin tylsästi laittanut melkein koko puvun mustaksi, millä ei pystynyt sulautumaan taustaan kovin helposti – aluksen seinät olivat himmeän vaalean valoahohtavat.
”Missä oikein olit? Ajattelin, että olisit ollut täällä myös nukkumassa”, kysäisin.
”Kävin leffaillassa, katsotaan yhdessä elokuvaa joka torstai-ilta. Se oli joku viime vuonna tullut toimintapätkä, ei ehkä täysin omaan makuuni. Lauantaina olisi levyraati, katsotaan nyt, jaksanko mennä sinne.”
”Oliko mukavaa?”
”No jaa. Vähän erikoista, kun tuntuu, että meitä jotenkin arastellaan. Ihan höpsöä, koska samassa veneessä me kaikki ollaan. Kirjaimellisesti. Olen kuitenkin päässyt keittiön kanssa ihan hyviin väleihin, ne ovat mukavaa sakkia, harva niistä on edes kiinnostunut aluksen ohjaamisesta sinällään. Ei ole kateutta tai mitään sellaista.”
”Ei tule kyräilyä ja kasaa kysymyksiä, miten Taivasopistoon pääsisi sisään.” Venyttelin ja yritin olla osumatta käsillä mihinkään. Hytti oli todella pieni.
”Sepä se, no, ehkä siihenkin uteluun tottuu. Hain itsekin niin monta kertaa sisään, ymmärrän sen, että Taivasopisto kiinnostaa kaikkia. Toisaalta kohta ollaan perillä, sitten vaihtuu kuviot taas.”
”Joo.” Päämäärämme oli enää suunnilleen kolmen päivän päässä. Innostukseni alkoi nousta, pääsisin näkemään ihka oikean avaruusaseman sisältä. Koulussa oli näytetty kuvia ja holoja, muttei se tietenkään ollut ollenkaan sama asia.
Ennen Kleio-nimistä avaruusasemaa oli kuitenkin vielä useampi vuoro lennettävänä. Päätin mennä suihkuun. Sekin oli oma haasteensa. Vettä säännösteltiin, joten suihkuaika oli jokaiselle todella lyhyt, varmaankin alle minuutin. Se oli aivan liian lyhyt aika, jotta olisin ehtinyt pestä hiukseni kunnolla.
En kuitenkaan halunnut luopua pitkistä hiuksista, joten pesin hiukset vanhanaikaisesti laskemalla vettä saaviin ja pesemällä hiukset siinä. Joskus huljuttaessani kutrejani vaahtoavassa vedessä pää alaspäin mietin, mitä tapahtuisi, jos aluksen keinotekoiseen painovoimaan tulisi häiriö juuri sillä hetkellä. Taas näitä pieniä seikkoja, joita ei ehkä kannattanut liikaa miettiä. Näin sieluni silmin itseni leijumassa alasti vaahtopilvessä. Idean tasolla varmaan ihan söpöä. Oikeasti varmaan löisin pääni kattoon ja seiniin ja sen jälkeen nolaisin itseni vielä jotenkin. Kaatuisin saippuaan, ja joku löytäisi minut nolosta asennosta lattialta raajat levällään. Ei kiitos.
Keinotekoisen painovoiman keksiminen oli yksi niistä asioista, jotka olivat todella mahdollistaneet järkevän avaruusmatkailun. Pienessä tai olemattomassa painovoimassa oleskelu oli ihmisille pidemmän päälle niin epäterveellistä, että vuosikymmenten urat avaruudessa eivät olisi olleet mahdollisia ilman tätä kätevää graviaation porsaanreikää.
Avaruusaluksilla kiihtyvyys ja sen suunnan vaihtuminen aluksen liikkeiden mukaan monimutkaisti painovoiman säätöä, välillä sen huomasi pieninä häiriöinä niin, että alas ei hetken aikaa ollutkaan suoraan alas. Avaruusasemilla painovoima luotiin yhä perinteisesti pyörimisliikkeen avulla, sillä niin isossa mittakaavassa tämän avaruusaluksilla käytetyn tekniikan hyödyntäminen olisi tullut liian kalliiksi ja häiriöherkäksi. Avaruusaluksillakin painovoima oli käytössä vain asuintiloissa. Rahti- ja varastotilat pidettiin yleensä painottomina.
Kiskoin pilottipukuni päälleni ja letitin märät hiukseni nopeasti. Kiinnitin letin pään ympäri ja tarkistin vielä, että olin jättänyt kaikki suihkukopin tavarat kiinnitetyiksi paikalleen.
Sinä aamuna minulla ja Thealla oli palaveri kapteenin kanssa. Tarkoitus oli käydä läpi edellisellä viikolla tehty poikkeustilanteiden harjoitus. Erilaisia poikkeustilanneharjoituksia ja -simulaatioita oli melkein joka päivä jollekin ryhmälle tai vuorolle. Välillä niihin pääsi osallistumaan ohjatessaan.
Palaveri pidettiin ruokalassa. Mitään turhia tiloja, kuten erillisiä kokoustiloja tai vastaavia ei aluksella ollut. Vaihtoehdot olivat oikeastaan ruokala tai yleinen vapaa-ajan tila, ja sen käyttöä pelkästään vapaa-ajan tarkoituksiin kaikki halusivat kunnioittaa.
Tervehdin Theaa ja istuin johonkin tuoliin, niin kauas kuin kehtasin istua seinälle heijastetusta näytöstä. Kiusallisesti huomasin, että kaksi resurssipuolen tyttöä uskalsi istua vasta minun jälkeeni. Kansainvälinen avaruuskoalitio ei ollut mikään erityisen virallinen ja jäyhä organisaatio, voisiko nämä hierarkialeikit lopettaa? Yritin upota tuolini kanssa jonnekin toiseen todellisuuteen tai vähintään lattiaan.
Aluksemme kapteeni tuli paikalle tasan kello yhdeksän. Kapteenin nimi oli Heike, joskin en itse ainakaan kokenut kovin luontevaksi käyttää sitä, ainakaan Heiken kuullen. Kapteenin ikä oli myös aika vaikeasti määriteltävissä, olisin veikannut alle neljääkymmentä kuitenkin. Ruskeiden hiusten määrittävin piirre oli sotkuinen otsatukka, jonka alta vihreät silmät katsoivat kissamaisesti kaikkia ja kaikkea.
Heike saapui pyörteenä intoa ja kiirettä. Viitta hulmahti ruokalan ovesta sisään, ja tuijottelin sen reunan koristepunoksia. Niistä pystyi laskemaan lentovuodet. Kapteeni siirsi viittansa tuolin selkämykselle ja istui alas melkoisen epämuodollisesti.
”Huomenta kaikki! Puuttuuko joku? Ei kai, ja jos, niin oma häpeänsä sitten. Käydääs läpi nopeasti se viime viikon harjoitus. Rahtitilassa vuoto ja asteroidipölyä, eikös? Muistanhan oikean jutun?” Kapteenilla oli kova ääni ja tapa puhua nopeasti.
”Täsmälleen oikein. Itse harjoitus sujui hyvin. Simuloitu vuoto selvitettiin ennätysajassa ja pilotti, tässä harjoituksessa Thea, huomasi sen alle puolessa sekunnissa automaattisen sensorin ilmoituksesta”, sanoi yksi rahtialueen vastaavista, jota en muistanut nimeltä. Olisin voinut yrittää luntata nimikyltistä, mutten osannut tehdä sitä huomaamattomasti.
”Hienoa! Loistava vasteaika. Sitten oli vielä sen pölyn siivous. Osaako jompi kumpi uusista resurssitiimiläisistä kertoa, miksi avaruuspöly on niin vaarallista?” Kapteeni osoitti sanansa kahdelle tytölle, jotka olivat ilmeisesti yhtä keltanokkia kuin minäkin.
”Tuota, öh… kun ei ole ilmakehää, avaruuspöly on tosi terävää. Se ei siis ole hioutunut ollenkaan. Se rikkoo helposti keuhkot ja …”
”Se on varautunutta”, mutisin.
”Niin juu, sillä on usein sähkövaraus! Se siis tarttuu staattisesti helposti joka paikkaan ja jää kiinni”, tyttö jatkoi.
”Kiitos, juuri näin. Sen siivoamisessa pitää siis olla sekä erittäin varovainen että huolellinen. Emme halua sitä tänne ilmanvaihtoon emmekä varsinkaan kenenkään keuhkoihin”, kapteeni totesi.
Loppupalaverin ajan kävimme läpi yksityiskohtaisesti kunkin tehtäviä mahdollisessa vastaavassa oikeassa tilanteessa riippuen kenenkin senhetkisestä vuorosta ja sijaintipaikasta. Minulle se ei ollut niin kovin merkityksellistä, sillä pilottien ei ollut tarkoitus osallistua oikeastaan mihinkään muuhun kuin aluksen ohjaamiseen. Minkäänlaisen riskin ottaminen oli meille ehdottoman kiellettyä, avaruuskävelyt, vuodonselvittelyt ja muut olivat tiukasti kiellettyjen asioiden listalla.
Saimme läpikäynnin tehtyä vähän etuajassa. Muut tekivät lähtöä ruokalasta, mutta kapteeni viittasi minut ja Thean luokseen.
”Teillä taitaa olla vähän yli viikko avaruutta takana. Miltäs on maistunut?”
Ilmeisesti tässä ei kuitenkaan haettu ajatustani ruokalan ruuan laadusta. Siitä olisikin ollut purnattavaa. Thea ehti vastata ennen kuin ehdin laukoa mitään hölmöä.
”Hienoa ja mukavaa tietysti. En vieläkään ihan usko, että pääsimme jo ensimmäisenä vuonna tällaiselle tehtävälle.”
Melkoisen poliittinen ja kiltti vastaus. Noin varmaan pitäisi vastata. Painoin esimerkin mieleeni.
”No siitä voit kiittää rehtoria ja sitä, että tälle matkalle oli hieman vaikea löytää miehistöä”, kapteeni kuittasi.
”Ai, kuinka niin?” kysyin. En ollut puhunut erikoistehtävästä tai artefaktista mitään koko matkalla, en edes Joshin kanssa. Oli ollut muutakin juteltavaa ja tekemistä. Olin myös jo vähän kyllästynyt turhaan spekulointiin.
”Minulla on kapteenina sellainen maine, että saan kummalliset ja vaikeat tapaukset. On siinä tottakin. En pidä rutiinitehtävien lentämisestä, pelkkä tavaran ja ihmisten aikataulun mukainen siirtäminen pisteestä A pisteeseen B ei minulle sovi. Ehkä siksi rehtori ehdotti juuri minua tälle lennolle”, Heike totesi.
”Mitä kummallista tässä lennossa on?” Thea risti kätensä rinnalleen ja nojasi taaksepäin.
”Meillä on vähän jännittävämpää lastia, siinä kaikki. Salaistakin ehkä, olette varmaan jo huomanneet ne merkinnät osassa rahtia. Ja ei, eivät kertoneet edes minulle, mitä siellä on!”
Kaikki lasti oli sähköisesti merkitty ja aluksen tiedoissa. Tylsistynyt pilotti pääsi tietysti käsiksi myös rahtilistaan, ja huomaisi äkkiä, että osan kohdalla yksityiskohtaisia tietoja ei ollut saatavilla. Se oli melkoisen harvinaista, koska pilotilta ei yleensä ollut tapana salata mitään. ”Taide-esineitä” vaikutti mahdottoman epämääräiseltä ilman mitään selkeämpää kuvausta.
Tunsin syyllisyyttä, sillä minä kyllä tiesin, mitä meillä oli mukana. Jouluna olin ymmärtänyt, että olin tahtomattani osa poliittista peliä, jonka kaikkia osasia en tiennyt tai tuntenut. Koska olin tällä hetkellä ehkä koko maailman ainut, joka sai mukanamme olevasta artefaktista mitään informaatiota irti, olin myös arvokas. Sitä ei onneksi tiennyt oikeastaan kukaan muu aikuinen kuin Taivasopiston rehtori ja muutama opettaja – ehkä. Voi olla, että tieto oli mennyt jonnekin tai joillekin, keitä en tuntenut. Avaruuskoalition johtoportaalle vaikka. Olisikohan Joshin mummi niin ovela? Pojanpojan tuntien, todennäköisesti kyllä.
”Mites Emmerie? Lentäminen sujuu, onko jotain muuta?” Heike tiiraili nyt minua.
”No… tai siis.”
”Sano vain, näin pienessä purkissa on turha yrittää pitää asioita sisällään.”
”Eh, musta vaan tuntuu välillä vähän omituiselta.”
Kapteeni vakavoitui ja katsoi minua tarkemmin.
”Se on yksi sen sivuvaikutus, että olemme niin kaukana kaikesta ja kaikista. Tutkittu juttu avaruuspsykologiassa. Jotkut myös masentuvat tai kokevat eräänlaisen henkisen heräämisen nähdessään Maan kiertoradalta ensimmäisen kerran. Se on niin pieni ja olemme yksin keskellä avaruuden tyhjyyttä. Runollista, mutta myös totta. Joillekin se on jopa uskonnollinen kokemus. Vai tarkoititko jotain muuta?”
Vilkuilin Theaan. Tuntui jotenkin hankalalta selittää tätä, mutta en kehdannut pyytää Theaa poistumaankaan.
”Ei ehkä se… vaan että koulussa en niinkään miettinyt muita, jotka ovat avaruudessa myös töissä. Nyt kun olen täällä, niin tunnen itseni ulkopuoliseksi. Kuin minulla ei olisi täällä paikkaa.” En halunnut käyttää sanaa yksinäinen, en ainakaan Thean ollessa paikalla.
Thea tuijotti minua, en ollut varma, oliko ilmeessä ihmetystä vai ei. Jonkinlaista närkästystä, mutta Thea oli usein hieman närkästyneen oloinen. Kapteeni sen sijaan vakavoitui.
”Lensin aluksia tavallisena pilottina sellaiset viitisentoista vuotta ennen kuin minusta tuli kapteeni. Niin kauan kuin pysytte tässä hommassa, teitä arvioidaan lentämisenne perusteella, niin aluksilla kuin niiden ulkopuolella. Lentäjiä valmistuu vuosittain yhteensä alle tuhat, se on koko maapallon mittakaavassa naurettavan pieni määrä ihmisiä. Eliittiä kenties, jos asiaa haluaa ajatella sillä tavalla.” Heike veti henkeä ja selvästi pyrki asettelemaan sanojaan mahdollisimman selkeästi.
”Koska tällä aluksella olevien kuudenkymmenen muun ihmisen henki – ja tietysti alus itse ja sen rahti – ovat teistä täysin riippuvaisia, ketään rivimiehistössä ei oikeastaan kiinnosta, keitä te olette ihmisinä. Jos joudut isoon ja vaikeaan leikkaukseen sairaalaan, missä on henki kyseessä, ei silloin kiinnosta sinua leikkaavien kirurgien, elinkasvatusteknikkojen ja robottiohjaajien henkilökohtainen elämä. Pikemminkin päinvastoin, et halua ajatella huippuammattilaisia pesemässä likaisia sukkiaan tai tekemässä muuta inhimillistä. Haluat vain, että ne ovat huippuhyviä siinä, mitä tekevät. Tässä on sama homma.” Kapteeni rykäisi.
”Paras neuvo mitä voin antaa, on tottua – tai hankkia parhaat pilottikaverit aina samoille tehtäville. Toinen samaa hommaa tekevä ymmärtää parhaiten.”
”Kiitos. Tai en tiedä tuntuuko minusta nyt heti paremmalta…” Yritin olla rehellinen.
”Sinä pärjäät kyllä, osin jo se, että ylipäänsä mietit näitä, kertoo siitä.” Kapteeni vilkaisi kelloa tai viestejään, tiesin sen sivuttaisesta katseesta jonnekin tyhjään. ”Ai kamala! Olen jo myöhässä!”
Heike nousi ylös ja poimi viittansa tuolin selkämykseltä. Katselin hieman kaihoisasti viitan heilahdusta. Kapteenin viitta oli ainoa poikkeus liehuvien ja tarttuvien asioiden ehdottomaan kieltoon.
”Oletko tosissasi? Ihan rehellisesti, miksi edes välität?” Thea ohjasi sanansa suoraan minulle heti kapteenin poistuttua.
”Välitän mistä?”
”No, muun miehistön mielipiteistä ja näin. En mä ainakaan suo niille puoltakaan ajatusta. Tein hirveästi hommia päästäkseni Taivasopistoon ja sitten pärjätäkseni siellä. Ei minua kiinnosta pyöriä muiden kuin samankaltaisen porukan kanssa, siis opistolaisten. Sitä paitsi, hätätilanteessa olisi vaikea tehdä optimaalisia päätöksiä, jos aluksen miehistöön alkaisi suhtautua tunteella.”
”Joten et ajattele asiaa ollenkaan?”
”Ei, vaan tietoisesti pidän etäisyyttä. Luulin sen tulevan myös sulta luonnostaan, vaikutat siltä, että et kauheasti tykkää puhua ihmisille.”
”En vaan osaa. Se on eri asia.”
Thea hymyili. Koin sen jonkinlaiseksi onnistumiseksi, sillä Thea ei nauranut tai hymyillyt kovin usein. Tarkemmin miettiessäni, en ollut tainnut kuulla tämän nauravan ääneen koskaan. Edellisen ryhmänsä kanssa osasin kyllä kuvitella tämän hihittämässä äänettömästi, mutta se tuntui nyt enemmän sosiaaliselta muodollisuudelta kuin todelliselta huvittuneisuudelta.
”Toimii sekin”, Thea totesi ja lähti tiskin suuntaan hakemaan ruokaa itselleen.
—
Avaruusasemalle saavuttaessa minä ja Josh emme olleet lentovuorossa. Vuorojärjestelmän mukaan oli Linnin lentovuoro, joten me pääsisimme katsomaan saapumista näköalaikkunasta, jos haluaisimme. Aika moni muukin varmasti löytyisi ikkunan äärestä, varmasti suurin osa vapaalla olevasta miehistöstä yrittäisi saada hyvän näköalapaikan. En ollut lopulta varma, halusinko mennä muun miehistön joukkoon. Ehkä tekisin jotain muuta.
Olin käynyt katsomassa lähestymistä jo aiemmin, mutta silloin näkyvissä ei ollut yhtään mitään. Olin ollut liian kärsimätön, vaikka järjellä tiesinkin etäisyyden liian suureksi.
Avaruusasemiakin oli tietysti erilaisia ja monessa eri paikassa. Suuri osa kätevistä Lagrangen pisteistä oli kansoitettu isolla avaruusasemilla ja muilla tarpeellisilla rakenteilla jo vuosikymmeniä sitten. Nykyisin asemia rakennettiin vaihtelevasti muuallekin, mutta toki aina niin, että materiaaleja oli saatavilla. Suurin osa nykyisistä asemista oli isoja, kymmenen tuhatta ihmistä mahtui helposti asumaan yhteen sylinteriin tai sylinteripariin. Pienet tutkimusasemat olivat toki asia erikseen, mutta välimuotoja eli joidenkin satojen ihmisten avaruusasemia ei juuri kannattanut rakentaa. Ne olivat huonoa resurssien käyttöä.
Yksikin iso avaruusyhteiskunta oli valtava ponnistus, eikä niiden rakentamiseen olisi ehkä koskaan lähdetty ilman joitain vuosisatoja sitten Maassa tapahtuneita poliittisia muutoksia. Liikakansoitus ja kiihtyvä säiden epävakaus olivat saaneet ihmiskunnan etsimään mahdollista muuta tulevaisuutta. Synkroinoinnin ilmestyminen tyhjästä oli vauhdittanut tiedettä ja sen kehitystä niin, että varsinaiseen tutkimustyöhön ja suunnitteluun kuluva aika oli laskenut vähintäänkin kymmenesosaan entisestä. Työn hinta oli osittain kadottanut merkityksensä, kun kodittomille ja mellakoiville ihmismassoille tarvitsi järjestää ylipäätään jotain tekemistä. Kustannukseksi jäivät materiaalit.
Nykyisin Maa oli taas suhteellisen vakaa, ja liikakansoitusongelma oli ratkennut vuosikymmenten kuluessa melko luonnollisesti – suurin osa ihmisistä ei hankkinut useita lapsia erittäin epävakaassa globaalissa tilanteessa yhteiskuntien kaatuessa idässä ja lännessä, ja lapsiluku oli nopeasti tasoittunut alle yhden. Se oli hitaassa kasvussa jälleen, mutta varsinaiseen väestönkasvuun menisi vielä aikaa.
Kansainvälinen avaruusohjelma ja sitä toteuttava koalitio tähtäsi virallisesti siihen, että kaivostoiminta ja muu avaruudessa tapahtuva elinkeinonharjoitus, siihen kuuluva asuminen mukaanlukien, olisi lopulta taloudellisesti omavaraista. Makoillessani punkassa olin päätynyt siihen, että se ei välttämättä ollut koko totuus, vaan pikemminkin idealistista viestintää ulospäin.
Josh oli vallannut yläpunkan. Siellä oli todennäköisesti menossa musiikin popittaminen siitä päätellen, että tunsin rymikästä naputusta seinään. Teki mieli huomauttaa, mutta aika varmasti minullakin oli joitain hyttikavereita ärsyttäviä tapoja, joita en yksinkertaisesti itse huomannut.
”Hei.” Nousin punkasta ja kurkin reunan yli. Josh näkisi minusta todennäköisesti lähinnä silmät ja otsan.
”Hei.” Jouduin toistamaan sanani, yläpedissä oli sen verran kova meno. Varmaan joku lempparikertosäe. Onneksi en ollut sentään altistunut vahinkokaraokelle.
”No?” Josh otti kuulokkeet pois ja katsoi minua kysyvästi. Minulla oli edelleen vähän vaikeuksia tottua silmälasittomaan Joshiin, se oli jotenkin hassua. Ohjainimagolasit olivat jääneet koululle mummin hellään huomaan, sillä se osa salapoliisialuskaappausseikkailuamme oli pitänyt kertoa täysin rehellisesti. Toisaalta nyt piti tottua Joshiin, jolla oli aina ohjain päässään. Tällä kertaa huolettomasti enemmän takaraivolle työnnettynä.
”Ääh, ei mitään.”
”Keskeytit parhaan biisin ja sitten ilmoitat, että ei mitään. Mikä tyttöjuttu tämä nyt on? Unohdinko sun synttärin tai jotain? Nimipäivän?”
”Et. Se on loppukesästä. Kuka edes viettää nimipäiviä?” Olin aidosti hämmentynyt, kaikkea Josh tulikin miettineeksi.
”Ei meidän perhe ainakaan, kaikilla on aika… kansainväliset nimet, näin kauniisti sanottuna. Kaipa se oli mun vanhempien joku nuoruudenhullutus.”
”Joo huomasin, kaikilla on nimi jonkun uskonnon tärkeän tyypin mukaan.”
”Paitsi minä, sain jonkun vähemmän tärkeän. No, ehkä en olisi halunnutkaan olla Mooses.” Josh irvisti.
Hihitin. ”Mooses ei ehkä sovi sulle, joo.”
”Mikä se sun alkuperäinen asia oikein oli?” Josh nojautui ylemmäs ja otti toisella kädellään tukea katosta.
”Halusin puhua jollekulle. Tosin nyt varmaan vaan naurat jos sanon, että jopa mun kaltainen tyyppi saattaa haluta puhua ihan vain, koska haluaa purkaa tunteita. Harvinaista tietysti.”
”Osaan mäkin olla vakava, jos tarvii. Harvinaista tietysti. Ootas.” Josh kömpi alas yläpediltä ja nosti punkan kiinnikkeisiin seinää vasten. Tein tilaa ja nojasin ahtaassa hytissä toiseen seinään, kun Josh veti minut istumaan alapedille. Jossain vaiheessa koululla olin jo tottunut siihen, että pidin Joshia kädestä ilman hanskoja. Pyörittelin toista kämmentäni ja hansikkaan tarkkaan suunniteltua tarttumapintaa. Tuntui hassulta koskea taas, vaikkakin välillisesti.
”Joskin myönnän, että näin lähekkäin on ehkä aavistuksen vaikea keskittyä vain juttelemaan.” Josh nojautui lähemmäs. Olin aiemmin vakaasti päättänyt, että en monimutkaistaisi opintojani millään kummallisella, kuten seurustelulla ja pojilla. Toisaalta olin joutunut keskelle sen verran ihmeellistä vyyhtiä, että siinä yksi Josh olisi todennäköisesti pienin epävakaa muuttuja.
”Kaipa mä vastaan joo. Siihen seurusteluun siis. Se ei kyllä ollut se asia, mistä halusin jutella.”
”Oho.”
Joshin sai yleensä hiljaiseksi vain olemalla yllättävä. Ainakin siinä onnistuin jo lähes säännönmukaisesti, kun yritin. Varovasti kokeilin nojata päätäni Joshin olkapäätä vasten. Se oli … yllättävän normaalia. Tunsin kyllä yhden hiuspinnin vähän ikävästi takaraivolla. Päätin olla välittämättä.
”Oletko ikinä miettinyt, mikä todennäköisyys tässä koko jutussa on? Sulla on synkronointi aina päällä ja mä osaan puhua muinaisten ufojen esineille. Jotenkin liian helppoa.”
”Välillä. Jos olen rehellinen, en hirveästi mieti tuollaisia juttuja. Mitä miettiminen hyödyttää? Nyt vaan on näin.”
Istuminen lähekkäin ei edes tuntunut nololta tai kummalliselta. Josh oli siirtänyt toisen kätensä taputtamaan päälakeani. Se oli ehkä vähän hassua ja kömpelöä, mutta en viitsinyt sanoa mitään. Minua vaivannut yksinäisyys tuntui kaikkoavan kauemmas. En oikein uskaltanut edes ajatella sitä mahdollisuutta, että olisin ylipäätään vähemmän yksinäinen, tekisin sitten elämässäni mitä vaan, jos Josh olisi samassa paikassa kanssani.
Tyhmää, kliseistä ja ällöttävän siirappista lepertelyä ilman faktapohjaa, soimasin aivojani. Kuitenkin se oli myös eniten totta oleva asia, jota olin hetkeen ajatellut.